Elton John, Mestari, Into-kustannus

Tarkka elämänkerta mestarista

Elton John on nero

Tenho Immonen: Elton John, mestari, Into-kustannus 2018

Elton opiskeli nuorena pianonsoittoa ja hänet pantiin soittamaan jo 4-vuotiaana suvun juhlissa, vaikka poika häpesi tätä. Kuitenkin soittotaito eteni niin pitkälle, että Elton katsoi tulevaisuudenurakseen konserttipianistin työn. Pahaksi onneksi Eltonilta puuttui kuitenkin nuotinlukutaito. Sävelmiä hän kyllä osasi tehdä ja tavanomaisten tähden alkuvaiheiden jälkeen avautui mediajulkisuuskin ja albumit myivät niin hyvin, että yhden albumin tuloilla voi ostaa mahtihuvilan kuningatar Elisabethin naapurista”.

Kirjan tekijä on tehnyt tarkkaa työtä, jopa niin, että kokonaisuus karkaa välillä lukijan käsistä ja musiikintekijöillä, albumeilla,päivämäärillä, laulujen nimillä ja musiikkilalan vaikuttajilla, ym. kyllästetty teksti jo vähän väsyttääkin. Jos kuitenkin tarvitsee tarkkaa tietoa Eltonin vaiheista aina lapsuudesta asti, on tämä kirja oiva lukukokemus.

Anekdoottejakin on. Elton oli temperamenttinen, kuten suuret taiteilijat yleensäkin ja siinähän tulee joskus vaikeuksia, bändikaverit vaihtuvat ja tulevat uudelleen kuvioihin. Mediauutinen oli myös Eltonin päätös tulla ulos ”kaapista”. Hänellä oli kyllä heteroavioliittokin, mutta maltillisen homoparinsa kanssa hänen elämänsä tasaantui.

Uudessa-Seelannissa sattui kärhämä kun Reidiä ja Eltonia haukuskeltiin ”pariksi homppeliksi”. Turpakäräjien jälkeen Auclandin poliisi pidätti sekä Eltonin että Reidin. Heidät kuitenkin vapautettiin takuita vastaan esiintymään 34 000:n fanin yleisölle.

Nykyään, seitsenkymppisenä, Elton on lopettanut maailmankiertueet ja kiertueet kai yleensäkin, mutta levytuotanto on jatkunut. Itselleni on jättänyt muistijäljen Eltonin vaikuttava esiintyminen prinsessa Dianan hautajaisissa laululla Candle in The Wind. Kirja on tarkkaakin tarkempi katalogi Eltonin elämästä ja tuotannosta, jopa rönösyilevä ja vähemmän lukijaystävällinen.

Jouko Varonen

 

 

 

Vuorovaikutus asiakastyössä, Gaudeamus-kustannus 2018

Kannusta luovuuteen

Vuorovaikutus on ”tanssia”

Kaarina Mönkkönen: Vuorovaikutus asiakastyössä, Gaudeamus-kustannus 2018

Omat komkemukseni työyhteisön johtamisesta ovat opettajan, rehtorin, vararehtorin ja kirjoittajakouluttajan alalta. Tämä kirja puuttuu sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan muuttumiseen.

Kaarina Mönkkönen paneutuu kirjassaan mm. luovuuden merkitykseen asiakastyössä. Siihen olen itsekin painottanut ammateissani. Kun asiakas huomaa, ettei hänelle tarjota valmiiksi pureskeltua kapulakieltä, vaan paneudutaan häneen kokonaisvaltaisesti mahdollisuuksineen ja heikkouksineen on usein jää murrettu yhteistyössä ja pääseminen puuta pidemmälle mahdollista.

Kirjassa on paljon tapauksia onnistuneesta tai huonosti menneestä kommunikoinnista asiakkaan kanssa:

Asiakas tapaa hoitajan sovitusti keskustelussa. Hoitaja yrittää peittää mairealla hymyllään vastenmielisyyttään asiakasta kohtaan. Asiakas vaistoaa hoitajan epäaitouden ja kireyden ja ärsyyntyy hoitajan asenteesta. Hän alkaa suureen ääneen vaatia omahoitajan vaihtoa.”

Siis kehon kieli usein ratkaisee, onko kyseessä ”leipäpappi” vai työtään ja potilaitaan rakastava henkilö. Muistan opettaja-ajoiltani varoittavia esimerkkejä, kun rehtori käytti henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa opettajia ja lapsia kohtaan. Mutta koulutoimen hierarkia esti rehtoria saamasta ansionsa mukaan.

Koulutyössä oli ennen kerhoja, jotka nykyisin on poistettu tai ne on sijoitettu heti koulupäivän jatkoksi, jolloin oppilaat tarvitsevat lepoa ja välipalaa kotona. Niinpä he tulivat sankoin joukoin esim. ” luovan toiminnan kerhoon” joka alkoi klo 17.00 ja päättyi klo 18.30. Lapset oivalsivat, että ope tykkää heistä.

Nykyisin on liian paljon mentaliteettia, että opettajat väsytetään joutavilla koulutuksilla, kokouksilla ja palavereilla. Niinpä halua ylimääräiseen työhön pikkupalkalla ei enää ole.

Hyvä kirja. Näistä aiheista riittäisi paljon keskusteltavaa. Joskus kirja tosin teoretisoi liikaa. Malliesimerkit ovat mansikoita ”kakussa”.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Puutarhakirjeitä, Atena-kustannus

Puutarhatuntemuksia

Runoilijoiden kirjeenvaihtoa

Hannimari Heino-Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä, Atena-kustannus 2018

Tapahtuuko sinulle koskaan, että kun vaikka romaania lukiessasi olet keskellä jonkun toisen kertomaa tarinaa, näet sanojen takana ikäänkuin taustakankaan, kaiken takana lepäävän tutun maiseman? Minulle tapahtuu, ja usein! Ehkä siinä on myös jotakin samaa, mitä puutarha minulle pelkistyneimmillään on, kuin pohjapiirros.” …

Tätä kirjaa lukiessa tulivat mieleen monet harrastukset, joihin voi hurahtaa, vaikka ne joskus näyttävät vähemmän mielekkäiltä. Hevosfanit diggaavat heppoja, jopa sielunkumppaneina ja tietysti purjehtijat sanovat, että kaikki muu on turhaa paitsi purjehdus. Esimerkkejä on loputtomasti.

Tässä kirjassa puutarha poikii runomaailmaa esille. Kirjeenvaihdossa on runoja ja mietittävää melkoisesti, joskin tekstit joskus menevät vähän esteettisiin ohuuksiin, jos sallitaan sanoa. Minä olen puutarhan hoitajana jäähdyttelijä ja puutarha ei merkinnyt muuta kuin rasittavaa jokapäiväistä kastelua ja kitkemistä, jota sain lapsuudessa maatilalla tehdä itkun kanssa joskus pyöreitä vuorokausia.

Niinhän sitä sanotaan, että kaikkea lukemaansa on arvostettava, koska se on kansien väliin saatettu. Siispä näissäkin kirjeissä lienee viisauden siemeniä, jopa aforistisia oivalluksia:

– Tila varastoi tiivistynyttä aikaa tuhansiin hunajakennoihinsa.

– Kirjoittaminen on yksi menneen säilytyskeino.

– On Luonto temppeli, sen pylväät elävät.

– hiljainen lehti kertoo omalla tavallaan, mitä nyt juuri pitää tehdä

Kaunista, esteettistä, joskus myös realistisiin tunnelmiin menevää, runo-proosaa. Pidän tietysti tämäntyylisistä kirjoista. Ne ovat sitä kaunista pääomaa, jota henkisesti ehjänä säilyneet ihmiset voivat jakaa toisilleen ja lukijoille elämän rikkaudeksi.

Lisää, lisää!!

Jouko Varonen

 

 

Pyykorva ja muita eräkertomuksia

Eräjuttuja, assosiaatioita

Jutunjuurta erästelystä

Eero Eerola: Pyykorva ja muita eräkertomuksia, Myllylahti 2018

Eero Eerola on kirjoittajana ammattilainen ja erästelijänä hän kannattaa kotitarvekalastusta ja -metsästystä. Nykyiset hömpötykset kuten ”kalasta ja laske vapauteen” eivät kuulu Eerolan tyyliin.

Eerola kertoo mm. siitä, miten metsästysvietin omaava mies lähtee dead line – juttujen puristuksessa käväisemään läheisellä ruokintapaikalla, ihan vähäksi aikaa vain, mutta siitäpä miehelle sukenee päivän mittainen kurimus, kun hän ottaa kuin ottaakin haulikon mukaan ja läsäyttää saaliin keskellä järveä ilman venettä ja koiraa. Taas menivät dead-linet sekaisin. Eerolan tyyliin kuuluu tietynlainen ”rivien välissä assosiointi” joka on tietysti hauskaa, kun mies on myös kirjailija ja elämäntapakuvaltaan teoreetikko. Tällaiseen hommaan kuitenkin väsähtää vanha mies piankin, kun sitä samaa jauhamista ja filosofoimista jatkuu sivutolkulla ja jännitteitä ei löydy etsimälläkään.

Mitä tämä tarkoittaa, kun asiaa mietitään hiiren näkökulmasta? No tietenkin sitä, että kahdessa säkissä haisee kala ja molemmat on tutkittava. Ja jokainen pehmeältä tuntuva paulanpätkä on pureskeltava, koska juuri se saattaa olla tuo kala. Onhan se ainakin pehmeää.”…

Jotakin tiedän eräjutuista, koska olen Otavan Eränkävijän kisan kolminkertainen voittaja ja julkaisuja on tullut kymmeniä myös Kariston Erämaailmassa. Luulisin että eräjutun suola on tietynlainen henkilökemia erästelijöissä ja kiva huumori, jota ei esitellä rivien välissä hajanaisesti, vaan niinkuin erämiehet tekevät, suoraan asiaan menemällä.

Eerola vaikuttaa mukiinmenevältä eräkirjailijalta, kunhan vähentää tyhjäkäyntiä jutuissaan ja satsaa jännitteisempään ja novellityyliseen kerrontaan. Nykylukija kun kaipaa muutakin kuin veritippaa sen Suomen toiseksi viimeisen metsokukon nokassa. Taitaa kohta olla niin, että eräjutuissa pitäisi olla enemmän kuin puolet luonnonsuojelua ja -ihailua teurastuksen sijasta, koska A.E. Järvisen ajat ovat menneet tehometsästyksen ja -kalastuksen myötä.

Jouko Varonen

Saippuakauppias, Arktinen Banaani

Hurttia sotilashuumoria

Helppolukuinen Parkkari

Jukka Parkkari: Saippiakauppias, Arktinen Banaani 2018

Kurieversti Popov karahti keitetyn jokiravun väriseksi tuijottaessaan huoneeseensa astahtanutta tummasilmäistä kaunotarta. Hän oli ensin pompahtaa kohteliaasti seisomaan, mutta huomasi saman tien, että se oli käytännössä mahdotonta. Esteenä oli toinen seisonta. Kalu kiristi housuja, ja jos hän olisi ojentautunut täyteen pituuteensa , ei Natalia olisi voinut olla huomaamatta juhlavaa kohoumaa vasemmassa lahkeessa. ”

Parkkarin humoristinen tyyli miellyttää niitä lukijoita, jotka haluavat naureskella sotilashuumorille a´la Uuno Turhapuro. Parkkarin henkilöhahmot ovat vahvasti karrikoituja samaan tapaan kuin vaikka Mauri Sariolan dekkareissa parhaimmillaan. Jerry Cottonkaan ei ole kaukana Parkkarin ”esikuvista”.

Parkkari on myös tehnyt kirjan Salpalinjasta, joka saavutti jopa mediajulkisuutta. Lienee kuitenkin samantapainen yritys kuin Veikko Huovisen Veitikka Hitler, joka herätti jo saksalaisissa kiinnostusta, mutta kun he lukivat Aatusta, joka oli törski piereskelijä ja jonka kalu oli suuri kuin tukaanin nokka, väsähti sakujen kiinnostus kirjan kääntämiseen viimeistään siinä vaiheessa.

Tämä Saippuakauppias on kertomus suomalaisten harhautusoperaatiosta Suomenlahdella, jolla itänaapurin kiinnostus suomalaista merimiinatehdasta kohtaan ohjattaisiin vähemmän vaarallisiin aihelmiin.

Ei tietysti niin, että Parkkarin jutut olisivat täyttä puppua ja potaskaa, vaikka lähellä sitä ovatkin. Huumoria tietysti pitää olla, että kassakone alkaa kilkattaa. Sen ovat monet humoristit kokeneet, kun painokset nousevat yllättäen kuusinumeroisiksi.

Jukka Parkkari ( s. 1945) on toimittaja ja kirjailija, joka on toiminut Kansan Uutisissa ja Viikkolehdessä. Meriitteihin kuuluvat mm. Valtion journalistipalkinto ja Vapaudenristi.

Parkkarin teksti takoo maan rakoon monet sotatieteelliset kapulakieliset teokset, joista ei tule hullua hurskaammaksi. Näistä sotilasasioista pitää puhua huumorilla. Ne ovat niin raskaita, ettei niitä muuten kestä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

 

 

Pentti Linkola – Ihminen ja legenda, Siltala-kustannus

Linkola parantaa maailmaa

Suuren maailman hömpötykset kaatuvat

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola, Ihminen ja legenda, Siltala-kustannus

Itselleni on muovautunut kuva miehestä, joka toivoo tuhoa puolelle maapallon väestöstä, että täällä voitaisiin jotenkin elää ja luonto säilyisi joltisessakin tikissä. Joskus avustin kuvin samaa ”vihreää” lehteä kuin Linkola teksteillään. Siihenpä se tuntemus on jäänytkin.

Tämä kirja kertoo, että Pentin isä oli Helsingin kasvitieteellisen puutarhan esimies joka menehtyi Pentin ollessa kymmenvuotias. Linkola koki myös Helsingin pommituksen ajat ja muistelee miten pojat kiiruhtivat keräämään ilmatorjuntatykin ammuksen kiiltäviä sirpaleita.

Myöhemmin lintuharrastuskin veti puoleensa nuorukaista. Kun muuttolinnut tulivat keväällä, Pentti oli kuin pistoksissa ja suihki pyörällään lintupaikasta toiseen.

Myöhemmin Linkola suunnitteli mm. sodanvastaista kirjaa, mutta se jäi aikeeksi. Hän oli asepalveluksesta sitä mieltä, että sillä murskataan nuorista herkkyys, pehmeys, hellyys, säälintunto ja hyvänsuopuus. Taiteilijalle ja kirjailijalle armeija merkitsee todella luovuuden ja herkkyyden kuolemaa. Sen olen itsekin kokenut.

Linkolan tie johti lopulta ammattikalastajaksi ja toisinajattelijaksi. Linkolan mielestä Yhdysvallat on kaikkien aikojen roistomaisin roistovaltio: ” Yhdysvallat levittää taloudellista ja kulttuurista maailmanvaltaansa häpäisemällä, alistamalla ja nitistämällä.”

Linkolalla oli myös luennointitehtäviä yliopistoissa, joissa hän herätteli” nuorisoa ympäristöajatteluun. Luonnonsuojelun alalla Linkola teki yksin töitä, kunnes 1960-luvulla kansainvälinen luonnonsuojeluajattelu tuli Suomeen Linkolan avaamaa polkua.

Kirja on mielenkiintoinen ja hyvin toimitettu. Ehkä olisin lisännyt siihen lukijaystävällisyyttä vaikka taitollisin keinoin. Mieluusti palaan kirjaan vielä kertalukemisen jälkeenkin.

Jouko Varonen

 

 

 

Se on minun!, Molli ja Kumma, Hauskaa lomaa, Pasi, Lasten Keskus

Kivoja kuvakirjoja pienimmille

Elefanteista jättiläisiin

Katri Kirkkopelto: Molli ja Kumma, Lasten Keskus 2018

Anuska Allepuz: Se on minun!, Lasten Keskus 2018

Brigitte Weninger – Eve Tharlet: Hauskaa lomaa, Pasi, Lasten Keskus 2018

Katri Kirkkopelto on taitava lastenkirjojen tekijä, jolta onnistuu sekä tekstitys, että tyylikäs kuvitus ja taitto. Tällä kertaa hän kertoo tarinan, jossa on miettimistä aikuisillekin. Kun metsästä löytyvät suuret jalanjäljet, jotka voisivat kuulua jättiläiselle, alkaa pelko vallata Mollin ja Pikku Sisun. Mutta Molli ystävystyykin jättiläismarsun kanssa, jolla on ystävällinen katse. Pikku Sisu on kuitenkin toista mieltä.

Jutussa jättiläismarsun teema jää vähän puolitiehen ja se muuttuu Mollin ja Pikku Sisun spekuloinniksi ystävyydestään. Mielestäni jättimarsu oli kirjan mielenkiintoisin henkilö ja parhaiten kuvitettu. Kirjan kuvitus on todella viehättävä. Lieneekö teemoissa ollut myös kirjantekijän yksityisiä salaisuuksia? Jospa marsujättiläinen tulee esille uusissa Molli-kirjoissa.

Se on minun – kirja kertoo tutusta teemasta, yhteistyön voimasta. Norsut nimittäin näkevät puussa valtavan suuren eksoottisen hedelmän, jota myös pienet hiiret yhdessä tavoittelevat. Niinpä hiiret pääsevät ensin tavoitteeseen. Mutta onneksi puussa on useita maukkaita hedelmiä ja norsutkin oppivat turvautumaan yhteistyön voimaan, kun näkevät hiirten jo popsivan hedelmää. Opettavainen kirja, kertakaikkiaan.

Hauskaa lomaa, Pasi on lempeä kertomus siitä, että kesän riemut löytää lähempääkin, ei tarvitse lähteä kauas meren ääreen tai suurille rannoille. Siitä sopisi suomalaistenkin ottaa opiksi. Omassa kotipiirissä kun riittää kesäpuuhaa ja rantakin löytyy lähempää ja halvemmalla kuin suuret hietikot ja merenranta, jotka ovat tavoittamattomissa.

Kirjoittelen tätä hellekesän päivinä ja toden totta, kesän riemuja riittää pikkukaupungissakin, jossa ”suuri järvi” on pienen kävelymatkan päässä ja luontoa riittää vaikka muille jakaa. Etelän tunkkaiset turistikeskukset eivät ole puoleksikaan yhtä hyviä, paremminkin statuspaikkoja, joilla kehuskellaan naapureille.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

Suomen puolustusvoimat 100 vuotta, Edita-kustannus 2018

Puolustusvoimat – kansan turva

Maan hiljaiset unohdettu

Suomen puolustusvoimat 100 vuotta, Edita-kustannus, 2018

Tämä juhlakirja on täynnänsä militaarikuvia ja potretteja, sekä Suomen armeijan urotekoja. Tosi onkin, että Suomen puolustusvoimat tarvitsee uskottavuutta. Noista eettisistä asioista ja ”maan hiljaisten” kertomuksista antavat osviittaa esim. Timo K. Mukan, Väinö Linnan ja Pentti Haanpään ”kerettiläisiksikin” luonnehditut teokset.

Kirjaa en jaksanut lukea tarkasti, mutta totesin, että tarpeellista uhoa riittää. Välillä tosin on tuntunut, että liittoutumattoman maan johto on suinpäin menossa sotilasliittoutumien syliin. Onneksi siinä ei vielä ole onnistuttu.

Kirjan osa-alueita ovat suomalaisen sotataidon kehittämisen vuosikymmenet, puolustuksen salainen suunnittelu, kenttäkokeet ja tutkimukset, koulutus maanpuolustajiksi, materiaalihankinnat, raskaat sotavuodet, puolustusvoimat ja yhteiskunta, rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta, sekä puolustusvoimien tulevat vuosikymmenet. Kirja siis vaikuttaa paremminkin sotilaskouluttajien ohjekirjalta.

Joskus tulee mieleen oma inttiaika ja räksyttävät nuorukaiset, jotka yrittivät pehmittää huippupapereilla yliopistosta valmistuneen alokkaan itsetunnon simputtamalla ja henkistä väkivaltaa käyttämällä. Sanoisin, että tappamisen ymmärrän, jos siinä on tarkoitus suojella isänmaata, mutta koulutuksen ruohonjuuritasolla on jotain pielessä. Siitä kertovat jo suuret asepalveluksensa keskeyttäneiden määrät. Siis enemmän inhimillisyyttä sotilaskoulutukseen eikä joutavaa simputusta ja henkistä alistamista.

Toinen asia, johon soisin valtiovallan puuttuvan, ovat sodankäyneiden lasten henkiset traumat. Heille ei järjestetty minkäänlaista kriisiapua ja usein sodasta tulleet isät olivat fyysisesti tai vielä useammin henkisesti raunioita. Näissä olosuhteissa kasvoi sodan ”uhrien” toinen sukupolvi. Itse kuuluin tähän porukkaan. Pelko oli näiden lasten ja aviopuolisoiden ainainen seuralainen.

Kiitos vain kauniista puheista ja teorioista, mutta itse suhtaudun niihin omien kokemusteni kautta vähintään skeptisesti.

Jouko Varonen

 

 

Kätkö, Otava 2018

Lauttalan latauksen jälkipyykki

Hivenen puiseva dekkari

Jari Salonen: Kätkö, Otava 2018

Lauttalassa murtauduttiin Mor Dór – nimiseen kultasepänliikkeeseen. Saaliikseen tekijät saivat jalokiviä, kultaa, hopeaa ja joukon valmiita koruja.”

Homma alkaa selvitä vähitellen, kun komisario Zetterman tutkii asioita. Vanhassa hylätyssä kaivossa on suunnattoman kallis Rolex – kello, mutta se on vasta alkua. Kohta alkaa kaivinkoneen kauhassa nousta ihmiskalloja ja kokonainen rikoskopla, joka katosi ryöstön aikoihin teille tietymättömille.

Lueskelin ”väkisin” dekkarin kesälukemisena, koska sen tyylikeinot ovat vähissä ja kieli enemmänkin sanomalehtiartikkeleihin sopivaa kieltä. Jos vertaisi hommaa vaikka Reijo Mäen tai Matti-Yrjänä Joensuun dekkareihin, siitä puuttuu tärkeitä pointteja. Mäellä on railakasta huumoria ja Joensuu puuttui aikanaan myös rikollisten sosiaaliseen tilanteeseen.

Kirja junnaa paikallaan, varsinkin keskivaiheilla, sekä harrastaa toistoisuutta. Salonen jää dekkarillaan reilusti alle suomalaistenkin dekkareiden keskitason. Zetterman on tietysti vähän antisankari ja pehmomies, jos häntä vertaa moneen muuhun dekkarisankariin.

Neuvoisin Salosta etsimään vielä railakkaampaa ja omaperäistä tyyliä tämän päiväkirjanomaisen ja toimittajatyylisen tarinoinnin sijaan. Huumorin pilkahduksetkaan eivät olisi pahitteeksi. Edes inhorealismi ei nosta tätä dekkari liitoon.

Portaisiin johtavassa käytävässä otettu kuva oli mustavalkoinen ja hieman rakeinen, mutta se paljasti selvästi Uudistuvan vuosia jatkuneen juomisen jäljet. Vaikka vartalo oli hoikka, kasvot olivat viinan turvottamat ja ilmeisesti avunhuutoon avatusta suusta puuttui useampikin hammas.”

Kirjasta puuttuu siis se jokin, joka saa lukijan innostumaan, kukaties fanittamaan Salosta, joka on saanut jo kolme julkaistua kirjaa aikaiseksi.

Jouko Varonen

 

Mörkökirja, Haamu-kustannus

Mainio mörkökirja

Järvimonsterista kodittomaan kummitukseen

Harri István Mäki: Mörkökirja, Haamu-kustannus

Harri Istvan Mäki tunnetaan nuortenkirjojensa lisäksi työstään kirjoittajakouluttajana ja taidostaan tehdä myös mainioita kuvituksia kirjoihinsa.

Tämä Mörkökirja sisältää harmittoman letkeää ja lapsille sopivaa mörköhuumoria. Ensimmäisessä jutussa perustetaan mörköjen lomakoti ja tietysti sillä on kysyntää aavepiireissä. Eräässä jutussa mörkö vaanii suden asussa pieniä marsuraukkoja, jotka päättävät lähteä metsään nauttimaan seikkailusta. Niinhän ne Hannu ja Kerttukin lähtivät klassikkosadussa. Onpa taiteilija Istvánkin päässyt erääseen satuun mukaan – mörkönä tietysti:

Mörkö piirsi puita, pensaita, lintuja, hämähäkkejä, sammakoita, kukkia, leikkipuiston kiipeilytelineitä, leikkitrakroreita ja pilviä. Yhteistä kaikille piirroksille oli, että piirretyt esineet, koneet, olennot ja kasvit hymyilivät.”

Mäki on lastenkirjailijaksi oiva henkilö. Hän rakastaa mörköjä, vanhoja linnoja, kuunareita ja lisäksi kaikkea pientä ja kaunista. Pois se, että kirjailijan möröt olisivat pahiksia. Mäen möröt ovat ystävällisiä tai ainakin muuttuvat kilteiksi, jos olosuhteiden pakosta ovat muuttuneet vähän pahiksiksi.

Mäki tuumii itse, että kirjailijan ja tietysti lastenkirjailijan ammatti on unelma-ammatti ja kirjojen kirjoittaminen unelmointia. Työelämässä ei moista vapautta saa kokea. Lastenkirjailija ja kuvittaja saa hänen mukaansa nauttia mielikuvituksen rajattomasta käytöstä. Tarinoiden ja henkilöiden luominen on keksimistä, löytöretkeilyä ja seikkailua.

Luin mäen lukijaystävällisesti taitetut jutut todella innoissani. Niihin ei liity dramatiikkaa, vaan usein lähdetään pienistä asioista kehittelemään mörkötarinoita, joissa möröt ovat symppiksiä. Lisää tällaista Harri! Lapset tykkäävät näistä!

Jouko Varonen