Köyhä laulaja ja laulajan poika, Docendo kustannus

Kaunis kirja mestarista

Henry Theelin taival

Pertti Mustonen: Köyhä laulaja, Henry Theelin elämää duurissa ja mollissa, Docendo kustannus 2018

Lapsuusmuistoihini kuuluu elokuva Köyhä laulaja, jota tähditti sen ajan kevyen musiikin ykkönen, Henry Theel. Olin myös aikuisena kuuntelemassa Lappeenrannan puistossa ikääntyneen Henryn konserttia. Miehen äänessä oli vielä entistä sointia, vaikka paras italialainen hurma oli poissa.

Tämä kirja perustuu Henryn pojan, Pertti Mustosen muistelmiin, jotka on toimittanut Maarit Tyrkkö. Mustonen tilittää myös omaa taivaltaan Henryn poikana.

Kun nuori Theel lauloi upseereille Tiritomban italialaisella äänenvärillä, oli tie huipulle alullaan. Viihdytysjoukoissa maine vain kasvoi ja sodan jälkeen mies pääsi todella toteuttamaan itseään laulajana. Oopperalaulajaa hänestä ei tullut, vaikka Henry joskus alasta haaveili. Kevyen musiikin saralla kaikki ovet olivat auki stadin pojalle lähes koko hänen elämänsä ajan. Kansa hurrasi ja osoitti suosiotaan seisten jokaisessa konsertissa. Sehän oli Theelille voimaannuttavaa ja kannusti yhä parempiin suorituksiin.

Theel oli laulaja. Hän ei osannut soittaa tai lukea nuotteja. Opetteli laulut kuuntelemalla maailmantähtiä. Tekikin sen niin jumalaisesti, että kohahdutti kansaa vielä vanhoilla päivillään.

Henryn elämän tärkein nainen oli Svea. Mies kävi välillä Oulussa uuden rakkaan hoivissa, mutta palasi piankin Svean ja kirjan kirjoittajan luo Helsinkiin. Hän rakasti viimeiseen asti lastaan jonka sai avioliiton myötä. Svea jäi leskeksi miehen, lentäjän, kuotua. Henry holhosi Perttiä omana poikanaan.

Kirja on todella hyvin kirjoitettu ja toimitettu. Anekdootteja on paljon, jopa surullisiakin, mutta kun laulajan taipaleelta ei paljon suruja löydy ennenkuin Olavi Virta ja muut alkoivat ajaa mestarista ohi ja itsetuntoa koeteltiin. Naisjutut hän piti omana tietonaan, eikä kertonut niistä edes omalle pojalleen saati Svealle.

Laitoin tietysti Köyhän laulajan ja Tiritomban soimaan tabletilta, kun tein tätä juttua ja poskelle tuli jotain kosteaa. Olin Theelin ihailija.

Jouko Varonen

 

 

 

Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin, Maahenki-kustannus

Pilviä ja huipputaidetta

Arvokas teos meteorologilta

Seija Paasonen: Taiteilijoiden taivaat meteorologin silmin, Maahenki kustannus 2018

Sympaattimen meteorologi Seija Paasonen kertoilee, että aihe pilvikirjasta on ollut pitkään hänen mielessään. Niinpä aineistoakin kertyi vaikka useamman kirjan verran. Oli siis valinnanvaraa.

Paasonen on paitsi säiden asiantuntija, myös huipputaiteen tuntija ja ymmärtäjä. Niinpä kirjassa nähdään suomalaisen kultakauden taiteilijoita tai itänaapurin ja monen muun maan huippuja aina 1600 – luvulta 2000 – luvulle. Ensiksi katselin tietysti taideteokset, koska tykkään klassisesta kuvataiteesta. Luin myös Paasosen analyysit pilvistä, aina rajuilmoista tähtitaivaisiin.

Maalaistalon poikana opin vanhemmiltani säiden ennustusta pilvien avulla. Iltaruskolla, aamuruskolla, halo-ilmiöillä ja pilvien ulkoasulla oli omat tulkintansa tulevien päivien säistä. Se oli tärkeää, koska esim. heinäsadon onnistunut korjaaminen vaati siihen aikaan tietämystä tulevien säiden enteistä.

Paasonen on tenyt upean kirjan. Taivaan merkit on jaoteltu aina sinitaivaasta, ohueen yläpilveen, joka tietänee talvella pyryä lähiaikoina.

Joskus vanhoissa maalauksissa on aivankuin lentokoneen jättämiä pilvivanoja. Niitä ei kuitenkaan sata vuotta sitten ollut, joten taiteilijat, kuten Akseli Gallen-Kallela teoksessaan lehmä ja poika on varmaan huomannut, että semmoiset terävät sipaisut sopisivat sinne oikeaan ylänurkkaan.

Mukana kirjassa on paljon meteorologeille tuttuja nimityksiä kuten rastaanrintataivas, pilvitornit, jonopilvet, alasinpilvet, vyörypilvet, kehät ja haloilmiöt. Paasonen osoittaa myös taiteentuntijan lahjojaan tässä kirjassa jota voi lukea ja katsella vaikkapa klassisen taiteen oppituntina. Teos on upea kirjallinen esiintulo meteorologilta ja taiteenystävältä.

Jouko Varonen

 

 

 

Satumaiset salaisuudet, Lector-kustannus

Autiotalosta Lohikääme Omenankukkaan

Kivoja tarinoita värityskirjassa

Satumaiset salaisuudet, toim. Markku Keisala, kuvitus Harri Istvan Mäki, Lector-kustannus 2018

Lohikäärme Omenankukka on alakuloinen. Hän on myrskyntuoja. Kaikkien mielenkiinnon vie kuitenkin pikkusisko. Hänen tehtävänsä oli ajaa tähdet omille paikoilleen. Pikkusiskokin tuumii, että Omenankukka on vain tiellä ja aiheuttaa hankaluuksia. Mutta niin kuin saduissa yleensä tapahtuu, hädän hetkellä Omenankukan taitoja tarvitaan ja kaikki kiittelevät häntä henkensä pelastamisesta.

Poika on aloittelemassa koulunkäyntiään. Sehän on tietysti stressin paikka. Niinpä poika miettii, että jos hänellä olisi ystävä, karvamammutti, niin juttu sujuisi paremmin, sekä koulussa että kodissa. Tuskinpa kukaan edes kiusaisi. Kun tarinassa edetään, niin lastentarinoiden tapaan ongelmat voitetaan ja löytyy karvamammuttikin maskotiksi kirppikseltä.

Perulainen Taiga on asunut jo pari vuotta Suomessa. Maatiaiskissa Reina paikkaa puuttuvia ystäviä ja kaverukset tekevät jopa matkan saareen, josta löytyy luola ja kirje Kreivi Arthur IV :ltä. Sieltä löytyy myös salaperäinen kannu, joka tuo Taigalle onnea.

Tonnelot ja Pinkkelot, pörröiset pienet olennot, seikkailevat etsiessään harvinaista sukulaistaan Pinkkeloa.

Kirjassa on tarinoita, jotka tietysti sisältävät mielenkiintoisia jännitetä kuvakirjaikäisille. Tarinoita ryydittävät pitkän linjan kirjoittajakouluttajan, kuvittajan ja lastenkirjailijan Harri Istvan Mäen kivat piirrokset. Tuli jopa mieleen että kuvia värittäessään lapsi voi paremmin samaistua satuhahmoihin.

Pidin kirjasta, vaikka en erityisesti pidä kirjailijoiden tiimityönä tekemistä tarinakoosteista. Kuvittajakin joskus toistaa vähän itseään, mutta jälki on tietysti ammattimiehen työtä ja tehty selkeäksi ja yksinkertaiseksi siitäkin syystä, että lapset pystyvät hyvin kuvia värittämään.

Jouko Varonen

 

Guinness World Records 2019, Sanoma Media Finland

Selkeämpi Guinness

Hieno katselukokemus

Guinness World Records 2019, Sanoma Media Finland 2018

Heti täytyy antaa erityismaininta Guinness-kirjan uudesta ja selkeämmästä taitosta. Sen sijaan, että tietoa olisi ripoteltu sillisalaattina aukeamille, on otettu uusi käytäntö. Kirja on luettavuudessaan aivan eri luokkaa. Koko sivun juttuja selkeine kuvituksineen on lähes puolet kirjan annista.

Eukonkanto on mukana, kuinkas muuten. Lajin kuusinkertaiset voittajat Taisto Miettinen ja Kristiina Haapanen ovat saaneet kuvansa kirjaan. Jussi Kallioniemi juoksi mataronin painava reppu selässään (27,24 kg). Samppa Lajunen jakaa olympiakisojen yhdistetyn kolmen kultamitalin ( Salt Lake City) määrän kolmen muun kanssa. Lasse Viren on mukana mitaleineen sekä talviolympialaisten vanhin naisjääkiekkoilija Riikka Välilä ( 44 v). Eniten räjähteitä yhdessä elokuvakohtauksessa oli uudessa Tuntemattomassa.

Kirjaan on löydetty kaivattua selkeyttä. Jos se on vähentänyt sisällön määrää, niin eipä hätää, lukijat tykkäävät tästä uudesta ilmeestä ja kassakone oletettavasti kilkattaa.

Kirjasta löytyy miehittämätön laskuvarjohyppy lennokista, pisin silta, suurin risteilyalus, Internetin haetuin tv-ohjelma, kallein huutokaupattu maalaus  (noin 382 milj. euroa), pisimmät korvakarvat, pisin elävä mies (251 cm), pisin elävä nainen( 222,2 cm), painavin elävä mies ( 594,8 kg), painavin elävä nainen( 293,6 kg), monet monet urheilusuoritukset, jne…

Pidin kirjasta. Se tarjoaa lukuelämyksen ja uusi tyyli sopii kaikille lukijoille vauvasta vaariin. Sitä Guinnessin tyypillistä heikkoutta, levotonta taittoa, on entistä vähemmän.

Kirjan tekijät ovat painottaneet tämänkertaista antia mm. käsillä tekemiseen. Kirja rohkaisee tekemään jotain uskomatonta tai antamaan vanhoille esineille uuden elämän. Huumoriakin on kirjassa mukana, mutta niinhän se on, että ihmisten suu pitää saada virneeseen. Ilosta kun alkaa kaikki tässä elämässä, eksakti tieto ja kapulakieli ei ole tärkeää vaan luovuus ja innovointi jota myös nämä ennätykset edustavat.

Jouko Varonen

Mikaelin tarinat, Majakanvalo Productions 2018

Mukavia tarinoita lapsille

Vedenvalvoja Artimuksesta kanto Jäkäläpartaan

Karri Viitala/ Jouni Kuivalainen:Mikaelin tarinat, Majakanvalo Productions, 2018

Aina on tervehdittävä ilolla uusia lastenkirjan tekijöitä. Tämä kirja sisältää kolme tarinaa, Vanha vedenvalvoja, sekä Kadonneen polun metsä I ja II.

Ensimmäinen juttu Vanhasta vedenvalvojasta on kaikkein jäntevin. Vanha jättikala asustelee Saimaan pohjassa, laivahylyssä ja nappaa kalastajilta pelit ja vehkeet. Se on tyystin kyllästynyt kalastajiin, varsinkin kun erehtyi saamaan ankkurin suupieleensä.

Mutta apu on lähellä. Käpäläkylän asukit, sorsanpoika ja kuutti , päättävät ottaa selvää kalajättiläisestä. Loppuidyllikin löytyy, kuten hyvässä lastentarinassa on suotavaa.

Kadonneen polun metsä – tarinoissa on juoni polveilevampi ja tekstiäkin hengästykseen asti. Pienet lapset, joille kirja on oletettavasti tarkoitettu, tykkäävät napakoista ja lyhyistä teksteistä.

Kyllä tekstintekijällä on satufiktion teko hallussaan. Nyt vain näyttää, että ideoita tulvii liikaakin ja todella mainion kuvittajan kyvyt punnitaan hänen joutuessaan pitämään kertomukset kasassa.

Kuvittaja ei yhtään häpeä kärkikuvittajiemme Mauri Kunnaksen ja muiden rinnalla. Kunnaskin joskus rönsyilee liikaa ( tosin lapset pitävät siitä). Jouni Kuivalaisessa näen potentiaalia vaativampiinkin tehtäviin. Hänellä on myös pelkistämisen taito hallussaan. Karri Viitala voisi huoletta typistää puolet teksteistä pois, tai hän on sitten pidemmän lastenproosan ystävä ja haluaa esitellä repertuaariaan heti. Viitalan tekstit on lisäksi taitettu vähän levottomasti.

Näitä kotimaisia kuvakirjantekijöitä tervehdin ilolla. Toivottavasti ura jatkuu suotuisissa tuulissa. Kivijalkakustantamoille on vaikea päästä, yli 99% kässäreistä torpataan. Kyvyt siellä kuitenkin haistetaan  (itse sen tiedän 24 nuortenkirjaa tehneenä). Tuskin nämä kaverukset tässä vaiheessa edes haluavat suurille kaupallisille kustantajille yrittää. Tapasin kirjan tekijät esittelemässä kirjaansa ja vaikuttivat symppiksiltä. Ideoita heillä varmaan on niin paljon, että alimmat happanevat.

Jouko Varonen

(SARV:n jäsen)

 

 

 

 

 

Surun suitsima suku, Eeva Litmanen, Like-kustannus

Eeva Litmasen sukutarina

Elämänkertaa ja dokumentteja

Eeva Litmanen: Surun suitsima suku, Like-kustannus 2018

Muistuipa mieleen kun opiskelin opettajaksi Joensuussa, joskus 60 – 70 – lukujen vaihteessa. Olin niin pihkassa nuoreen näyttelijättäreen Eevaan, että kävin katsomassa jokaisen esityksen, jossa hän näytteli. Suunnittelin jo vieväni kukkia Eevalle esityksen jälkeen, mutta arkana maalaispoikana en tohtinut. Eevan tietä näyttelijänä olen seurannut tarkasti siitä lähtien näihin päiviin asti.

Nyt kun kriitikkona ja nuortenkirjailijana tartuin tähän kirjaan, huomasin, että Litmasen suvun tarina on todella vaikuttava ja surua täynnä. Isäkin oli tappelupukari, joka istui vankilassa sovittamassa rötöksiään ja lapset jäivät yksin, kun sodan kurimuksista oli selvitty. Isä toki säilyi sodassa ehjänä, mikäli henkisiä vammoja ei oteta lukuun. Niinpä hän jätti perheensä ja perusti uuden parisuhteen.

Mietin jonkin aikaa sitä, että onko surun aiheuttaminen ja ryyppääminen geeneissä, vai onko se sodan traumojen mukanaan tuomaa vaivaa. Ehkä sekä-että.

Litmasen kirja on hyvä dokumentti- ja muistelmateos. Lueskelin sitä saunaillan päätteeksi, joskaan kaikkia oikeuden istuntojen ja kuulustelujen asiakirjoja en aina jaksanut tarkkaan tutkia.

Ehkä isälle oli tehty vääryyttä kun hän sai kakkua viisi vuotta kahdesta vaarallisesta puukotuksesta. Olisiko mukana ollut itsepuolustuksen mahdollistavaa spekulointia?

Eeva on verevä näyttelijä vieläkin. Hän on luonut uraa elokuvissa, teatterissa ja televisiossa puolen vuosisadan ajan. Ehkä elämänvaiheiden tuoma karisma ja peräänantamattomuus näkyy kehonkielenä ja pilkkeenä, josta ei voi olla pitämättä.

Pidin kirjasta. Siinä oli annos viime vuosisadan murhenäytelmää sotineen ja raskaine kohtaloineen. Teoksen antia ryydittää myös suomalainen sisu ja sukurakkaus. Taipua saa, muttei taittua!

Jouko Varonen

 

 

 

 

Annoskateus, Kasmir, WSOY-kustannus

Näytät metsurilta, laulat kuin homo

Kasimirin mietteitä

Kasmir: Annoskateus, WSOY 2018

Kasmir on aito, perisuomalainen nuorimies: hoitamaton metsurinparta ja pukeutuminen, no jaa…

Piti ihan kuunnella Kasmirin lauluja, kun aloin tehdä tätä juttua. Kasmir nousi mediajulkisuuteen Vadelmavene – biisillään, ja sai todella turpiinsa Axl Smith – kohun jälkeen. Toki hänellä on muitakin meriittejä, kuten kokkina ja rap-artistina. Kirjassa on tosi hyviä ruokavinkkejä ja kivoja tekstejä Kasmirin elämäntaipaleelta. Nuorisomusiikkihan veti miehen mukaansa ja kultalevyjäkin tuli emmoista puhumattakaan. Kasmirista alkoivatkin musiikin tuottajat käyttää määrettä: Karhunnäköinen mies, joka kuulostaa enkeliltä.

Olen tykännyt aina artistien elämänkertakirjoista. Tässä lukijaystävälliseksi taitetussa kirjassa elämänkertaa on vähänlaisesti, saavutuksia, mietteitä ja psyykkausta sitäkin enemmän. Kirja tarjoaa taiteellisia kuvia ja mukavia, jopa aforistisiksi kiteytyviä runollisia mietteitä:

– Tällaista keikkaan valmistautuminen juuri on. Piruntarkkaa tasapainoilua oikean mielentilan saavuttamiseksi.

– Se tunne, kun tulee ikävä sitä ihmistä, jota katsot silmiin.

– Lopulta sitä haluaa vain kiittää toista siitä, että se on tehnyt susta sellaisen kuin sä oot.

Kaikista kirjoista oppii jotakin, etenkin taiteilijoiden elämästä kertovista. Kasmir on koulunsa käynyt niin kokkina, muusikkona kuin elämäntaidossa. Siinäpä sitä oppimista lukijalle, joka etsii usein kirjasta tietä faninsa sisimpään.

Itselläni on vaikeuksia kuulla edes sanoja rap-artistien lauluista, saati sitten ymmärtää heidän hakkaavaa musiikkiaan. Mutta kymmenettuhannet nuoret kuuntelijat oletettavasti eivät jonota Kasmirin keikoille turhan takia. Lasten suusta se totuus kuullaan.

Jospa vaikka vanhat iskelmäluritukset häviävät räppäreille mm. ilmaisun syvyydessä ja aitoudessa. Ruuan päälle ymmärrän, ja Kasmir näyttää olevan silläkin alalla todellinen velho.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Merja Asikainen, Milana, Elämäni Laila Kinnusen tyttärenä, Like-kustannus

Vaikuttava tilitys

Upea kirja vaikeasta aiheesta

Merja Asikainen: Milana, elämäni Laila Kinnusen tyttärenä, Like-kustannus 2018

Eipä siinä ole kirjan toimittajalle jäänyt paljon tekemistä, kun laulaja Milana Misic purkautuu lapsuudestaan ja nuoruudestaan, sekä levyartistin vuosistaan. Kaukana ei ole ajatus, että teos on Milanalle tarpeellinen terapiakirja.

Milanalla oli pitkään trauma, että hänet koettiin laulajana lähinnä Laila Kinnusen tyttärenä. Mutta tuli sitten sekin aika, että hän oli kypsä laulamaan Lailan lauluja levyllisen verran. Siitäpä ura pompahti uuteen nousuun. Tuli euroviisuehdokkuksia, teatterin tekoa, laivashowta, ym ym… Uusia levyjäkin pukkasi. Ja mikä parasta Milana sai myös toteuttaa itseään. Niin suuri oli Lailan laulujen mahti.

Pidin kirjasta ja vieläkin enemmän, suorastaan koukutuin kirjan rehelliseen tilitykseen. Itsekin olin lapsuudessa vaikeuksien tuttu, joten joskus jopa samaistuin Milanan vaiheisiin. Ei minusta laulajaa tullut mutta tein 24 nuortenkirjaa kivijalkakustantamoille koulunjohtajan työn lisäksi.

Sanovat, että vaikea lapsuus tekee ihmisistä jonkin alan taiteilijoita. Lienee väitteessä totta ainakin toinen puoli.

Milanan tyyli on oksentaa ulos kaikki kuona, jota hän on elämäntaipaleellaan kokenut. Kirjan anti on kuitenkin selkeä ja hyvässä mielessä analyyttinen. Kyllähän näitä Laila-juttuja on kerrottu paljonkin ja Eero Avén, jota Milana syyttelee Lailan pelastamisyrityksestä, ei saa häneltä montakaan pistettä julkisuustempullaan.

Kirja on mainio. Huolimatta vaikeasta aihepiiristään, siinä yritetään löytää myös positiivisia puolia tytön vaikeista vaiheista. Lieneepä kirja ihan poikkeuksellinen esiintulo.

Kun Milana suostui ottamaan ohjelmistoon Lailan laulut, itseoikeutettuna niitä levyttämään, alkoi kansan oikutteleva mielenkiinto kääntyä positiivisiksi tunteiksi. Sanoisin tähän kuten entinen poliitikkoguru ”Kyllä kansa tietää”. Itse olen samaa mieltä, enkä usko että tätä kirjaakaan pistetään pahaksi. Elämänkertakirjojen tapana kun on yleensä siloitella, stilisoida ja siistiä henkilöiden elämäntaival tunnistamattomaksi.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Savannin sankarit, Söpöysmerkin metsästäjät, Sanoma Media Finland – kustannus 2018

Herttaisia kuvakirjoja lapsille

Pikku poneista savannien eläimiin

My little Pony, Söpöysmerkin metsästäjät, Sanoma Media Finland – kustannus 2018

Leijonakaarti, Savannin sankarit, Sanoma Media Finland 2018

Jylhämaassa tapahtuu, kun Kiara, tuleva Jylhämaan hallitsija, pääsee tuuraamaan kuingas Simbaa vähäksi aikaa. Se on tietysti vastuullinen tehtävä ja kohta tieto asiasta kiirii vihamielisten korviin. Niinpä Kiara jekutetaan lähtemään Varjojen maahan, jossa tämä joutuu, kuinkas muuten, kierojen hyeenoiden piirittämäksi.

Hyeenojen tarkoitus on pitää Kiaraa vankina niin kauan, kunnes Simba luovuttaa Jylhämaan heille. Mutta Leijonakaartikin pääsee selville Kiaran kohtalosta ja juttu saa tietysti lasten toivoman loppuidyllin.

Toisessa jutussa Fuli-gepardi on masentunut. Muilla Jylhämaan eläimillä näyttää tapahtuvan yhtä ja toista, mutta Fuli vetäytyy syrjään. Kun sitten Leijonakaarti auttaa Fulin pahasta pulasta, laavavirtojen keskeltä, huomaa Fuli, että ystävyys on tärkein asia maailmassa.

Herttaisessa My Little Pony – kirjassa on myös paljon opittavaa lapsille, miksei myös aikuisille, joiden soisi tietysti olevan lasten kanssa tutustumassa kirjaan. Kysymys on söpöysmerkistä, jonka voi saada tehtyään jotain arvokasta toisia auttaakseen tai muuten voitettuaan itsensä. Söpöysmerkki osoittaa ponin erityistaidon ja on jokaiselle ponille tärkeä asia.

Nämä molemmat kirjat opettavat arvokkaita taitoja, ennen muuta ystävyyden merkitystä. Lisäksi ne myös sivuavat teemaa, jossa jokaisen on löydettävä oma elämäntehtävänsä ja erityislahjakuutensa. Joku voi luulla, ettei ole missään asiassa hyvä, mutta huomaakin pitkässä juoksussa, että voi olla hyvä vaikka toisten auttamisessa. Tärkeitä teemoja siis tälläkin kertaa. Kuvituksen tunneilmasto on molemmissa kirjoissa lämmintä ja kaunista. Savannin sankarissa jännitteet, hyeenalauman piirittäessä, sopivat tietysti vähän  vanhemmille kuvakirjaikäisille.

Jouko Varonen

 

 

 

Ääniä rappukäytävässä, Jukka-Pekka Palviainen, Karisto-kustannus 2018

Lukaisinpa kivan kirjan

Taloyhtiön puheenjohtajan kommelluksia

Jukka-Pekka Palviainen: Ääniä rappukäytävässä, Karisto 2018

Niinhän se menee, siis surkuhupaisasti, kerrostaloelämä kaupungissa. Päähenkilö kirjassa on poikamies Paul, ainakin siihen asti, kun tutustuu äitivanhansa iloksi johonkin naisenpuoleen, tällä kertaa parantamisen salatieteisiin erikoistuneeseen terapeuttiin, joka tarpeentullen järjestää vaikka spiritistisiä terapiatapaamisia ihan tuosta noin, vasemmalla kädellä. Pian istunto Paulin kanssa  päätyy naisen kiljuvaan orgasmiin ja Paulin hämmennykseen taloyhtiön pedanttina puheenjohtajana. Paul ei tiedä onko sitä luvallista kiljua keskellä yötä rakkauden puuhissa tai käydä lorisuttamassa suihkussa rakkauden jäljet pois reisiltä. Mutta Veronika sanoo päättäväisesti, että kyllä se on luvallista. Ja siihen on uskominen Paulinkin,  joka on vielä onnellisen tietämätön rakastelusession seurauksista Veronican masussa.

Nauraa hekottelin kirjan humoristisille käänteille ja kornille analyysille aikani, kunnes aloin löytää rivien välistä itseni ja tulin paljon surullisemmaksi.

Ihan kiva humoristi on tämä nuortenkirjoistaan Topelius-palkittu Jukka-Pekka Palviainen. Huumori muistuttaa saman kustantajan nuorisokirjailijan, Kalle Veirton tyyliä. Kustantamolla on siis leivissään kaksi suhteellisen kivaa humoristia, ihan yhtiön penaalin terävimpiä kyniä.  Jospa vaikka yrittävät nousta verbaalisti köyhän humoristiemme joukon kärkikaartiin.

Tämänkaltainen ironinen huumorianalyysi napsahtaa usein kohteeseensa yhtä kipeästi kuin entisen pojan ritsan kivi räkätinpojan paljaaseen paikkaan. Niinpä joku voi pahoittaa mielensä ja tuumia, että enhän minä  ainakaan tuollainen ole. Mutta kun keisarin uudet vaatteet kuoritaan itsekunkin päältä, niin totuushan sieltä löytyy ja ollaan yhtä kelteisillään kuin Paul monialaterapeutti Veronikan hellässä hoidossa.

Että mitä? Kivan kirjan on Palviainen kirjoittanut. Joskus näyttää että huumori kukkii moneen suuntaan ja paljastelee naurettavuuksia vaikkapa ihmisten parinvalinnasta tai kerrostaloelämästä. Totisia hanurinsoittajia olemme me kaikki, kun humoristin värilasien läpi katsellaan. Huumori on itsekullekin annettu elämän rikastuttajaksi ja itsekritiikin paikaksi.

Jouko Varonen