Muutakin kuin numeroita

Ikä ei ole numeroita

Minäkö vanha?

Kaija Maria & Lari Junkkari: Muutakin kuin numeroita, Vanhenemisen taidosta, Kirjapaja 2017

Kun puhutaan iästä, tarkoitetaan usein kronologista, eli kalenteri-ikää. Mutta on muitakin määreitä. Biologinen ikä on kehon ikä, joka voi olla huomattavasti vähemmän tai enemmän kuin kalenrin mukainen ikä. Puhutaan myös sosiaalisesta ja henkilökohtaisesta iästä. Eläkeiässä biologisen iän erot ovat suurimmillaan. Kehon rakenne, aistitoiminnot, keskushermosto, sekä fyysinen ja psyykkinen toimintakyky vaihtelevat suuresti.

Tämän kirjan kirjoittajat eivät ole ensi kertaa asialla. He ovat kouluttajia, luennoitsijoita ja kirjailijoita. Parin aiemmat teokset paneutuvat mm. elämänkaareen ja ihmissuhteisiin.

Kirjailijapari asettaa itsensäkin alttiiksi pohtiessaan ikääntymisen vaikutuksia mm. fyysiseen terveyteen. Vanha sanonta kuuluu: Vierivät kivet eivät sammaloidu.” Niinpä moni eläkeikäinen hakeutuu joskus pakonomaisesti uusiin työtehtäviin ja stressaa kuin konsanaan keski-ikäinen. Kultainen keskitie on kuitenkin löydettävä niin työtehtävissä kuin kunnon hoidossa.

Pidin kirjan kirjoittajien tyylistä koota aineistoa kustakin aihepiiristä ja verrata toisten kokemuksia myös omiin ikääntymisen tuntoihinsa:

Kaija Maria tunnistaa itsessään selkeimmin välttelevän kiintymyssuhteen, näkemyksen siitä, että vaikeiden asioiden tapahtuessa kuuluu pärjätä yksin. ”

Vanhusten ”lääkitsemisestä” vanhainkodeissa on kirjassa myös mielipide. Sen mukaan nukahtamislääkkeiden poistaminen aiheutti sen, että asukkaiden muisti ja aktiivisuus paranivat. Yleensä kuitenkin pilaillaan sanomalla, että kun vanhainkodin ovet sulkeutuvat, on totuttava nukkumaan yötä päivää ja käytävillä hortoilu pannaan nopsasti järjestykseen lääkkeillä.

Hyvä kirja. Palasin sen pariin useita kertoja ja aina löysin jotain uutta ja rakentavaa.

Jouko Varonen

 

 

Tonu Onnepalu Paratiisi

Rakastettu virolaiskirja

Kirjailija nuoruutensa mailla

Tonu Onnepalu: Paratiisi, suomennos: Jouko Väisänen Kirjokansi 2017

…”Keväisin Ukkopellon kumpare lämpeni aikaisin, sillä pohjoisen puolelta sitä suojasi metsä. Tuohon aikaan siellä kukki pienen pieni kukka, nimeltään kynsimö, eikä sitä edes näe, ellei katso läheltä, sillä se on ainoastaan kuin valkoista usvaa maan pinnalla. Mutta se kukkii ja sitä on paljon ja näin tapahtuu jo varsin varhain keväällä.”…

Onnepalun kirjaa on sanottu jopa sakraaliseksi ja sen lähestymistapaa mm. biologiseksi. Kirja kertoo Hiidenmaan Ristnan niemellä olevan pienen kyläyhteisön elämästä ja luonnosta. Se on omaelämänkerrallinen ”kirje” ystävälle ja kertoo myös kirjailijan nuoruusvuosien henkisestä kasvusta.

Lueskelin kirjaa iltapuhteen ja totesin, että kirjaan syventyminen vaatii viitseliäisyyttä, sillä juoniaines on sanan varsinaisessa mielessä olematon, kuvaus sinänsä yksityiskohtaista luonnon, ympäristön, oman kasvun ja kylän henkilöidenkin tarkkailua.

Sain kirjan kääntäjältä, Jouko Väisäseltä, ohjeen, että Paratiisissa on liikuttava kauneutta ja luontoa aistien, siis hiljaa ja nauttien. Niin todella on. Kirjailija, joka kuuluu Viron nykykirjailijiden kärkikaartiin on rakastettu ja pidetty maassaan. Paratiisia on pidetty jonkinlaisena kulttikirjana ja se on saanut paljon lukijoita.

Itse väsähdin jossakin vaiheessa kirjan viivähtelevään tyyliin. Huomasin liittyneeni niiden lukijoiden joukkoon, jotka eivät välttämättä pääse sisälle kirjan ”aarteisiin”, vaan vaativat enemmän juoniainesta. Olin kyllä kuullut kustantajan sanoneen, että kirja varmaan löytää kohderyhmänsä niistä, jotka ymmärtävät hidasta ja esteettistä tyyliä, jossa tuulet, luonnon yksityiskohdat ja kylän asujaimiston käydään läpi hiuksenhienoin nyanssein.

Kirja kuvaa toisaalta Viron lähihistoriaa ja ”vapauden” tuloa tänne syrjäiseen paikkaan. ” Minä halusin olla riippumaton ja paimentaa omia lampaitani. Sillä juuri siihen aikaan tuli myös vapaus eikä kukaan meistä tiennyt, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Nyt me tiedämme, vanha vapaus vaihdettiin uuteen ja vanha orjuus korvattiin uudella, niin kuin aina toisinaan tapahtuu.”

Hyvä ja kaunis kirja, kiireettömille lukijoille, joilla on aikaa tutustua kirjailijan aivoituksiin ja luonnon ihmeisiin. Olisin toivonut hivenen lisää jäntevyyttä kerrontaan esteettisten ohuuksien lisäksi.

Jouko Varonen

 

Asko Sahlberg Amandan maailmat

Surumielinen sinfonia

Vanhus ja poika

Asko Sahlberg: Amandan maailmat, Like Kustannus 2017

Amanda on vanha, elää talonrötiskössään, miettii elämää ja sen lainalaisuuksia. Amandan maailma on synkkä.  Eniten häntä harmittaa ihmisten elämä, se miten heillä on vain arki, kylmänhuuruinen arki, jota koristellaan heräteostoksilla, hankkimalla roinaa, joka maatuu yhtä lailla kuin ihmiset, toiveineen ja pelkoineen.

Amanda kohtaa pankkiautomaatilla varkaan, pojan joka vie rahatukun, jota hän on ottamassa automaatista. Mutta Amandan ja maahanmuuttajapoika Samirin tiet kohtaavat uudelleen. Pojasta tulee Amandan lapsi, korvike sille lapselle, jonka hän sai nuorena raiskaajalleen. Lapsi annettiin pois, Amanda oli vajaaälyinen ja hänelle ei kasvattajan osaa suotu.

Amandalla on naapuri, Jansson, joka tulee ovelle ja haluaa, että Amanda näyttäisi hänelle rintansa ja hän sitten tekisi itselleen sitä, mikä tekee miehille hyvää. Vaikka ei Jansson taida enää huipulle päästä, jotakin häivähdystä sentään. Mutta Jansson on muutakin. Hän on Amandan tuki ja turva, kun tumma viha tulee kahden miehen hahmossa Amandan pihalle. Jansson ajaa miehet tiehensä kirvestä heilutellen. Mutta viha ja pelko pesiytyy Amandan ja Samirin taloon. Öistä tulee pitkiä, pelottavia.

Asko Sahlberg on Ruotsissa asuva kirjailija, jonka tuotanto on kotimaista huippuproosaa. Tämä kirja tempaisi selkeällä ja runollisella kerronnallaan mukaansa niin, että halusin kokea teoksen yhdeltä istumalta. Muutamia muitakin henkilöitä tulee kuvioihin, kun Amanda, Jansson ja Samir elävät yhteisössään.

Jotakin positiivista on Amandan elämänasenteessa, mutta kirjan yleisilme on tummanpuhuva, etenkin kirjoittajan kielikuvissa luotu kuva maailmasta, yhteiskunnasta, pakolaisongelmasta, väkivallasta, vihasta.

Jouko Varonen

 

 

 

Puuhakkaat pallerot Tassulaakson tarinoita

Tarinoita pienimmille

Kuka on tumma ja komea?

Disney: Puuhakkaat pallerot, Tassulaakson tarinoita, Sanoma Media Finland 2017

Tuli mieleen näitä tarinoita lukiessa vanha satuperinne, jossa ei välttämättä siekailtu, vaan paha ja hyvä esitettiin kursailematta, jopa pelottavassa muodossaan. Monelle lapselle lienee jäänyt mieleen ikuiset traumat esim. Grimmin saduista.

Tassulaakson tarinat edustavat toista laitaa. Näissä jutuissa, joita kirjaan mahtuu lempeästi kuvitettuna kolme, on löydetty muutaman vuoden ikäisen lapsen maailma, johon kuuluvat pehmolelut ja niiden kuviteltu keskustelu. Lapsi tietysti haluaa että lelukasa heräisi eloon ja näissä jutuissa jopa piparit alkavat elää ja esittää tanssiesityksiä, saatuaan ripauksen taikajauhetta.

Ensimmäisessä jutussa valmistellaan Pinjan tanssiesitystä ja tietysti koko ”kaarti” Tassulaakson väkeä auttaa rekvisiitan teossa ja näyttämön koristelussa. Mutta yllätykseksi väelle tehdyt piparit saavat taikapölyn avulla elämän ja niistä tulee kuin tuleekin vetonaula tanssiesitykseen.

Kissanpoika Nupulle valmistellaan yllätysjuhlia, mutta väki ajattelee valmisteluissa enemmän itseään kuin juhlien sankaria. Niinpä Nuppu ottaa mieluummin nokoset kuin juhlii ja väki huomaa virheensä. Ja toden totta, Nuppu rakastaakin yli kaiken tavallisia pyjamajuhlia ja ne hän tietysti saa.

Tassulaakson naamiaisissa on pientä ”vipinää” kun Pinja haluaa kohdata juhlissa komean muukalaisen ja hän tietysti ilmestyy näköpiiriin ja vie Pinjan tanssiin.

Lienee niin, että lämpimät eläinjutut ovat pikku lapsille sopivaa viihdettä ja vaikkapa ohjaavat lapsen onnellisesti unten maille. Disneyn saduissa on lasta ymmärtävä ote ja joskus vielä selvemmin aistittava hyvä-paha asettelu. Mutta ne jutut ovat sitten suurempien lasten aineistoja.

Jouko Varonen

 

Minä olen Alex ja Meluavat Zombikalsarit

Erilaisia ystäviä

Kaksi puhuttelevaa lastenkirjaa

Elena Agnello: Minä olen Alex, kuvitus Adrie le Roux, Kustannus Oy Pieni Karhu 2016

Harri Istvan Mäki: Meluavat zombikalsarit, Lector Kustannus Oy 2017

Alexilla on syntymäpäivät. Kaikki ystävät tulevat häntä tapaamaan. Kaleb pelaa jalkapalloa ja hänellä on kaksi isää, Grant ja William. Grantilla on pieni lakki, kipa. Lina on myös Alexin ystävä. Linan kotona luetaan koraania. Zia istuu pyörätuolissa ja antaa Alexin liimata tarroja tuoliinsa. Isona Alexista ja Ziasta tulee eläinlääkäreitä. Vuyo asuu äitinsä kanssa. Hänellä ei ole isää, mutta äidillä on niin suuri sydän että se pystyy rakastamaan isänkin puolesta. Rashidan mummu käyttää saria. Se on kovin kaunis ja värikäs vaate. Siyanda on isän työkaveri ja tulee suuresta kaupungista.

Kovin kaunis kirja erilaisuudesta ja suvaitsevaisuudesta. Maailmamme on suuri ja oma maa tai koti ei ole enää lintukoto jossa ei suvaita erilaisuutta. Myös eri uskonnot tulevat kirjassa esille. Lienee niin, että jokainen uskontokin on hyvä omalla tavallaan ja niissä tulevat esille monet tutut säännöt, joita on esim. kristinuskossa. Myös jumalhahmoissa on yhtäläisyyksiä. 

 

Harri Istvan Mäki on nuortenkirjailija, jonka tyylistä tykkään, vaikka joskus kielikuvien ja mielikuvituksen tulva on jo vähän hengästyttävä. Tällä kertaa lähdetään liikkeelle tyypillisestä tilanteesta, kun isällä ja äidillä on iltamenoa ja pitäisi saada lapsenvahti Pyrylle, joka ei ole niitä ”maan hiljaisia” vaan melkoinen rasavilli, joka yksin jätettynä loihtii paikalle vaikka kaveriporukan sotkemaan paikkoja ja mellastamaan. No lastenvahdiksi lupautuu punkkaripoika, jota Pyry nimittelee peloissaan Zombiksi. Siinähän sitä on haastetta pojankoltiaiselle.

Mäki on monilahjakkuus, mm. kirjoittajakouluttaja, nuortenkirjailija ja kuvataiteilija. Mäen kuvakieli on eloisaa, joskus hivenen toistoista, mutta voittaa mennen tullen monet kuvittajiemme kärkinimistä. Jossakin kohtaa etsin jopa yhtäläisyyksiä esim. Mauri Kunnaksen kaltaiseen kuvitustyyliin. Ehdottomasti pidän kirjaa taitavasti tehtynä, hivenen väsyttävänä, mutta aitona kuvauksena Pyrystä ja hänen vanhemmistaan, ystävistään, jopa kissasta ja koirasta, jotka ovat saaneet esikuvia Mäen omista karvaturreista, joita tiedän hänen rakastavan.

Jouko Varonen

 

 

Matti Rönkä Yyteet

Vanhala Lammio ja kumppanit nykyajassa

Rönkä taitaa työyhteisöanalyysin

Matti Rönkä: Yyteet, Gummerus 2017

Firman tytöt sanoivat, että Vanhala oli karannut jostain Otaniemen solukämpän peräkammarista, tai jättäytynyt ikiteekkariksi, asukiksi huoneeseen, jossa oli pinttynyt muovimatto lattiassa, sängyssä ohut superlonpatja ja lakana rutussa, tahroissa vain yhden ihmisen DNA:sta.”

Hihittelevän ja kaksimielisen Vanhalan lisäksi Varma-Datan henkilöskaalasta löytyvät ikisuositut Tuntemattoman sotilaan tyypit aina muutoksiin tyytymättömästä Lehdosta esimies Koskelaan ja vanhaan toimitusjohtaja Kaarnaan joka ilmoittaa vetäytyvänsä operatiivisesta johdosta.

Kun Lammio tulee esimieheksi, muuttuu moni asia. Entinen laiskanlupsakka meno konttorissa muuttuu hiostavaksi ja tietysti myös toimitiloja saneerataan. Luvassa on YT-neuvottelujakin ja tällainen homma laittaa porukan yhteishengen koetukselle.

Rönkä on taitava kertoja ja löytää Tuntemattoman sotilaan henkilöskaalasta mallit työpaikan porukalle. Lieneekin toisaalta niin, että klassiset henkilöhahmot löytyvät joka puolelta, jos heitä alkaa etsiä.

Pidin Röngän paikoin humoristisen letkeästä kielestä, joka tietysti innostaa lukijaa, niin kuin ”helppo ja makoisa pala” yleensäkin tekee. Mutta Rönkä taitaa kuvauksissaan myös työelämän paineet ja jopa vapaa- ajan yhdistämisen työhön sekä perheen vaatimukset.

Hyvä kirja, kertakaikkiaan. Sen verran olen pitkän työurani aikana oppinut tuntemaan työpaikan ilmapiiriä, että olisin valmis suosittelemaan Rönkää luennoitsijaksi vaikka peruskoulunopettajien koulutuspäiville ja Yyteet – kirjaa tenttikirjaksi opettajainvalmistukseen. Myös muut työyhteisöt saisivat varmaan Röngän tekstistä rakentavaa analyysia ja kenties oppia tulehtuneen ilmapiirin virkistämiseksi.

Jouko Varonen

 

 

Guinness World Records 2018

Ihmeellisiä ennätyksiä

Pisimmät kynnet ja 5050 leuanvetoa

Guinness World Records 2018, Sanoma Media Finland 2017

Suomalainen palomies Joonas Mäkipelto punnersi 5050 leuanvetoa vuorokaudessa ja kosaisi leuanvetojen välillä tyttöystäväänsä, joka suostui kosintaan.

Johanna Nordblad sukelsi 30-senttisen jään alla 50 metriä samalla hengenvedolla ja ilman räpylöitä tai märkäpukua. Hän tuumi, että halusi rikkoa ennätyksen koska rakastaa vapaasukellusta ja nauttii vedessäolosta.

Kirja vaikuttaa selkeämmältä kuin edeltäjänsä. Taitto on rauhoittunut ja asiakokonaisuudet on kivasti sijoiteltu luettavaan muotoon. Ennen vanhaan olivat suomalaisten kestosuosikkeja mm. revontulet ( suurin taivaallinen ilmiö) ja tietysti juoksija Paavo Nurmi mitaleineen ja ralliautoilijamme saavutuksineen.

Nyt voi ihailla kirjan sivuilta, esim. Pariisista tehtyä yli tuhatkiloista voiveistosta, tai Bob Dylania, joka on ensimmäinen kirjallisuuden nobelilla palkittu muusikko.

Joku on kasvattanut valtavat kynnet, toinen on leiponut hirmuisen viipurinrinkeliluomuksen, eräällä on eniten kehoon tatuoituja lippuja, jollakin on ollut harrastuksena lisätä maalikerroksia baseballpalloonsa kunnes niitä on kertynyt yli 25 000 ja pallosta tullut valtava luomus, kerrassaan maailman suurin näillä keinoin tehty.

Kirja on joskus ollut sekavampi, mutta nyt se kiehtoi uudella ja selkeällä ilmeellään. Vietin sen seurassa pari-kolme tuntia ja totesin, että meidän joukossamme on ns. kylähulluja, jos luonnonoikkujakin. Mikäpä siinä, joskus pitää keksiä vähän jäynää” että elämään tulee merkitystä. Iisalmen ortodoksimummot valitsivat aiheekseen karjalan piirakan ja kantoivat ”luomustaan” , kymmenmetristä karjalanpiirakkaa,  pitkin kaupungin katuja. Riitti siinä ohikulkijoille töllistelemistä. Tarina ei kerro, pääsivätkö mummut Guinnessin kirjaan.

Jouko Varonen

 

 

 

Konfliktit kouluissa

Koulussa sattuu ja tapahtuu

Laki on häirikön puolella

Sami Mahkonen: Konfliktit kouluissa, Edita 2017

Kirjan kirjoittaja on oikeustieteen tohtori. Sami Mahkonen on toiminut päivähoidon, opetustoimen, terveydenhuollon ja sosiaalitoimen ammattihenkilöiden kouluttajana eri puolella Suomea. Hän on julkaissut muitakin teoksia edellä mainittuihin aihepiireihin liittyen.

Itselleni tuli mieleen entisajan koulu, joka oli ns. ”hyvä koulu” ja oppilaille pidettiin kuria ja järjestystä joskus fyysisinkin rangaistuksin. Opettajana olen joutunut toteamaan, että koulu on luisunut alamäkeen, niin kurin pidossa kuin oikeuskäytännöissä. Alle viisitoistavuotiaat koltiaiset rehentelevät nykyisin koskemattomuuden nimiin ja sillä, että he ovat alaikäisiä eikä heitä voida rangaista.

Lueskelin Mahkosen kirjasta esimerkkitapauksia, kuten koulupinnarin tarinan, joka jatkoi pinnaamista vuosikaudet. Kun vanhempia yritettiin saada vastuuseen, nämä eivät tulleet tapaamisiin eivätkä vastaneet viesteihin. Kun asiassa siirryttiin oikeustoimiin, niin vanhemmat taisivat saada kolmenkymmenen euron sakot koko revohkasta, ja sillä siisti.

Opettaja otti häiritsevästi käyttäytyvältä oppilaalta kännykän pois ja vei sen opettajainhuoneeseen. Sattui kuitenkin niin ikävästi, että opettaja sairastui kesken koulupäivän ja toiset opettajat eivät tienneet missä kännykkä on. Opettajan pelasti raastuvalta, jolla vanhemmat uhkasivat se, että toinen opettaja vei pojan kännykän hänen kotiinsa anteeksipyynnön kera.

Yleensä näyttää siltä, että lainsäädäntö suosii koulukiusaamista ja henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Jos sitten mennään rehtorin ja opettajan tulehtuneisiin suhteisiin, niin henkinen väkivalta opettajaa kohtaan sai ainakin minun koulussani siunauksen jopa koulutoimen johdolta ja työterveydeltä, puhumattakaan työsuojelusta.

Ennen vanhaan kuri pysyi ja vaikka minunkin opettajani oli pikakoulutuksen saanut jalkapuoli mies, riitti häneltä pelkkä katse hiljentämään koululuokan. Lainsäätäjät liittyvät siihen kuoroon, jolle koulu on laiskottelijoiden ja häiriköiden tyyssija.

Jouko Varonen

 

 

 

Anni Kytömäki Kivitasku

Mietittävää

Tarinoista syntyy kokonaisuus

Anni Kytömäki: Kivitasku, Gummerus 2017

Anni Kytömäki ( s. 1980) on uuden polven komeetta, joka nousi teoksellaan Kultarinta vuoden 2014 finlandiaehdokkaaksi. Muitakin huomionosoituksia on ropissut.  Kultarinta on vuosiin 1903 – 1937 sijoittuva rakkauskertomus, jossa luonto ja metsä ovat tärkeässä roolissa. Kirja sisältää kolmen sukupolven kronikkaa.

Lueskelin Kivitaskua aluksi kuin vaikkapa Joenpellon tai Hirvisaaren proosaa, koska tapahtumat liikkuvat hitaasti ja yksityiskohtaisille kuvauksille annetaan paljon sijaa.

Kirja alkaa 16-vuotiaan Helenan vapautumisella koulun ikeestä, mutta muuttuu piankin kauhukertomukseksi mielisairaala miljööstä, jossa ( v.1959)  tehdään myös lobotomioita, eli kallonporauksia. En tiedä, miten tarkkaan kirjan tekijä on perehtynyt lobotomioiden historiaan. Itse muistan Sinuhe egyptiläisen kahteen kertaan lukeneena, että ne olivat ajankohtaisia faaraoiden ajalla. 60 – luku oli jo edistyneemmän hoidon aikaa myös mielen sairauksissa.

Sergein tarina on koskettava. Hän kun on saanut tuomion mestauslavalle, mutta pääsee pälkähästä pakkotyötuomiolla. Verenseisauttajan ja kansanparantajan tytär Katinka seuraa rakkaansa kannoilla pakkotyömaille ja saa ruhtinaan perumaan Sergein tuomion. Mutta ensin pitää kerätä kiviä…

Vekan tarina kertoo miehestä, jolla on edessä osastohoito, mutta viimeinen vaihtoehto on paeta Louhirantaan, suvun omistamaan mökkiin.

Pidin Kytömäen proosasta, vaikka en ole erityisen innostunut laveasta proosasta. Kytömäellä on kyky punoa elämäntarinat jollakin tasolla yhteen väkeväksi romaaniksi. Tiivistämistäkin halusin ehdottaa jatkossa.

Jouko Varonen

 

 

 

Marilyn, Marilyn

Novelleja elämästä

Kaukana Marilynista

Salla Simukka/Marika Riikonen: Marilyn, Marilyn, tarinoita ikonista ja ihmisestä, Tammi 2017

Salla Simukka luonnehtii novellissaan henkilöä, jolla on narsistisia piirteitä. Juttu lähenee ehkä eniten Marilynia tässä novellikokoelmassa, jonka nimeksi on annettu ”tarinoita ikonista ja ihmisestä”. Jos lukija odottaa kirjalta sitä, mitä kansi tuntuu kertovan, hän erehtyy pahan kerran. Nämä jutut ovat keskinkertaisia novelleja, jotka on ikävä kyllä tehty vähän ”vasemmalla kädellä” niin kuin kirjan toimittaminenkin. Luin esipuheesta, että idea syntyi kuohuviinin innoittamana, mutta kun olin lukenut viisi ensimmäistä juttua, huomasin, että jutut kertovat kokonaan muusta kuin Marilynista. Kustannuspoliittinen juttu tietysti on, että kirjan kansi on myyvä. Ei tästä kirjasta ole elämänkerraksi, ei edes luonnehdinnaksi. Toisaalta kirjan toimittajat yrittävät lähestyä Marilynia infolaatikoilla, joissa on tietoa esim. meikkaamisesta, tai leffojen komeimmista karjuista.

Luulisin, että kertomuskokoelmaa on markkinoitu väärällä nimellä. Marilynistä kirja ei kerro juuri pätkääkään, mitä nyt nimi vilahtaa jossakin jutun sivuosassa.

Ehkä Simukan novelli menee lähimmäs Marilynin olemusta kun jutun päähenkilö valmistelee itsestään Marilynin näköistä.

Jari Järvelä on tuskin Marilyniin perehtynyt. Novelli liikkuu kokonaan muissa ympyröissä. Saara Turusen novellikin on vain hipaisevinaan Marilynia. Peter Franzenin juttu tietysti sijoittuu Hollywoodiin, mutta siitä ei juuri ole Marilyn luonnehdinnaksi.

Olin pettynyt tähän kirjaan, jota markkinoidaan Marilyn-elämänkertana. Pikemminkin se sisältää keskitasoa huonompia kertomuksia, joita kirjailijat ovat tehneet paremman tekemisen puutteessa. Kirjaa ei nosta liitoon edes kirjoittajalista, jossa on jokunen keskitason kirjailija. Odottaisin toimittajilta ja kirjailijoilta jatkossa paneutumista myös tällaisiin ”tekaistuihin” kirjoihin.

Jouko Varonen