Tästä ei saa puhua, S&S – kustannus

Johdatus metoo – ilmiöön

Miehen vai naisen alistamista?

Maaret Launis& työryhmä, Tästä ei saa puhua, seksuaalista väkivaltaa Suomessa, S&S 2018

Olin vaimoni kanssa vastavihitty aviopari. Olimme opettajia Kuhmon syrjäkylällä, minä johtajaopettaja ja vaimoni alaluokkien ope. Kun kävimme kirkonkylällä bussilla tuli joskus eteen vaikeita tilanteita. Niinpä paikallinen mies kouri bussin käytävällä vaimoani haaroista aivan sumeilematta. Vaimo ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota, joten minäkin jätin asian sikseen. Toisaalta, jos olisin puuttunut asiaan jämäkämmin, olisin kohta istunut poliisin puheilla väkivaltasyytteiden vuoksi, kukaties olisi napsahtanut sakkoja tai ehdonalaista. Asia vaivaa minua vieläkin, se siis jätti pysyvät jäljet.

Yhteiskunnan asenteet ovat muuttuneet metoo – kampanjan myötä. Elokuvaohjaajat ja muut ovat joutuneet karvaiden syytösten takia hankaliin tilanteisiin. Mutta lööppijutuissa on vain kapea otos tapauksista, ehkä 1%. Yleensä naisissakin on vikaa. Heillä on tapana käyttää seksiä uralla etenemiskeinona jopa parisuhteen muodostamiseen. Näistä ei kukaan arvonsa tunteva mies pukahda mitään. Kuvaavaa on että tästäkin kirjasta on jätetty pois miehiin kohdistuva henkinen ahdistelu. Usein mies pakotetaan naimisiin jo vähällä tuntemuksella, koska hän on hyvän näköinen ja hänen kanssaan voisi ekaksi tekaista lapsen, joka laittaisi miehelle pallon jalkaan.

Naisten varma keino on vedota miehen kyvyttömyyteen, jos hän ei ole valmis läheisempään kanssakäymiseen tai yhden illan suhteeseen. Kirjassa käsitellään tärkeitä aihepiirejä: huorittelua, kourimista, puskaraiskauksia, alaikäisten lähentelyä, toisen vallassa olemista, riistettyä lapsuutta, väheksyntää, aliarviointia, vähemmistöjen tilannetta, jne…

Kirja on toistoinen, mutta metoo- sanoma tulee siinä hyvin selvitettyä. Lueksin kirjaa päiväsydämen ja totesin, että paljon on mätää miesten ja naisten suhteissa. Samalla ajattelin, että miesten ja naisten seksuaalisuus toimii eri tavoin. Mies on paremmin toiminnan kannalla, kun taas nainen viisaana ajattelee tulevaa perhettä ja uralla etenemistä, miehen kiristämistä ja alistamista seksin avulla.

Jouko Varonen

 

 

 

Hölmö nuori sydän, Kirsikka Saari, Otava kustannus

Eläytyvästi kirjoitettu romaani

Analyyttista ja tuoretta kerrontaa

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän, Otava 2018

Jotenkin tuli Saaren kirjan tyylistä mieleen Anna-Leena Härkösen nautittava verbalistiikka romaanissa Häräntappoase, ehkä siksikin, että Härkönen kirjoitti romaaninsa 17-vuotiaana ja nuorten ehdottomuus ja toisaalta elämänkokemuksen tuoman viisauden puute tulevat Saarenkin kirjassa esiin.

Kiira on kokenut rakkauksia ennenkin, jopa alkavan raskauden, joka päättyi keskeytykseen. Mutta jokin Kiirassa viehättää Lenniä, jopa niin paljon, että kohta Kiira alkaa odottaa lasta myös Lennille. Nuoret päättävät pitää lapsen, mutta mukaan tulee muuttuvia tekijöitä, kuten Lennin viime hetkillä tapahtuvat suunnanmuutos punkkariksi, joka katkaisee nuorten suhteen ennenkuin vauva on edes tullut maailmaan.

Mutta kun on nuortenkirjasta kysymys, niin kirjailija tietysti luottaa turvalliseen loppuidylliin. Elokuvakin kirjan pohjalta ilmestyy ja Saari on niittänyt myös mainetta käsikirjoittajana Oscar-ehdokaaksi kohonneessa elokuvassa Pitääkö mun kaikki hoitaa.

Pidin saaren verbaalista valmiudesta ja nuorten elämän analyyttisesta lähestymistavasta. Kirja ei pitkään vanhentunut käsissäni, kun tunsin jo takakannen kolkuttelevan lukijaa. Romaanissa oli lisäksi lyhytajoinen tyyli, jossa Kiira ja Lenni olivat vuorotellen tapahtumien keskipisteessä.

Eipä lukija ehtinyt väsähtää kirjaa lukiessa, vaikka sen tyyli viittaa paremmin viihteelliseen nuortenproosaan. Käsittelyssä on kuitenkin varsin satuttava aihe, teiniraskaus. Nuorten pitäisi lukea tämä kirja opiksi ja ojennukseksi. Molemmilla nuorilla on ystäväpiirinsä, jotka auttavat minkä voivat. Kun Kiiran ystävät pyrkivät kannustamaan ja antamaan positiivisia mielialoja, niin Lennillä on jos jonkinlaista ystävää, jopa lopuksi äärioikeistolaisia kavereita. Pidin kirjasta. Kirjoittajalla oli riittävästi taitoa pitää lukija mukanaan. Jäänpä odottamaan Saarelta lisää hyvin kirjoitettua proosaa.

Jouko Varonen

 

 

 

Viisi vuodenaikaa, runoja, Jukka Itkonen

Jukka Itkosen runomaailmat

Minne moinen kiire johtaa?”

Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa, runoja, Kirjapaja 2018

Luontorunojen ja lastenrunojen genreen asettaisin nämä Jukka Itkosen riimittelyt. Kriitikkona sanoisin, että tarvittaisiin lisää paradoksia ja analyysia. Joskus tulee Itkosta lukiessa mieleen toinen luonnonrunoilija Jenni Haukio.

Itkonen kertoo leikkipuiston lapsista ja mummoista, mustan yön täysikuusta, kissasta ruohikolla, siitä miten joulun jälkeen joulukuusi on pelkkä neulasmuusi, pihan variksesta mustapäisestä, siitä miten aurinko luo säteen heinäsirkkaan, miten kaupunkikaniini pomppii kujalla, jne…

Tunnen Jukka Itkosen paremmin lastenrunoilijana ja lapsille sopivilta tuntuvat nämäkin hauskat runot. Mutta Itkosella ( s.1951) on ollut monia virkoja luovalla taipaleellan. Hän on kirjailija, runoilija, sanoittaja ja muusikko. Itkosen kirjallinen tuotanto sisältää kaikkea kuunnelmista ja käännöksistä novelleihin ja runoihin. Itkosella on ansioluettelossaan myös Finlandia Junior-palkintoehdokkuus. Musiikintekijänä ja laulutekstien kirjoittajana hänellä on monen tähtilaulajan lauluja tilillään ja Itkosen musiikkinäytelmä Astoria esitettiin vuonna 2003 Lahden kaupunginteatterissa. Oma sooloalbumi, Joko teitä on rakastettu, ilmestyi vuonna 2007.

Että mitä? Minulle jäi tälläkin kertaa se tuntuma, että Itkosen riimit eivät oikein toimi. Kirjoittajakouluttajana olen löytänyt paljon napakampia riimejä, jotka vievät runoa eteenpäin. Näyttää vähän siltä, että Itkonen antaa riimien kuljetella runojen sisältöä, eivätkä ne tuo yllätyksiä tai jäntevyyttä kokonaisuuteen, saati sitten syvyyttä.

Leikit on leikitty,/ ilta jo joutui/ lattialla on lelu/ Talo on hiljainen,/ katu on tyhjä,/ vaiennut liikenteen melu./ Hän nukahti tuoliin, / väsähti siihen./ Mitähän mielessä liikkuu?/ Hän keräilee tähtiä taskuunsa/ keinussa keinuu ja kiikkuu.”

Vakavasti otettavaksi runokokoelmaksi tätä Itkosen työtä on vaikea kuvitella, tai sitten kriitikkopaha ei enää ymmärrä tosi runouden päälle mitään.

Jouko Varonen

 

 

 

Markku Aro, 50 vuoden klassikot, Valitut Palat 2018

Lauluja Markku Aron taipaleelta

Kestosuosikin parhaat

Markku Aro, Käyn uudelleen eiliseen, 50 vuoden klassikot, 2CD, Valitut Palat 2018

Tasaisen varmalla iskelmälaulusuosikilla Markku Arolla ( s. 1950) on ollut lukuisia hyviä hittejä sekä esiintymisiä Euroviisuja ja Syksyn säveltä myöten. Hän on ehkä jäänyt turhaankin muiden aikalaistensa varjoon iskelmälaulajana.

Arolla on persoonallinen tapa tulkita lauluja ja hänen kehonkielensä kertoo siitä, että hän rakastaa sitä mitä tekee työkseen.

Pitkäsoittolevyjä Arolta on ilmestynyt 50 vuoden aikana kaksikymmentä. Tämä kokoelma tuo kuultavaksi Aron laulujen koko kirjon. Mukaan mahtuvat mm. Käyn uudelleen eiliseen, Kertoisin sanoin suoraan sen, Hyvännäköinen, Tie uuteen päivään, Oo mikä nainen, Jestas sentään, Moskiitto ja mitä niitä onkaan.

Olen aina tykännyt Aron tyylistä ja ulkoisesta habituksesta. Hänestä henkii humoristinen ja lämmin suhde kuulijoihin, vaikka keikkaelämä on joskus raskasta ja kuluttavaa.

Kuuntelin kokoelman läpi huolella ja totesin, että mukana on sekä ikihittejä, että vähän tuntemattomampaakin materiaalia.

Kooste on Aron ystäville todella aarre. Aro itse tuumii tästä kokoelmasta:

Toivottavasti nämä laulut tuovat mukavia muistoja menneiltä ajoilta ja nautitte niiden kuuntelemisesta. Itselleni tämä projekti toi monia hienoja kappaleita esiin vuosikymmenten takaa, jotka olin jo melkein unohtanut. Noihin vuosiin mahtuu todellakin paljon hienoja käännöskappaleita sekä kotimaisia sävellyksiä ja sovituksia, joita on ollut ilo levyttää loistavien muusikkojen ja kapellimestarien kanssa.”

Aro kuuluu kuolemattomiin nimiin suomalaisella iskelmätaivaalla ja tämä kokoelma tuo ansaittua arvostusta hänen uralleen.

Jouko Varonen

 

 

 

Kansanmusiikin suosikit, Valitut Palat

Maukkaita musiikkihetkiä

Nostalgista, upeaa

Kansanmusiikin suosikit, 2CD, Valitut Palat 2018

Kansanmusiikin suosikeissa löytyy paljon sellaista antia, joka koskettelee myös ikääntyvämmän väestön tunteita. Mukana vilahtelevat Kaustisen Purppuripelimannit, Veikko Ahvenainen, Tapio Rautavaara, Hortto Kaalo,Värttinä, Eero Piirto, Vesa-Matti Loiri, O. Hotakainen viuluineen, Marjatta ja Martti Pokela, Cumulus, Nils Aslak Valkeapää, Leikarit, Anna Mutanen, Tallari, Pihasoittajat, Sakari Kukko, Viskurit, Koinurit, ja mitä niitä onkaan.

Kansanmusiikki pysyy ja paranoo. Aina on tarvittu reipasta menoa, jota tarjotaan faneille, mm. Kaustisen pelimannijuhlissa. Itseäni miellytti suuresti tämä mahtava kooste. Soittelin sitä uudelleen ja uudelleen, eivätkä esitykset tuntuneet vielä puuduttavilta. Raikas esitystapa, suomalaiset kansansoittimet yhdistettyinä myös klassisiin, ovat oiva kooste. Tietysti tarvitaan myös tulkitsevia ja asiansa osaavia laulajia tai kuoroja.

Nykyisiä kansanmusiikin esittäjiä voitaisiin kuvailla vaikkapa itsensä Väinämöisen perillisiksi. Kansanmusiikki on usein muistinvaraista soittelemista. Toisaalta perinne ei ole pelkästään muistin varassa. Siitä ovat todisteina virret, arkkiveisut ja vanhat nuottikirjat. Tämä kooste sisältää musiikkia noin viidenkymmenen kansanmusiikin soivalta ajanjaksolta. 1960 – luvun loppupuolella kansanmusiikki koki uuden rikkaan nousun ja loppua ei ole näkyvissä.

Itse olen tykännyt soinnutella melodioita pianolla, kitaralla, huilulla ja harmonikalla. Harmonikan soitollakin on monta ihailijaa. Itse kuulun niihin. Inspiraation tullen olen sanoittanut ja säveltänyt omia laulujani. Kun toimin koulunjohtajana, oli minulla tapa mm. musiikkikerhossa opastaa lapsia omien laulujen säveltämiseen ja sanoittamiseen. Nuottilehtiä kertyikin melkoinen määrä mappiin. Niinpä musiikin teko ja esittäminen jäi oppilaille mieleen ja useista kehittyi muusikoita jopa tangokuninkaallisia.

Huikea kokoelma, jonka pitäisi kuulua jokaisen suomalaisen levyvalikoimiin.

Jouko Varonen

 

 

 

Valppaat pelastajat, Kekseliäät keksijät, Sanoma Media Finland

Apinaluolasta ilmapallolentimeen

Innovaatioita kerrakseen

Rusty Rivets: Kekseliäät keksijät, Sanoma Media Finland 2018

Ryhmä Hau: Valppaat pelastajat, Sanoma Media Finland 2018

Rysty Rivets – ja Ryhmä Hau – kirjat ovat nykyaikaa. Lapset kuulemma pitävät niistä kuin konsanaan jäätelöstä ja muffinseista.

Kekseliäs Rusty ja hänen ystävänsä Roosa joutuvat taas hieromaan älynystyröitään, kun Lasse poika on varomaton ja kokeilee ilmapallolentimessä istumista. Sattuu nimittäin pieni onnettomuus, kun lennintä pitävä naru irtoaa ja Lasse lähtee ypöyksin ilmojen teille.

Toisessa Rusty Rivets –  tarinassa lapset kehittelevät robottia, joka jakaa muffinseja juhlaväelle. Muffinsit tekee tietysti Leivosmaatti, joka muistuttaa vaalenapunaista muffinsia. Pahaksi onneksi uusi muffinsien tarjoiluun kehitetty robotti tarvitsee vielä vähän korjauksia. Hymyilyä herättävien vaiheiden ja mielikuvituksellisten keksintöjen jälkeen muffinsit saadaan juhlaväen käteen robottivoimin.

Kirja on todella mainio lapsille, jotka haluavat innovoida uusia keksintöjä itsekin Rusty Rivetsin antaman esikuvan mukaan. Siitähän on kysymys myös nykyisessä koulukasvatuksessa, joka pyrkii opettamaan lapsille innovointia ja mm. uusien teknisten visioiden keksimistä.

Ryhmä Haulla on taas muita pulmia. Pitää pelastaa Taitolentäjä Ässä vioittuneesta koneesta ja seikkailla viidakkotemppelissä, jonne ystävälliset apinat odottavat uutta apinajohtajaa. Tarinasta tulevat mieleen aivan elokuvan Kadonneen aarteen metsästäjä – tunnelmat. Kolmannessa tarinassa Ryhmä Hau auttelee Herra Totterin, pitsanleipojan, jyrkänteen reunalle livenneestä autostaan.

Tykkäsin kirjoista joissa nykylapselle puhutaan oikeaa kieltä. Tekstissä vilahtelevat nykyajan tekniset laitteet ja tarinat varmaan miellyttävät lapsia, jotka oman opettajan tietämykseni mukaan hallitsevat jo tietokoneenkin salat paremmin kuin opettajansa.

Aika muuttuu ja lastenkirjojen on pysyttävä ajan hermolla. Mutta lämpimät teemat ja loppuidyllit onneksi säilyvät hurjista seikkailuista huolimatta.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Erämaailma 2018-2019, Karisto-kustannus

Kämppälukemista erämiehille

Kivoja, erähenkisiä juttuja

Erämaailma 2018 – 2019, toim. Minna Klapuri, Karisto-kustannus 2018

Näyttääpä siltä, että nykyerästelijöille, siis tosi jäärien jälkipolville, kelpaa saaliiksi paistiahven tai lapin miehen halveksima jänkäkoirakin. Mutta tärkeintä lienee, että ollaan luonnossa, ja nautitaan tunnelmasta malliin ”nyt metsä kirkkoni olla saa”. Niitä muistoja ei jälkipolvilta oteta pois, kun he saivat olla papan kanssa kalalla.

Kirjassa päästään tällä kertaa myös huumorin makuun joissakin jutuissa, kuten kahden eräpoliisin kokemuksia kuvaavan Seppo Saraspään tarinassa. Hillareissulla voi parhaassa tapauksessa saada suolammesta myös körmyniskoja ahvenia reppuun, tai jos lähtee peräti Inarinjärvelle kanootin kanssa, niin melko varmasti jupuilee kohta selkäevä purjeena taisteleva harjus siiman päässä. Mutta entäpä kun kahteen siimaan tarttuu yhtä aikaa jättiharri ja ne sotkevat siimat keskenään? Jätetäänpä jännitysmomentti jokaisen itsensä luettavaksi.

Kirjassa on kivasti myös naisnäkökulmaa mukana, vaikka kustantajan maineikkain eräkertoja-nainen Aini Tahvanainen ei enää taidakaan olla listoilla mukana. Tykkäsin ennen Ainin tyylistä, jossa oli lämmintä huumoria ja miehisen uhon ymmärtävää taltuttamista.

Matti Kettunen on lapsenlastensa kanssa kalassa, kuinkas muuten kun vaarille on jo kertynyt pieniä kalamiehiä matkaan. Vinotassu – tarinan nimihenkilö on kettu, joka on joutunut kerran rautoihin ja vioittanut tassunsa. Siitäpä moinen lisänimi ja legenda saatiin aikaiseksi, kun kettu kiersi sen jälkeen kaukaa raudat ja ansat.

Hivenen aneeminen jälkimaku jäi tämänkertaisesta Erämaailmasta. A.E. Järvisen ajat ovat ohi ja nykytarinoiden  erästely on suurelta osin puuhastelua. Juttuja voisi tietysti auttaa huumori ja kiva dialogi, yhdistettynä luonnonkuvaukseen ja henkilöiden välisiin jännitteisiin. Itse kuitenkin Viihdyin kirjan parissa ja tietysti kun kutsu kirjolohisopalle kuului alakerrasta, tuumin, että sepä siitä tällä kertaa. Vanhojen eräjäärien aika alkaa olla ohi ja hyvä niin. Mutta yhtä en anna anteeksi, kirkasta lohisoppaa, jos kerran kermaa on jääkaapissa saatavilla.

Jouko Varonen

 

 

 

Huomenna kevät palaa, Otava-kustannus

Lapsinäkökulmia vuoden 1918 tapahtumiin

Koskettava kirja

Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa, Otava 2018

Kirja kertoo Eevasta ja hänen pikkuveljestään Einosta sekä ikuisesta koston mielialasta. Sanotaan, että jos vanhoja kaunoja kantaa mielessään, niin siinä samalla pilaa myös nykyisyytensä. Eevalla ja Einolla on kuitenkin niin huonoja muistoja vuoden 1918 tapahtumista, vankileiristä ja isän lähdöstä punaisten riveihin, että sellaisista ei aivan helpoilla liturgioilla selviä. Eeva on pikkuveljensä tuki ja turva myös vankileirillä Hennalassa.

Kuvaus siirtyy piankin Amerikkaan, jossa Hennalan vankileirin teloittaja tekee valelääkärin hommia. Kun Lahdessa asuvat Eino ja Eeva löytävät samaisen Henrikin, alkaa tietysti kostomieliala nostaa päätään.

Kirjassa on erotiikkaa, väkivaltaa, inhottavia ihmisiä, jne… Kokonaisuus muuttuu vähitellen myös alun rauhallisista maalaisidylleistä, sekä isän ja äidin vähittäisestä masentumisesta tummiksi lapsinäkökulmiksi, joista kansalaissotaa ei ole paljon kuvattu

Lahtelainen Pasi Pekkola ( s. 1981) tuntuu hallitsevan asiansa ja mikä parasta hän osaa luoda uskottavaa fiktiota, eikä turvaudu dokumentteihin. Niinpä nyt lieneekin Finlandia-raadilla pohdittavana mitkä viime vuosisadan alkua käsittelevistä kirjoista otettaisiin ehdolle. Pekkola, nuori lupaus, sinne olisi ehdottomasti saatava mahtumaan.

Pekkola on työskennellyt mm. toimittajana, ja ammattiurheilijana. Ulkomaan kautensa jälkeen hän palasi synnyinseudulleen keskittyäkseen kirjoittamiseen.

Kirja on hyvä, ottaen huomioon, että aiheesta on kirjoitettu paljon myös keskitason alle jäävää proosaa. Itseni nappasivat kirjassa mukaansa erityisesti Eevan ja Einon lapsuuskuvaukset ja juonenkäänteet aina aikuisuuteen asti, sekä lopun trilleriksikin kääntyvä tyyli.

Jouko Varonen

 

 

 

Ihmisyyden vuoksi, Päivi Lipponen, WSOY

Päivi Lipposen hyytävä romaani

Kirja joka pitää lukea

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi, romaani, WSOY 2018

Päivi Lipponen, poliitikko Paavo Lipposen vaimo, päätti että elämällä on tehtävä jotakin muutakin kuin toista tohtorinväitettä tai lääkäriksi opiskelua. Vaikeista sairauksistaan eroon taistellut Paavo tuumi, että ei tohtorinväitteitä tai lääkärin papereita, vaan jotakin mieleistä. Niinpä Päivi kirjoitti tiiliskiviromaanin joka sijoittuu vuosiin 1917-1945.

Kirjassa on osa arkistoista lainattua, osa omaa fiktiota, viiltäviä kohtaloita ja lukuroomaaniksikin kelpaavia juonenkulkuja. Eräs päähenkilöistä on Aila, joka ajautuu Saksaan töihin, koska kihlattu taistelee itärintamalla ja näin olisi mahdollisuus tavata häntä vähän useammin. Hän näkee miten Ukrainassa talutetaan kolmeasataa juutalaista kohti tuntemattomia kohtaloita natsien toimesta.

Aila jähmettyi ikkunan ääreen muistaessaan mitä Hans oli kertonut. Hän halusi huutaa: – Älkää antautuko, teitä on enemmän, nouskaa vastarintaan, joku teistä voi paeta! mutta ei hän rohjennut. Hän pelkäsi, että joku sotilaista huomaisi hänen varjonsa ikkunassa, jos hän puuttuisi tilanteeseen, mitä tapahtuisi. Kuten Hans oli kertonut, juutalaisten auttamisesta oli säädetty kuolemanrangaistus.”…

Kirjassa on useita elämän- ja rakkaustarinoita, jotka eivät aina pääty onnellisesti. Aika on huono, se ei säästä ketään, vähiten juutalaisia. Myös Hans joutuu tilille 2000-luvulla natsiyhteyksistään. Hän myöntää  toimineensa vartijana ja tehneensä velvollisuutensa, mutta se ei tunnu riittävän tuomareille.

Kirja on kiinnostava romaanimuotoinen kannanotto arkoihin aiheisiin. Teksti on joskus niin vakuuttavaa ja todella autenttisentuntuista, että lukijalla, kuten minulla, kulkevat kylmät väreet pitkin ihoa. Pitihän kirja lukea ihan takakanteen asti, kun jäin koukkuun Lipposen maalaamiin ihmiskohtaloihin.

Menestystä vain esikoisensa kirjoittaneelle kirjailijalle ja toivotaan jatkoa romaanikäsikirjoitusten parissa. Tämä aihe on kuolematon. Haavat eivät umpeudu. Lipponen on repäissyt vielä muutamia arpia vuotaviksi haavoiksi. Sen hän tekee ihmisyyden vuoksi, ettei totuus unohtuisi ja voisimme oppia jotakin menneistä vuosista.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Elizabeth ja Philip, Kuninkaallisen avioliiton tarina, Minerva-kustannus 2018

”Onhan tässä seisoskeltu”

Mainio teos kuninkaallisesta avioliitosta

Ingrid Seward: Elizabeth ja Philip, Kuninkaallisen avioliiton tarina, Minerva-kustannus 2018

Kun prinssi Philip jäi eläkkeelle velvollisuuksistaan, hän naureskeli jotenkin tähän tapaan: ” Onhan tässä tullutkin jo seisoskeltua.” Lausahdus kuvastaa hyvin hänen työtään, johon tärkeänä osana kuului seisoa pari-kolme askelta kuningattaren takana juhlallisuuksien aikana.

Kuningatar oli verbaaleilta kyvyiltään vähän vaisumpi kuin sujuvasanainen ja vitsikäskin Philip. Toisaalta asiassa voi olla myös viisautta, koska kuningattaren jokaista sanaa helposti siteerattiin lehdistössä ja virheitä tai sammakoita ei kannattanut päästää suustaan. Kun tuli tieto prinsessa Dianan kuolemasta, tokaisi kuningatar kuitenkin hätääntyneenä lausahduksen, joka on jäänyt monelle mieleen: – Olikohan jarruja käsitelty?

Kirja kertoo epäsäätyisen avioliiton alkuvaiheista ja Philipin, pennittömän hurmurin kyseenalaisesta saksalaistaustasta, perheen ilon ja murheen hetkistä, joissa Philipin rooli oli muutakin kuin seisoskelua. Hän on ollut vahva tuki ja turva kuningattarelle ja sopeutunut kuninkaallisen elämän kiemuroihin mukisematta. Joskus hän on tietysti saanut kuulla, että kollegoilla, jos sitä sanaa voi käyttää kuninkaallisista puolisoista, on elämä ollut helpompaa.

Kirja vilisee anekdootteja ja on siinä mielessä hyvä elämänkerta. Lukijan mielenkiinto säilyy ehdottomasti aivan takakanteen asti. Tietysti kirja on tehty tiettyä kuninkaallista shapluuna käytellen. Vielä riittää kuitenkin aineistoa ja oivallisia kuvatallenteita parin elämästä katseltavaksi. Elizabeth on ollut hyvin dominoiva henkilö myös suvun suhteen aina näihin päiviin asti.

Kuningattaren myötätunto Dianaa kohtaan loppui kuin seinään, kun Panoraman haastattelu tuli televisiosta 20. marraskuuta 1995. Pelkästään Englannissa 15 miljoonaa ihmistä seurasi ohjelmaa, jossa Diana kertoi avioliitossaan olleen kolme ihmistä.”…

Jouko Varonen