Saija Kuusela: Katse, Tammi Kustannus 2021

Kirjallista psykoterapiaa dekkarissa

Lupaavan omintakeinen esikoinen

Saija Kuusela: Katse, Tammi Kustannus 2021

Saija Kuusela, on tehnyt kirjansa saadakseen helpotusta avioeron kriisiin. Niinpä päähenkilökin lähtee Norjan miljöisiin, anonyymiin kyläpahaseen etsimään uutta alkua. Mutta eipä Nea Guttorm arvannut, mitä pohjoisen karu luonto karuine ihmisineen antaa hänelle tervetuliaislahjaksi. Niin, että mitäpä. No, purossa likoavan miehen jolta on kaivallettu silmät päästä.

Ylikonstaapeli Nea, jolla on selvänäkijän kykyjä, on toki perillä etiäisistä ja muista vinkeistä, joita hänen herkkä vainunsa tuo tajuntaan. Itse asiassa Nea on vähän sukua sille Norjan kuninkaalliselle, joka kirjoitti kirjan enkeleistä, joita putkahtelee hänen eteensä ihan keskellä kirkasta päivää.

Kivasti Kuusela yhdistelee vaikka magiaa ja selvänäkijän kykyjä teokseensa ja päähenkilöön. Johan syntyvät menestysdekkarin ainekset.

Totuushan lienee, että itsellenikin joku värähdys henkilön kasvoissa paljastaa kupletin juonen paremmin kuin konsanaan sanat tai teot. Esim. kemia johonkin ihmiseen ensinäkemällä, on juuri tuota yliherkkyyttä intuitioille ja yliherkkyydelle.  Olin psykiatrisessa b-sairaalassa hoiturina kesätöissä ja niinpä minulle tuli vankkumaton tunto, että nämä ”potilaat” ovat paljon viisaampia kuin ns. normaalit ihmiset. Ainakin heidän ”kieltään” ymmärsin paremmin.

Kerran joku maaginen tarotkorttimimmi antoi minulle sosiaalisessa mediassa lottonumerot. Oli tarkka tyttö. Sanoi, että ei voi antaa kuin ison systeemin numerot, että homma onnistuu. No tein hullu sen rivin kahtena kappaleena ja helevata, voitin viisinumeroisen summan euroja eikä se alkanut ykkösellä eikä kakkosella. Ja tietysti kahteen kertaan. Joku sanoi, että miten sie kahtena sen teit. Mie sanoin, että maagikko ja yliherkkä tarot-noita käski.

Sen jälkeen minulle näytettiin etusormella päänuppia, mutta mie vain naureskelin ja tilasin kahvion ukoille parasta pöytään. Tapahtuma vahvisti uskoani yliluonnollisiin kykyihin.

No mutta asiaan. Kirjahan on ihan täyttä rautaa. Esikoiskirjailijalta todellinen näyttö. Tietennii kantani voi olla subjektiivinen. Olen aina hupsahtanut semmoiseen sielutieteeseen, että psyykkinen yliherkkyys on ihmiselle Yläkerran Ukon suurenmoinen lahja.

Tämän kirjan juonenkulkuunkin vaikuttaa maaginen näkeminen enemmän kuin konsanaan ”terve järki”. Niin se pitääkin olla.

Saija Kuusela on kyky ja timantti.

Käyttäisinkö kuitenkin Tapsa Rautavaaran vaimon sanontaa miehestään, että timantti olet, mutta aina on hiomisen varaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Jensen: Ihmiselle susi, WSOY Kustannus 2021

Tiiliskivi kadonneen etsinnästä

Juonenkulut johtavat syvälle pahaan

Jens Henrik Jensen: Oxen, Ihmiselle susi, WSOY Kustannus, 2021

Sotilastaustainen Oxen lähtee seikkailemaan. Hänen kun pitäisi etsiä iäkästä miestä. No kun romaanin henkilöt ovat enemmän tai vähemmän tekemisissä vakoilun kanssa, niin voi hyvänen aika ja helevatan helevata. Siinä pyllähtävät iisin tehtävän kuviot päälaelleen ja kairaudutaan syvemmälle ja syvemmälle pahan ytimeen. Siitä sopasta ei jää puuttumaan kuin kohtalokas nainen, mutta kauankos Jensen kietaisee semmoisen tähän samaan keitokseen. Oxenin pintapuolisesti tuntema Margarethe se vasta on semmoinen mimmi, että vakoilutaustoja ja tummia hirvityksiä riittää paljastettavaksi.

Ja sudet kuuluvat tämän trillerin keskiöön, sekä ihmissudet, että oikeat hyytävät karvaturrit:

…”Ja nyt susi ulvoi taas. Susi, kaksi sutta, ei vaan kolme – neljä – viisi sutta rynnisti hänen luokseen, ne kieppuivat sinne tänne jahdatessaan omia häntiään, ennen kuin viilettivät sisälle avoimesta takaovesta, sitten keittiöön ja kaikkiin Harrildholmin huoneisiin”…

Taisivat nämä sudet kyllä olla väsyneen sankarin hallusinaatioita, mutta se vain antaa särmää muutenkin jännitteiselle ja efektiiviselle kerronnalle.

Jensen on alkujaan niitä toimittaja-kirjailijoita, jotka haaveilivat ihan oikean sanataiturin ammatista. Yleensähän toimittajilla ei ikävä kyllä ole kirjailijan ja sanataitajan hommassa vaadittavia siipiä. He vaan työstävät tekstipuuroa lehtiin ja vähät välittävät hienouksista tai kieliopillisesta eksaktisuudesta.

No, Jensen on onnistunut tässä unelmassa ja kohtapa hänen teoksiaan jo työstetään kuulemma elokuviksi. Tähänkin sarjaan kirjailija kiepauttanut jo neljä tiiliskiveä, joiden kohderyhmä on railakkaassa nousussa.

Kiitosta kiitosta Jens Henrik.

Kyllä se kunnon kutkuttava jännitys ja kauhu joskus friskaa.

Semmoista eivät kaikki poropeukalot osaa kirjoitella todentuntuisesti. Ja näyttääpä Jensen vielä tekevän ihan sävyisää loppulievitystä muuten niin kimurantteihin ja hyytäviin seikkailuihin.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Elly Griffiths: Maan alla, Tammi Kustannus

Nyt on tehty todella efektiivinen dekkari

Että sitten joku keittelee ihmisluita

Elly Griffiths: Maan alla, Ruth Galloway -Mysteeri, Tammi Kustannus 2021

Griffiths on semmoinen dekkariwelho, että taikoo juonia jopa melkoisen myyttisesti. Nytkin kaivoskäytävistä löytyy luita, jotka on keittämällä keitetty. Eivät siis ikivanhoja löydännäisiä.

Ja pahankurinen murhaaja iskee juuri laitapuolen kulkijoiden porukoihin. Kun muutama ihmishenki on siirtynyt taivaiden poliisipiiriin, niin johan Ruth pääsee todella vauhtiin tutkimuksissaan. Olisivatko liikkeellä peräti semmoiset sekopäät, jotka uhraavat ihmisiä tai ihan kannibaalit.

Arkeologi Ruth Galloway tietysti innostuu, vaikka kylmä rinki jo puristelee ahteria. Ja lopulta pelottaa, että miten tässä käy itselle ja perheelle, jos asioiden tutkimisesta rangaistaan nirrin niistämisellä.

Onhan sillä Ellyllä tähän sarjaan jo vino pino kirjoja. Ihan tulee mieleen Kalle Päätalo kirjatorneineen. Mutta nyt on kysymyksessä uuden polven dekkari, joka ei noudata perinteistä linjaa vaan sivuaa pimeitä aihepiirejä, joiden tonkimisesta rangaistaan sillä kuuluisalla ikuisuuskutsulla.

Galloway perheineen alkaa myös olla vaaravyöhykkeessä. Eipä se liene aivan tavallista, että dekkarikirjan päähenkilö on arkeologi. Kirjailija Elly vain sattui menemään naimisiin arkeologin kanssa ja sai idean miehensä työasioista.

Aina ei ole suotavaa tonkia wanhoja ja arveluttavia asioita, vaan ne pitäisi jättää sikseen. Mutta semmoista sanaa, kuin luovuttaminen ei Ruth Galloway tunne.

Lastenkirjailinakin tunnettu Griffiths on selkeäsanainen ja niinpä kohderyhmää riittää, kun hän muistaa aina lopussa jättää ”jännitteen päälle” niinkuin tässäkin teoksessa. Johan se uutukainenkin alkaa kohta olla maamme markkinoilla.

Toisaalta pidin siitä, että perinteisen stereotyyppisenkin dekkarin maneereita aletaan vähän ravistella. No, tietysti suosittu kotielämä säilyy tämänkin sarjan sankarin, Ruth Gallowayn eräänä ongelmakenttänä ja kun se alkaa yhdistyä em. rikosvyyhteen niin pipohan se jo kiristyy  suosikkiarkeologilla Ruthilla.

Kiitosta kiitosta vain Elly taas mielenkiintoisesta rikoskeitoksesta.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Aapeli: Vinski ja näkymättömyyspulveri, WSOY Kustannus

Vanhaa kunnon nuortenproosaa

Aapelin teksteissä oli viisautta

Aapeli: Vinski ja näkymättömyyspulveri, WSOY 2021

Tulihan sitä nuorena luettua Vinskin seikkailujen lisäksi monia muitakin nuortenkirjoja, jotka olivat eettisesti kasvattavia ja tarjosivat elämänviisautta – sekä tietysti rapsakoita lasten seikkailuja.

Tämä näkymättömyysjuttu Aapelilta, eli Simo Puupposelta, on jäänyt hyvin mieleen, samoin kuin Vinski ja Vinsentti, jossa Vinskillä oli kiva lemmikkiharakka.

– Mitä saisi olla? Kysyi apteekkari.

– Saisinko näkymättömyyspulveria, sanoi Vinski.

– Jaha, sitäkö vanhempaa vai tätä uudempaa, tätä patenttipulveria?

– Tietysti patenttipulveria. Olen kuullut, että se on parempaa. Sehän on ulkomailla keksitty?

– Juu, totta kai, sen nimi on ”Päin seiniä pulveri. Voin suositella. ” …

Tässä kirjassa Wanha apteekkari ja Vinski ovat hyvät kaverukset ja semmoisia viisaita vanhuksia kuin tämä apteekkari, tarvitaan tässä yhteiskunnassa.

Niinpä näkymättömyyspulverikin toisi varmaan mieleen monia vinkeitä juttuja, joilla näkymättömäksi itsensä taikonut poika voisi vaikka rikastua, siis filungit mielessä.

Mutta ei, Vinski on kiltti poika. Korkeintaan hän vähän jekkuili opettajattarelle, joka oli löytänyt mielestään kivan miesseuralaisen. Mutta juuri kun hän oli pystyttämässä pitkää naulaa rakkaudesta sekopäisen miehen tuolille, kuului varoituksen sana apteekkarilta, joka oli tullut myös näkymättömänä seinän läpi opettajattaren asuntoon, siis Vinskin touhuja tarkkailemaan.

Tämä Aapelin vanhahtava ja tärkeitä elämänoppeja sisältävä kieli, on niin lutusta, että soisin jokaisen nykynuorenkin innostuvan Vinskin seikkailuista. Näkymätön Vinski ei saa tehdä ikäviä asioita, sillä silloin ilmestyy myös näkymätön apteekkari paikalle ja sotkee suunnitelmat. Ei ei, harmittomia jekkuja vain.

Että mitä. Tämmöinen kirja ( josta on tehty myös elokuva), on täyttä rautaa vielä nykyaikana ja etenkin nykyaikana. Aina Aapelin teksti voittaa muut jutut, kuten Pokemonien etsimisen kännykkään kieli vyön alla pitkin katuja, puistoja ja metsiä. Vaikka oma ideansa niissäkin lienee. Lapset eivät nimittäin voi olla väärässä, ainakaan usein.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Aerila/Kauppinen: Kirjasta kaveri, PS-Kustannus

Syökö kännykkä wanhat kunnon paperikirjat

Kirjallisuus on lapsen psyykelle nannaa

Juli-Anna Aerila ja Merja Kauppinen: Kirjasta kaveri, Sytykkeitä lukijaksi kasvamiseen, PS-Kustannus, 2021

Kyllähän sitä wanha koulunjohtaja muistaa ne ajat, kun maakuntalehden päätoimittajana oli lasten juttujen päälle ymmärtävä maisteri. Siinäpä sitä oli ihmettelemistä, kun kirjoitettiin ja kuvitettiin Kalevala uusiksi ja siitä oli aukeaman kokoinen, värikäs juttu muuten kuivakkaassa lehdessä.

Hommahan on niin, että kopsatut uutisaiheet eivät kiinnosta ketään, mutta kun joku käyttää luovuuttaan, niin lukijat höristävät heti korviaan.

Lapsena ei tarvittu muuta motivaatiota lukemiseen kuin isän komennot, että seitsemältä nukkumaan. Kohtapa kömmimme petille taskulampun kanssa ja siellä sitä elettiin Kustaa II:n Adolfin matkassa Topeliuksen Välskärin kertomuksia lukien. Peiton alta kajasti valo, mutta äiti ei viitsinyt asiaa noteerata. Susirajalla kun oli lasten joskus hauska päästä ihan muihin ja jännittäviin miljöisiin.

Mutta asiaan.

Kirjan tekijät ovat puuttuneet tärkeisiin aihepiireihin. Lapsen psyykelle tarvitaan nykyisinä vaikeina aikoina piristysruisketta.

Kirjallisuuden avulla se onnistuu. Ja kun on ahkera lukija, niin monenmoinen luovuuskin kehittyy.

Sitä pitää jo pikkuisille harrastaa ns. ”saduttamista” jossa he kertovat satuja tai runoja ja ne merkitään muistiin. Itselläni oli opettajana tapana saada jo ala-asteen ekaluokan lapset kirjoittamaan tai sanelemaan runoja edellämainittuun maakuntalehteen.

Elämä on semmoinen juttu, että joskus raskaina hetkinä, vaikka romanttinen kirjallisuus, malliin Nyyrikki ja Regina antavat perheenäidille arkeen tarvittavaa väriä ja jaksamista. Hyvin siellä Oulun puolessa, Kolmio-kirjoissa, maksoivat minullekin, kun ennen lastenkirjailijaksi ryhtymistä sorvailin rakkaustarinoita heidän lehtiinsä.

Mitä siis. Kun sain suomalaisen kirjan 500-vuotisjuhlamitalin ja minua haastateltiin maakuntalehteen, tuumin lopuksi, että lapset tarvitsevat myös illuusioita. Arki semmoisenaan kun on monelle raskas kokemus.

Että mitä.

Tämmöisestä kirjasta tykkäsin, kuin se entinen hullu puurosta. Löysin sieltä jopa paljon yhtäläisyyttä omiin opetusmetodeihini.

Kiitosta kiitosta.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Ryan T. Higgins: Mörri muuttaa, 2021

Karhu-ressu se ei ymmärrä hyvien ystävien päälle

Mörri ja hanhet suorastaan keräävät ystäviä

Ryan T. Higgins: Mörri muuttaa, Kumma Kustannus 2021

Nyt sitä ollaan laatukirjan kanssa tekemisissä. Näkeehän sen jo kuvituksen riemukkaista detaljeista ja oivaltavasta kuvakielestä.

Ja toisekseen, ei tarvita suurisuuntaisia juonenkulkuja, kun homma toimii.

Mörri-karhu, joka elelee hanhilasten kanssa, kerää tahtomattaan ystäviä ympärilleen ja voi hyvänen aika, miten hän vihaakaan ystäviä, jotka tunkevat sotkemaan hänen yksinolonsa.

Kirjan päähenkilön, karhun, hahmo on semmoinen, yrmeäilmeinen, mutta lopultakin symppis, ja iloinen porukka ympärillä vain lisii.

Kun Mörri hanhilapsineen muuttaa maaseudulle, rauhalliseen puutaloon, niin kohtapa tulee ystävien muuttoauto perässä ja hiiret kyselevät, että minnekäs tämä meidän sohvatuoli laitetaan.

Niinhän se lienee ihmistenkin elämässä, että kaikenmaailman kälättäjiä sopii tusina siihen, mihin yksi mörriä muistuttava tosikko. Lapset kyllä aistivat heti sen, kenen kanssa heillä synkkaa. Mörri voi ärähtää, mutta ei enempää. Eiköhän tuo viheliäinen pohjimmiltaankin tykkää noista kiusankappaleista.

Tämä kirja on kuvitukseltaan ja pelkistyneeltä tekstiltään mainio. Siihenpä saa piistää nipun b-luokan lastenkirjantekijöitä, kun toisessa vaakakupissa on Higginsin kaltainen mestari.

Kirjaa lukiessa minulle, vannoutuneelle erakkokriitikolle tuli hyvä mieli. Tai – onhan siinä yksinäisyydessäkin puolensa.

Joskus esim. lähisuvun, lasten ja lastenlasten passaaminen voi muodostua mummille ja papalle stressaavaksi ja dominoi koko elämää. Varsinkin jos nämä ressukat eivät ymmärrä autella edes astioiden tiskaamisen vertaa. Ja nykyään kun jokaiselle seitsemälle pitää vielä olla erityisruokavalio.

Mutta mennäkseni tähän kirjaan. Todelliseen ystävyyteen ei tarvita suuria elkeitä. Yrmeä Mörri kun vain sattuu olemaan lasten mieleen ja sillä selvä.

Voi voi noita Herran lahjoja ja heidän elkeitään. Niistä ei aina ota selvää se kuuluisa Erkkikään.

Kiitos kiitos ja kumarrus.

Mestarin työtä on kirja.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää, Reuna Kustannus

Aleksis Kivestä Urkkiin

Selkolukuista ja selkeää elämänoppia

Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää, Reuna Kustannus 2021

Peruna on pelastanut suomalaiset nälänhädästä, mutta ensin oli kyllä nauris. Kaskinauris oli suomalaisten herkkuva.

Oikeasti Suomessa ei ole koskaan ollut kuningasta. Suomi on aina ollut tasavalta, jossa on presidentti. Mutta Kekkonen oli presidenttinä vuodet 1956 – 1982, yli 25 vuotta. Hän oli vahva johtaja.

Suomalaiset nuoret ovat alkaneen kirjoittaa taas samalla tavalla kuin Agricola. Vieraat kirjaimet ovat tulleet kirjoitukseen takaisin. ” Agricola oli yksi ihQ tyyppi. LOL”

Ihan oli kiva lueskella tätä selkokielistä tekstiä, kun tahtoo olla niin, että arki kuluu usein SARV:n kriitikolta näiden syvästi taiteellisten tai yksityisten tekstien parissa. Kas kun runoilija kirjoittaa ns. puutaheinää, niin se on syvästi yksityistä tekstiä, joka sisältää paradoksia ja analyysia.

Mutta olen kyllä kriitikkona keksinyt keinon päästä sisälle myös yksityisiin runoteoksiin. Se on tunneilmasto, jonka paljastavat runojen kuvakieli ja symboliikka. Totuushan usein on, että kirjoittaja purkaa ahdistustaankin teksteihin, ellei kirjoita peräti ”keittiöterapiaa” kotioloistaan.

Mutta asiaan. Pakinoita ja kolumneja kirjoittaa moni korkealle rankattu kirjailijakin. Ja joskus semmoiset hankkivat lisää maista mammonaa television sarjaohjelmista. Heikki Hietamies tuumi minulle, että televisiotyö, johon hän osallistui tyttärensä Even kanssa on niin tarkkaa pilkkujen viilausta, että muut harrastukset, jopa romaanien kirjoittamisen, ne vievät tasan tarkkaan kaikki.

Suosittelisin kirjaa paitsi jumalalta saaliiseen jääneille”, myös nuorisolle, jolla ei ole lähistoriasta haanuakaan tietoa. Samalla kehittyy lukutaito ja orientoituminen nykyaikaan sekä entisiin aikoihin.

Kiitos kirjasta.

Sopisi myös vanhainkotikäyttöön tai ala-asteikäisille. IhQu hyvä lasten ”maammekirja” toisaalta. Nykyisin kun kierrätellään ja kaarratellaan asioita niin, että selkeätkin asiat sumutetaan puheissa oman mielen mukaan. Mustakin tehdään valkoiseksi.

Et siltappaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Asterix: Gallialainen kertomataulu, Egmont kustannus

Kyllä nyt roomalaiset lähtevät ilmojen teille

Asterix, Idefix ja Obelix pahanteossa

R. Goscinny/A.Uderzo: Gallialainen kertomataulu, Egmont Kustannus

No pitäähän sitä ottaa vähän takaumaa menneisiin vuosikymmeniin. Kas kun muidenkin lehtien sivuilla on ollut lyhyitä Asterix-iloitteluja, joille voi nauraa selkäkeikkanauruja.

Yritettiinhän sitä asterixeja uittaa tuonne rapakon taa, mutta homma kariutui, kun kustantaja alkoi liikaa rajoittamaan kuuluisien sarjakuvanerojen luovaa ilmaisua. Joten sepä siitä.

Nyt on käsissä 14 lyhyttä juttua taustatietoineen. Toki roomalaisia pistetään lasarettiin ja syntyypä kylätappelukin, jossa kalat lentelevät jopa päin Obelixin lättyä.

Obelix on melkoisen hyvä kurinpitäjä ja kokoaa nipun karkailevia vekaroita koulun penkille.

Kylätappelussa nähdään semmoinenkin ihme, kuin lentävä sepän alasin. Ja tietysti kalat, joissa on joskus vähän pikanttia sivumakua, mäiskähtelevät kriitikoille päin pläsiä. Niin, että osaavat pitää sivumaut omana tietonaan.

Trubadurix pidetään soittimineen kurissa jo koulupojasta lähtien.

Ja tietysti possujuhlat päättyvät sitten vuosikymmenten kuluttua siihen että edellä mainittu kylätaiteilija sirkkeliäänineen istuksii puun runkoa vasten sidottuna ja asianmukainen tiukka maski naamallaan.

Ja sitten näiden legendaaristen sarjisten staili muuttuu myös muiden sarjakuvataiteilijoiden kustannuksella irvailuksi.

Melkoisiin plagiaatteihin Asterix kumppaneineen vääntyy.

Että mitä. Asterix – sarjakuvat ovat vuosien saatossa pysyneet aika hyvin formussaan. Tätä albumia lukiessaan aistii lähihostorian havinan korvissaan ja silmissään. Ihan piti ottaa lukuhetkeä varten puolikas päivää kotilomaa, mutta vaimopa ymmärsi yskän, kiehautti kahvit ja taikoi jostakin piimäkakkua ja kuntojuomaa höysteeksi.

Kiva on näitä juttuja lukea. Varsinkin kun jokaisen päähenkilön identiteetti on aina kohdillaan ja roomalaisressut, no niin… Siinä niska punottaa kerran jos toisenkin Juliuksella kun turpiinsa saanut porukka laahustaa kotipiiriin.

Ja tietysti nämä julkeat gallialaiset pitävät illan hämärissä possujuhliaan nuotiolla. Eikä Trubadurixin sallita inahtaakkaan.

Kiitosta kiitosta.

Meikäläisen sitä on tyydyttävä vain R-kioskin terassin energiajuomaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Sara Medberg: Hurmuriherttua, Otava Kustannus 2021

Ah ja voi!

Kyllä on romanttinen viihde kohillaan.

Sara Medberg: Hurmuriherttua, Otava Kustannus 2021

Ei Sara Medberg ole turha mimmi olleenkaan. Melkein tohtoriaatti, aiheenaan 1700-1800 luvun naiset. Jokohan pukataan kirjailijasta Suomeen uusi Austen.

Edellinen kirja, Kamarineitsyt, hurmasi lukijat, joten on Hirvisaarelle, historiallisten ja romanttishakuistenkin romaanien kunkulle  seuraaja tiedossa. Hyvä niin. Pitäähän sitä naisenpuolille olla vastapainoksi romantiikkaa, kun miehet tykkäävät paremmin sellaisista ruudinkäryisistä dekkareista ja toiminnallisista sotaromaaneista, joissa veri roiskuu. Hyvät ovat käytöstavat näillä herttuoilla, ei sanomisen varaa. Mutta kun yhteen sovitellaan oikukkaita herrasnaisia ja naistennaurattajiksi lipsuvia herttuoita, niin kyllä ovat siinä suhteessa eettiset kriteerit yhtäläisiä miesten ja naisten kirjoissa.

Kas kun Arabellalta kupsahti mies ja mitäpä niistä suruajoista lopuksi elämää. Eikun seurapiirimiesten kanssa vehtailemaan. Neitokainen Petronella tykkää myös vinkeistä miehistä joille voi antaa ymmärtää, mutta ei pidä ymmärtää antaa.

Hups. Mitä mie nyt. Anteeksi.

No Historiantutkija Medbergillä on tiettyä feminististä otetta mikä kuuluu varmaan asiaan, kun kuvaa edellä mainitun aikakauden naisten elämää.

Osaa kirjailija, joka on saanut vaikutteita itsestään Jane Austenista, pistää myös selkäkeikkahuumoria, josta varmaan naiset tykkäsivät myös silloin entisinä aikoina.

Mikäpä lievittäisi eron ikävää tai pettymyksen häpeää paremmin kuin, että voisi todeta esimerkiksi:

– Saakuran votkale se herttua, rahoja vain kinusi ja sitä yhtä. Useaa naista yritti vokotella samanaikaisesti. Suksikoon suolle.

Taas mie hairahduin. Pistän vielä pari SARV:n kriitikon sanaa. Kirjahan on tosi mielenkiintoinen, sekä detaljeiltaan, että ajankuvaltaan ja asioista perillä olevan naisen kirjoittama. Hyvin on Medberg orientoitunut vuosisatojen takaiseen aikaan henkilöhahmoineen ja ajankuvineen.

Sanoi minulle vanha karjalasyntyinen rovasti, että Hirvisaari lipsui aika paljon tosiseikoista. Pisti niinsanotusti lipan alta tosina tarjoamiaan historiallisia tapahtumia. Mutta se suotakoon edesmennelle mestarittarelle.

Kiitos vain mahtavalle juoninikkarille tästä kirjasta. Joskus menee lukeminen naisväellä myös kikatellen, ja ihan meinaa mennä…, no sepä siitä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta, Tammi Kustannus

Sukusalaisuuksistahan  se kansa tykkää

Pakkoavioliitosta homovihaan

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta, Tammi Kustannus 2021

Olen lukenut paljon elämänkertakirjoja. Mitä merkittävämmätä patusta on kysymys sitä tarkemmalla pieteetillä nämä tämmöiset opukset suodatetaan. Eipä niistä usein löydy särmän särmää, joka stimuloisi lukijaa. Ansioluetteloja pääasiassa. Vähän semmoisia kuin hautajaispuheissa.

No, Cantell kun pääsee sähläämän kolmen sukupolven saloja, niin siinä pieteetillä heitetään vesilintua.

50 – luvun Kerttu se pyöräytti aviottoman lapsen, joka oli siihen aikaan suuri häpeä. Kerttu oli näitä taideopiskelijoita ja pasahti eka kerrasta raskaaksi. Mutta niinpä vain kävi, että aviomieskin ryntäsi vieraisiin, kun liitossa elettiin vähän aikaa.

No tämä seuraava lenkki. 70-lukulaisella Tuijalla taas oli homoksi kieroutunut veli ja kun aika oli mitä oli asenteineen niin velipoika näki parhaaksi tehdä henkilökohtaisen ratkaisun ja muuttaa taivaan laitumille, jossa oltiin kaiketi vapaamielisempiä. Kun proffa varastaa tytön lupaavan tutkimuksen, niin sitäpä naisen kantti ei kestä. Ei muuta kuin sairas Lapinlahteen mielitautihoitoon.

Kolmas, nykyajan lapsi Olivia tilittää oloaan aina koronakurimukseen asti. No tyttö käy teatteriopissa ja kurssien vetäjät tietysti mieluusti sotkisivat sormensa nuoreen ja kauniiseen typykkään.

Että mitä. Semmostahan se on naisen osa ollut aina 50-luvulta lähtien, että miehet heidän oloaan dominoivat. Milloin on juoppo ja väkivaltainen mies, milloin seksuaalisesti kieroutunut. Ja yleensä naisen on oltava mieluusti hiljaa tai saattaa käydä kalpaten.

Hyvän kirjan on Cantell kirjoittanut. Ihan innostuin lukemaan aamutunneille asti, kunnes piti lähteä keittämään puuroa vaimokullalle. Kahtalaisia ajatuksia tuli tästä feministisestäkin kirjasta. No, puhuttiinpa siinä ainakin asiat halki. Semmoisestahan moni tykkää eikä ala haukottelemaan kesken kaiken.

Voi hitto noita miehenketaleita, en paremmin sano.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen