Siunattu maailmanloppu, Liinu Lähde

Elämää Aarnikylässä

Monenlaista vanhuutta

Liinu Lähde: Siunattu maailmanloppu, Reuna-kustannus 2017

Aarnikylä on pieni kyläpahanen, jossa on eläjiä ja persoonia joka lähtöön. Pastori saarnaa maailmanlopusta. Joku ottaa yhteyksiä ufoihin ja toinen odottelee venäläisten hyökkäävän Suomeen päivänä minä hyvänsä.

Lueskelin kirjaa ja nauraa hihittelin, mutta naureskelu muuttui totisemmaksi oloksi, kun vertasin Aarnikylän väkeä itseeni ja päähänpinttymiini. Piti ihan todeta, että ei niinkään humoristinen kirja tai ainakin kirpeän ironinen.

Iltana muutamana syttyy tulipalo ja sehän merkitsee kyläpahasessa melkoista haloota, niin kuin sekin, että Aarnikylään muuttaa ruumisarkkikauppias, joka tuumii, että ihmisen on saatava arvoisensa lähtö tuonpuoleiseen.

Kirja vaikuttaa todella hauskalta ja ainutkertaiselta kuvaukselta, josta moni pikkukylän ja vähän suuremmankin yhteisön jäsen voi löytää itsensä ja naapurinsa. Kun tämäntyyppistä kirjallisuutta olen lueksinut aiemminkin, tuli mieleen mm. Kalle Isokallio, jonka yhteiskuntakritiikki on joskus samantapaista. Väittäisin jopa, että Liinu Lähteellä on mahdollisuus vastaaviin suorituksiin ja suomalaisen huumoriproosan saralla ylittää valtakunnan keskitaso.

Kun Arto Paasilinnat ja Veikko Huoviset ovat jo menneen talven lumia, tarvittaisiinkin tämäntyyppisen kirjallisuuden edustajiksi sopivia uusia kykyjä.

No, Hilja Honkasen vainonharhaisuus alkaa jossakin vaiheessa saada vakavampia piirteitä ja tietysti siitä on yhteiskunnallisia seurauksia: ” Lopulta Kukkahattu-Johansson oli saanut Kämäräisen, salatun poikansa, puolelleen ja tämä oli allekirjoittanut Hilja Honkasen sijoitusmääräyksen Hoivakoti Ikivalkeisiin. Vain Kristuksen tuli saattoi armahtaa Hilja Honkasen joutumasta vanhainkotiin”…

Kirja on todella maukas kavalkadi tapahtumia ja tietysti sen tehoihin kuuluu vielä, että kirjailija välillä tilittää omaa suhdettaan elämään ja ajan kulumiseen hilpein sanakääntein.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Eräänä aamuna heräät onnellisena, Pekka Hämäläinen

Onnellisuuden avaimet

Palautteen laatu on tärkeää

Pekka Hämäläinen: Eräänä aamuna heräät onnellisena, Hyvien ajatusten vastustamaton voima, Minerva – kustannus 2017

Ehkä vakavin puute menneen ajan perheissä oli lapsen alistaminen. Hän ei saanut sitä kunnioitusta, mitä ihmisarvoinen kohtelu edellyttää. En väitä etteivätkö vanhemmat olisi rakastaneet lapsiaan. Varmasti rakastivat omalla tavallaan, mutta lapsen kohtelu oli usein mitätöivää, vähättelevää ja nujertavaa. ” …

Pekka Hämäläinen puuttuu asiaan, josta monelle nyky-aikuiselle on jäänyt traumoja lapsuudesta. Oma äitini piti nuhdesaarnan, kun pyysin voita naapurin ruokapöydässä. Eihän nyt lapsen sovi määräillä vanhempia. Niinpä läksin pöydästä ja juoksin itkien kotiin. Vielä ikäihmisenä on minulla vaikeuksia, esim. ruokaravintoloissa käynnin suhteen.

Monet ihmiset etsivät onnea maailman ääristä, mutta oikea onni löytyy lähempää kuin arvataankaan, nimittäin omasta sisimmästä. Kun mieli väsyy turhan tavoittelusta, voi onni odottaa väsynyttä matkamiestä oman mielen sokkeloissa.

Jotkut sanovat, että on lottovoitto syntyä Suomeen. Mutta todellinen onni ei ole kiinni ympäristöstä, johon olemme syntyneet. Me voimme valita asenteemme kaikkeen siihen mitä elämä tai ympäristö eteemme tuo. Voimme valita negatiivisen ruikuttamisen tai kaiken hyväksymisen mitä joudumme kokemaan.

Kirja vaikuttaa tosi hyvältä oppaalta. Toki monen muunkin elämänonnen oppaan sivuilta löytyy samoja argumentteja. Jopa kehotetaan kirjoittamaan muistiin onnen hetkien aiheuttajat ja suosimaan näitä asioita arjessa.

Pitää olla myönteinen, suhtautua positiivisesti jopa vihamiehiin, löytää onni vaikka pienestä hiekanjyvästä tai elämän mukanaan tuomista sattumuksista. Yleensä ottaen lapsenmieli on tärkeä avain onneen. Niinpä vielä eläkeikäinen voi innostua lahjoista, joita jouluna jaetaan, jopa odottaa niitä innolla.

Elämässä on oltava rituaaleja, kuten stressitohtori Pertti Pakarinen aikanaan opetti. On oltava iltarituaalit, aamurituaalit, juhlarituaalit, ruokailurituaalit ja vaikkapa nimipäivärituaalit. Omassa perheessäni on tapana hankkia paranemiskukat, jos joku sairastuu. Niistä voi tulla tärkeä positiivisuuden pisara, joka auttaa paranemisessa.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Aataminomenepuu, Timo Mattila

Timo Mattilan proosaa

Viehättäviä kertomuksia

Timo Mattila: Aataminomenapuu, Tarinoita juurilta ja lehvien lomasta, Timo Mattila 2017

Timo Mattila tunnetaan kulttuurityötekijänä Lappeenrannassa. Tapasin miehen Linnoituksen joulumarkkinoilla ja hän kertoi mm. toimineensa linnoituksessa lasten kulttuuriretkien vetäjänä. Ohjelmaan kuului jopa leikkimielinen ”lappeenrannan taistelu” josta aikanaan tein itseksin kirjan Linnoituksen sankarit Lasten Keskuksen Viikari-sarjaan.

Mutta Timo Mattila on myös oivallinen tarinaniskijä ja aloittaa novellikokoelmansa jutulla luokkakokouksesta. Kas kun luokkakokouksien osallistujat elävät kuulemma pidempään kuin ne, jotka jättävät kokoukset väliin.

Mattilan novelleissa on sisältöä riittävästi, niin että lukijan mielenkiinto pysyy yllä. Hän kartoittaa elämää Näsijärvellä ja Saimaan rantamilla. Lueskelin kirjaa aivan haltioissani, sillä kirjailijalla on mielenkiintoisen proosan tekemisen taito.

Kokoelman alussa tutustutaan myös pienen pojan elämään, jossa on omat vaikeutensa, mutta myös paljon elämyksiä jotka jäävät mieleen vielä aikuisiässä.

Mattila teki elämäntyönsä hammaslääkärinä mutta on toiminut myös kulttuurituottajana. Hänen tuotantoaan on käytetty myös teatterilavoilla ja runokiertueilla. Aataminomenapuu on kirjailijan esikoinen proosapuolella ja hyvin tuntuu jutustelu onnistuvan.

Jos jotain toivoisi, niin enemmän jännitteen kaarta paikoin monitahoisiin juttuihin.

Jatkan kokoelman lukemista joulun seutuun, koska sen lukeminen tuntuu olevan oivallinen kokemus -49 syntyneelle ja lapsuutensa ja nuoruutensa aikana samantapaisia sattumuksia eläneelle. Jopa arvelin, että kolumnien kirjoittaminen lehdistöön voisi onnistua kirjailijalta sutjakkaasti.

Kyllä lapsetkin olivat sanoneet, ettei ihan kaikkea tule säästää. Ihmetyksenä oli se siivouskomeron narukerä, joka yhä paisui. Kaikki pätkät talteen. Saattaahan niille vielä joskus olla käyttöä. Pula-aika oli opettanut. ” …

Jouko Varonen

 

 

 

Tähtien tuikkeessa, Bellen talviseikkailu

Lempeitä satuja

Disneyn aarrearkusta

Disney: Bellen talviseikkailu, Sanoma Media Finland 2017

Disney: Tähtien tuikkeessa, Sanoma Media Finland 2017

Belle elelee linnassa yhdessä hirviön ja noiduttujen ystäviensä kanssa. Hän aikoo laittaa hirviön vanhoja asusteita poistoon. Kulkukauppias olisi niistä iloinen. Mutta kulkukauppias haluaa antaa Bellelle vastalahjaksi luistimet. Luistimille tuleekin käyttöä, kun Belle jäljittää kulkukauppiasta, joka on ehtinyt järven taa. Kauppiaan säkkiin meni nimittäin erehdyksessä Bellen paras ystävä, noiduttu kahvikuppi. Onneksi Belle oppii luistelun taidon ja kaikki päättyy onnellisesti.

Belle haluaa tehdä tähtitaivaan linnan kattoon ja noidutut ystävät auttavat häntä siinä. Hirviö vielä auttaa rakennelman ripustamisessa.

Tuhkimon hiiriystävät saavat uuden vieraan, jolla kuitenkin on tapana päätyä öisille kävelyretkille ja herätä milloin missäkin.

Maximus, hevosella on vartiointitehtävä ja se on vienyt hevos- paralta yöunet. Asiaan on löydettävä apu ja saatava Maximus kunnon nokosille.

Merenneito Ariel ikävöi iltoja, jolloin hän nousi meren pinnalle ja näki tähtitaivaan ihanuuden. Niinpä prinssi Erik päättää näyttää Arielille ihanan näyn.

Lumikki elelee sopuisasti kääpiöiden seurassa. Mutta mitä pitäisi tehdä, kun Jörö on sairastunut flunssaan, eikä halua mennä lepäämään?

Kirjoissa on iki-ihana kimara Disney-hahmojen seikkailuja. Iltasaduiksikin sopivien tarinoiden tyyli on lämmin ja sadunhohtoinen, joten ne sopivat myös kaikkein pienimmille. Disney klassikoiden tarinat jatkuvat, ja niin on hyvä. Lapset elävät heidän kanssaan ja kokevat lämpöä ja rakkautta.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

Milt jazzin kuningas Juha Mäntylä

Jatkoa Mäntylän jazz-romaaneille

Mäntylä on taituri

Juha Mäntylä: Milt jazzin kuningas, Reuna-kustannus 2017

Juha Mäntylä kertoi kirjassaan Audrey, rakkaani tuorilalaisesta miehestä, joka läksi New Orleansiin, rakkauttaan etsimään. Mystisten vaiheiden jälkeen hänen onnistui saada yhteys naiseen, jota oli etsinyt. Mutta Tuorilan mies tutustui myös jazzin legendoihin ja sai nousta lavalle itsensä Ella Fitzgeraldin kanssa. Kirja osoitti kirjailijan taidot soittaa jazzia verbaalisti. Jazzin tyylilajit löytyivät hienovireisestä tekstistä.

Kirjassa Milt, aloittaa Mäntylä kertoa Milton King, nimisen nuoren trumpetistin tarinaa. Ja lopulta tie kuululle jazzklubille aukeaa. Milt Kingistä tulee yksi alansa huipuista.

Teos Milt jazzin kuningas kertoo osittain mestari Milton Kingin elämästä Suomessa naisensa Susanin kanssa. Mutta onnettomuuden vuoksi Milt joutuu toiseen todellisuuteen ja saa myös selkoa nuoruuden kuvioistaan tajuttomuutensa aikana.

Mäntylällä on taito kuvata henkilöitään useammassa aikatasossa, niin että lukukokemuksesta tulee musiikkia, teemoineen, käsittelyosineen ja loppuhuipennuksineen. Mietin kirjaa lukiessa sitä, miten joku teos imaisee lukijan mukaansa ja hallitsee tajuntaa kuin jazz – musiikki konsanaan. Itse ihastuin kovin jo Mäntylän jazz-sarjan ensimmäiseen osioon ja sillä imulla lukaisin myös jatko-osat menettämättä motivaatiota.

Milt päätti ostaa pienen talon Tuorilasta ja asettua Susanin kanssa asuttamaan sitä. Hän sai kyläläisiltä apua remontoinnissa, ja vaikka heillä ei vielä ollut yhteistä kieltä, Milt tunsi, että hänet oli otettu mukaan tähän pieneen yhteisöön. ”

Kirjasarja on ehyt kokemus ja Juha Mäntylän tuotannossa se on eittämättä eräs huippupiste. Eipä liene kenelläkään vastaavaa taitoa yhdistää musiikkia ja proosaa ehyeksi ja vaikuttavaksi kokonaisuudeksi jazzin omilla painotuksilla. Kirjaset saavat pysyvän paikan kirjahyllyssäni.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Vinoristin kansa Heikki Turunen

Heikki Turusen trilogian kakkososa

Ortodoksien kujanjuoksu

Heikki Turunen: Vinoristin kansa, WSOY 2017

…Heidän suudellessaan Antti painoi Manjan itseään vasten ilmeisen tarkoituksella, että tämä tuntisi lantiossaan hänen valmiutensa, ja lemahti pumpulivaahtoiselle lämpimälle maidolle ja tupakalle ja hielle ja likaisille armeijan vaatteille ja nahkasaappaille ja aseöljylle ja lymyämiselle Karjalan korvessa ryssävihan sekainen kuoleman pelko mielessään.”…

Heikki Turusen trilogian ensimmäinen osa, Kuokka ja kannel, kertoi ortodoksien surullisista vaiheista ja vähemmällä ei päästä lukijaa tämä jatko-osakaan, joka kertoo paitsi sodasta, myös raastavasta rakkaudesta. Kirjan eräs juoniaihelma on Hyrsylän mutkasta kotoisin olevan Manja Breloin ja juukalaisen Antti Tuonosen rakkaustarina.

Turusen kuvaus on kuvastoltaan vahvaa ja todentaa sen, että laatokankarjalaisten evakkojen sijoittaminen uusille asuinsijoille sodanjälkeiseen Suomeen ei ollut niinkään suuri menestystarina, kuin on annettu ymmärtää. Erityisesti ortodoksikarjalaisten piirissä koettiin, että heitä vieroksuttiin, ryssiteltiin ja vihattiin. Turunen antaa jopa ymmärtää, että isännät halusivat käyttää Manjan kaltaisia evakkonaisia hyväkseen.

Turusen kielestä ja verevyydestä pidin jo Simpauttajan aikoihin. Hän on karjalaisen uudisraivaajakansan äänitorvi ja kanssakärsijä. Ei niin, ettei Turusen antiin mahtuisi romantiikkaa, huumoria ja runollisuutta. Vinoristin kansa on nimensä mukaisesti kertomus ortodoksievakkojen vaiheista, joista on usein vaiettu ja hymistelty mieluummin karjalaisten evakoitten onnistuneella sijoittamisella suomalaisten joukkoon.

Lueskelin kirjaa siinä mielessä, että saisin kuvan ortodoksien kärsimystiestä. Sen Heikki kuvaa todella taitavasti, välttelemättä arkoja aihelmia.

Kirja sijoittuu Turusen tuotannossa siihen laajaan osastoon, jossa kunnioitetaan sanoin ja kielikuvin karjalaista uudisraivaajasukupolvea. Mukaan on tullut myös ortodoksien kärsimystien kuvausta ja sodan kauhuja. Turunen on ansainnut mielestäni kirjoillaan myös palkintoja, vai pitänevätkö raadit niitä liian maanläheisinä ja kirveellä veistettyinä.

Jouko Varonen

 

 

Päin helvettiä? Panu Pihkala

Ympäristö on yhteinen asiamme

Miksi halutaan vaieta ympäristöasioista?

Panu Pihkala: Päin helvettiä?  Ympäristöahdistus ja toivo, Kirjapaja 2017

Aloin huomata, että ihmiset todella tietävät ja tuntevat, mutta eivät yleensä puhu. Vai missä puhutaan esim. ympäristöahdistuksen herättämistä tunteista? Mitä apua tarjotaan ihmisille, jotka ovat syvästi ahdistuneita näistä asioista. Suomessakin vallitsee monia psykologisia ja sosiaalisia vaikenemisen mekanismeja.”

On totuus, että monet maailman päättäjät, suurvallat erityisesti, suhtautuvat ympäristöasioihin ylimielisesti. USA:n presidentti on sitä mieltä, että ympäristö tulee toimeen omilla ehdoillaan ja ihmisten tekemiset eivät vaikuta ympäristömuutokseen.

Kirja on oikealla asialla. Todisteet ympärillämme kertovat järkyttävästä kärsimyksestä ja tuhosta. Pihkala näkee toivon laajoissa näkökulmissa johon sisältyy mahdollisuuksia, jotka kutsuvat tai vaativat meitä toimimaan. Toivoa ei ole ilman kriittistä ajattelua.

Kirjassa kootaan aikamme ympäristökirjallisuuden ajatuksia siitä, miten voimme olla mukana toimimassa ympäristön puolesta. Yleensä yksilöt haluaisivat osallistua ympäristön hoitoon, mutta eivät tiedä miten se tehdään. On jo tehtykin jotain ympäristön puolesta. On kierrätystä, on lajittelua, on sähköautojen tulo markkinoille. Mutta tarvittaisiin myös laajojen ihmisryhmien työtä ympäristön puolesta.

Pihkala puhuu virtahevosta tai elefantista olohuoneissamme. Ympäristöahdistus on asia, johon tulee kiinnittää huomiota. Myös masennus ja epätoivo voivat sisältää toivon siemeniä. Mm. Psalmien kirja on koskettava kokoelma ihmisten erilaisista tunteista. Siellä on epätoivoa, kaipausta ja toiveikkuutta. Siellä on vihaa, masennusta ja Jumalaan turvaamista. Siellä on kiitollisuutta, iloa ja ylistystä. Kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja myös jumalasuhteessa, miksei siis myös ympäristösuhteissa.

Jouko Varonen

 

 

 

Talvilajien olympiasankarit, Jari Porttila

Siiri Rantasesta Juha Mietoon

Talvilajien elävät legendat

Jari Porttila: Talvilajien olympiasankarit, Docendo 2017

Lydia Videman tunnettiin ensimmäisenä naispuolisena talviurheilulajien olympiavoittajanamme. Hän kertoo, että innokkaan huoltajan juottokeikka meinasi viedä häneltä olympiakullan. Lydia nimittäin sai suun täyteen mustikkasoppaa ja veti sitä henkeensä sillä seurauksella, että yskiessä ja vettyneitä silmiä selvitellessä hän ajautui pois ladulta.

Pertti Teurajärvi tunnetaan kultamitalistina miesten viestistä. Hän muistuttelee mieleen Eero Mäntyrannan, jonka avulla hän pääsi alkuun hiihtoharrastuksessa. Myöhemmin Eero tunnettiin mm. mister Seefeldinä, jonka palkintovyötä itsekin ihastelin Lapin matkallani Mäntyranta-museossa.

Veikko Kankkonen tunnetaan huimista hypyistään, sillä hän halusi aina hypätä pidemmälle kuin muut. Ja tietysti tunnelma sen kuuluisan suuren mäen kisan jälkeen oli maseutunut pirteissä, kun suomalaistuomarin takia Veikon hyppy tuomittiin kaatuneeksi ja Kankkoselta meni tuplakulta sivu suun.

Mäkikotka, kolmen kultamitalin mies  Matti Nykänen, oli urheilija jolla oli kivikkoinen tie paitsi urheilussa myös siviilielämässään. Kukaan ei aseta kuitenkaan kyseen alaiseksi sitä tosiseikkaa, että Nykänen on ollut suomalaisen itsetunnon kohottaja numero yksi.

Kirja on tehty elävistä legendoista. Mukana on kaikkiaan 17 talvilajien olympiavoittajaa, jotka vieläkin ovat keskuudessamme ja antaneet henkilökohtaisen panoksensa tämän kirjan toimittajalle.

Lueskelin kertomuksia mielenkiinnolla, vaikka monet legendoiksi jääneet sattumuksetkin tulevat kirjassa kerratuiksi. Silti on mukana paljon uutta ja vaikuttavaa, joka antaa taustoja noille hetkille, jotka ovat jääneet suomalaisten mieliin. Odotin tietysti mukaan myös manan majoille menneiden sankareiden luonnehdintoja. Jotenkin kirja ei ole täydellinen esim. ilman Kulta-Eeron (Mäntyranta) saavutuksia.

Jouko Varonen

 

 

 

Elämää ennen 60-lukua, Aino Moilanen

Tärkeä kirja

Tietoa lähihistoriasta

Aino Moilanen: Elämää ennen 60-lukua, Reuna kustannus 2017

Harvoin sattuu käteen kirjaa, joka herättää näin paljon muistoja. Synnyin vuonna 1949 maalaistaloon ja toden teolla, Aino Moilasen piirtämät maalaiskodin tavarat, työtavat  ja työvälineet olivat itselleni täyttä totta vielä kymmenvuotiaana ja senkin jälkeen.

Moni perheenisä joutui sotaan ja tietysti kävi niin, että kotiväki joutui sillä aikaa huolehtimaan kaikista maatalon töistä. Usein isä palasi, jos palasi ollenkaan, invalidina ja äidin työtaakka oli melkoinen. Lapset joutuivat talon töihin jo 10 – 15 vuotiaina. 15 – vuotias joutui usein tositoimiin metsätöihin, joita sodan jälkeen riitti.

Moilanen on tehnyt todella ansiokkaan työn tallentaessaan satalukuisen määrän esineistöä, elämää, työtapoja ja työvälineitä, joita tuohon aikaan tarvittiin. Silloin ei ollut televisiota ja radiotakin piti käydä kuuntelemassa naapurissa, jolla oli ollut varaa sen hankkimiseen. Ihmiset kävivät kylättelemässä toistensa luona.

Nostan hattua Moilaselle tärkeästä kulttuuriteosta. Itsekin olen tallentanut lastenkirjoihini vanhaa perinnettä, usein juoniainekseen sekoitettuna. Moilanen kertoo myös sen ajan juhlista ja tavoista. Kun nuoret eivät uskaltautuneet kysymään tytön kättä mennäkseen tämän kanssa naimisiin laitettiin puhemies asialle. Sentään kirjassa ei mennä yhtä pitkälle kuin Kalle Päätalo, joka kirjasi intiimit hetket ja jopa tilanteen kun nuori aviopari ei uskaltautunut lapsentekopuuhiin vaan paikalle oli kutsuttava kylänmies neuvomaan kädestä pitäen.

Moilanen jättää aremmat asiat, kuten eläinten teurastuksen tai muut ”lapsilta kielletyt” asiat kuvittamatta. Teksti on asiallista ja hyvin luettavaa. Moilasen kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, mutta pidin hänen teksteistäänkin. Tällaista kulttuuritekoa on odotettu ja nyt kirja on saatu kansiin. Toivonpa, että nykyajan nuoret löytävät tämän aarteen.

Jouko Varonen

 

 

 

Paossa Thomas Rydahl

Fuerteventuran erakko

Mafian jäljillä

Thomas Rydahl: Paossa, Minerva kustannus 2017

Fuerteventuran erakko pistää viimeiset rahansa taisteluviihteeseen. Vedonlyönnistä on liikkeellä huhuja. Mafia on kuulemma sopinut ottelun. Jostakin tihkuu tieto, tosin pientä palkkiota vastaan. On erakolla bisneksiä. Hän hoitelee jäljittämisjuttuja ja palauttaa kadonneet tavarat toimeksiantajalle. Joskus pitää etsiä myös ihmisiä ja tämän kirjan eräs juoni onkin ihmisen etsiminen, ja se homma ei ole aivan yksinkertainen. Erakko joutuu tekemisiin mafiosojen kanssa ja siinähän on henkikultakin vaarassa.

Toinen kertomus, jolla kirjaa johdatellaan eteenpäin, on tv- tähden tuleminen paikkakunnalle. Entinen tv-sarja tarvitsee jatko-osan vaikka tähti on jo vähän ikääntynyt. Nyt on tarkoituksena tehdä juttu kadonneen etsimisestä. Nainen etsii isäänsä, joka kuulemma elelee näillä main.

Thomas Rydahl ( s. 1974) on tehnyt erakostaan jo aiemmankin kirjan ja tietysti se on rankattu dekkarikirjallisuuden huipulle. Rydahl on tanskalainen kirjailija-akatemian kasvatti, joka on selvästikin siis koulutettu kirjailija, eikä synnynnäinen lahjakkuus. Edellisen romaanin oikeudet on myyty pariinkymmeneen maahan.

Kirja etenee lyhyin ajoin ja houkuttelee lukijan salakavalasti koukkuun. Päähenkilö, erakko-etsivä, on sympaattinen tyyppi eikä varmaan tahdo kenellekään pahaa. Mutta pahaksi onneksi hän on joutunut vihoihin erään mahtimiehen kanssa, ja kauhun tasapaino on ainut ase, joka estää vakavammat yhteenotot. Erakolla on nimittäin tietoa mahtimiehen edesottamuksista, jotka läheskään kaikki eivät kestä päivänvaloa.

Kirja on lukukokemus, jota voisi pitää erityisenä rikoskirjallisuutena, jossa on myös kaunokirjallisia tehoja. Minut kirja imaisi mukaansa ja tietysti meni pari viikkoa, ennenkuin rikoskiemurat selvisivät. Suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat pitkäkestoista ja laadukasta lukukokemusta.

Jouko Varonen