Anne Brunila, Johanna Venho: Kuka olisi uskonut, muistikuvia, Tammi Kustannus

Yhteiskunnallinen vaikuttaja tilittää

Erityislapsen huoltamisesta perheväkivaltaan

Johanna Venho/Anne Brunila: Kuka olisi uskonut, muistikuvia, Tammi Kustannus 2020

Onhan tässä tuhti paketti suomalaisen naisen kohtaloista, etten sanoisi nyrkin ja hellan välissä. Mieshän oli mustasukkainen idiootti, mutta naisella olivat tunteet. Hän kyllä jaksoi hyvien hetkien vuoksi vaikka millaista myllytystä. No lopulta Brunilan ex luovutti, mutta Annella oli uusi, henkilökohtainen haaste odottamassa. Poika nimittäin sai jo nuorella iällä aivokuumeen joka muhi niin pahasti, että omaishoidoksihan se meni.

Mutta se toinen puoli, jonka moni tietää. Hän taisteli itsensä esille politiikkaan, jopa kansainväliseen sellaiseen. Suomen pankki tuli tutuksi ja Euroopan Unioni, valtiovarainministeriö, Metsäteollisuus, Fortumin johto, jne…

Brunila näyttää olevan tyypillinen suomalainen nainen, joka taipuu mutta ei taitu, vanhaa kliseetä käyttääkseni. Kirjan lukijaa kiinnostavat tietysti kovin nämä yksityiselämän kiemurat, jotka on pidetty visusti salassa jo imagonkin takia.

Mutta Brunila uskaltaa sanoa sanottavansa ihan pyhinä ja tabuina pidetyistä asioista:

…”Luterilaisuus näyttäytyi minulle ilottomana ja kielteisenä. Sen ihmiskäsityskään ei vedonnut minuun: varsinkin virsien sanoituksissa ihminen kuvataan kurjaksi syntisäkiksi,maan matoseksi, jonka pitää katua ja repiä viittansa ja heittää tuhkaa päälleen. Eihän nuori mieli sellaiseen samaistu”…

Mitä sitä kuvia kumartelemaan. Niin se on minunkin, kriitikonrentun kohdalla. Jos joku tulee kotiovelle pelottelemaan vanhan kehnon seuraan joutumisella kuoleman jälkeen, niin heitän heti vastaherjan: – Alakerrassa saa hyvää käristemakkaraa. Sielunvihollisella on hieno grillihanko ja hän sanoo minulle, kun rentostan paikalle, että menehän Jouko vähän sivummalle. Siellä on viileämpää ja lucifer-pappa tuo siulle kohta alakerran grillin parasta gourmeeta.

Taas lipsahti ohi aiheesta. Piti sanomani, että innostuin viettämään kesäyön Brunilan seurassa, enkä kadu. Silmänpalvojat ja fariseukset ovat kokonaan eri porukkaa kuin Anne. Isäukko-ressukka, viiden vuoden pioneeri rintamalla, jaksoi heittää pojalleen vain yhden elämänohjeen ja siitä pidän kiinni vaikka tuhat metropoliittaa julistaisi minut kirkonkiroukseen: Hän tuumi, että aina pitää olla suora.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Karen M. McManus: Kaksi voi säilyttää salaisuuden jos toinen heistä on kuollut, Tammi Kustannus

Kuka murhasi tanssiaiskuningattaria

Turpa kiinni, jos henkesi on sinulle kallis

Karen M. McManus: Kaksi voi säilyttää salaisuuden, jos toinen heistä on kuollut, WSOY Kustannus 2021

Sehän se on tämmöisten murhatrillereiden imu, joka saa uimarantaköllöttelijän polttamaan selkänsä karrelle. Kas, kun siinä puututaan pikkukaupungin vaiettuihin salaisuuksiin ja semmoisiahan Suomen kansalla on omasta takaakin.

Nuorten kesken on tuttua, että varsinkin iljettävissä sukurutsatapauksissa saati sitten hengenlähdöissä tehdään verivaloja. Ei sitä passaa semmoisista kertoa, muuten menee molemmilta elämä pilalle. Onpa tehty niinkin, että vahvempi osapuoli uhkailee hengenlähdöllä jos kahdenkeskisiin rötöstelyihin puututaan.

No, nytpä on päähenkilöillä ihan oma lehmäkin ojassa, kun he palaavat pikkukaupunkiin, jossa suojellaan vieläkin kahdenkymmenen vuoden takaisia mysteereitä. Ja sattuupa Elleryllä ja Malcolmillakin olemaan myös oma salaisuuksien verkkonsa.

Vainoharhaisille ja sukusalaisuuksia kyttäileville suomalaisille tällainen vanhoihin aikoihin liittyvä trilleri sopii oikein hyvin. Kirjailijalta kun ilmestyi aiemmin jo ”Yksi meistä valehtelee” – teos, josta lukijat tykkäsivät kuin hullut puurosta. Niinpä tätä uutta kansainvälistä trilleriä jo odoteltiinkin innolla.

McManus on taitava jännitysjuonien punoja. Nyt tutkitaan vuosien takaisia teinimurhia ja sitten mahdollisuutta, että murhaaja on jälleen palannut maisemiin. Hommahan eskaloituu ihan ammattikirjailijoiden tyyliin, vaikka joskus tuli ikävä esim Mäen Reijoa, kun huumorin kanssa on niin ja näin. Näkisin, että murhamysteereiden selvittelyssä auttaisi vähän, jos pistettäisiin pikkuisen ironian mausteella.

Silloin lukija havahtuisi siihen vanhaan totuuteen, että elämähän on vain kabaree ja siitä huolimatta saan pitää omat painavat salaisuuteni, joita olen luvannut säilyttää kuolinvuoteella kähistäväksi asti.

Laatukamaa uimarannoille.

Suomalainen sukusalaisuuksien tuttu samaistuu varmasti. Synkkiä ja vaiettuja menneisyyden pöpöjä kun maassamme riittää joka lähtöön. Me oikein elämme niistä emmekä tule toimeen jos jonkun pöytä on ihan puhdas, tai ainakin melkein.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Corien van Zweden: Rinnat, Elämänmittainen rakkaustarina, WSOY 2021

Rintasyöpäsairaan henkisesti hoitava kirja

Rinnat ovat osa naisen identiteettiä

Corien van Zweden: Rinnat, Elämänmittainen rakkaustarina, WSOY Kustannus 2021

…”Rinnoilla, niin monipuoliset ja kiehtovat elimet kuin ovatkin, ei ole lääketieteellisessä mielessä mitään erityistehtävää, toisin kuin esimerkiksi sydämellä, keuhkoilla, iholla, maksalla ja suolistolla.

Eikä mikään muu elin ole niin altis kasvaimille kuin rinnat. Neljäsosa kaikista maailman syöpäkasvaimista aiheutuu rintasyövästä”…

Olen kyllä lukenut kirjoja miesten prostatasyövästä, ja itsekin olen moista sairastellut jo parikymmentä vuotta. Onneksi ovat hoitaneet niin hyvin, että ei ole elämä tämän kanssa päässyt eskaloitumaan. Syöpiä on jo kymmenessä vuodessa opittu hoitamaan laadukkaasti. Yleisimpiä taitavat olla rintasyövät ja miesten eturauhassyövät. Varhainen diagnosointi on tosi tärkeää molemmissa.

Tytöille on tietysti naisidentiteetin kannalta melkoinen kulminaatiovaihe, kun rinnat alkavat ilmoitella kasvustaan. Usein lähdetään silloin katselemaan äidin kanssa sopivaa vaatetusta, niin sanoakseni. Joudutaan myös uuteen henkisen kasvun tilanteeseen.

Sitten tulee aika, jollin rinnoista muodostuu osa naisen minäkäsitystä ja pianpa niihin liittyy murrosiän muiden muutosten lisäksi myös osa tyttöjen lisääntyvistä psyykkisistä muutoksista. Naiseksi kasvaminen ei ole ollut aina yksinkertainen asia, varsinkaan ennen, jolloin naisen roolia yhteiskunnassa aliarvostettiin.

Tämä kirja liikuskelee paljolti rintasyövän aiheuttamissa ajatuskuluissa ja käytännön asioissa. Muut höpötykset jätetään vähemmälle. Psyykkinen ja fyysinen minuus voi horjahtaa tässä taudissa. Sama se on miesten puolella, kun syöpä iskee arkoihin paikkoihin.

Hyvä, että tällaisia, tiedottavia kirjoja kirjoitetaan. Mielestäni kirja muistuttaa myös Hannu Tavion kirjoittamaa prostatasyöpäkirjaa ”Kutsumaton kumppani”, jota olen lukenut useita kertoja ja etsinyt sieltä samaistumiskohteita. Rintasyöpäsairas voi saada tärkeää vertaistukea Zwedenin kirjasta.

Henkinen kasvu näihin vaikeisiin asioihin voi vaatia aikaa ja psyykkistä totuttelua. Joskus joudutaan turvautumaan psyykenhoitoonkin, mutta tällaiset kirjat ovat myös henkistä apua parhaimmillaan. Lukija huomaa, että ei ole ainut, joita esim. rinnan poisto riipaisee syvältä.

Kiitos kirjasta.

Tällaisia tarvitaan kun ”kutsumaton kumppani” iskee ihmisen arimpiin paikkoihin.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Martti Issakainen: Kollaa Savon miesten talvisota, Myllylahti Kustannus 2021

Nyt pisti Issakainen uuden ”tuntemattoman”

Sodan kurimuksesta sovinismiin

Martti Issakainen: Kollaa, Savon miesten talvisota, Myllylahti Kustannus 2021

Niinhän se oli, että mestari Väinökin vähän viritteli sovinismilla ja sai siitä osakseen kokkapuheita. Pistetäänpä tältä sektorilta pieni issakaisnäyte:

…” – Helena ymmärtää. – Hi hii! Vaan nyt majuri tyrkkää nyrkkinsä, jo tokkiisa, on rauhan aika!

He rakastelevat laupiaan leppoisan tunnelman vallitessa. Kaikki tapahtuu varsin nopeasti, eivätkä he pitkitä tapahtumaa muuten kuin asiaankuuluvasta kohteliaisuudesta. Sitten majuri istuu sängyn reunalla ja Helena ojentaa itseään nautinnollisessa raukeudessa”…

Näyttääpä Issakaiselta löytyvän aivan sillanpääläistä verbalistiikkaa kun niikseen tulee. Tositoimissa on kuitenkin mukana linnamaista efektiivisyyttä ja lepotauoilla huumorimielikin vilahtaa mukaan. Sehän oli Väiskinkin maneeri, josta kansa tykkäsi.

No, isäukko tuumi tultuaan tuntemattoman filmiversiota katsomasta, että ei se tuommoista ollut. Pelleksi muutti Linna sotilaat.

No niin tai näin, kyllä Issakainen on löytänyt todella tehoja kuvaukseensa, jossa kynnet aika ajoin kylmenevät isänmaan puolesta. Onhan se ihan kiva lukea tosi wanhalla staililla tehtyä sotakirjaa, kun nuorukaiset jo pyrkivät sotakirjoissaan olemaan ihan jermujen jermuja, vailla toden häivää.

Issakainen on miljöiden ja taistelukohtausten taitaja vimosen päälle. Tietysti on mukana itsensä mestari Linnan vaikutteita, mutta väliäkö hällä. Kielikin lipsahtaa joskus vähän pliisuksi, mutta pitipä ihan jättää Suomi-Norja MM-rökitys katsomatta, kun Issakaisen romaanin sankarit ottivat lähikontaktia pystykorvien ja suomikonarien kanssa.

Rauha kaikille heille. Nuoria olivat miehet molemmilla puolilla ja joskus tulee ihan outo olo kun kävelee sankarihautausmaalla. Isäni kuvan tälläsin vuoteen pääpuoleen. Korsun edessä hän seisoo kippurakärkilapikkaissa ja pistooli nahkahihnassa kaulalla, viiden vuoden pioneeriressukka.

Tärkeä kirja

Teen ristinmerkin ja hiljenen.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Paula Noronen: Tarja Kulho, Lomille lompsis, Tammi Kustannus 2021

Kyllä se siitä, vaikka ei ole mökillä bidétä

Noronen kun on äänessä, kohta kansa hirnuu

Paula Noronen: Tarja Kulho, Lomille lompsis, Tammi Kustannus 2021

Sanoisin wanhana ja kalkkeutuneena opettaja-kriitikkona, jolla sormetkin ovat muuttuneet taululiiduiksi, että tämä Noronen on kyllä ihan taitava kevyen, jopa välillä itseironisen huumorin viljelijä.

Ja jos joku kirjoittaa suomalaisesta lomanvietosta, aihepiiri on niin laaja että, alimmat ideat jo happanevat.

…”Minusta olisi voinut tulla venäläinen klassikkorunoilija, mutta minusta tuli korsolaisen kaupan kassa. Kaikella rakkaudella Venäjää kohtaan, mutta ei haittaa, vaikkei minusta tullut klassikkorunoilijaa, sillä joku siinä mättää, kun Moskova on mielikuvissa aina luminen suurkaupunki, jossa vanhat mummot kantavat painavia kauppakasseja kadulla. Kodeissaan he keittävät kaasuhellalla outoja makaroninykeröitä ja ovat onnettomia ja köyhiä”…

No Noronen ehtii heittää monta huumorimiinaa siinä ajassa, kun normisuomalainen syö vähäsattumaisen hernekeittonsa ja ehkä myös santsilautasen.

Tulee juttua suomalaisen labratulos- traumoista, hitsarin häistä, joissa on kunniakujassa jokaisella kädessään hitsipilli, sosiaalitiloista näpistelevistä räkkärimarketin työntekijöistä, somessa liikuskevista kalpeista lapsista, elämän kehityskohteista ja kipupisteistä, hippistereotypioista, moniavioisuudesta, Korson baarin sinkkuilloista, jne…

Selvästihän tässä huomaa, että kirjailijalla näyttää olevan ns. turbovaihde silmässä. Juttua puskee ja joskus ihan hengästykseen asti. Kirja on vielä selkeälukuinenkin, kun taitto on mieluusti myös ikääntyneitä suosiva.

Onhan se Paula ollut telkussa. Ainakin muistelen, että hänen näköinen daami on siellä vilahtanut ja saanut heti tuntumaan siltä, että ei se maailma niin paha olekaan, kun sen ottaa huumorilla.

Kriitikko sanoo: Vielä vähän viivähdän.

Vaimo sanoo: Nukkumaan mamin viereen ja heti.

Kriitikko sanoo: Mutta tää on sen Norosen kirja.

Vaimo sanoo: Annat sen heti minulle ja lopetat tuon virnuilun.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Martta Kaukonen: Terapiassa, WSOY kustannus

Terapointia ja jännitystä

Esikoiskirjailijan kyydissä

Martta Kaukonen: Terapiassa, WSOY Kustannus 2021

Martta Kaukonen, elokuvakriitikko, on tosiaan tarttunut lukijaa stimuloivaan juonikehykseen. Kas kun psykiatrin, varsinkin hienostopsykiatrin sohvalla loikoilee monenmoista väkeä.

On semmoisia, jotka haluavat syyntakettoman paperit, on niitä joille valehteleminen on elinehto ja psykiatriressukaan ei voi siitä tajunnanvirrasta erottaa totuuden siemeniä. Entäs sarjamurhaaja joka tilittää lapsuuden traumojaan tai patajuoppo mies, toimittaja, jolle tupsahti juomisen takia yyteet.

Psykiatrin työssä pätevät samat säännöt kuin taksikuskin hommassa: Ei saa kuulla, nähdä tai muistaa mitään. Niinpä sitä joutuukin istumaan tuppisuuna koko istunnon ajan ja tekemään muka muistiinpanoja lehtiöön, jossa tosiasiassa on tulollaan päivän ostoslista malliin: ”Muista Chardonnay, sammen mäti ja  tietysti paahtopaisti”…

Hyvä perheystäväni koki psykiatrin työssä sen pahimman, kun naispotilas päätti ”uida liiviin” terapeutille ja aneli läheisyyden lämpöä ihan konkreettisesti. No hyväntahtoinen psykiatriressukka päätti kokeilla uuden metodin tehoa ja joutui tietysti vaikeuksiin. Pitäisi psykiatrin arvoisen miehen muistaa pieteetti työhommissa. Hänen kohdallaan se merkisti tylyä rangaistusta, että tointa saa harjoittaa vain vieraan tarkkailijan läsnäollessa.

No, mutta asiaan. Martta Kaukonen on todella ihan virkistävä esikoiskirjailija. Hän juoksuttelee teemojaan tällä psykiatriteemalla ihan varteenotettavan trillerin mittoihin. Jännitystähän sitä pitää olla. Ja varsinkin kun kesä on tulossa. Tämmöinen psykoanalyysiteema se on tosi kivaa uimarantalueskeltavaa. Jos kirjan ottaa, niin on oltava tosi hyvä suojakerroin aurinkovoiteessa. Muuten toi nahka muistuttaa lukemaan unohtuneella ihan piloille palanutta possunkylkeä.

Hyvä, että uusia ja potentiaaleja kirjoittajia ilmaantuu naiskirjalijakaartiimme, kun entiset kohauttajat alkavat jo luottaa aikakajuslehdissä julkaistujen kolumniensa kokoelmiin, jotka sisältävät lähinnä nokkelaa keittiöterapiaa.

Ihan laatuisa teos, jos nyt muutamat stereotypiat unohdetaan esikoiskirjailijalta armeliaasti.

En menisi isosti mollaamaan. Martasta saattaa tulla noilla eväillä vaikka kansainvälisesti kysytty.

Tyst tyst, ootellaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Inka Hytönen ja Kristiina Mäkimattila: Herkko ja Hilla Munkkipossut, Lector Kustannus 2021

Herkänhauska selkolukuinen

Pikkuisille pitää tarjota illuusioita

Inka Hytönen, Kristiina Mäkimattila: Herkko ja Hilla, Munkkipossut, Lector Kustannus Oy 2021

No nytpä wanha lastenkirjailija sen oivalsi. Mitä sitä turhia tykittämään vaikeita juonenkulkuja lasten kuvakirjaan.

Pitää olla vain ihanat satusilmät niin koskettava kuvitus ja oivaltava juonenkulku syntyy kuin itsestään.

Tämän kirjan tekijät ovat asian hiffanneet. Herkon ja Hillan seikkailu syntyy ihan keskellä päivää, koulumatkalla.

He ovat sisaruksia, jotka todella tykkäävät toisistaan – ja leipomon tuotteista.

Kun leipomosta tulee ikääntynyt mummeli, niin eikös tämä pudotakkin huivinsa kadulle. No kirjan sankaripari on kärppänä paikalla ja ojentelee huivia vanhukselle, joka ei aluksi kuule tai ymmärrä.

Mutta voi sitä hymyä ja hyvää mieltä, kun asia selkiytyy. Joskus vain ikäihmisiltä tahtoo unohtua tai tippua tavaroita. Mutta mummopa ei jätä kiittämättä, vaikka kiitoskin olisi lapsille jo kova sana. Hän antaa rapisevan paperipussin jossa on kaksi, kukaties uunilämmintä, munkkipossua.

Niitä popsiessa kotimatka sujuu ratevammin. Ja kohta on kehitteillä myös innovaatio. Lapset päättävät autella myöhemminkin vanhuksia, vaikka ilman munkkipossuja. Tosin mahdollinen palkkiokin käväisee mielessä. Yritykselle leivotaan samalla nimikin: ”Katupartio”.

Wanha kriitikkohan luki tämän sydänlämpöisen kirjan hellyttävine kuvineen kolmeen kertaan. Ja eikös vaimokin sanonut sen hotkaisseensa jo neljä kertaa. Totuushan tietysti tarjoaa muutakin kuin illuusioita ja idyllejä, mutta semmoiset asiat tulevat eteen sitten aikanaan.

Selkolukuisia kirjoja todella tarvitaan. Niitä voi lukea yksin tai yhdessä aikuisen kanssa. Mikä parasta kun asioita yksinkertaistetaan, niin kirjan kiva sanoma menee pikkuisille vielä paremmin perille. Ja mitä sitä aina tyrkkimään efektiivistä puuroa lapsille, jotka saavat semmoista moskaa televisiosta jo parhaaseen katseluaikaan, kun jännäreistä heitetään esim. ennen uutisia aivan lapsille sopimattomia pätkiä. Etten sanoisi törkyistä tavaraa.

Kiva ja kaunis hyvän mielen kirja. Tällaista pitäisi elämänkin olla parhaimmillaan. Mutta rakkauden sanoman oppii löytämään usein vasta ikääntyneenä ja viisastuneena.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi, WSOY Kustannus 2021

Joenpelto oli arvostettu myös yhteiskuntakriitikkona

Taiteilijaproffan ja menestyskirjailijan mietteitä

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi, WSOY Kustannus 2021

…”Muistan istuneeni pienen ritisevän kamiinan ääressä jossakin tiskin takana lähellä maustelaatikkoa ja sipulisäkkiä ja kuunnelleeni tunnista tuntiin huopatossuisten 20-luvun maalaismiesten tarinointia”…

…”minä olin semmoinen voimakas ihminen, jolle saattoi tapahtua mitä tahansa”…

…”Romaanin totaaliseen kuolemaan en usko; sen on povattu kuolevan jo tarpeeksi monta kertaa ja aina turhaan”…

Onhan Joenpellon romaaneita käännetty kymmenkunnalle kielelle, ellen väärin muista. Häntä on palkittu finlandiapalkinnolla ja valtionpalkinnolla, ym…

Kohderyhmä, etenkin Lohja-sarjalla, oli valtava ja innostunut. Uutta sarjan kirjaa odotettiin kuin sitä kuuta nousevaa ympäri Eurooppaa. Joskus luottamustehtävät menivät Eevalla vähän ”ristiin” ja nuristiin jopa mestarittaren jääviysongelmasta. Mutta tekevälle sattuu.

Tätä kirjaa lueskelin kahdella tapaa. Se on lavean proosan tyyliin kirjoitettu elämänkerta ( semmoinen kriitikonrenttua kiinnosti), mutta myös kirjailijattaren vahvan teemaston mukaisina kannanottoina. Joenpelto ei tykännyt siitä, että nuoret kirjailijattaret nyykähtivät hellan ja lapsikatraan väliin.

Vahvat naiset ovat tuttuja myös Lohja-sarjasta. No, Joenpelto ei itse oikein innostunut identiteetistä vahvojen naisten kuvaajana ja femakkona.

Kirja sisältää upeaa kulttuurihistoriaa. Näitä aikoja moni viime vuosisadan puolenvälin jälkeinen kirjafani muistelee kaipauksella. Nykyisinhän naisten aseman puolustaminen on vakioitu mm. metoon ja muiden avulla. Mutta totuus on toisenlainen. Tuskinpa muuttuu koskaan.

Hyvä ja koukuttava kokonaisuus, esseetyylinenkin, mutta rikastuttavaa elämänkerta-ainesta kaihtamaton.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY Kustannus

Tuuve Aro jyrää perinteisyyden

Railakas kirja, joka hiertää sovinnaisia

Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY 2020

En kävisi tytöttelemään, mutta nyt näyttää olevan kyseessä semmoinen leidi, joka pistää sukupuoliarvot ja normaaliksi määritellyn käyttäytymisen lattian rakoon.

No, nuorena pitää olla kriittinen ja etenkin romaanille särmä on vain hyväksi. Kuka sitä nyt joutavia romanttisia pelleilyjä haluaisi lukea. Ei kukaan. Mutta kun tytöt pistävät kirjassa ”läpsyn läpsyn” railakkaasti, niin johan pitäisi laittaa jääpuikko tiettyyn paikkaan, että homma rauhoittuisi.

Mutta asiaan. Tuuve Aro lienee kannuksensa ansainnut.

Tosiasiassa mielipiteet ovat kääntyneet myönteisiksi lesboille ja multi-persoonille jo ajat sitten. Mitäpä tuossa ihmettelemistä.

Menneet olivat ne ajat jolloin mielisairaalan käynyt savustettiin ulos niin sosiaalisesta kanssakäymisestä kuin järkeviksi rankatuista keskusteluista. Naisilla on tietysti se metoo, johon he voivat vedota, jos tiukille ottaa.

Mutta miehilläpä ei ole. Jos nainen heittäytyy parisuhteessa hankalaksi niin ”puupää-auto” miehelle riittää. Naista uskovat kaikki.

Tuuve Aro on kahtalainen kirjailija. Sekä pliisu, stereotypioita heittelevä, tautologinen, tautonominen, kliseinen ja populaari, että koskettava ja lukijaa koukuttava. Annetaanpa tekstinäyte joutessaan:

…”Kuinka naiset voivat pitää riman niin järkyttävän alhaalla? Jos he ovat sinkkuja , he piiskaavat itseään, he tyytyvät murusiin jotka tarttuvat kurkkuun, he ottavat auliisti vastaan kaikki iskut, heidän itsetuntonsa rapistuu silmissä…Jos he ovat parisuhteessa, he kertovat, että ”miehet ovat kuin koirat”, ne tulee kouluttaa sitäsiisteiksi ja joskus se onnistuu paremmin kuin toiste…Yhteiselo muuttuu hiljaiseksi epätoivoksi tai äänekkääksi asemasodaksi, jonka pelinappuloiksi päätyvä jälkikasvu tuntee nahoissaan koko räjähdysalttiin ydinperhemallin.”…

No maailmaan ääntä mahtuu

Railakas puhe joskus puhdistaa ilmaa, ettei parisuhteessa oleva vaimo peittele koko parisuhteen ajan onnettomia seikkailujaan interraililla ja pilaa vihjailuillaan aviopuolisolta koko elämää.

Mitä tulee tyttötyttö ja poikapoika – pareihin, niin turhapa noita on eskaloida enää. Yhteiskunta kun jo muutenkin on ymmärtänyt vähemmistöryhmien kohdan. Niistä on tehty jopa vaaliteemoja.

Napsutelkaa vain kaikessa rauhassa gunvorit ja sven-oket.

Huluvattu

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Marjo Heiskanen: Yhteen hiileen, Mistä ilmastonmuutoksessa on kysymys ja mitä me voimme sille tehdä? Tammi Kustannus

Ilmastoasia vaatii yhteishenkeä

Saako sen kumikengän laittaa biojätteeseen

Marjo Heiskanen: Yhteen hiileen, Mistä ilmastonmuutoksessa on kysymys ja mitä me voimme sille tehdä? Tammi Kustannus 2020

Naapurin isäntä päätti, että kaupunkireissulla, jonka hän teki aina polkupyörällä, piti kerätä ainakin viisi kauppakassillista roskia tien viereltä ja toimittaa kassit roskiksiin. Kertoi minulle, tuo pyöreiden synttäreitteni ainut vieras kolmenkymmenen vuoden ajalta, että et usko, mitä kaikkea sinne luontoon on heitetty.

Tottahan minäkin, Suomen luontokuvaajiin kuuluvat mies, olen nähnyt kaikenlaista. Viimeksi juotiin retkikahvit lähellä keltavuokkopaikkaa, metsän peitossa ja istuttiin sinne hiissatulla vanhalla sohvalla. Olen nähnyt sipanneita telkkuja, aikansa palvelleita tietokoneita, printtereitä, stereoradioita, jne…  .  Ja vieressä kasvaa rauhoitettuja ja uhanalaisia kangasvuokkoja.

No, mutta asiaan. Heiskanen kertoo mm. ilmastonmuutoksen syvistä syistä, ihmisten mahdollisuuksista toimia niin, että päästäisiin synkeistä ilmastolukemista paremmalle levelille, soiden tilanteesta, säiden ääri-ilmiöistä, hiilijutuista, energiaprobleemeista, sekä paljosta muusta.

Mielenkiintoinen lähtökohta on se, että kaunokirjallisella puolella ansioitunut Heiskanen kirjoittaa tuiki ajankohtaisesta ja riidellystä asiasta. Toisaalta, hänellä on sielukas lähestymistapa ja lukija varmaan aistii tämän kirjan sivuilta.

Sillä ilmastonmuutos ei ole pelkästään rationaali asia. Tarvitaan myös psyykkaamista. Näin Marjo tarinoi:

…”Planeettamme on hakeutumassa kohti uutta vakauden tilaa, mutta se voi poiketa nykytilasta huomattavasti eikä kenties ollenkaan vastaa sitä, mitä ihminen yleensä tarkoittaa vakaudella tai tasapainolla”…

Ymmärsin kyllä Heiskasen viestin. Se on kulttuuripersoonan hätähuuto, mutta myös terve lähestymistapa asiaan, jota monet pitävät mörkönä tai vouhotuksena. Semmoinen se asia ei ole. Ilmastonmuutos vaatii meiltä jokaiselta tekoja ja sydäntä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen