Mikaelin tarinat, Majakanvalo Productions 2018

Mukavia tarinoita lapsille

Vedenvalvoja Artimuksesta kanto Jäkäläpartaan

Karri Viitala/ Jouni Kuivalainen:Mikaelin tarinat, Majakanvalo Productions, 2018

Aina on tervehdittävä ilolla uusia lastenkirjan tekijöitä. Tämä kirja sisältää kolme tarinaa, Vanha vedenvalvoja, sekä Kadonneen polun metsä I ja II.

Ensimmäinen juttu Vanhasta vedenvalvojasta on kaikkein jäntevin. Vanha jättikala asustelee Saimaan pohjassa, laivahylyssä ja nappaa kalastajilta pelit ja vehkeet. Se on tyystin kyllästynyt kalastajiin, varsinkin kun erehtyi saamaan ankkurin suupieleensä.

Mutta apu on lähellä. Käpäläkylän asukit, sorsanpoika ja kuutti , päättävät ottaa selvää kalajättiläisestä. Loppuidyllikin löytyy, kuten hyvässä lastentarinassa on suotavaa.

Kadonneen polun metsä – tarinoissa on juoni polveilevampi ja tekstiäkin hengästykseen asti. Pienet lapset, joille kirja on oletettavasti tarkoitettu, tykkäävät napakoista ja lyhyistä teksteistä.

Kyllä tekstintekijällä on satufiktion teko hallussaan. Nyt vain näyttää, että ideoita tulvii liikaakin ja todella mainion kuvittajan kyvyt punnitaan hänen joutuessaan pitämään kertomukset kasassa.

Kuvittaja ei yhtään häpeä kärkikuvittajiemme Mauri Kunnaksen ja muiden rinnalla. Kunnaskin joskus rönsyilee liikaa ( tosin lapset pitävät siitä). Jouni Kuivalaisessa näen potentiaalia vaativampiinkin tehtäviin. Hänellä on myös pelkistämisen taito hallussaan. Karri Viitala voisi huoletta typistää puolet teksteistä pois, tai hän on sitten pidemmän lastenproosan ystävä ja haluaa esitellä repertuaariaan heti. Viitalan tekstit on lisäksi taitettu vähän levottomasti.

Näitä kotimaisia kuvakirjantekijöitä tervehdin ilolla. Toivottavasti ura jatkuu suotuisissa tuulissa. Kivijalkakustantamoille on vaikea päästä, yli 99% kässäreistä torpataan. Kyvyt siellä kuitenkin haistetaan  (itse sen tiedän 24 nuortenkirjaa tehneenä). Tuskin nämä kaverukset tässä vaiheessa edes haluavat suurille kaupallisille kustantajille yrittää. Tapasin kirjan tekijät esittelemässä kirjaansa ja vaikuttivat symppiksiltä. Ideoita heillä varmaan on niin paljon, että alimmat happanevat.

Jouko Varonen

(SARV:n jäsen)

 

 

 

 

 

Surun suitsima suku, Eeva Litmanen, Like-kustannus

Eeva Litmasen sukutarina

Elämänkertaa ja dokumentteja

Eeva Litmanen: Surun suitsima suku, Like-kustannus 2018

Muistuipa mieleen kun opiskelin opettajaksi Joensuussa, joskus 60 – 70 – lukujen vaihteessa. Olin niin pihkassa nuoreen näyttelijättäreen Eevaan, että kävin katsomassa jokaisen esityksen, jossa hän näytteli. Suunnittelin jo vieväni kukkia Eevalle esityksen jälkeen, mutta arkana maalaispoikana en tohtinut. Eevan tietä näyttelijänä olen seurannut tarkasti siitä lähtien näihin päiviin asti.

Nyt kun kriitikkona ja nuortenkirjailijana tartuin tähän kirjaan, huomasin, että Litmasen suvun tarina on todella vaikuttava ja surua täynnä. Isäkin oli tappelupukari, joka istui vankilassa sovittamassa rötöksiään ja lapset jäivät yksin, kun sodan kurimuksista oli selvitty. Isä toki säilyi sodassa ehjänä, mikäli henkisiä vammoja ei oteta lukuun. Niinpä hän jätti perheensä ja perusti uuden parisuhteen.

Mietin jonkin aikaa sitä, että onko surun aiheuttaminen ja ryyppääminen geeneissä, vai onko se sodan traumojen mukanaan tuomaa vaivaa. Ehkä sekä-että.

Litmasen kirja on hyvä dokumentti- ja muistelmateos. Lueskelin sitä saunaillan päätteeksi, joskaan kaikkia oikeuden istuntojen ja kuulustelujen asiakirjoja en aina jaksanut tarkkaan tutkia.

Ehkä isälle oli tehty vääryyttä kun hän sai kakkua viisi vuotta kahdesta vaarallisesta puukotuksesta. Olisiko mukana ollut itsepuolustuksen mahdollistavaa spekulointia?

Eeva on verevä näyttelijä vieläkin. Hän on luonut uraa elokuvissa, teatterissa ja televisiossa puolen vuosisadan ajan. Ehkä elämänvaiheiden tuoma karisma ja peräänantamattomuus näkyy kehonkielenä ja pilkkeenä, josta ei voi olla pitämättä.

Pidin kirjasta. Siinä oli annos viime vuosisadan murhenäytelmää sotineen ja raskaine kohtaloineen. Teoksen antia ryydittää myös suomalainen sisu ja sukurakkaus. Taipua saa, muttei taittua!

Jouko Varonen

 

 

 

 

Annoskateus, Kasimir, WSOY-kustannus

Näytät metsurilta, laulat kuin homo

Kasimirin mietteitä

Kasimir: Annoskateus, WSOY 2018

Kasimir on aito, perisuomalainen nuorimies: hoitamaton metsurinparta ja pukeutuminen, no jaa…

Piti ihan kuunnella Kasimirin lauluja, kun aloin tehdä tätä juttua. Kasimir nousi mediajulkisuuteen Vadelmavene – biisillään, ja sai todella turpiinsa Axl Smith – kohun jälkeen. Toki hänellä on muitakin meriittejä, kuten kokkina ja rap-artistina. Kirjassa on tosi hyviä ruokavinkkejä ja kivoja tekstejä Kasimirin elämäntaipaleelta. Nuorisomusiikkihan veti miehen mukaansa ja kultalevyjäkin tuli emmoista puhumattakaan. Kasimirista alkoivatkin musiikin tuottajat käyttää määrettä: Karhunnäköinen mies, joka kuulostaa enkeliltä.

Olen tykännyt aina artistien elämänkertakirjoista. Tässä lukijaystävälliseksi taitetussa kirjassa elämänkertaa on vähänlaisesti, saavutuksia, mietteitä ja psyykkausta sitäkin enemmän. Kirja tarjoaa taiteellisia kuvia ja mukavia, jopa aforistisiksi kiteytyviä runollisia mietteitä:

– Tällaista keikkaan valmistautuminen juuri on. Piruntarkkaa tasapainoilua oikean mielentilan saavuttamiseksi.

– Se tunne, kun tulee ikävä sitä ihmistä, jota katsot silmiin.

– Lopulta sitä haluaa vain kiittää toista siitä, että se on tehnyt susta sellaisen kuin sä oot.

Kaikista kirjoista oppii jotakin, etenkin taiteilijoiden elämästä kertovista. Kasimir on koulunsa käynyt niin kokkina, muusikkona kuin elämäntaidossa. Siinäpä sitä oppimista lukijalle, joka etsii usein kirjasta tietä faninsa sisimpään.

Itselläni on vaikeuksia kuulla edes sanoja rap-artistien lauluista, saati sitten ymmärtää heidän hakkaavaa musiikkiaan. Mutta kymmenettuhannet nuoret kuuntelijat oletettavasti eivät jonota Kasimirin keikoille turhan takia. Lasten suusta se totuus kuullaan.

Jospa vaikka vanhat iskelmäluritukset häviävät räppäreille mm. ilmaisun syvyydessä ja aitoudessa. Ruuan päälle ymmärrän, ja Kasimir näyttää olevan silläkin alalla todellinen velho.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Merja Asikainen, Milana, Elämäni Laila Kinnusen tyttärenä, Like-kustannus

Vaikuttava tilitys

Upea kirja vaikeasta aiheesta

Merja Asikainen: Milana, elämäni Laila Kinnusen tyttärenä, Like-kustannus 2018

Eipä siinä ole kirjan toimittajalle jäänyt paljon tekemistä, kun laulaja Milana Misic purkautuu lapsuudestaan ja nuoruudestaan, sekä levyartistin vuosistaan. Kaukana ei ole ajatus, että teos on Milanalle tarpeellinen terapiakirja.

Milanalla oli pitkään trauma, että hänet koettiin laulajana lähinnä Laila Kinnusen tyttärenä. Mutta tuli sitten sekin aika, että hän oli kypsä laulamaan Lailan lauluja levyllisen verran. Siitäpä ura pompahti uuteen nousuun. Tuli euroviisuehdokkuksia, teatterin tekoa, laivashowta, ym ym… Uusia levyjäkin pukkasi. Ja mikä parasta Milana sai myös toteuttaa itseään. Niin suuri oli Lailan laulujen mahti.

Pidin kirjasta ja vieläkin enemmän, suorastaan koukutuin kirjan rehelliseen tilitykseen. Itsekin olin lapsuudessa vaikeuksien tuttu, joten joskus jopa samaistuin Milanan vaiheisiin. Ei minusta laulajaa tullut mutta tein 24 nuortenkirjaa kivijalkakustantamoille koulunjohtajan työn lisäksi.

Sanovat, että vaikea lapsuus tekee ihmisistä jonkin alan taiteilijoita. Lienee väitteessä totta ainakin toinen puoli.

Milanan tyyli on oksentaa ulos kaikki kuona, jota hän on elämäntaipaleellaan kokenut. Kirjan anti on kuitenkin selkeä ja hyvässä mielessä analyyttinen. Kyllähän näitä Laila-juttuja on kerrottu paljonkin ja Eero Avén, jota Milana syyttelee Lailan pelastamisyrityksestä, ei saa häneltä montakaan pistettä julkisuustempullaan.

Kirja on mainio. Huolimatta vaikeasta aihepiiristään, siinä yritetään löytää myös positiivisia puolia tytön vaikeista vaiheista. Lieneepä kirja ihan poikkeuksellinen esiintulo.

Kun Milana suostui ottamaan ohjelmistoon Lailan laulut, itseoikeutettuna niitä levyttämään, alkoi kansan oikutteleva mielenkiinto kääntyä positiivisiksi tunteiksi. Sanoisin tähän kuten entinen poliitikkoguru ”Kyllä kansa tietää”. Itse olen samaa mieltä, enkä usko että tätä kirjaakaan pistetään pahaksi. Elämänkertakirjojen tapana kun on yleensä siloitella, stilisoida ja siistiä henkilöiden elämäntaival tunnistamattomaksi.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Savannin sankarit, Söpöysmerkin metsästäjät, Sanoma Media Finland – kustannus 2018

Herttaisia kuvakirjoja lapsille

Pikku poneista savannien eläimiin

My little Pony, Söpöysmerkin metsästäjät, Sanoma Media Finland – kustannus 2018

Leijonakaarti, Savannin sankarit, Sanoma Media Finland 2018

Jylhämaassa tapahtuu, kun Kiara, tuleva Jylhämaan hallitsija, pääsee tuuraamaan kuingas Simbaa vähäksi aikaa. Se on tietysti vastuullinen tehtävä ja kohta tieto asiasta kiirii vihamielisten korviin. Niinpä Kiara jekutetaan lähtemään Varjojen maahan, jossa tämä joutuu, kuinkas muuten, kierojen hyeenoiden piirittämäksi.

Hyeenojen tarkoitus on pitää Kiaraa vankina niin kauan, kunnes Simba luovuttaa Jylhämaan heille. Mutta Leijonakaartikin pääsee selville Kiaran kohtalosta ja juttu saa tietysti lasten toivoman loppuidyllin.

Toisessa jutussa Fuli-gepardi on masentunut. Muilla Jylhämaan eläimillä näyttää tapahtuvan yhtä ja toista, mutta Fuli vetäytyy syrjään. Kun sitten Leijonakaarti auttaa Fulin pahasta pulasta, laavavirtojen keskeltä, huomaa Fuli, että ystävyys on tärkein asia maailmassa.

Herttaisessa My Little Pony – kirjassa on myös paljon opittavaa lapsille, miksei myös aikuisille, joiden soisi tietysti olevan lasten kanssa tutustumassa kirjaan. Kysymys on söpöysmerkistä, jonka voi saada tehtyään jotain arvokasta toisia auttaakseen tai muuten voitettuaan itsensä. Söpöysmerkki osoittaa ponin erityistaidon ja on jokaiselle ponille tärkeä asia.

Nämä molemmat kirjat opettavat arvokkaita taitoja, ennen muuta ystävyyden merkitystä. Lisäksi ne myös sivuavat teemaa, jossa jokaisen on löydettävä oma elämäntehtävänsä ja erityislahjakuutensa. Joku voi luulla, ettei ole missään asiassa hyvä, mutta huomaakin pitkässä juoksussa, että voi olla hyvä vaikka toisten auttamisessa. Tärkeitä teemoja siis tälläkin kertaa. Kuvituksen tunneilmasto on molemmissa kirjoissa lämmintä ja kaunista. Savannin sankarissa jännitteet, hyeenalauman piirittäessä, sopivat tietysti vähän  vanhemmille kuvakirjaikäisille.

Jouko Varonen

 

 

 

Ääniä rappukäytävässä, Jukka-Pekka Palviainen, Karisto-kustannus 2018

Lukaisinpa kivan kirjan

Taloyhtiön puheenjohtajan kommelluksia

Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä, Karisto 2018

Niinhän se menee, siis surkuhupaisasti, kerrostaloelämä kaupungissa. Päähenkilö kirjassa on poikamies Paul, ainakin siihen asti, kun tutustuu äitivanhansa iloksi johonkin naisenpuoleen, tällä kertaa parantamisen salatieteisiin erikoistuneeseen terapeuttiin, joka tarpeentullen järjestää vaikka spiritistisiä terapiatapaamisia ihan tuosta noin, vasemmalla kädellä. Pian istunto Paulin kanssa  päätyy naisen kiljuvaan orgasmiin ja Paulin hämmennykseen taloyhtiön pedanttina puheenjohtajana. Paul ei tiedä onko sitä luvallista kiljua keskellä yötä rakkauden puuhissa tai käydä lorisuttamassa suihkussa rakkauden jäljet pois reisiltä. Mutta Veronika sanoo päättäväisesti, että kyllä se on luvallista. Ja siihen on uskominen Paulinkin,  joka on vielä onnellisen tietämätön rakastelusession seurauksista Veronican masussa.

Nauraa hekottelin kirjan humoristisille käänteille ja kornille analyysille aikani, kunnes aloin löytää rivien välistä itseni ja tulin paljon surullisemmaksi.

Ihan kiva humoristi on tämä nuortenkirjoistaan Topelius-palkittu Jukka-Pekka Palviainen. Huumori muistuttaa saman kustantajan nuorisokirjailijan, Kalle Veirton tyyliä. Kustantamolla on siis leivissään kaksi suhteellisen kivaa humoristia, ihan yhtiön penaalin terävimpiä kyniä.  Jospa vaikka yrittävät nousta verbaalisti köyhän humoristiemme joukon kärkikaartiin.

Tämänkaltainen ironinen huumorianalyysi napsahtaa usein kohteeseensa yhtä kipeästi kuin entisen pojan ritsan kivi räkätinpojan paljaaseen paikkaan. Niinpä joku voi pahoittaa mielensä ja tuumia, että enhän minä  ainakaan tuollainen ole. Mutta kun keisarin uudet vaatteet kuoritaan itsekunkin päältä, niin totuushan sieltä löytyy ja ollaan yhtä kelteisillään kuin Paul monialaterapeutti Veronikan hellässä hoidossa.

Että mitä? Kivan kirjan on Palviainen kirjoittanut. Joskus näyttää että huumori kukkii moneen suuntaan ja paljastelee naurettavuuksia vaikkapa ihmisten parinvalinnasta tai kerrostaloelämästä. Totisia hanurinsoittajia olemme me kaikki, kun humoristin värilasien läpi katsellaan. Huumori on itsekullekin annettu elämän rikastuttajaksi ja itsekritiikin paikaksi.

Jouko Varonen

 

 

 

Kiehtovat eäimet, Docendo-kustannus

Kuluuko tikan nokka loppuun?

Upea tieto- ja kuvakirja eläimistä

Kiehtovat eläimet, Docendo-kustannus 2018

Tämä on kirja, jota moni harrastelija ja pidemmälle ehtinytkin on odottanut. Teksteissä ja upeissa kuvissa käsitellään mm. eläinten syntymä ja kasvu, pariutuminen ja lisääntyminen, ravinto ja sen hankinta, vaellukset, levinneisyys, uhanalaisuus, vuodenajat, sekä elinympäristöt.

Itse hotkaisin kirjan yhdeltä istumalta ja totesin, että kovin puutteellisia ovat tietoni eläinkunnan ihmeistä, vaikka toimin vuosikaudet maakuntalehden luontotoimittajana. Toki tuli vastaani tuttujankin asioita, totta kai. Kirjassa on kyllä antia uusimmistakin eläimistä, kuten karttaperhosesta, joka tuli maahamme idästä viime vuosisadan lopulla.

Tietopankki kuuluu esim. jokaisen hyönteis-, perhos- ja lintuharrastajan kirjahyllyyn. Mitäpä tiesit esim. semelpariasta? No, sehän tarkoittaa sitä, että eläin lisääntyy vain kerran elämänsä aikana. Tällaisia eläimiä ovat mm. eräät perhoset, päiväkorennot ja surviaissääsket. Kaloista tähän ryhmään kuuluvat vaikkapa Tyynenmeren lohikalat, ja ankerias. Nisäkkäistä voi mainita jotkut pussieläinkoiraat. Rukoilijasirkkakin kuuluu näihin, sillä naaras syö koiraan parittelun jälkeen.

Aion lukea kirjan useampaan kertaan, että asioista jää kunnon muistijälki vastaisuuden varalle. Niinpä sijoitankin sen luonto-osastoon kirjahyllyyni. Monesti esim. lintukuvausreissuilla tarvitaan tällaista tietoa ja jutunjuurta, että ymmärtää lintujen käytöstä paremmin.

Kirjaa ovat olleet laatimassa pitkän linjan luonnontieteilijät ja kirjan tekijät: Lauri Lajunen, Esa Hohtola, Jari Peltomäki ja Jouni Pursiainen, joilta julkaistuihin teoksiin kuuluvat mm. Lintujen Oulu (2013), Kaiken takana onkin vesi (2014) ja Kiehtovat linnut (2016).

Pidin tiedon hyvästä ryhmittelystä, tiedottavasta ja selkeästä tekstistä, runsaista ja ammattitaidolla otetuista kuvista, sekä taitollisesta lukijaystävällisyydestä. Kirjasta lienee apua myös tietokilpailufriikeille.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Pirjo Hassinen, Parit, Otava 2018

Rakkauden analyysia

Hassisen vahvaa proosaa

Pirjo Hassinen: Parit, Otava 2018

Kirjassa on useita pareja, päähenkilö Leena Grahn ja tämän tubiin sairastunut äiti, Leenan poika Olli ja ja tämän vaimo Tarja, Tarjan ja Ollin tytär Aino ja tämän mies, eros ja rakkaus, arki ja intohimo.

Leenan tarina on tässä kirjassa kattava asia. Leena rakastaa äitiään yli kaiken, jopa liikaakin. Niinpä hänen on vaikea muodostaa uusia lämpimiä rakkaussuhteita. Toki niitäkin syntyy ja niiden tuloksena hummeripoika Olli, joka mm.  jättää vaimonsa lapsineen lihallisen rakkauden huumassa. Tytär Aino joutuu silminnäkijäksi kun Olli riehuu perhepiirissä. Nämä traumat kostautuvat myös Ainon parisuhteessa.

Lieneekö kirjan oppi osaltaan aidon rakkauden tärkeys parisuhteessa. Pidin Hassisen moniulotteisesta analyysista. Joskus detaljikuvaus ei oikein istu kirjailijan vertauskuviin. Tietysti niissäkin on tavoiteltu syvempiä analyyttisia sisältöjä, mistäpä tuon kriitikko tietäisi, kun ne ovat syvästi yksityisiä asioita.

Pirjo Hassinen (s. 1957) tunnetaan vahvoista ihmisluonnon kuvauksistaan, jotka porautuvat aika syvälle psyykkisiin lainalaisuuksiimme. Hassinen on palkittu ja useille kielille käännetty kirjailija. Tämä kuudestoista romaani jatkaa Hassiselle tyypillistä, syvyyspsykologista linjaa.

Toisaalta on sanottava varoittava sana helppojen lukuromaanien ystäville: Tarttukaa mieluummin orasiin, hirvisaariin tai muihin vastaaviin. Hassinen saattaa väsyttää em. genreen tottuneita, niinkuin psykologisointi yleensä tekee vaikka perhepiirissä. Melkoisen ihmissuhdekimpun Hassinen tässä teoksessa esittelee.

Tarja ei menisi avaimillaan kotiin samaan aikaan kun Olli kiitäisi taksilla tai jalan sen naisen luo, joka varsin hyvin tiesi mitä uusi rakastettu oli jättänyt taakseen, millaisen purkamattoman sotkun.”

Jouko Varonen

 

 

 

Johda tunteita, menesty työelämässä, Tammi-kustannus

Hyvä kirja työpaikan tunneilmastoista

Tärkeää tietoa pomoille ja muillekin

Camilla Tuominen: Johda tunteita, menesty työelämässä , Tammi-kustannus 2018

Voiko teillä työssä sanoa en tiedä?

Vai vedetäänkö silloin johtopäätös, että et osaa tai kykene?

Alkaako joku päteä paremmuudellaan?

Kykenevätkö työpaikkasi ihmiset sietämään epävarmuutta?”

Työelämä on yleensä raakaa. Käydään taistelua ylenemisestä keinoja kaihtamatta. Pidetään kapulakielisiä koulutuksia ja palavereja, joista ei yleensä ole muuta hyötyä kuin työntekijän alistaminen.

Omassa työssäni, joskus vararehtoaikoina, oli työpaikalla pelon ilmasto. Rehtori käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa sumeilematta, vaikutti psykopaatilta. Mutta voi sitä ressukkaa joka yritti saada muutosta asiaan. Koko kaupungin koneisto aina koulutoimesta työterveyteen ja työsuojelusta lääkäreihin oli tämän samaisen sairaan miehen hallinnassa. Eikä hän ole ainut. Valta sokaisee nytkin. Itselläni oli se hyvä asia, että lapset, joiden kanssa vietin päiväni, olivat ihania, luovia ja ymmärtäväisiä. Minäkin suhtauduin heihin rakkaudella.

Mutta asiaan. Tämä kirja on mainio! Sen esitystapa on lukijaystävällinen ja tärkeää tietoa jakava. Kirja sopisi hyvin koulutuspäivien lukemistoksi tai tulevien pomojen tentittäväksi. Nykyisin aletaan oivaltaa, että työntekijää pitää ymmärtää, ei pelkästään kyykyttää. Pomon on joskus hyvä myöntää, niin vaikeaa kuin se onkin, että alainen voi olla oikeassa.

Huomiota pitäisi kiinnittää myös työntekijän pehmoasioihin, ei pelkkään tehokkuuteen. Kun pomo löytää työntekijän parhaat puolet ja ymmärtää heikkouksiakin, niin syntyy hyvää jälkeä.

Näitä kirjoja enemmän. Ollaan oikealla tiellä. Itsevaltiaiden patruunoiden aika alkaa olla ohi työelämässä. Tilalle tarvitaan henkisten voimakenttien hallintaa lämpimillä lähestymistavoilla.

Jouko Varonen

 

 

 

Sorjonen, Viiden sormen harjoitus, Gummerus-kustannus 2018

Sorjonen vaikeuksissa

Efektiivistä ja psykologista

J. M. Ilves: Sorjonen, Viiden sormen harjoitus, Gummerus 2018

Olen kuullut ystäviltäni hyviä kommentteja sorjos-elokuvista ja dekkareista. Tähän kolmanteen arvelin itsekin tarttua, koska olen muun muassa lappeenrantalainen. Näillä miljöillä on aina osansa Sorjosen seikkailuissa.

Löysinkin uuden mielenkiintoisen dekkarin, joka käyttää keveätä psykologiaa lievittämään joskus Sorjosen ja perheen painostaviakin koti- ja työasioita.

Juttuhan menee niin, että syrjäisellä tiellä, rajan tuntumassa äiti ja poika ammutaan ammattimaisesti laukauksella otsaan. Kun raakaa murhaa aletaan tutkia on ensimmäisenä epäiltyjen listalla surmatun äidin ex-miesystävä, jolla on mittava rikosrekisteri. Mutta kun tämä on ollut murhan aikoihin vankilassa Venäjällä?

Päästään kiinni huumemafian toimiin rajalla ja jotta keitos ei olisi puiseva, löytyy Sorjosen vaimolta kyhmy, josta lääkärit sanovat ensin omalla tyylillään, että se on alkuvaiheessa ja todennäköisesti selvittäisiin ilman sytostaatteja. Asia ei kuitenkaan ole yleensä niin yksinkertainen, vaan pitkistyy ja mutkistuu.

Dekkarissa ehtii tapahtua uusikin murha, entiseen malliin ja Sorjosella on huolta myös fiksun tyttärensä tilanteesta. Parasta kirjassa oli mielestäni Sorjosen perheen kommunikointi, ja arjessa tapahtuva psykologisointi, johon joskus liittyi myös kaiken keskellä humoristisiakin piirteitä.

Kirja todella koukutti minut. Ehdottomasti Ilveksen kirja on taitavan kirjailijan tekemä. Ja kun vilkaisin tämän kirjoitettuani kirjan takalievettä, totesin sen, mitä arvelin: kirja on kahden nimettömänä pysyttelevän ammattikirjailijan työtä. Miksiköhän? Lieneekö kirjoittajilla ollut työnjako, että toinen kirjoittaa perheasiat ja toinen rikoskuviot?

Sorjosen perheen sekä työparin asiat sotkeutuvat melkoisesti tähän rikoskuvioon. Välillä tulee lukijallekin ihan paranoidinen olo. Mutta dekkari on tietysti vain dekkari ja tiettyjä myyviä jatkokertomuksen elementtejäkin on mukana. Jouduin jo nipistämään itseäni ja toteamaan: – Pysyhän reaaliajassa kriitikko!

Jouko Varonen