Konfliktit kouluissa

Koulussa sattuu ja tapahtuu

Laki on häirikön puolella

Sami Mahkonen: Konfliktit kouluissa, Edita 2017

Kirjan kirjoittaja on oikeustieteen tohtori. Sami Mahkonen on toiminut päivähoidon, opetustoimen, terveydenhuollon ja sosiaalitoimen ammattihenkilöiden kouluttajana eri puolella Suomea. Hän on julkaissut muitakin teoksia edellä mainittuihin aihepiireihin liittyen.

Itselleni tuli mieleen entisajan koulu, joka oli ns. ”hyvä koulu” ja oppilaille pidettiin kuria ja järjestystä joskus fyysisinkin rangaistuksin. Opettajana olen joutunut toteamaan, että koulu on luisunut alamäkeen, niin kurin pidossa kuin oikeuskäytännöissä. Alle viisitoistavuotiaat koltiaiset rehentelevät nykyisin koskemattomuuden nimiin ja sillä, että he ovat alaikäisiä eikä heitä voida rangaista.

Lueskelin Mahkosen kirjasta esimerkkitapauksia, kuten koulupinnarin tarinan, joka jatkoi pinnaamista vuosikaudet. Kun vanhempia yritettiin saada vastuuseen, nämä eivät tulleet tapaamisiin eivätkä vastaneet viesteihin. Kun asiassa siirryttiin oikeustoimiin, niin vanhemmat taisivat saada kolmenkymmenen euron sakot koko revohkasta, ja sillä siisti.

Opettaja otti häiritsevästi käyttäytyvältä oppilaalta kännykän pois ja vei sen opettajainhuoneeseen. Sattui kuitenkin niin ikävästi, että opettaja sairastui kesken koulupäivän ja toiset opettajat eivät tienneet missä kännykkä on. Opettajan pelasti raastuvalta, jolla vanhemmat uhkasivat se, että toinen opettaja vei pojan kännykän hänen kotiinsa anteeksipyynnön kera.

Yleensä näyttää siltä, että lainsäädäntö suosii koulukiusaamista ja henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Jos sitten mennään rehtorin ja opettajan tulehtuneisiin suhteisiin, niin henkinen väkivalta opettajaa kohtaan sai ainakin minun koulussani siunauksen jopa koulutoimen johdolta ja työterveydeltä, puhumattakaan työsuojelusta.

Ennen vanhaan kuri pysyi ja vaikka minunkin opettajani oli pikakoulutuksen saanut jalkapuoli mies, riitti häneltä pelkkä katse hiljentämään koululuokan. Lainsäätäjät liittyvät siihen kuoroon, jolle koulu on laiskottelijoiden ja häiriköiden tyyssija.

Jouko Varonen

 

 

 

Anni Kytömäki Kivitasku

Mietittävää

Tarinoista syntyy kokonaisuus

Anni Kytömäki: Kivitasku, Gummerus 2017

Anni Kytömäki ( s. 1980) on uuden polven komeetta, joka nousi teoksellaan Kultarinta vuoden 2014 finlandiaehdokkaaksi. Muitakin huomionosoituksia on ropissut.  Kultarinta on vuosiin 1903 – 1937 sijoittuva rakkauskertomus, jossa luonto ja metsä ovat tärkeässä roolissa. Kirja sisältää kolmen sukupolven kronikkaa.

Lueskelin Kivitaskua aluksi kuin vaikkapa Joenpellon tai Hirvisaaren proosaa, koska tapahtumat liikkuvat hitaasti ja yksityiskohtaisille kuvauksille annetaan paljon sijaa.

Kirja alkaa 16-vuotiaan Helenan vapautumisella koulun ikeestä, mutta muuttuu piankin kauhukertomukseksi mielisairaala miljööstä, jossa ( v.1959)  tehdään myös lobotomioita, eli kallonporauksia. En tiedä, miten tarkkaan kirjan tekijä on perehtynyt lobotomioiden historiaan. Itse muistan Sinuhe egyptiläisen kahteen kertaan lukeneena, että ne olivat ajankohtaisia faaraoiden ajalla. 60 – luku oli jo edistyneemmän hoidon aikaa myös mielen sairauksissa.

Sergein tarina on koskettava. Hän kun on saanut tuomion mestauslavalle, mutta pääsee pälkähästä pakkotyötuomiolla. Verenseisauttajan ja kansanparantajan tytär Katinka seuraa rakkaansa kannoilla pakkotyömaille ja saa ruhtinaan perumaan Sergein tuomion. Mutta ensin pitää kerätä kiviä…

Vekan tarina kertoo miehestä, jolla on edessä osastohoito, mutta viimeinen vaihtoehto on paeta Louhirantaan, suvun omistamaan mökkiin.

Pidin Kytömäen proosasta, vaikka en ole erityisen innostunut laveasta proosasta. Kytömäellä on kyky punoa elämäntarinat jollakin tasolla yhteen väkeväksi romaaniksi. Tiivistämistäkin halusin ehdottaa jatkossa.

Jouko Varonen

 

 

 

Marilyn, Marilyn

Novelleja elämästä

Kaukana Marilynista

Salla Simukka/Marika Riikonen: Marilyn, Marilyn, tarinoita ikonista ja ihmisestä, Tammi 2017

Salla Simukka luonnehtii novellissaan henkilöä, jolla on narsistisia piirteitä. Juttu lähenee ehkä eniten Marilynia tässä novellikokoelmassa, jonka nimeksi on annettu ”tarinoita ikonista ja ihmisestä”. Jos lukija odottaa kirjalta sitä, mitä kansi tuntuu kertovan, hän erehtyy pahan kerran. Nämä jutut ovat keskinkertaisia novelleja, jotka on ikävä kyllä tehty vähän ”vasemmalla kädellä” niin kuin kirjan toimittaminenkin. Luin esipuheesta, että idea syntyi kuohuviinin innoittamana, mutta kun olin lukenut viisi ensimmäistä juttua, huomasin, että jutut kertovat kokonaan muusta kuin Marilynista. Kustannuspoliittinen juttu tietysti on, että kirjan kansi on myyvä. Ei tästä kirjasta ole elämänkerraksi, ei edes luonnehdinnaksi. Toisaalta kirjan toimittajat yrittävät lähestyä Marilynia infolaatikoilla, joissa on tietoa esim. meikkaamisesta, tai leffojen komeimmista karjuista.

Luulisin, että kertomuskokoelmaa on markkinoitu väärällä nimellä. Marilynistä kirja ei kerro juuri pätkääkään, mitä nyt nimi vilahtaa jossakin jutun sivuosassa.

Ehkä Simukan novelli menee lähimmäs Marilynin olemusta kun jutun päähenkilö valmistelee itsestään Marilynin näköistä.

Jari Järvelä on tuskin Marilyniin perehtynyt. Novelli liikkuu kokonaan muissa ympyröissä. Saara Turusen novellikin on vain hipaisevinaan Marilynia. Peter Franzenin juttu tietysti sijoittuu Hollywoodiin, mutta siitä ei juuri ole Marilyn luonnehdinnaksi.

Olin pettynyt tähän kirjaan, jota markkinoidaan Marilyn-elämänkertana. Pikemminkin se sisältää keskitasoa huonompia kertomuksia, joita kirjailijat ovat tehneet paremman tekemisen puutteessa. Kirjaa ei nosta liitoon edes kirjoittajalista, jossa on jokunen keskitason kirjailija. Odottaisin toimittajilta ja kirjailijoilta jatkossa paneutumista myös tällaisiin ”tekaistuihin” kirjoihin.

Jouko Varonen

 

 

 

Avustetut atomimyllyt

Siulle rakennuslupa miulle vaalirahat

Ydinvoimalla suhmuroidaan

Maarit Nermes: Ydinvoima valtioiden erityisessä suojeluksessa, Nomerta-kustannus 2017

Homman ydin on siinä, että ydinvoiman kustannukset ylittävät moninkertaisesti normaalin sähkövoiman. Mutta kas kun trendi on, että samalla kun rakennuslupa annetaan, vaihtavat korruptiorahat omistajaa. Eli arkisemmin sanottuna: ”Siulle rakennuslupa ja miulle vaalirahat”. Ja kansa maksaa kiltisti viulut.

Nermes toki käsittelee ongelman monipuolisesti ja toteaa, että ydinvoima kannattaa vain valtioiden tukemana ja jätteen riskit ja kustannukset ovat viime kädessä kansalaisten kontolla. Ydinjäteongelmaakaan ei ole ratkaistu, se on vain lakaistu maan alle.

Atomiajan piti tuoda loputonta energiaa ja hyvinvointia kansalaisille. Suomessa pääomavaltaista ja energiaintensiivistä teollisuutta on tuettu vuosikymmeniä verotuksen ja finanssipolitiikan avulla.”

Kirjan kirjoittaja on tutkiva toimittaja. Koulutukseltaan hän on kemiantekniikan diplomi-insinööri ja digitaalisen median luonnontieteiden kandidaatti.

Kirjan taitto on ns. ”täyteen tumpattu” ja teksti niin pientä, että suurennuslasi olisi tarpeen. Kirjan kirjoittaja on kiinnostunut luonnonsuojelusta  ja seurannut suomalaista energiakeskustelua liki neljäkymmentä vuotta. Ympäristöasioista kiinnostuminen on muuttunut taloudellisten kysymysten pohtimiseksi.

Lieneekö tässä kyseessä väitöskirja vai kiistakirjoitus, mene ja tiedä, mutta kirjoittaja on paneutunut ydinvoimakysymyksiin todella tarkasti.

Itse lueskelin kirjaa päivän mittaan, mutta huomasin, että kirja on toisaalta vaikeaselkoinen ja liian pienellä tekstuurilla tehty. Toki se sisältää paljon olettamuksia, jotka on myös perusteltu ja lukija huomaa, että ydinvoimakakku on ”päältä kaunis, mutta silkkoa on sisällä runsaasti”.

Jouko Varonen

 

 

 

Kalamarkkinat Lappeenrannassa

Kalamarkkinat

Loimulohesta kantarelleihin

 

Oli tullut se aika, kun väki kokoontuu Lappeenrannan satamaan kalamarkkinoille. Tapahtuma vetää yleensä 30 000 vierasta ja ostelijaa. Itse kävelin lohen tuoksun suuntaan ja siellähän olikin Timo Seren firman loimulohi valmistumassa. Itse ”isäntä” istui autossa ja tuumi, että terveys vähän horjuu, joten pitää jättää myyntihommat nuoremmille. Timo kertoi, että hänen firmansa on voittanut mm. Saksan kalamarkkinoilla kultamitalin. Saksalainen tapahtuma vetää yleensä yli 1000 kalakauppiasta esittelemään tuotteitaan. Myös kotimaisia menestyksiä on tullut.

87 – vuotias Raimo myi muovipusseja ja itsenkin innostuin ostamaan häneltä roskispusseja melkoisen määrän. Raimon hintataso myös kesti vertailun muihin alan yrittäjiin. Firman nimi on Kuitulinja Oy ja kotipaikka Heinola.

Kokoomusnaiset olivat esittelemässä puolueensa saavutuksia kotiseudulla. Porukan edustaja Nyky Vanhanen tuumi, että paljon on saatu aikaan kaupunginvaltuustossa. Arpojakin oli myynnissä.

Myös Juha Rantalainen ja Tarja Turunen (kristillisdemokraattien paikallisjärjestön puheenjohtaja) olivat markkinoilla. Juhalla riitti puuhaa, kun hän kertoi puolueen saavutuksista. Tarja jutteli myös toiminnastaan ja puolueen tavoitteista.

Kaskein Marja on tunnettu lähiruuan ystäville Lappeenrannassa. Osmo Sintonen esitteli mm. puolukka- ja sienisatoa ja tuumi että firma tarjoaa parasta lähiruokaa.

Tamperelainen Tatun Makeat myy myöskin mm. maistuvia marjoja ja marjaherkkuja. Firman kotipaikka on Tampereella. Mikko tuumi, että kauppa käy kalamarkkinoilla ihan kohtuullisesti.

Tuli aika lähteä kotiinpäin ja tietysti tuliaisiakin oli mukana. Syksyn harmauteen kalamarkkinat tarjoaa Lappeenrantalaisille mukavaa vaihtelua ja tietysti myös herkkunautintoja. Kiva on myös jutella tuttavien kanssa markkinahumussa.

Jouko Varonen

Viestejä tuonpuoleisesta

Kevyttä viihdettä kirkonmieheltä

Metropoliitan dekkari

Metropoliitta Panteleimon: Viestejä tuonpuoleisesta, Myllylahti 2017

Elisabet Urhonen, poliisin rouva, saa kirjeen naiselta, joka pelkää kuollakseen. Liian myöhään tulleen viestin vuoksi Elisabet Urhonen osallistuu elämäntapakurssille, jossa on myös henkilöitä, jotka ottavat yhteyttä tuonpuoleiseen.

Lueskelin metropoliitan kirjaa illan ratoksi ja totesin, että hänen verbaalit lahjansa ovat keskinkertaiset, jos sitäkään. Kirja vaikuttaa lukijasta viihteelliseltä, mutta aika kömpelöltä. Lisäksi tuntuu oudolta, että dekkarikirjailija ratsastaa mertopoliitan arvollaan, eikä ota kirjailijanimeä. Ehkä asia on kustannuspoliittinen ja kirjan menekin kannalta tärkeä.

Aiemmin Panteleimon on kirjoittanut lapsuutensa tapahtumista, ja niihin kirjoihin myös tutustuin. Minua jäi vaivaamaan tietty verbaali lahjattomuus näissä kirjoissakin. Dekkareita lukiessani olen tottunut siihen, että myös kirkonmiehillä on viehtymystä tällaisiin ”maallisiin” aihepiireihin. Esim. dekkarikirjailija Marja-Sisko Aalto, jonka aihepiirit mm. Ikoni – dekkarissa sivuavat ortodoksisuutta, on paljon kehittyneempi ja sujuvampi kertoja.

Kurssilla voi olla murhaaja ja Elisabet Urhonen aikoo ottaa selvää siitä, kuka on kauhean teon takana. No lopuksi päädytään tiettyyn ratkaisuun, jota ei kriitikon etiikka anna kertoa.

Luulisin, että Metropoliitta Panteleimonin olisi pitänyt keskittyä Valamo-aiheisiin – ja ortodoksisuutta käsitteleviin teoksiin, joita häneltä on myös ilmestynyt. Tämän kirjan lukeminen ei ollut minulle elämys. Tietty kömpelyys ja harrastelijamaisuus paistaa liian selvästi tekstien takaa.

Meedio mietti tovin ja vastasi sitten: -Miehenne lähettää teille terveisiä ja sanoo, että , että olette hänestä vapaa, voitte mennä uudelleen avioon. … – Näen männikkökankan, siellä rauhaisan, veteen viettävän rinteen, jossa pienen hautausmaan. Siellä miehenne lepää. On rauhassa, rauhassa. ”

Jouko Varonen

 

Vanheneminen ja terveys

Vanhenemisen ilot ja surut

Sosiaalinen verkosto apuna

Tiina-Mari Lyyra/ Aila Pikkarainen/ Pirjo Tiikkainen          ( toim.): Vanheneminen ja terveys, Edita-kustannus

Tekee mieli aluksi puuttua kirjantekijöidenkin noteeraamaan aiheeseen, nimittäin vanhuksen sosiaaliseen verkostoon. Joskus negatiiviset sosiaaliset suhteet ovat terveydelle vaarallisia, mutta hyviksi koetut sosiaaliset suhteet auttavat mm. menetyksen kohdatessa. Myös sairastumiseen ja sairauden kestoon on sosiaalisilla suhteilla oma vaikutuksensa. Toimiva sosiaalinen verkosto edistää sekä psyykkistä, että fyysistä terveyttä.

Maaseudulla yleensä sosiaalinen verkosto toimii paremmin kuin kaupungissa, jossa välttämättä ei tunneta edes ovinaapuria. Maaseutu on yhteisö, jossa huolehditaan kaikista.

Emotionaalinen yksinäisyys kohtaa henkilön esim. puolison menetyksen yhteydessä tai kuoleman lähestyessä. Apu voi löytyä ikääntyneen ihmisen omien voimavarojen ja selviytymiskeinojen kautta. Auttajan on tärkeä tuntea nämä voimavarat ja tukea niitä.

Kuntien tehtäviin kuuluu esim. liikuntapalvelujen ja kulttuuritoiminnan järjestäminen vanhuksille. Nykyisin on huomattu, että esim. puoli-ilmainen kausikortti uimahallille ja kuntosaliin senioreille vähentää huomattavasti terveydenhoitokuluja. Monipuolinen hyvinvoinnin edistäminen kunnan taholta on tärkeää.

Myös mielen hyvinvoinnin tukeminen on ensiarvoista. Leskeksi jääneillä on suuri kuolemanriski lähivuosina. Iäkkäät ihmiset kokevat myös vähättelevän kehonkielen nuorempien tai hoitajien taholta henkisesti ahdistavana.

Teoksessa pyritään edistämään vanhenevien ihmisten positiivista ymmärtämistä sekä yksilön, että yhteisön näkökulmasta. Kirja vaikuttaa tärkeältä, joskin joskus vähän vaikeaselkoiselta ja tieteelliseltä. Luulisin, että tämäntyylinen opas ei ole vanhuksen käteen sopiva ”onnellisen vanhuuden opas”, vaan esim. alan opiskelijoiden tärkeä tietokirja.

Jouko Varonen

Pihvin puolustus

Pihvin puolustaja

Onko naudanliha terveellistä?

Nicolette Hahn Niman: Pihvin puolustus, Kohti kestävää lihantuotantoa, Atar-kustannus

Mutta minullapa on käytössäni tietoa – ja paljon onkin! Ja se kaikki on peräisin virallisista hallituslähteistä. Ja vaikka yleinen lähtökohtani – että nautakarja on hyväksi ympäristölle ja naudanliha ja eläinrasva ovat terveellistä ruokaa – ovat tosin kiistanalainen aihe tässä ajassa, perusmaatalouden osuutta ja demografisia tosiseikkoja ei ole kyetty kiistämään.”

Kirjan tekijä oli aiemmin kasvisruuan ystävä, ellei ihan vegaani, mutta meni naimisiin karjatilallisen kanssa ja tutustui eläimiin ruohonjooritasolla. Tämä kirja sisältää aihepiirejä, joista jotkut ovat tietysti karjatalouden vastaisia:

– Karjan vaikutus ilmastonmuutokseen.

– Ruoho on kaiken ruoan ”äiti”.

– Veden merkitys.

– Biodiversiteetti.

– Liikalaidunnus.

– Ihminen ja karjatalous.

Muistan Pekka Puskan teesit rasvaisen ”soossin ja perunan” käytön lopettamisesta. Puskan työn tuloksena P-Karjalan väestön ruokatottumukset muuttuivat, väheni tietysti myös tupakointi. Oma lapsuuskotini oli P-Karjalassa ja karjasta saatiin elanto ja ruoka. Ehkä jotain samaa on kirja tekijän kokemuksissa, jotka muuttuivat radikaalisti hänen siirryttyään karjatilalliseksi.

Kirja on hyvä kannanotto arkaan aiheeseen. Jos maidon ja lihan käyttö lopetettaisiin, se tietäisi vaikeuksia karjatiloille. Mutta meitä suomalaisia herkkusuita riittää, ja pihvien menekki on suuri. Kirjan tekijäkin oppi karjatilan elämän ”kantapään kautta” ja oppi myös eläinten ystäväksi. Kirja on tärkeä kaikille, jotka puolustavat lihansyöntiä, mutta siinä on myös faktatietoa lihansyönnin vastustajille.

Jouko Varonen

 

 

 

Leijonakaarti, Mahtava karjahdus

Leijonakaartin kuulumisia

Vain johtaja osaa karjaista

Disney: Leijonakaarti, Mahtava karjahdus, Sanoma Media Finland 2017

Jylhämaan kuninkuus on vaihtunut jo kolme kertaa. Entinen kuningas oli Mufasa, hänen poikansa oli Simba ja uusi kuningatar on Simban tytär Kiara. Mutta Kiaran veljellä, Kionilla, on harvinainen kyky. Vaaran tullen se pystyy karjahtamaan ja saamaan karjahdukseensa suunnattoman voiman. Se karjahdus lähtee suoraan esi-isien perinnöstä. Niinpa isä antaa Kionin tehtäväksi perustaa Leijonakaarti.

Perinteeseen kuuluu, että leijonakaartiin valitaan vain leijonia, mutta Kion on eri mieltä. Hän valitsee kaartiinsa muitakin eläimiä, kuten gepardi Fulin, joka oli kaikkein nopein, virtahepo Beshten, joka on vahvin, ja tarkkanäköisimmän, joka on jalohaikara Ono. Ensimmäiseksi Kion valitsee joukkoonsa ystävänsä Bungan, joka on kaikkein rohkein.

Pian Leijonakaarti joutuukin tositoimiin, kun ilkeät hyeenat aikovat voittaa Leijonakaartin. Jo aikaisemmin oli Kion pelastanut ystävänsä Bungan hyeenojen käsistä. Nämä kun aikoivat tehdä Bungasta suupalan. Mutta hädän tullen Kion käytti taikakarjahdustaan, jossa esi-isien voima oli mukana.

Hyeena aikoivat hoitaa homman helposti: ”-Leijonanpentu Kionko se siinä? Janja ivasi. – Minä johdan Leijonakaartia, Kion vastasi. – Me puolustamme elämän tietä, ettekä te ilkiöt ole koskaan tervetulleita Jylhämaahan, Kion veti syvään henkeä ja karjahti niin kovaa, että ääni viskasi hyeenat loitomalle, ja ne luikkivat noloina takaisin Varjojen maahan.”

Kirja perustuu tutulle teemalle, hyvän ja pahan taistelulle. Jylhämaa on rauhaarakastavien ja ystävällisten leijonien maa ja Varjojen maa on pahan tyyssija. Hyvän ja pahan välillä käydään jatkuvaa sotaa. Jo Simban setä Scar, joka oli pahis,yritti syöstä Leijonakuningas Mufasan vallasta, mutta epäonnistui.

Lieneekin niin, että hyvä ja paha – asetelma löytyy lähes kaikista lastenkirjoista. Leijonakaartin kirja toki päättyy loppuidylliin ja paha ajetaan tiehensä. Lapsille on hyvä tarjota illuusioita, vaikka todellinen maailma on joskus pahojen voimien temmellyskenttä ja aina ei voi olla varma, että hyvä voittaa lopulta.

Jouko Varonen

 

 

 

Lasten eläinkirja, osat 1 – 6

Mainioita eläinkirjoja lapsille

Kaikenkarvaisia eläimiä

Jaana Palanterä/Aivo Blum: Lasten eläinkirja: Linnut, Kalat, Nisäkkäät, Koti- ja lemmikkieläimet, Sammakkoeläimet ja matelijat, Niveljalkaiset ja nilviäiset, Lector-kustannus 2017

Lapsille on tarjolla monenmoisia eläinkirjoja, jotkut jopa hyviäkin. Tämä kirjasarja kuuluu niihin hyviin. Ensinnäkin huomio kiinnittyy selkeään taittoon ja konstailemattomiin teksteihin. Toisaalta kuvat ovat laatuluokkaa.

Lasten eläinkirjalta ei vaadita kattavuutta, eikä tämäkään sarja siihen edes pyri. Tekstiosuuksissa on mukavasti luonnehdittu eläimiä ja niiden levinneisyyttä. Parasta on kuitenkin, että kirjat huomioivat kotimaiset eläimemme ja niitä on sijoiteltu usein värikkäiden trooppisten ja muuten mielenkiintoistan tuttavuksien joukkoon.

Ehkä tällainen kirjasarja antaa lapselle innostuksen luonnon pariin. Kirjat eivät ole väsyttäviä eivätkä sillisalaatti-tyyppisesti taitettuja. Yksi iso kuva riittää tekstin ohella perehdyttämään eläimen pääpiirteisiin.

Kotimaisista linnuistakin on lintukirjassa edustava otos. Käsitellyiksi tulevat esim. hippiäinen, joutsen, kanahaukka, käpytikka, maakotka, metso, mustarastas, pajulintu, peippo, pulmunen, punarinta, pääsky, pöllö, satakieli, sinisorsa, talitiainen, varis, vihervarpunen ja västäräkki.

Suosittelen kirjasarjaa koulujen ja esikoulujen kokoelmiin, sekä kotikäyttöön. Kirjat on tehty huolella ja huolimatta yksinkertaisesta yleisilmeestään, ne sisältävät tärkeää tietoa selkeässä muodossa ja lapsentajuisesti.

Kirjojen tekstiä voisi vaikka siteerata: Koirasmetso on Suomen suurin kanalintu ( pituus 54 – 90 cm ja paino 2– 4 kg). Metsot elävät laajoilla ja soisilla metsäalueilla. Metsot syövät erilaisia silmuja, versoja ja siemeniä. Syksyisin niiden ravintoon kuuluvat myös marjat ja vilja, talvisin ainoastaan männynneulaset. Metso on Keski-Suomen maakuntalintu. Vanhin Suomessa tavattu metso oli 6 vuotta 2 kuukautta ja 24 päivää vanha.”

Jouko Varonen