Mysteerinmurtajat, Neljän rikoksen syksy

Interaktiivisuus on nykyaikaa

Salapoliisitehtäviä vauvasta vaariin

Ilkka Mattila: Mysteerinmurtajat, Neljän rikoksen syksy, Reuna-kustannus 2018

Interaktiivisessa tietokoneen käytössä käyttäjä ”keskustelee” tietokoneen kanssa antaen käskyjä ja saa palautteen heti.  On myös interaktiivisia televisio-ohjelmia joihin katsoja voi osallistua puhelimitse ohjelman aikana. Interaktiivisen taideteoksen muotoon katsoja voi vaikuttaa.

Ilkka Mattilan kirjassa kohtaa nuori uusia mahdollisuuksia selvittää rikoksia. Ensin on ns. ”pliisu” juttu, jossa taaperon juustonaksut aina katoavat. Olisikohan isoveli ollut asialla? Sehän selviää kun asiaa tutkitaan interaktiivisesti tietokoneen ja linkkien avulla.

Mutta entäpä kun tapahtuu ryöstö huoltoasemalla. Omassa lähiössäni poliisi meni ”arviolta” tietyn henkilön kodin ovelle odottamaan ja harvoinpa erehtyi. Mutta nyt on valittavana useampia mahdollisuuksia: ”myyjän puoliso”, rivitalon mies”, ”omakotitalon mies”. En tietysti paljasta tässä yhteydessä mikä olisi napakymppi arvaus. Sen voi jokainen tahollaan selvitellä. Sen verran on minussakin nörtin aineksia, että löydän oikeat linkit.

Kirjan tekijä tuumii, että varsin hienon idean siirtäminen kansien väliin kesti kokonaiset neljä vuotta. Muutaman kerran, kun täytyi projektissa ottaa taka- askelia, auttoi oletettavasti eräs fiktiivinen tosiasia, suomalainen sisu. Nyt kirja kuitenkin toimii ja voi olla avaus vaikka miten isoon innovaatioon. Kirjan on taisteltava nykyaikaisten haasteiden, pokemonien ja muiden kanssa. Itse vielä luottaisin perinteiseen kirjaan, mutta nuoret voisivat sanoa: ”Paina pappa kuule enttelii!”

Nähtäväksi jää miten nuoriso ottaa uutuuden vastaan. Kriitikko-kalkkis ei voi muuta kuin peukuttaa!

Jouko Varonen

 

 

 

 

Sisu, suomalaisen sisun salaisuudet

Suomalainen sisukkuus, eli ”sinni”

Vaikka läpi harmaan kiven

Joanna Nylund: Sisu, Suomalaisen sisun salaisuudet, Readme 2018

Kun puhutaan suomalaisesta sisusta, nousevat heti esille urheilijat. Sisukuutta oli tosin urheilussa enemmän menneinä vuosina kuin 2000- luvulla. Olisikohan nuorilta kansallinen voimavaramme, sisu, katoamassa? No ei sentään, on niitäkin, jotka puskevat opin tiellä, eivätkä kunnioita yhteiskunnallisia luokkarajoja, valmistuvat akateemisiin ammatteihin, maistereiksi, tohtoreiksi, ja tietysti sisukkuuden avulla.

Nylundin kirja erittelee suomalaiseen sisuun liittyvät myytit ja tosiasiat aika maukkaasti. Kun kirja on vielä hyvällä tavalla lukijaystävällinen ja taitoltaan mukaansa tempaava, oli vietettävä iltapäivä sitä lukien. Jos ei halua lukea kirjaa sanasta sanaan, niin hyvän jaksottelun ansiosta voi löytää omat kiinnostuksen kohteensa tuota pikaa.

Joskus jokaisella on sisukkuuden ”näytön paikka”. Minulle se sattui syöpädiagnoosin yhteydessä. Tarvittiin sisua ja ajatusta, joka on tyypillinen suomalaiselle, vaikeuksiin joutuneelle: Päivä kerrallaan, kahta ei koskaan.” Sisun avulla voidaan vaikeudet paloitella pienemmiksi, eikä kerralla hotkaistavaksi limpuksi.

Mielestäni kirjan tekijä on oikealla asialla monessa suhteessa. Hän tuumii, että vaikka sisu on tavallaan määrittämätön ja abstrakti ilmiö, niin sen avulla pärjättiin esim. talvisodassa moninkertaista vihollista ja suurvaltaa vastaan. Sisuun liittyy myös asioiden järkiperäistäminen ja lähestyminen maalaisjärjellä, niin että ei tulla vaikeuksien kanssa silmäkkäin ihan pystymetsästä”.

Kirja puuttuu moneen sisun ilmentymään, totta kai. Se puhuu myös sisukkuuden opettamisesta lapsille. Usein toistuva neuvo on, että kun tulee oikein vaikeaa ja vaikka olisi helpompaakin, pitää hakeutua luontoon, hakea ”rohtoa” Suomen kauniista luonnosta, metsistä ja järviltä.

Mainio kirja. Jokainen voi löytää itsensä sen sivuilta.

Jouko Varonen

 

 

Urheilu: yleisurheilu, moniottelut ja juoksulajit, Lector kustannus

Yleisurheilun yksilölajien kirja

Hienosti kuvitettu tietoteos

Jaana Palanterä ja Aivo Blum: Urheilu, Yleisurheilu, moniottelut ja juoksulajit, Lector kustannus

Yleisurheilun maineteot ovat kautta aikojen kohentaneet suomalaisten itsetuntoa ja isänmaallista mieltä, jääkiekkoleijonia tietysti unohtamatta.

Mieleeni ovat jääneet tunnelmat Virenin ja Vasalan olympiakultamitaleista puolen tunnin välein. Siinä alkoi jo kyynel kostuttaa silmänurkkaa.

Muistan myös monet suomalaisten uroteot ”lempilajissamme” keihäänheitossa. Ne hetket ovat jääneet monen suomalaisen mieleen, kun Rautavaara, Korjus, Kinnunen, Nevala, Siitonen ja kumppanit niittivät kunniaa, puhumattakaan naisten puolella Lillakin, Rantasen ja muiden mitaliheitoista.

Tämä kirja kertoo tapansa mukaan mukavin tietoiskuin, tällä kertaa yleisurheilun yksilölajeista. Joku on maininnut, että joukkueurheilut, kuten jääkiekko, jalkapallo, sähly, jne, vievät nuoria liikaa yleisurheilulta. Totuus lienee, että kun tulee mainetekoja, kiinnostuvat myös nuoret. Paavo Nurmen ja Lasse Virenin jalanjäljissä on ollut monenmoista yrittäjää.

Mutta mennäänpä tähän kirjaan, jossa urheilulajit käydään läpi kivoin ja luettavin, sekä katseltavin kokonaisuuksin.

Kirjan sivuilta löytyy ”yleistä-osasto”, lajin luonnehdinta, tekniikka, ennätysten haltijat, säännöt, jne… . Erityisesti pidän hyvänä, että kuvasivuilla on runsaasti ammattilaisten nappaamia kuvia kustakin lajista ja sen tilanteista. Kuvanhan sanotaan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Tällä kirjalle kuvat antavat ”ilmettä” enemmän kuin puolet.

Tiesitkö-osastolla on hyviä tietokilpailuknoppeja. Kukapa olisi arvannut esimerkiksi, että kiekonheitto on ainut yleisurheilulaji jossa naisten ennätys on parempi kuin miesten.

Erityisplussa kirjalle upeasta taitosta ja tiedottavasta annista. Teossarjan soisi löytyvän jokaisen koulun kirjastosta.

Jouko Varonen

 

 

 

Hesarin kulmilla, 50 – luvun Kalliossa

Nostalgiaa Hesarin kulmilta

Runoa, grafiikkaa ja proosaa wanhasta Helsingistä

Hesarin kulmilla, 50-luvun Kalliossa, Juhani Styrman (toim), piirrokset Laura Salama, runot Esko Hytönen, Reuna-kustannus 2018

Tinuri tinasi kahvipannua/ alapihalla/ Me katselimme yläpuolella, pyykkiplaanilla/ joku liikautti jalkaansa,/ hiekkaa tippui kannuun/ Tinuri kirosi/ Me juoksimme, / ja tinuri”…

Esko Hytösen runot ja Laura Salaman kuvat tuovat esille nostalgiaa 50-Luvun Kalliosta. Kirjan toimittaja Juhani Styrman on lisännyt tietotekstejä runojen jälkeen, joten kokonaisuus on todella miellyttävä lukukokemus.

Tykkäsin Laura Salaman kuvakielestä. Joskus tuli mieleen edesmennyt helsinki-kuvittaja Henrik Tikkanen kun katseli Salaman tyylikästä grafiikkaa.

Esko Hytönen on työläistaustainen runoilija, jonka selkeät, joskus pelkistetyt runot tuovat mieleen entisen viisunikkarin Veikko Lavin miljööt ja kuvakielen.

Lapset tekivät kolttosia ja talkkarilla oli heistä huolia. Äidilläkin oli huolen juonteet kasvoillaan. Ilonaiheet ovat vähissä näissä runoissa, joskin niitäkin vilahtelee, varsinkin rivien välissä.

Seiväshypyssä ei ollut vaahtomuovia,/ oli vain hiekkakasa/ Seiväs piti palauttaa niin/ ettei talonmies nähnyt; pyykkiseiväs/ Heitettiin kiekkoa/ vahti tuli neuvomaan/ kuinka pyörähdetään.

Itselleni, maalaislapsuuden kokeneelle tuli mieleen monta tuttua asiaa, niin kuin tuo seiväshyppy. Meillä oli purukasa alastulopaikkana, ei hiekkaläjä niin kuin Eskolla, joskin keväällä saattoi olla alustana vain routainen maa.

Pidin kirjasta. Se toi mieleen monta lapsuusmuistoa, kun itsekin olen lähes runoilijan ”vuosikertaa” siis sodanjälkeisen Suomen ja jälleenrakennuksen ajan kokeneita. Kooste on monipuolinen kuvineen, asiateksteineen ja runoineen.

Harvoinpa sitä saa luettavakseen aitoja dokumentteja sodanjälkeisestä Suomesta. Kulttuuritekohan tämä teos on. Jossakin nuoruuden vaiheessa tuli itsellänikin vietettyä aikaa työhommissa Pitkänsillan tuntumissa, joten pientä omakohtaista tuntumaakin on.

Jouko Varonen

 

 

 

Tuonella kulkijat, Mervi Heikkilä

Roona, Aleksi ja myyttinen maailma

Jatkoa Louhen liitto-teokseen

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat, Haamu-kustannus

Mervi Heikkilän nuortenkirja, Louhen liitto oli mielenkiintoinen kalevalaisen mytologian, kansanperinteen, ja fiktion sekoitus. Kas kun Roona-tyttönen, joka on lukion aloittamisiässä joutui kohtamaan oikean äitinsä ja isänsä, jotka eivät olleet yhtään enempää tai vähempää kuin noitia ja Louhen liiton puolustajia.

Louhi ei ollut tässä paha henkilö, kuten Kalevalasta muistamme pohjolan emännän” olleen. Hän on nyt tarinassa luontoa suojeleva ja sen puolesta toimiva jumalolento.

Nyt Roona lähtee oikean isänsä luo Turkuun. Roonalla on mielessä vielä mielikuvitusmainen todellisuus, jonka hän kohtasi oikean äitinsä ja isänsä luona samaisena kesänä. Mukana matkassa on myös poikakaveri Aleksi ja tietysti taas kohta sujahdetaan kalevalaisen mytologian syövereihin. Matkaan kun kuuluu mm. piipahtaminen tuonelassa ja muuttuminen karhun todellisuuteen.

Pidin Heikkilän tyylistä kertoa, joskin tällä kertaa jotkut asiat tuntuivat jo toistoisilta edelliseen Louhen liitto – kirjaan aiemmin paneuduttuani. Nuorille tästä kirjasta nousee esille tietysti Roonan ja Aleksin suhde, mutta myös Roonan toinen todellisuus, johon Aleksikin väistämättä joutuu mukaan. Loppuidylli antaa oivaltaa, että nuorten kiintymys on vahvaa luokkaa ja siihen eivät vaikuta henget ja louhet tuon taivaallista – jos ei sitten jouduta sitten taas tekemisiin kalevalaisen mystiikan ja jumalolentojen kanssa.

Suosittelen mieluusti Tuonella kulkijat – kirjaa nuorille, joiden ”kantti kestää” tarinan todenmakuisia fantasioita. Mielestäni kirjailija kuitenkin aina ”päivittää” tilanteen oivallisesti arjen ja normaalin elämän kuvioihin, joissa nuoret ovat tavallinen seukkaava pari, joka harrastaa mm. luontokuvausta ja suunnistusta. Nuori lukijakin voi huokaista, että sehän taisi olla vain pahaa unta.

En tiedä onko sarjalle tulossa jatkoa. Jotenkin odottaisin, että kirjailija ottaisi etäisyyttä näihin teemoihin, jotka alkavat toistua juonikuvioissa.

Jouko Varonen

 

 

 

Maisemat puhuvat, Aura Koivisto & Risto Sauso

Aura Koiviston exodus

Luontokirja minun mieleen

Aura Koivisto & Risto Sauso: Maisemat puhuvat, Nordbooks

Aura Koivisto oli helsinkiläistyttö, kuulun luontomiehen Ilkka Koiviston tytär. Hän muutti asumaan Pohjois-Karjalaan etsiessään luontoidylliä elämänkumppaninsa, luontokuvaaja Risto Sauson kanssa. Nyt heistä tuntuu siltä, että joka paikassa on rakennettu ja tehty metsätöitä, niin että uutta idylliä pitää lähteä etsimään, jopa Norjasta asti. Käydään läpi Länsi-Suomi ja Itä-Suomi, Norjan kalasatamat, jne… . Kuvataan mitä mieleen juohtuu, etupäässä luontoa. Aura kirjoittelee päiväkirjanomaista tekstiä, joka tietysti löytää kustantajan, joka tietää kirjailijan taustat.

Tietty ulkopuolisuuden tunne on kyllä kehittynyt. Vai onko se ollut aina? Ehkä ulkopuolisuus on osa meitä, ja sen vuoksi olemme voineet tulla ja mennä. Kun niitä juuria ei ole. Kertooko se myös tunteiden, kiintymisen kyvyn ja ihmissuhteiden pinnallisuudesta?” ….

Olen samaa mieltä Auran ja Riston tilanteesta. Nyky-yhteiskunnassa kehittyy helposti ilmiö, että on pettynyt kaikkeen, politiikkaan, luonnonsuojeluun, sosiaalisen kanssakäymisen pinnallisuuteen.

Kirja on yksinkertainen ja hyvä. Teksti on tavallista päiväkirjatekstiä ja kuvat eivät mitään huippuotoksia. Kirjassa kaksi ihmistä haluaa taas uuden pesäpaikan, kun P-Karjala huskyajeluineen ja susirajan pakkasyön tähtitaivaineen ei enää kiinnosta. Itsekin läksin sieltä niin pian kuin kynnelle kykenin ja löysin paikkani kaupungista, jota kehä-kolmosen sisällä ei pidetä edes kaupunkina, mutta jossa on maaseutu lähellä ja luontokuvaajalle yllin kyllin luontopaikkoja, jos niistä on kiinnostunut, niin kuin olen.

Kyse lienee siitä maailmaa syleilevästä tunteesta, joka ei tyydy vähään. Pitää olla luonto ympärillä, koskematon luonto, ”aarteineen”. Kirja on kivasti kirjoitettu, ja yleisilmeeltään vaatimaton kannanotto luonnon puolesta. Itse antaisin Auralle ja kumppanille neuvon, että ei  tarvita suuria erämaita. Kuulu luontokuvaaja tuumi minulle, että oma puutarha ja mm. sen makromaailmat ovat hänelle yhtä tärkeitä kuin suuret erämaat.

Jouko Varonen

 

 

 

Hotelli ikuisuus, kauhutarinoita

Kauhutarinoita, yliluonnollisia juttuja

Mielenkiintoinen fantasiamaailma

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli ikuisuus, kauhutarinoita, Haamu-kustannus

Perhe saa ”tartunnan” sudentaljasta, jonka isä osti. Heistä kaikista alkaa vähitellen tulla raa´alla lihalla herkuttelevia ja karvaisia ihmissusia.

Liftarille pysähtyy auto, jossa on oudot ja yliluonnolliset siskokset kuljettajana ja ”pelkääjän” paikalla. Siitäkös kehkeytyy unenomainen seikkailu.

Toimittaja eksyy matkallaan tuntemattomaan metsään ja kohtaa oudon naisen oudossa talossa. Kun toimittajan kuvia kehitetään, ei naista eikä vanhaa mökkiä näy missään, vaikka toimittaja olisi voinut vannoa kuvanneensa ne.

Metsätyömaalla on suuri metsäkone, jota vain yksi mies osaa käsitellä. Hänelle annetaan suuria urakoita, puolta suurempia kuin muille. Ja sehän tietää suuria palkkoja. Kunnes yliluonnolliset voimat puuttuvat asiaan, ensin unessa ja sitten todellisuudessa.

Kirjan kummitustarinoissa on yleensä jatkumoa seuraaviin tarinoihin. En kyllä tiedä millaisena ”tiimityönä” jutut on tehty. Yleensä ne ovat kiinnostavia ja toden totta, joskus iho on kananlihalla niitä lukiessa.

Olen Haamu-kustamon myötä oppinut tykkäämään kummitustarinoista, sekä pehmo-versioista lapsille ja nuorille, että vähän railakkaammista aikuisille. Tämä kirja ehkä edustaa sitä ”railakkaampaa” linjaa, kun siinä usein tapahtuu väkivaltaisia hengenlähtöjä, jopa lasten silpomisia. Mutta niin tai näin, Näissä tarinoissa on koukuttavaa viihdettä kauhutarinoiden ystäville.

Usein lyhyet kertomukset jäävät vaille pidempää perustelua, mutta kirjoittajat paikkaavat sitä sillä, että jonkun detaljin ”matka” jatkuu useissa jutuissa. Näin on myös merimiesarkusta löytyneen woo doo – nuken tarinassa. Mitäs muuta kuin kiitellä kirjantekijöitä hienosta fantasiantaidosta.

Jouko Varonen

 

 

 

Vennamo, mies ja hänen puolueensa, Art house – kustannus

Vennamon matkassa

Periaatteen mies

Aarni Virtanen: Vennamo, Mies ja hänen puolueensa, Art House 2018

Veikko Vennomosta tulee heti mieleeni muutamia muistumia: Äidin kanssa maamiesseuran talolla kuuntelemassa Veikko Vennamon tulista puhetta ja rapulla seisomassa muuan pahoinvoiva mies jakamassa mainoksia. Äiti tuumi, että mikähän tuostakin pojasta tulee. No, hänestä tuli ministeri, Urpo Leppänen.

Vennamon puhetta kuuntelemassa, Joensuun urheilutalolla, nuorena opiskelijana. Ihmettelin miehen uhoa puhujanpöntössä ja toden totta luulin että hän ei pysy puhujanpöntössä ollenkaan.

Matkalla Iisalmesta Kuopioon poikkeamassa Alapitkän ortodoksiseen tsasounaan. Tasasounan lähelle oli pystytetty muistolaatta ja siinä oli reliefissä kuva Veikko Vennamosta, karjalaisten evakkojen asuttajasta. Ihan piti napata kuva muistomerkistä.

Mutta asiaan. Tämä positiivisesti asennoituva, poliittinen elämänkerta Veikka Vennamosta antaa oivaltaa, että hän ei suinkaan kasvanut rötösherrojen vastujaksi porvariskodissaan, vaan sai vanhemmiltaan satikutia, kun liittyi vappukulkueeseen ja huuteli vasemmistolaisia iskulauseita ilman ärrää.

Kirja on hyvä. Kun sen otin iltalukemiseksi, kävi taas ”vanhat”, eli jouduin koukkuun. Vennamo oli aluksi keskustapuolueen jäsen, mutta perusti sitten Pientalonpoikien puolueen ja sai vaaleissa puolueelleen todellisen ”jytkyn” kuten Pientalonpoikien jäljissä kulkevan Soinin Perussuomalaiset myöhemmin ja tietysti SMP ( Suomen Maaseudun Puolue) sitä ennen. Kirja kertoo Vennamon arvomaailmasta, jossa oli enemmän kuin ripaus populismiakin. Mutta milläpä puolueella ei olisi, varsinkin ennen vaaleja.

Hyvä kirja, joka perehdyttää Suomen politiikkaan Vennamon näkökulmasta. Suurimmaksi uroteoksi taisi Veikon ”tilillä” jäädä karjalaisten evakkojen asutustoiminta ja tilojen lohkominen heille suurtilallisilta. Asutettavia kun oli peräti n. 420 000 ja homma hoidettiin mallikkaasti.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kurjet palaavat vielä, Johanna Hasu

Kaunis ja koskettava kirja

Suru on tunteista suurin

Johanna Hasu: Kurjet palaavat vielä, runoja, Reuna-kustannus 2018

Hasun runoja lukiessani tunsin kipua kurkunpäässä ja aistin jotakin tuttua, kyynel pyrki silmänurkkaan. Muistuivat mieleen erot ja menetykset, hiljaisen joukon kanssa seisomiset haudan ääressä, takeltelevan muistopuheen esittämiset saarnastuolista.

Hasun runot ovat kauniita ja koskettavia, joskin myös viiltävää surua välittäviä. Mutta jostakin kuuluu linnunlaulun säe, jostakin pilkahtaa auringonsäde, mutta vain muuttuakseen taas syysmyrskyksi. Viimein ihminen vapautuu laululle ja unohdukselle, joka ei koskaan ole lopullista, muuttuu vain rakkaiksi tai kipeiksi muistoiksi.

Hasun runokielen tehot tulevat usein taidolla käytetystä toistosta, joskus myös hivenen kliseisistä kielikuvista, joita on käytetty harkiten.

Pidin runoista ja luin ne useaan kertaan. Kirja on todellinen terapiakirja” sille, joka on kohdannut rakkaan ihmisen menetyksen. Ensin on vuorossa tarttuminen detaljeihin, joita voi löytyä läheisen jäämistöstä. Sitten tulee kiukku ja halu tuhota mennyt, antautua vihalle ja sille tunteelle, että hän antoi periksi liian aikaisin, ehkä juuri minun vuokseni.

Tällaisen kirjan kun saa käteensa, tuntee yhteenkuuluvuutta runojen tekijään. Kun itsekin on kokenut läheisten poismenon, voi tuntea samat tunteet uudelleen, saman katkeruuden, samat vähittäiset valonsäteet, laulun puhkeamiseen huulilta kuin varkain.

Eräänä aamuna sain lauluni takaisin

siinä se istui

keittiön pöydällä

kysyi, sopisiko tulla”…

Jouko Varonen

 

 

 

 

Louhen liitto, Mervi Heikkilä

Upea nuortenkirja

Noitamytologiaa ja nykyaikaa

Mervi Heikkilä: Louhen liitto, Haamu-kustannus

Kaksi innostunutta luontokuvaajaa, tyttö ja poika, ovat tämän tarinan keskiössä. Toki on noitia ja yliluonnollisia ilmiöitä, vanhoja taikoja ja noitaperinnettä.

Vietin intensiivihetken kirjan parissa, joka venyi useammaksi tunniksi, kunnes olin saanut luetuksi joka sanan tästä lukijaa koukuttavasta ja upeasta tarinasta. Nuortenkirjaksi tämä kai luokitellaan, mutta esim. vanhan noitaperinteen kuvajaiset ja taiat kyllä kiinnostavat varmaan iäkkäämpääkin.

Juttuhan menee niin että luontokuvaajat, jotka ovat lukion aloittamisiässä viettävät yön piilokojussa. Mistään rakkaudesta ei ”tietenkään” ole kyse vaan ystävyydestä. Mutta jokin outo tunne kutkuttelee mielessä, varsinkin aamulla, kun karhu tulee näkyviin ja kaverukset raksuttelevat kuvia siitä soitimella olevan metsokukon ja koppeloitten lisäksi. Näyttää siltä että tyttö osaa lukea eläinten ajatuksia ja lähettää ajatuksen voimin näille viestejä, joihin luontokappaleet myös reagoivat. Etenkin karhut ovat tytön ”henkiystäviä”.

Varsinainen noitafiktio alkaa siitä, kun tytön äiti tunnustaa, että tytär onkin ottolapsi. Äiti vie tytön oikean äidin luo pariksi viikoksi. Pian tyttö saa huomata, että oikea äiti ja isä ovat ”wanhan liiton” noitia ja tyttökin on perinyt noitageenajä.  Meno on sen mukaista aina kauhuskenaarioihin asti.

No, hyvä nuortenkirja päättyy loppuidylliin ja niin tämäkin, joskin todellisuus ja noituus tuntuvat vaihtelevan merkillisesti tarinan aikana. Paha saa palkkansa ja noitien ”pomo” Louhi pistää pahikset järjestykseen.

Todella mainio kirja. En ole paljon perustanut fantasiakirjallisuudesta, mutta tämä teos imaisi minut mukaansa täydellisesti. Noitien nimistössä on käytetty apuna todellisuuden henkilöidenkin nimiä, jotka ovat olleet vanhoja, menneinä vuosisatoina noitina poltettuja ihmisiä. Mukaan mahtuu paljon hauskojakin taikoja ja huumorimieltä.

Jouko Varonen