Jannen ja Elisan kapina, Reuna kustannus

Romaani kansalaissodan ajoilta

Selkeää kerrontaa

Leo Laurila: Jannen ja Elisan kapina, Reuna kustannus 2018

Taistelu alkoi uudelleen. Samanlainen konekiväärien rätinä täytti ilman. Juuso ei ehtinyt edes kyyristyä, kun häneen osui.

Eero ja Janne näkivät, miten konekivääritulen sarja leikkasi hänet melkein kahtia. He kyyristyivät poteron pohjalle kauhistuneina.

Tuollainenko kohtalo heitäkin odotti! Hetken kuluttua Eero alkoi hivuttautua ylös poteron reunaa vasten.

– En kuole ainakaan ilmaiseksi. Muutaman lahtarin vien mukanani, hän sähisi. – Nyt Janne! Nyt sitten taistellaan sen uuden kotimaan puol…

Eeron lause jäi kesken ja hän valahti alas.”

Kirjoittajakouluttajana ollessani huomasin, että joillakin on taitoa kertoa elämästään hyvinkin vaikuttavasti. Heille ehdotin elämänkertakäsikirjoituksen tekoa. Valitettavasti vain muutama prosentti kirjoituksista läpäisee kustantajan seulan.

Leo Laurilan romaani on päässyt kirjaksi asti. Syynä lienee se, että kansalaissodan kauhut yhdistettynä efektiiviseen kerrontaan kiinnostavat aina lukijoita.

Ei Laurilalla huippukertojan lahjoja ole. Hän kuvaa asiat, niin kuin niistä on kuullut isältään ja äidiltään, kirjan päähenkilöiltä Jannelta ja Elisalta. Elisa joutuu kärsijän rooliin kansalaissodan aikoihin ja hyväksikäytön uhriksi sekä valkoisten että punaisten toimesta. Näistä kohtaloista lähtee alulle myös lapsi. Mutta nuorten rakastumiselle ei sekään laita esteitä. Kun mennään vihille, odottaa Elisa raiskaajansa lasta.

Jannella taas on lapsuuden kurimus dominoivien perheenjäsenten taholta. Tietysti syntyy myös skismaa siitä, miten perintö jaetaan ja kenestä tulee talon isäntä.

Pidin Laurilan kerronnasta. Se on konstailematonta, niin kuin tämän genren kirjoissa usein on. Kustantajan kannalta tietysti ratkaisee se, että kerronta on autenttista, ainakin osittain. Lukijoissakin elävät vanhat muistumat isoisien ajalta vielä, vaikka noista ajoista on jo sata vuotta.

Mitä siis? Hyvän kirjan on Laurila kirjoittanut. Ei hän pärjää todellisille mestareille, kuten vaikka Väinö Linnalle ( Täällä pohjantähden alla), mutta hän on kerronnassaan rehellinen, vaikuttava ja suora.

Jouko Varonen

(SARV:n jäsen)

 

 

 

 

 

 

José Mourinho, Huippuvalmentajan henkilökuva, Minerva kustannus 2018

The Special One

José Mourinhon elämänkerta

Julien Wolff: José Mourinho, omassa lajissaan, Huippuvalmentajan henkilökuva, Minerva kustannus 2018

Mourinhon menestys on pilkuntarkkojen suunnitelmien tulosta, ja hän vaatii tiukempaa kuria kuin kukaan muu. Hän on ankara – mutta aina reilu. Hän ei ole mikään hymyilevä tyyppi, joka näyttää ulospäin ystävälliseltä ja jota pelaajat aina kehuvat välttääkseen konfliktia. José Mourinho on kiistanalainen hahmo, mutta hän on aina ollut pelaajia kohtaan vilpitön.”

Mourinho on yksi merkittävimpiä persoonia jalkapallomaailmassa. Hän herättää monenmoisia tunteita, mutta kun pistetään vaakakuppiin miehen maine ja toiseen kuppiin meriitit jalkapallon parissa heltyy pahinkin vastustaja ja kriitikko.

Mourinholla on omintakeisia harjoituksia. Yhdessä niistä ensimmäinen pelaaja saa koskettaa palloa vain kerran, toinen niin monta kertaa kuin haluaa. Se joka saa koskettaa vain kerran, joutuu ajattelemaan peliä paljon pidemmälle, sillä hänen pitää tietää jo ennen syöttöä, mihin haluaa jatkaa. Toinen pelaaja, jolla on lupa koskettaa palloa rajattomasti, saa pelata pallon pelikaverilleen vain sellaiseen paikkaan, jossa tämä ei ole uhattuna.

Kirja on enemmän kuin elämänkerta. Se on Mourinhon perintö tuleville polville. Aihepiireihin kuuluvat mm. kuri, valmistutuminen, johtaminen, motivaatio ja yhteisöllisyys, harjoittelu, pelaajavalinnat, taktiikka, junioritoiminnan edistäminen, muu henkilökunta, psykologia, jne…

Kirjassa on tavan mukaan myös tietoja tärkeistä otteluista ja valmentajan uran kuoppaisestakin tiestä. Kirja on todellinen namupala, jalkapallofaneille ja heitä on monta. Mourinhoa on sanottu myös jalkapallon Picassoksi. Lueskelin kirjaa iltalukemisena ja mitä edemmäs ehdin, sitä mielenkiintoisempaa ja koukuttavampaa oli teoksen anti. Yleensä olen tykännyt anekdoottipitoisista elämänkerroista. Niitä tässäkin teoksessa riittää muun kuivakkaaman annin lisäksi.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Polkuja rauhoittumiseen, Lasten Keskus kustannus

Huolehdi itsestäsi, huomioi toiset

Kivoja harjoituksia lapsille

Kaisa Aitlahti ja Satu Reinikainen: Polkuja rauhoittumiseen, Läsnäolotaitoja lapsille ja nuorille, Lasten Keskus 2018

Rauhoittumisessa ei ole kyse ainoastaan hiljaa ja paikallaan olemisesta. Varsinkaan pakotettu hiljaisuus tai liikkumattomuus eivät tuota hyvää oloa. Välillä läsnäoloon tarvitaan mekkalaa ja vilskettä. Suuressa keskittymisessä voi aistia rauhan, samoin kehon rentoutuessa ponnistelun jälkeen. Rauhoittumisen välineitä ovat myös tässä ja nyt olemisen taito sekä kyky havainnoida ja nähdä tarkkaan. ”

Kirjasta löytyy harjoituksia leikki-ikäisille, lapsille yhdessä vanhempien kanssa, koululaisille, nuorille tai aikuisille.

Lueskelin kirjaa lisääntyvän mielenkiinnon vallassa. Uuudet, kekseliäät ja innovoivat leikit sisältävät yhdessäolon ydintä, jota esim. kouluissa tarvitaan. Menneet ovat ne ajat, kun istuttiin jäykästi paripulpeteissa ( sentään pareittain, usein tyttö-poikaparilla). Nyt yritetään puuttua lasten mielialoihin ja tunteisiin mikä ennen oli aika vähäistä. Kiukunpuuskat ratkaistiin yleisimmin arestia istumalla.

Kiukun hallintaan sopii Kiukkupussi-harjoitus, jossa harmit laitetaan kiukkupussukkaan. Pussi on hyvä säilyttää aikuisen hallussa, etteivät kiukut karkaile minne sattuu. Joskus pussi otetaan esille ja sen sisälle saa puhkua ja puhaltaa kiukkujaan niin kauan, kunnes olo helpottuu.

Tästä lapsenomaisesta harjoituksesta ei ole pitkä matka terapialuontoiseen ja vähän syvennellympään kikkaan. Itse arvelisin, että keskustelu nimeämättömistä kiukkulappusista soveltuisi myös lasten kanssa käytäväksi. Tulisi hommaan vähän syvyyttä ja sisältöä.

Mahtava kirja joka soveltuu aina pikkulapsista teineihin asti. Aikuinenkin voi soveltaa näitä ideoita vaikka työpaikkaterapoinnissa, joka kuulemma on nykyisin muotia.

Ennen jokainen sai käydä koulussa rehtorin juttusilla purkamassa huoliaan, kunhan muisti, että rehtorin käytökseen ei saanut puuttua oli hän millainen jäärä hyvänsä.

Jouko Varonen

 

 

 

Rehellisyys maan perii, Tutkimus hyvästä hallinnosta ja korruption torjunnasta, Edita kustannus 2018

Korruptio, onko sitä Suomessa?

Aina joskus paljastuu.

Ari Salminen: Rehellisyys maan perii, Tutkimus hyvästä hallinnosta ja korruption torjunnasta, Edita kustannus 2018

Ari Salminen on hallintotieteen emeritusprofessori Vaasan yliopistossa. Hänen tutkimusalaansa on erityisesti hallintotieteen oppihistoria ja vertailumenetelmät. Hän on perehtynyt myös hyvinvointivaltion analyyseihin sekä hallinnon ja johtamisen etiikkaan.

Näyttääpä siltä heti ensilukemalla, että kirja on kuivaa proffakieltä, ellei kopioita väitöskirjasta. Jos nyt haluaisi sanoa kansan kannan, mitä tällaisen kirjan kirjoittaja ei missään tapauksessa halua sanoa, niin aina putkahtelee esimerkkejä korruptiosta, jopa räikeästä, ja jopa kansanedustuslaitoksessa.

Valtionjohdosta en minäkään uskalla enempää sanoa, muuten minua odottaisi piankin tuppeen sahatuista laudoista tehty ruumiskirstu.

No kirjan kirjoittaja kiertelee korruptiokäsitettäkin kuin se kuuluisa kissa kuumaa puuroa, ettei polttaisi kieltään:

Eri tyyppiset väärinkäytökset leimataan vähän kepeinkin perustein korruptioksi. Mutta ilmiön syyt ja seuraukset ovat usein hämärän peitossa. Kun sanotaan, että valtaa käytetään väärin oman edun tavoitteluun, voidaan kysyä korruption määritelmän selventämiseksi, mitä vallalla tarkoitetaan ja mistä muodostuu oma etu. Yksinkertaisia vastauksia ei ole.”

Liturgian merkeissä menee tämä kirja. Salminen lasettelee norsunluutornistaan sellaista kieltä, että sitä ei se kuuluisa maalaismies-erkkikään tajua. Toisaalta ymmärrän kirjan tekijää. Mitäpä sitä menemään syyhyttä sotaan, niinkuin vanha kansa sanoi. Eri asia ovat kohujulkaisut ja iltapäivälehdet, joiden lööpeistä putkahtelee joskus ihan selkeää kritiikkiä isolla fontilla nimetyille henkilöille.

Jos oli lukukokemus vähän puiseva ja kapulakielinen, niin toisaalta taas turvaudun vanhan kansan viisauteen: Työ tehty ja vaiva nähty.

On proffalta jo uskalias teko sinänsä tarttua näihin arkaluontoisiin aihepiireihin vaikka vähätellen. Korruptio ja hyväveliverkostot kun taitavat olla maassamme jo instituutio aina ruohonjuuritasolta lähtien.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa, Gaudeamus kustannus

Raamatun tekstimuutokset

Tekstit ja traditiot muuttuvat

Kiveen hakattu? Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa, toim. Martti Nissinen & Leena Vähäkylä, Gaudeamus kustannus 2018

Pyhien tekstien ja perinteiden ajatellaan usein olevan muuttumattomia. Erityisesti ortodoksinen kirkkokunta maassamme on luottanut vanhoihin teksteihin ja kirkollisen perinteen muuttumattomuuteen. Luterilainen kirkko yleensä muuttaa muotoaan kuin kameleontti, muuttuvan ajan, ihmisten toiveiden ja mukavuudenhalujen siivittämänä.

Tähän ajaa usein myös se, että jumalanpalveluksissa käy yhä vähemmän väkeä ja kansa on vieraantunut kirkonmenoista.

Historian lähteet osoittavat, että pyhät tekstitkin muuttuvat. Muutoksia perustellaan sillä, että pyhät tekstit ja perinteet ovat tärkeitä ja niiden halutaan säilyvän. Raamatun tekstit ovat kyllä säilyttäneet perussisältönsä läpi vuosituhansien. Ramattua on käännetty lähes kaikille kielille, mutta teksti näissä versioissa ei ole täsmälleen sama.

Maailmalla kiertää huhuja siitä, miten kirkkoisät ovat sensuroineet Raamatusta itselleen sopimattomia kohtia, kuten jälleensyntymisopin. Niin tai näin, mutta Raamattu on elänyt jatkuvassa muutosprosessissa aina Kuolleenmeren käsikirjoituksia käyttäneiden yhteisöjen ajoista asti. Joskus jopa väitetään, että poliittiset seikatkin ovat vaikuttaneet raamatunkäännösten uusiutumiseen.

Muutoksia Raamatun teksteissä on tehty aina pienistä kopiointivirheistä kokonaisten tekstijaksojen poistamiseen asti. Kreikankielinen Septuaginta on laadittu aikaisemmin kuin meille säilyneet hepreankieliset käsikirjoitukset on edes kirjoitettu.

Tämä Teos on toteutukseltaan monipuolinen ja selkeä. Niinpä sen parissa viihtyy, vaikka joskus hiipii mieleen ajatus, että kyseessä on tietynlainen kiistakirjoitus, jolla pyritään vähättelemään Pyhän Raamattumme arvoa ja todenperäisyyttä.

Nykyisin Raamattua siirretään myös sähköisiin tietokantoihin ja se avaa uusia näkökulmia Raamatun käytölle, jopa vääristymille, joilta ei voi välttyä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

Ihan pähkinöinä, Anneli Kanto, Karisto Kustannus 2018

Kiva viihdejuttu

Anneli Kanto pistää parastaan

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä, Karisto kustannus 2018

Nuortenkirjoistaankin tuttu Anneli Kanto on pistänyt tyypillisen naisten viihdekirjan, jossa helsinkiläispuuma Mirjami muuttaa maaseudulle, Pohjanmaalle, hoitamaan mummaansa ja siskonsa lasta. Sisko on muuttanut tuonilmaisiin ja tytär Usva on varsin energinen ja omapäinen pakkaus, joten puuhaa riittää.

Vähäinen vastus ei ole etelän juppielämän muuttuminen rahvaanomaiseksi maalaisoloksi. Niin kuin asiaan kuuluu, entinen kaveri jää rannalle ruikuttamaan, kun Mirjami pistää homman haisemaan myös maaseudun miesrintamalla.

Sinänsä tuttu kaava tuntuu kirjailijalla olevan ja profiilikin matala, mutta humoristisen viihdyttävä. Näitä tarinoita on kerrottu ennenkin, aina Anni Polvasta hiljavaltosiin. Ja kassakone kilkattaa lupaavasti, sillä valtaosa Suomen naisista jättää arvoklassikot pölyttymään kirjastojen hyllyihin ja turvautuu vanhaan kunnon kioskikirjallisuudesta tuttuun valmiiksipureskeltuun.

Että mitä? Kirja vaikuttaa iloisen letkeältä ja sisältää myös problematiikkaa, joka kuitenkin on sivuseikka ja enemmän hidaste kuin este Mirjamin vaiherikkaassa keikassa Seinäjoelle. Itse olen tarttunut joskus tämmöisiin arveluttaviin viihdekirjoihin siinä mielessä, että oppisin niistä nykynaisen pinnallista tapaa suhtautua elämään ja miehiin. Se kun sisältää aina muuttuvia tekijöitä, joita mies tuskin ymmärtää koskaan.

Kanto on kirjoittanut draamatekstejä teattereille ja televisioon, joten hänelle lienee tuttu sanonta, että ”kyllä kansa tietää”. Siihenhän ovat luottaneet monet jymymestykseen yltäneet kirjailijat aina Laila Hirvisaaresta Kalle Päätaloon ja Kaari Utrioon, vain muutaman mainitakseni. Tietysti tällaisen proosan tekeminen on vähän halpahintaista, kun kirjailijalla olisi ehkä varaa myös vaativampiin haasteisiin. Jospa naisenpuolet saavat Kannon esikoisromaanista viihdettä ankaraan arkeen. Aina kotimainen viihdeproosa voittaa kaiken maailman sydneysheldonit.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

Ei mikään yhden illan juttu, Journalistien järjestäytymisen vuosisata, Edita Publishing ja Suomen journalistien liitto

Journalistien ansaittu historiikki

Valtamediasta mobiiliaikaan

Pirkko Leino-Kaukiainen/Leena Riska- Campbell: Ei mikään yhden illan juttu, Journalistien järjestäytymisen vuosisata, Suomen Journalistiliitto ja Edita Publishing Oy 2018

Sen verran tiedän journalistin työstä, että olen itse toiminut kymmenissä valt ja maak – lehdissä toimittajana, senttarina ja kriitikkona. Suurin työsarka on ollut taidekriitikon homma, jota on kestänyt 40 vuotta. Töihin mahtuu myös luontotoimittajan puuha ja tietysti verbaalisti noheva kun olen, on tullut tehtyä myös 25 kirjaa kaupallisilta kustantajilta. Vielä eläkepäivillä olen ottanut vastaan haasteita, kuten tämän esillä olevan kirjan esittely ja kritisointi.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. FT Pirkko Leino-Kaukiainen kertoo ajasta, jolloin liitto kävi loputonta taistelua työehtosopimuksen saamiseksi. Hänen tekstinsä ulottuu vuoteen 1967. Valtiotieteiden tohtori Leena Riska-Campbell käsittelee ajanjaksoa ensimmisestä työehtosopimuksesta niihin vuosiin, jolloin Sanomalehtimiesten Liitto laajeni toimitus- ja ohjelmatyöntekijöiden järjestöksi.

Järjestöasiaahan tämä kirja aika paljon on, joten lukukokemus on tietysti hivenen puuduttava. Mutta jospa joskus tehdään lukijaystävällisempi kooste, jossa on hersyviä anekdootteja ja puheenvuoroja kentältä. Itsellänikin olisi vaikka kuinka paljon hulvattomia kertomuksia legendaarisista päätoimittajista ja toimitustyön arjesta.

Kirja on ansiokas, vähän kuivahkolta tohtorikieleltä maistuva kooste, mutta arvokas asia tietysti vaatii tällaisen jämäkän ja todella asiallisen teoksen.

Nykyisin sanomalehti on vaihtumassa vähitellen mobiiliavusteiseksi. Joskus tietysti koittaa sekin päivä, kun perinteinen paperilehti on aikansa elänyt. Mutta aina tarvitaan napakoita toimittajia jotka panevat itsensä ja uransa likoon tarpeentullen.

Kirja on arvokas monumentti mm. journalistien järjestäytymisen vuosisadasta ja edunvalvonnasta.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

 

Vickypedia, Otava kustannus 2018

Virve ”Vicky” Rostin kirjavat vaiheet

Oivallinen elämänkerta

Anne Pennanen/Sami Spåra/Tuija Wuori-Tabermann: Vickypedia, Virve Rostin tarina, Otava kustannus 2018

Virve Rosti oli jo kuusivuotiaana melkoinen ihmelapsi. Oli melodia mikä hyvänsä, siitä jäi muistijälki hänelle ja hän hyräili sitä jetsulleen oikein ja nuotilleen. Kotona hän oli aina ensimmäisenä auttamassa kotitöissä. Kaveripiirissä hän oli kekseliäs ja humoristinen hauskuttaja, kaikkien lemmikki.

Vuonna 1974, iskelmälaulun Suomenmestaruuskisassa Virve veti Killing Me Softlyn englanniksi niin tunteikkaasti ette olisi uskonut laulajan olevan 15 – vuotias. Voittohan sieltä napsahti ja kohta Danny hoksi hänet suositulle kesäkiertueelleen. Dannylla kun oli silmää, mitä tulee räväköihin ja osaaviin tyttölapsiin.

Pian Vicky sai myös tutustua keikkaelämän varjopuoliin, kuten kähmintään, tissien puristeluun ja seksisistisiin puheisiin. Vakavampiakin hyväksikäyttötapauksia sattui, kun muusikot äityivät tapansa mukaan ryyppäämään ja tunkivät tytön sänkyyn ilman housuja. Paniikkihäiriöitähän siitä seurasi nuorelle tytölle ja henkisiä traumoja.

Pian menestysbiisi Kun Chicago kuoli ilmestyi ja nousi soittolistojen kärkeen. Danny maksoi  jopa 200 euroa illalta esiintymisistä. Se oli tytön mielestä kova liksa.

Mahtuihan siihen uraan euroviisuedustus ja paljon kuuluisuuden iloja ja suruja. Mutta Virve oli iloinen tyttö ja antoi surujen mennä menojaan, heräsi uuteen keikka-aamuun aina puhtaalta pöydältä. Avioelämästäkin kirja kertoo salailematta.

Hyvä elämänkerta, jossa ystävät ja muusikkokaverit ovat myös saaneet sanansa kuuluviin. Virven persoona ja 70-luvun nostalgiat innostivat minut lukemaan kirjan ennätysajassa kannesta kanteen.

Päällimmäiseksi jäi hyvä mieli. Ajattelin, että Vicky näytti tietävän miten elämä otetaan vastaan iloineen ja suruineen, ei murjotellen vaan hymyllä hyvää mieltä läheisille toivoskellen.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

Urheilu, Eläinurheilu, Lector Kustannus Oy 2018

Mainio urheilusarja jatkuu

Tietoa eläinurheilusta

Aivo Blum, Annukka Kolehmainen, Tuula Nuikka, Terhi-Anna Tuukkanen: Urheilu, Eläinurheilu, Lector-kustannus Oy 2018

Eläinurheilu kiinnostaa mattimeikäläistäkin. Ennen kun kävin useammin raveissa, tuli joskus pistettyä rahoja likoon varman voittajan piikkiin. No eihän siitä saanut kuin kaksinkertaisena rahansa takaisin, mutta kuitenkin. Kun Lappeenrannassa oli kuninkuusravit ja kovassa iskussa oleva Vieteri ( Kalle Partasen ohjastama) vei kaikki lähdöt, niin uskaltauduin pistämään nykyisen eurosatasen pottiin. Ja läksin raveista kaksisataa taskussani. Kyllä sillä Vieterillä oli komea askel, se vain pitää sanoa.

Mutta asiaan. Suositun Urheilu-sarjan eläinurheilu-osio sisältää täyden kattauksen aina Valjakkoajosta Koiratanssiin. Erikoisempia lajeja, joista en ole ennen kuullutkaan, ovat: Norsupoolo, Kanihyppy, Kamelikilpailut, Canicross, Toko ja rally-toko, jne…

Tutummat lajit, kuten , Ravit, Kenttäratsastus, Laukkaratsastus, Kouluratsastus, Esteratsastus, Maastoratsastus, Vinttikoirakilpailut, Rodeo, Agility, jne, tulevat esitellyiksi.

Kirjan loistavalle kuvitukselle pitää antaa excellent ++ arvosana! Myös teksti on asiantuntevaa. Lajeista käsitellään mm. varusteet, historia, säännöt, lajin harrastus Suomessa, kilpailut, kilpailurakenne, ajajat, jne…

Tällaiset kirjat sortuvat helposti taitossaan levottomuuteen. Lukijaystävällisyys unohdetaan. Tässä kirjasarjassa on kuitenkin hyvä ja selkeä taitto. Eri osastot on limitetty kuvien kanssa todella nautittavaksi kokonaisuudeksi.

Hieno osasto kuvineen on porokilpailun eksotiikkaan perehdyttävä luku. Hevosurheilu dominoi tietysti tätä kirjaa, mutta niinpä se lienee, että kaikkia sammakonloikkakilpailuja ei kannata noteerata tai kukkotappeluita, vaikka viimemainittukin on kova rahalaji jossakin päin maailmaa.

Todella upea kirja. Suosittelen alasta kiinnostuneille alkuopiksi lajien saloihin.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

Mediametkaa Osa 10 , PS-Kustannus 2018

Vanhentuuko mobiili kymmenessä vuodessa?

Upea kirja mediakasvatuksesta

Mediametkaa! Osa 10 , toim. Maija Puska, PS-kustannus 2018

Luin jostakin aviisista, että paperisanomalehti on sukupuuttoon kuoleva laji. Kuulemma tilaajaluvut vähenevät humisten, jop  50 prosenttia aina valtalehtiä myöten. Itse käyn lukemassa maakuntalehteni ja helsinginsanomani sadan metrin päässä huoltikalla. Ei niihin jonoa ole. Kukaan ei ole enää kiinnostunut maakuntalehdestäkään, jossa on mainoksia 80% koko annista.

Mutta kun tämän kirjan tekijä sanoo, että mobiilikin, johon monet aikaansa seuraavat paperilehdet ovat siirtyneet, vanhenee kymmenessä vuodessa? Kännykätkin saastuttavat luontoa ja kuluttavat arvometalleja loppuun maapallolta.

Älypuhelimen yleistyminen on merkinnyt todellista vallankumousta. Tiedonvälitys on nopeutunut ja kansa on ottanut tiedon välityksen omiin käsiinsä. Älypuhelin on myös mullistanut mediasisältöjen kulutuksen, tuottamisen ja jakelun.

Todella mielenkiintoinen ja uusia näkökulmia avaava kirja.

Kasvatuksen saralla on huomioitava ennen muuta monikulttuurisuus. Monikulttuurisuus on osa suomalaista yhteiskuntaa, tahdoimme tai emme. Impivaaraan ei ole paluuta. Lapsia pitää opettaa hyväksymään erilaisuutta ja vähemmistöjä. Vanhat jäärät jotka etsivät haulikkoa pirtin seinältä, kun kuulevat vieraskielistä puhetta, ovat ikävä kyllä jo kohta kansanluokkaa, joka ajatuksineen kasvaa piankin koiranputkea. Nuoriso pitää opettaa suvaitsevaiseksi.

Tämä kirja on monipuolinen ja selkeä kannanotto asiaan, joka on totta nykysuomessa. Koulunjohtaja-aikanani kummeksuttiin kokeiluja, jossa luokan ainut oppikirja oli kännykkä. Nykyisin erilaiset tämänsuuntaiset visiot ovat jo arkipäivää. Nykykoulussa on paljon hyvääkin, vaikka vanhan kansan sanontaa lainatakseni ”paljon on silkkoa sisällä”. Naapurimaassamme Ruotsissa aletaan jo varovasti palailla lähimenneisyyteen, mitä tulee uusiin opetussuunnitelmiin ja koulutyön sisältöihin. Itselläni oli opettajana jo 70-luvulla neljä pääperiaatetta: luovuus, luonto, innovointi ja ihmisläheisyys. Näyttääpä siltä, että en tarvitse vieläkään hävetä noita teemojani.

Jouko Varonen