Arkadianmäen kirstunvartija, Tammi-kustannus

Anektdootteja ja suoraa puhetta

Pertti J. Rosila muistelee

Pertti J. Rosila: Arkadianmäen kirstunvartija, Tammi 2018

Rosila toimi eduskunnan tilitoimiston puolella 30 vuotta ja oli siis vaikuttamassa kansanedustajien rahankäyttöön.  Niinpä päiväkirja karttui tarkkakuuloiselle miehelle niin rötöksistä kuin huvittavista anekdooteista. Rosilan tyyli onkin rehellistä jutustelua, jossa vääryydet sanotaan niin kuin ne ovat. Jo Rosilan itsensä valinta oli poliittinen nimitys, joita hän ei oikein hyväksynyt. Myöhemmin ne tosin suhmuroitiin erinimisiksi. Herroilla kun on taipumus keksiä uusia ilmaisuja entisille käytännöille, jos ne käyvät lainvastaisiksi.

Rosila pistää piikin myös Elisabeth Rehnille kampajamaksujen suunnasta. Ennen Rosilaa matkat maksettiin veronmaksajien piikistä, mutta toisella kertaa oli Elisabetin tyyminen omaan luottokorttiin.

Kirja on lyhytajoinen ja kursailematon. Joskus jutellaan kahviossa niitä näitä” ja Rosilan kynä sauhuaa iltapuhteessa päiväkirjan lehdille. Usein hän joutuu itse sanomaan eioota, kun pitää hillitä vaikka edustukuluja.

Smp:ssä merkittävään asemaan ehtinyt Kari Bärlund saa Rosilalta Rötösherran tittelin. Eduskunnan kerhot lopetettiin kun urheilukerhon rahastonhoitaja kävi kerhon rahoilla Thaimaassa. Virolainen oli kaatamassa kansanedustajien palkkiouudistusta ja sehän tietysti herätti närää, jopa toimenpiteitä.

Suti Aittoniemen tie päätyi suuresta suosiosta murskatappioon, mikä lienee ollut monen muunkin ”kansansuosikin” kohtalo. Eduskuntatalon kylpyläosaston todettiin olevan vaarana siveellisyydelle. Jopa uimapuvut jouduttiin hankkimaan edustajille eduskunnan varoilla.

Kevyeen, mutta pisteliääseen sävyyn kirjoitetut ”päiväkirjat” herättävät huvitusta, joskin moni juttu on tullut jo esille mediassa. Luulisin kuitenkin, että tällainen kirja herättää enemmän kansan kiinnostusta kuin kuivat poliittiset elämänkerrat, jotka ovat täynnä läpeensä juonikasta ja moneen kertaan märehdittyä poliittista löpinää. Niinpä Rosilan kustannussopimuskin sai alkunsa iltalehden estottomasta haastattelusta. Näytti siltä, että miehellä taitaa olla kerrottavanaan mielenkiintoista populaara tarinaa.

Jouko Varonen

 

 

 

Vesi on verta sakeampaa, Jörn Donner

Donnerin rakkaustriangeli

Alexander ja Anna

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa, Otava 2018

Donnerin kirja kertoo 1918 luvun tarinan Alexanderista ja Annasta. Alexander osautuu rajajoen yli Suomen puolelle ja etsiytyy omistamaansa huvilaan, jonka ”omistajaksi” nimittää itseään Anna. Asian selvittely olisikin helpompaa, jos ei ottaisi huomioon Annan kädessä sojottavaa Browningia. Toki päästään yhteisymmärrykseen ja pistoolikin osoittautuu lataamattomaksi. Loput neuvottelut käydään yhteisessä makuuhuoneessa jossa Alexander kaivaa esille myös oman ”browninginsa”.

Mutta on vieläkin olemassa ”muuttuva tekijä”, nimittäin virkamies, joka on seuraillut Alexanderin toimia ja on kaiken lisäksi kiinnostunut Annasta. Alexander joutuukin kuulusteluun ja venäläisiä ei katsota suopeasti sen ajan Suomessa.

Kertomus etenee minäkerrontana ja lukijaystävällisenä. Alexanderin ja Annan suhde muodostaa kirjan tärkeän juonen, mutta siinä käsitellään myös sodan merkitystä kokonaisuudessaan, sekä Alexanderin ja Annan suhteessa.

Luin kirjaa mielenkiinnolla, koska Donnerilla on kyky sekä maailmanhistoriallisiin näkulmiin että tapansa mukaan eroottisiin sisältöihin. Lieneepä kirjalla myös muutakin kuin fiktiivistä sisältöä, sillä kirjailijan isän päiväkirjamerkinnät ovat luultavasti olleet myös kirjan innoittajina ja sisältönä.

Donner on merkittävä dinosaurus suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurielämän saralla. Kirjojakin on kertynyt mahtava pino, joiden joukossa Finlandia-palkittukin. Myös valtionpalkinto on kuulunut Donnerin ansioihin ja elokuva-alalla on tullut pokattua merkittäviä palkintoja. Yleensä Donner ottaa mukaan myös rohkeasti erotiikkaa, joka lähentää hänen kirjoihinsa lukuromaaniluonnetta.

Pidin Donnerin tyylistä, vaikka välillä esitys muuttuu vähän tilkkutäkkimäiseksi ja vaikeaksi. Hatunnosto kuitenkin gurulle tästäkin taiteellisen viriiliyden mainiosta näytöstä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

Vanhan maatalon salaisuus, Haamu-kustannus

Tonttu komerossa

Kiva lastenkirja

Jaana ala-Huissi & Marjo Nygård: Vanhan maatalon salaisuus, Haamu-kustannus 2018

Kirjan henkilöt ovat todellisia, samoin vauraan maatalon miljööt. Tontuista en tiedä, mutta uskoapa täytyy, että yliluonnollisillakin asioilla on sijansa ihmisten elämässä.

Ottotyttö Eila on kyllä hyvää pataa vanhan tontun kanssa, joka asustelee komerossa. Tonttupaha järsii sokeritoppaa, kun muuta ruokaakaan ei sille anneta. Isäntä ja emäntä virittelevät ansoja hiirille ja katsovat toisiaan merkitsevästi. Kun kiertelevät romanit tulevat yökylälään, yrittää romanivaimo loitsia pahoja henkiä pois, mutta kun talossa ei ole vanhan emännän haamua tai muuta, ystävällisiä henkiä ja tonttu kuitenkin, jotka pitävät talon puolia.

Kiva kertomus, jossa vanha aika ja nykyaika joskus sekoittuvat toisiinsa. Lehmätkin ovat sarvipäitä ayshire-lehmiä, eivätkä suomenkarjan lehmiä. Moni muukin pikkuseikka olisi tietysti vaatinut tarkennusta.

Pidin kirjasta. Tuli semmoinen hyvä mieli, kuin lapsuutensa maatalossa asuneelle usein tulee, kun näkee kuvia vanhoista pirteistä, lehmistä, kissoista, hevosista ja maatalon arjesta.

Nykylapsiakin kiinnostavat vanhan ajan asiat. Kun kävin Punkaharjun Lustossa lapsenlasteni kanssa nämä kuuntelivat mieluusti ”esitelmiäni” vanhoista savottavälineistä ja puiden korjuuseen liittyvistä asioista oikein kunnon mallien avulla.

Kirjan ydin yhdistyy, kuinkas muuten, aaveisiin. Tällä kertaa kotitonttuun, jota talon väki ei ymmärrä hyväksi tontuksi. Eila sen sijaan on kaveri tontun kanssa, joka antaa hänelle näkinkengän. Kun Eila puhuu siihen, tulee tonttu paikalle. Niin käy myös silloin, kun talon hevonen ontuu ja isäntä aikoo kutsua eläinlääkärin paikalle. Eilapa kutsuu kotitontun hätiin ja tonttu selittää, että hevosella on kivi kengän ja kavion välissä. Tarvitaan siis kengitysseppää eikä eläinlääkäriä.

Tosi hyvä kirja. Sitä voi tutkia yhdessä isovanhempien kanssa, joilta varmaan tulee myös oheisjuttuja vanhoista ajoista. Pidin kirjan tyylistä ja kuvituksesta.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

Onnistumisen taidot, Kirjapaja-kustannus

Jokaisella on tavoitteita

Jollekin riittää arjen onni

Satu Kaski & Marianne Miettinen: Onnistumisen taidot, Löydä tie tavoitteisiin, Kirjapaja 2018

Joku keihäänheittäjä kokee onnistuneensa, kun tulee kilpailuissa kuudenneksi. Toisella ei hopeamitali riitä. On monentasoita onnistumista. Elämässä voi kokea onnistumista, kun saa avioliittonsa ”onnen satamaan”, kukaties pari lasta. Toinen etsii onneaan ja löytää viimein onnistumisen sopivan sielunkumppanin löydyttyä.

Tässä kirjassa puhutaan paljon urheilijoista. Urheilija on usein riippuvainen onnistumisista. Onnistuminen merkitsee sponsoreita, rahallista tukea, mahdollisuutta ulkomaanleireihin, jne.

Entäpä jos ei tavoittelekaan onnistumista. Vain tavallinen ja pienissä puitteissa sujuva arki voi olle jollekin onnea. Nyky-yhteiskunta on liiaksi onnistumispainotteista. Jo koulussa taistellaan ”verisesti” opiskelupaikoista ja koenumeroista, kukaties toisen onnistuminen on ”seiska”, kun taas toiselta hyväksytään pitkin hampain yhdeksikkö, kun kymppi olisi tavoite. Siinä suhteessa otan opettajana ilolla vastaan koulu-uudistukset, joissa vähennetään numeroarviointia. Toisaalta ylioppilaat tietävät, että onnistuminen ylioppilassuorituksissa voi merkitä sitä, mihin yhteiskuntaluokkaan on tyytyminen tulevaisuudessa.

Itse läksin maalaiskodista ns. pitkän linjan kansankynttilän oppiin ja kun päädyin yliopisto-opintojen jälkeen opettajaksi maalaiskoululle, oli tavoitteena idylliseen pikkukaupunkiin pääsy. Sekin onnistui. Sitten haaveilin kirjailijan työstä oman työn ohessa ja kas, tein 25 kirjaa kaupallisilta kustantajilta. Mutta suurimman onneni koen silti luonnon ja oman perheen parissa, vaikka siitä ei ole suurta rahallista hyötyä.

Luulen, että työtön, joka on oppinut elämään säästeliäästi, omista edellytyksistään lähtien, on joskus onnellisempi kuin suuren firman johtaja joka kipuilee miljardiensa kanssa. Työttömiä ahdistetaan liikaa nyky-yhteiskunnassa.

Kirja on hyvä ja hyödyllinen vaikka se kirvoitti mieleni vähän sivupoluille. Kirjan tekijät tuumivat, että myönteinen minäkuva on onnistumisen edellytys. Myös asennoituminen työntekoon on tärkeää, jos siihen annetaan, esim. nuorille mahdollisuus. Tärkeää on uskoa ”omaan juttuun”. Itse en näkisi näitä termejä niin tärkeiksi. Oma elämä loksahtaa kyllä raiteilleen, kun ei pilaa sitä tahallaan, joka on usein niiden kohtalo, joilla toimeentulo ei ole ensimmäinen asia, jota tarvitsee ajatella.

Jouko Varonen

Tämä on minun lauluni, Helena Seppälä

Kauniita runoja

Aforistista, lämmintä

Helena Seppälä: Tämä on minun lauluni, Reuna-kustannus 2018

Helena Seppälä kirjoittaa yksinkertaisen kauniisti. Hänen runoistaan löytyy niitä sanoja, joita jokainen ihminen kaipaa: Luonnonläheisyyttä, ystävyyden tuntoja, suruakin ja tietysti sitä tunnetta, kun joku on sinulle ilkeä, eikä ymmärrä elämän kauneutta arjessa, joka voi olla puitteiltaan hyvinkin vaatimatonta.

Ei tarvita etelän matkoja ja suurieleisiä juhlia. Runoon riittää katsominen ikkunasta ulos, jossa tuuli heiluttelee vaahteran lehtiä, tai kun näkee auringonkukan, joka loistaa syksyn värejä itselleen, tai sille, joka ymmärtää niiden viestin.

Pidin runoista. Itse kirjoitin nuorena samalla tyylillä mietteitäni ja sain niitä esille mm. keskipäivän mietelauseena useita kertoja. Siksi tunsin runojen tekijänä sukulaisuutta Seppälään. Ei tarvita paradoksia tai analyysia, jota on vaikea ymmärtää. Seppälän sarjaan” luontorunoilijana lukisin myös vaikka Risto Rasan, tai presidentin rouvan Jenni Haukion ja Helena Anhavan, vain muutaman mainitakseni.

Jäin miettimään ihmisen suhdetta läheisiin. Joku tahtoo esim. mitätöidä sinut ja saa onnettomaksi. Vain vähän on ihmisiä, jotka pyyteettömästi tahtovat parastasi. Usein ne, jotka ovat hiljaisia, eivätkä tee numeroa ystävyydestä, ovat parhaita ystäviä, saattavat jopa lähettää hiljaisen rukouksen, kun sinulla on vaikeaa. Nykymaailma on liian tehokas ja unohtaa ne, jotka ovat meistä pienimpiä ja eivät vaadi elämältä paljon, kauneutta vain ja ystävyyden lämpöä, eivät suurellisuutta, ja voittajan mahtia.

Olet ystäväsi kanssa/nousemassa mäkeä ylös./Vauhtisi hidastuu,/ askeleesi tuntuvat raskailta. Hän ottaa/ reppusi omaan selkäänsä./ Pääsette mäen päälle./ Annat hänelle kiitokseksi osan eväistäsi./ Alamäki on molemmille helpompi.”

Helena Seppälän runot sisältävät monesti syvää viisautta ja ovat myös aforistisia. Ei tarvita suuria elkeitä elämässä, tai runoudessakaan, jo pari kaunista sanaa riittää, sellaisia sanoja, jotka ovat kuin viisaita helmiä ystävän suusta.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

Miksi vihaamme? Kirjapaja-kustannus

Hitleristä taviksiin

Monenlaiset vihan ulottuvuudet

Rauno Juntumaa: Miksi vihaamme? Yksilön ja yhteisön tunteen anatomiaa, Kirjapaja 2018

Joku vihaa vieraita kansanryhmiä mm. maahanmuuttajia, koska he ovat ”erilaisia” ja luultavasti vievät kotimaan kansalaisilta leivän suusta”. Usein arvioidaan myös, että heistä osa on terroristeja tai seksuaalisesti raakalaisia. Myös venäläisviha nostaa vielä päätään kansassamme, vaikka sodista alkaa olla jo aikaa ja Kekkonen teki hyvää työtä vihan kukistamiseksi ja esim. hyvien kauppasuhteiden aikaansaamiseksi. Nyt Eu on estämässä hyvät naapuruussuhteemme itään. Jos Suomi tekee jonkun ystävällisen eleen, se leimataan heti suomettumiseksi.

Vihalla on monet kasvot. Joku vihaa ihmistä jossa huomaa olevan hänen omia heikkouksiaan. Koululaiset jättävät helposti syrjään semmoisen lapsen, joka ei ole sosiaalinen tai on esim. fyysisesti poikkeava. Tummaihoisiakin karsastetaan välitunnilla, jopa kielivaikeuksien ja ihonvärin vuoksi. Lapset voivat olla tosi raakoja.

Vielä 50 – 60 – luvulla ”ryssiteltiin” ortodokseja kouluissa ja heidän olonsa muiden joukossa tehtiin tukalaksi. 2000- luvulla oman kouluni rehtori yritti vaikeuttaa ortodoksien koulutietä mm. siirtämällä heidän opetuksensa kaukaiseen kouluun, jonne piti mennä jalan kesken koulupäivän tai koulupäivän jälkeen.

Juntumaa lähtee esim. Hitlerin arjalaisrodusta, jonka tieltä oli hävitettävä kaikki arveluttavat rodut, kuten juutalaiset. Joskus viha lähtee kytemään pienestä asiasta, kun ihminen kokee itsensä tai perheensä uhatuksi. Muinaissuomalaiset näkivät lastuja tulevan virran mukana yläjuoksulta ja läksivät kirveen kanssa surmaamaan uutta ”naapuria”, joka voi valloittaa kalastus- ja metsästysmaat.

Kirja on hyvä ja hyödyllinen, joskin se kannattaa lukea vähintään kahteen kertaan, että kirjoittajan aivoitukset selkiytyvät. Tällaista parantavaa” vihan analyysia varsinkin suomalaiset tarvitsevat. Toki viha nousee maailmanlaajuisesti monenteen potenssiin kun sotateollisuus käyttää suuren osan valtioiden budjetista ja ydinasearsenaali on ainoa turvallisuuden tae. Ihminen on aina ollut epäluuloinen, jopa vainoharhainen, suhteessaan toisiin ihmisiin. Pieninkin rike voi tehdä ystävistä verivihollisia. Vainoharhaisuus näkyy selvimmin suurvaltojen suhteissa. Vain pelottelemalla pysyy kauhun tasapaino.

Jouko Varonen

 

 

 

Salmela ”pysyy ja paranoo”.

 

Salmelan idylli on säilynyt

Suomalaiskansallista ja osallistuvaa

Ajelin Mäntyharjun Taidekeskus Salmelaan kauniissa kesäsäässä. Perillä totesin, että Salmelan mahtava idylli on entisellään. Tuomas Hoikkala, Salmelan kulttuurikesän sielu, oli hänkin tosi ystävällinen ja esitteli näyttelyn antia, joka tällä kertaa oli osittain suomalaiskansallista ja luontoystävällistä. Oli idyllisiä järvi- ja metsämaisemia, mutta myös osallistuvia teoksia. Niissä otettiin kantaa luonnon kärsimiseen. Siitä Mäntyharjukin on saanut osansa.

Arvo Siikamäen upeat pronssiveistokset pääsalissa virittivät näyttelyvieraan oikeaan tunnelmaan. Mi Kuoppa yllätti esim. kauniilla Aallotar teoksellan. Suomalaisia urheilun kansallissankareita olivat maalanneet ihailtavaksi mm. Antti Huovinen ja Taneli Stenberg, vain pari mainitakseni. Igor Baranov oli lisännyt näyttelyn luonto-skaalaan myös erotiikkaa. Jakke Haapasen ”Pää pilvissä” – teos jätti katsojan miettimään. Jan Nevan taiturimaiset figuurit saivat ainakin minut pysähtymään toviksi. Jasmina Ijäksen työt liittyivät luonnon-puolesta teemaan.

Juhani Linnovaaran ”Joutsenlampi” antoi tutulla humoristisella otteella ajattelemisen aihetta. Pitkän linjan kuvateilija ja opettaja Antti Hakkarainen yllätti sävykkäillä maisemakuvillaan jotka suuntautuivat osittain esteettisiin ohuuksiin. Näyttely tarjosi ”jokaiselle jotakin” aidossa Suomi – 100 -hengessä. Itse vietin paljon aikaa näyttelyn parissa ja Salmelan hyvinhoidettua kulttuurimaisemaa ihaillen.

Mieleen jäivät myös Tuomas Hoikkalan saksofonisävelet, jotka kaikuivat näyttelyvieraitten kuuluville. Hoikkalalta on ilmestynyt myös levytyksiä, joista ”Godfather” – levy soi autoni levysoittimessa lähtiessäni kohti Lappeenrantaa. Paikoin melankolisen kauniit saksofonisoolot tulivat hyvin esille ja kokonaisuus oli hallittu ja teknisesti huippuluokkaa.

Näyttely vaikutti ”kansaan menevältä” ja tarjosi paljon taidetta josta karjalaismuori totesi ohikulkiessaan: ”Tuost mie tykkeen.” Itselleni tuli mieleen esim. taannoinen Retretin luolaston avausnäyttely, jossa Seppo Similä yhdisti luonnon ja erotiikan ja sai suuret kansanjoukot liikkeelle. Jossakin vaiheessa vilahti tajuntaan myös itse Reidar Särestöniemen värienkäyttö.

Jouko Varonen ( SARV:n jäsen)

Tuomas Hoikkala Salmelan kesäidyllissä

Arvo Siikamäki, Afrodite

Igor Baranov, Lady Fox Selfie

Taneli Stenberg, Tero Pitkämäki

Antti Hakkarainen, Kun saapuu punainen yö

Mi Kuoppa, Aallotar

Jakke Haapanen, Pää pilvissä

Antti Huovinen, Hiihtäjä Iivo Niskanen

Igor Baranov, Herbarium

Saksofonitaituri Tuomas

 

 

 

 

Tuhat Tietä Roomaan, Gaudeamus-kustannus

Matkustaminen antiikin maailmassa

Upea tietoteos ja lähdeteos

Ari Saastamoinen: Tuhat tietä Roomaan, Gaudeamus

Matkustaminen antiikin maailmassa oli yleistä, mutta joskus hidasta. Maatiloille pääsi päivässä-parissa, kiertelevien kauppiaiden matkat kestivät kuukausia, opintomatkat vuosia, mutta maanpako saattoi kestää lopun elämän.

Saastamoinen on kirjoittanut aiemminkin lähteisiin perustuvia kirjoja, mm. Afrikan loistavat kaupungit (2003) oli tällainen. Nyt liikutaan maitse ja meritse ja tietysti ”kaikki tiet vievät aina Roomaan”.

Kirjassa puututaan mm. matkustajan varusteisiin, kuten vaatetukseen ja apuvälineisiin. Näitä olivat vaatteiden lisäksi aurinkokellot, viralliset tilastot ja tiedot imperiumin reitistöistä. Merelle lähtijä tarvitsi esim. rannikkokuvauksia. Kirjat olivat hyvin kalliita, eikä niitä aina saanut käyttöönsä.

Kulkuvälineitä olivat vankkurit ja kärryt, kantotuolit, vetoeläimet, kantoeläimet, ratsastaminen tai patikointi. Teillä saattoi olla majataloja, ravintoloita ja kapakoita. Maantiematkailun hankaluutena olivat tulliasemat ja -hinnastot, maantierosvot ja teiden turvattomuus. Merimatkoista esitellään kirjassa merireitit, laivat, satamat ja majakat, purjehtiminen ja navigointi. Merellä oli tietysti myrskyjä ja haaksirikkoja sekä merirousvousta.

Matkoja tehtiin monesta syystä: tutkimusmatkoja, sotaretkiä, hallinnollisia matkoja, pakomatkoja, kauppamatkoja, opintomatkoja, vierailuja ystävien ja sukulaisten luo, turistimatkoja, pyhiinvaelluksia, terveysmatkoja ja nojatuolimatkoja.

Kirja pyrkii esittelemään lähdeviittein edellä mainittuja aihepiirejä ja se on vaatinut ison työmäärän. Niinpä kirja on mielenkiintoinen ja hyödyllinen mm. opiskelijoille ja historiasta kiinnostuneille. Nykyaikana ovat kuukausia kestävät pyhiinvaellukset jalkapatikassa tulleet muotiin ja olosuhteet ovat usein samantapaiset kuin ennen.

Itse käytin kirjaa lähteenä siten, että etsin kiinnostavia tietoja ja kuvauksia. Luulisin, että moni historiaa työkseen opettava, olisi iloinen tällaisesta kirjasta. Oppilaitosten käsikirjastoon  se myös sopisi.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Miehet asialla, Tapani Bagge

Tapani Baggen huumoria

Kevyttä kesälukemista

Tapani Bagge: Miehet asialla, Aviador-kustannus 2018

Joulukuusen haku toisen omistamasta metsästä voi olla melkoinen seikkailu, jopa surkuhupaisa. Siinä miehet laulavat alakuloisina ja märkinä aattoillan hämärtyessä kuusen alla: ”Joulupuu on rakennettu!”

Lautasantenni pitäisi saada käännettyä sellaiseen suuntaan, että tärkeä jalkapallo-ottelu näkyisi ruudulta. Mutta kun päästään katolle, on vielä lyhyempi matka alas, ja tietysti räystäskouru kaulan ympärillä.

Samaan koettememusten sarjaan kuuluvat renkaanvaihto, ruohonleikkurin korjaus, lukkosula, joulupukin puuhat, palovaroittimen asennus ja hiirien karkottaminen ullakolta.

Totuus on usein, että ammattimiehen kutsuminen pienten remppojen tekoon tulee usein paljon halvemmaksi. Pihasaunan tekokin päättyy siihen, että koko komeus roihuaa ilmiliekeissä ja melkein sytyttää koko torpan tuleen.

Tapani Bagge ( s. 1962) tunnetaan palkittuna kirjailijana, jolta onnistuvat yhtä hyvin Jerry Cottonit kuin televisiosarjojen teko tai romaanit. Tämä huumorikirja on tehty vähän kieli poskessa. Baggen alter ego yhdessä lukijan kanssa seikkailee lyhyissä ja vähän pidemmissä pakinoissa.

Hampaan paikkaaminen Plastik Baddingilla on jo melkoisen tarunomainen suoritus. Siihen voi kuitenkin olla syynsä kun terveyskeskuksen puhelin tuuttaa tunnin varattua ja kun yhteys tulee sairaanhoitajaan, hän kysyä pamauttaa, että särkeekö hammasta. Jos ei särje, mene hammaslääkärijonoon tai – paikkaa itse. Miesten surkuhupaisia yrityksiä hoitaa kodin hommia on nähty melkein joka taloudessa. Itse muistan kun isäni yritti korjata käkikelloa, korjasi ja ähki, mutta joutui lopulta laittamaan osat kassiin ja marssimaan kylän kelloseppänä tunnetun kalliin gurun puheille.

Jouko Varonen

 

 

Sanaiset kansiot, Gaudeamus-kustannus

Suomen kielen salaisia piirteitä

Mielenkiintoinen kirja

Ville Eloranta-Jaakko Leino: Sanaiset kansiot, suomen kielen vaietut vaiheet, Gaudeamus-kustannus

Suomalaisten alkukoti oli Länsi-Uralilla, Volgan mutkan tienoilla. Suomen kielen tulo maahamme oli kuitenkin mutkikkaampi juttu ja ensimmäiset suomalaiset eivät todellakaan edes puhuneet suomen kieltä.

Omat suomenkielen ja kirjallisuuden approbaturini eivät riitä paljonkaan selvittämään kielemme historiallisia vaiheita. Sen toki tiedän jo lapsuudesta, että sanastoa on tullut idästä ja lännestä, sekä etelästä. Yhtäläisyyttä viron kieleen ei tietysti voi myöskään kiistää ja Unkarin kielessä on paljon yhteyksiä oman maamme sanastoon. Niinpä suomen kielen  sana ”heinä” on Unkarissa ”shaina” ja viron kielen jalgratas tarkoittaa polkupyörää.

Tämän kirjan lyhyet ja lukijaystävälliset luvut ottavat kantaa kielemme ilmiöihin aina stadin slangista nykyiseen somekieleen ja englanninkielisistä ilmaisuista kielemme raamatullisuuteen.

Sen verran olen kiinnostunut kielestämme, että suorastaan  ahmin tämän kirjan. Itseltäni on julkaistu 24 kirjaa ja täytyy sanoa, että jo oikoluvussa oli aikamoinen työ. Agricolan merkitystä kielellemme ja uudissanoillemme ei voi tietysti kieltää:

Kuten olemme koulussa oppineet, Agricolalla oli aivan ainutlaatuinen merkitys suomen kielen asemalle äidinkielenä – niin koulujen oppiaineena kuin laajemmassakin merkityksessä. Hän oli ensimmäinen kirjailijamme, ja hänen ensimmäinen kirjansa oli samalla ensimmäinen suomenkielinen äidinkielen oppikirja, Abckiria.”

Kirjan tekijät ovat sukeltaneet sanojen muuntumiseen, lainasanoihin, slangeihin, murteisiin, sukulaisuussuhteisiin jne… Joskus tulee kirjaa lukiessa mieleen vaikkapa ”maisteri Frangenin” humoristinen kieliohjelma. Todella hyvää ja hyödyllistä luettavaa.

Kiitos kirjasta!

Jouko Varonen