Kuukausi: lokakuu 2018

Roosan ramppikuume

Salama voittaa aina – melkein

Autot, Tankki täynnä, Sanoma Media Finland 2018

Rusty Rivets, Rusty rokkaa, Sanoma Media Finland 2018

Rusty Rivets- ja Autot-sarja varmaan koukuttavat lapset piankin. Ystävyyden voimaa huokuvissa jutuissa on riittävästi myös pahiksia, varsinkin Autot-sarjassa. Parasta on, että lapsille tarjotaan loppuidylli hyvien lastenkirjojen malliin.

Rusty rokkaa – kirjassa seikkailevat Rusty ja ystävät, Roosa, Bottisaurus ja bitit. Sparkton Hillsin kykykilpailu lähestyy, mutta Roosa-parkaan iskee ramppikuume ja harjoitukset epäonnistuvat aina, kun vähänkin katsojia on paikalla.

Kirjan teema on tuttu monelle lapselle. Opettajana ollessani huomasin ramppikuume-ongelman mm. laulunkokeen aikana. Yksin laulaessa muutamista lapsista ei päässyt inahdustakaan. Niinpä annoin lasten esiintyä ystäviensä kanssa ja esiintyminen onnistui iloisissa merkeissä.

No Roosa saa robottiyhtyeen kavereikseen ja esitys onnistuu. Kiki ooppera-apina tosin voittaa, mutta Roosa on hyvä Kakkonen ja iloitsee suuresti sijoituksestaan. Kirja on tarttunut todella tärkeään kouluikäisten lasten ongelmaan. Aina ei tarvitse voittaa.

Tankki täynnä- kirjassa nähdään vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Useimmiten Salama Mc Queen voittaa, mutta ei aina. Joskus on pahiksia mukana, kuten vaikka formulakisoissa, jotka yrittävät parhaansa käyttämällä luvattomia kikkoja. Mutta maalissa tilanne usein kääntyy ja loppuidylli on varma lukijoille.

Pidin kirjoista. Tankki täynnä – kirja tuo lukijan eteen värikkään autourheilumaailman lieveilmiöineen. Mukana on riittävästi tapahtumia ja säpinää. Hauskat autohahmot vielä stimuloivat lasten mielikuvitusmaailmaa. Onneksi Salama lopussa jää toiseksikin. Liian yksipuolinen sankarin menestyminen kun vähän latistaisi kertomusten antia.

Jouko Varonen

 

 

 

Kehonrakentaja opastaa

Innovatiivisia harjoitusohjelmia

Jouni Virtamo/Jouni Lehtonen: Mika Nyyssölä, Giant Killerin treeniatlas, Docendo kustannus 2018

Minulla oli tiettyjä odotuksia kirjan suhteen, kun itse käyn kuntosalilla jatkuvasti neljä kertaa viikossa, joskus viisi.

Huomasin kuitenkin pian, että Julkkis Nyyssölä lähtee kehonrakennuksen ja voimaharjoittelun aaltopituuksilta ja tavalliset tallaajat sortuisivat sellaisten punttimäärien alle, mitä Nyyssölä ja kumppanit nostelevat.

Nyyssölä kuitenkin jakaa ohjeita, joista voi olla apua kuntosalin peruskuluttajillekin:

– Kun yksinkertaisen riisuu, jäljelle jää vain tärkein.

– Ongelmaksi muodostuukin se, miten poimia suuren tietotulvan joukosta oikea, asiallinen ja toimiva tieto.

– Aloittelijoiden on hyvä tiedostaa, että saliharrastuksen alkumetreillä riittää hyvin perusliikkeistä koostuva treenitapa.

– Vanha sanonta ” Roomaakaan ei rakennettu päivässä” on tässä kohtaa osuva.

Kirja on mahtavasti kuvitettu kokonaisuus. Valtaosa kuvista on punttien kanssa äheltämistä, irvistelevä ja lihaksikas mies esittelee kuvissa hauiksiaan ja reisiään. Mutta kun tutustuu tietoihin, ja Nyyssölän ohjeisiin, huomaa, että jokaisella punttisalivariaatiolla on oma tärkeä ja persoonallinen mallinsa juuri tietyn lihasryhmän harjoittamiseen.

Itse olen tyytynyt katsomaan kuntosalilaitteen taulusta, mitä lihasryhmiä mikin kone kehittää. Sen seikan, jota Nyyssöläkin painottaa, että keho tottuu helposti samana toistuviin suoritteisiin, olen kyllä huomannut. Tarvitaan variaatioita, toistojen ja rasituksen muuntelua, sekä muita kikkoja, joilla kuntoilusta saa mielekkään. Nyyssölä myös tuumii omakohtaisena kokemuksenaan, että liian tiukalle ei pitä vetää varsinkaan alussa. Jos joku suorittaminen ottaa toisena päivänä koville ja keho joutuu hapoille, kannattaa vähentää kuormitusta tai levätä vähän toistojen välillä.

Nyyssölä on saanut kroppansa näyttäväksi. Kirjassa on varmaan satalukuinen määrä miehestä otettuja kuvia selosteineen. Mutta se tekeekin kirjasta tavallaan helppolukuisen ja jokaiselle sopivan ohjekirjan.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Seppo Tiitisen askelissa

Kekkosesta Vladimiroviin ja Koivistosta Stasiin

Pekka Ervasti & Seppo Tiitinen: Tiitinen, vakoilijoita ja veijareita, Otava 2018

Seppo Tiitinen on aina vaikuttanut minusta lupsakalta vanhan kansan mieheltä, jolla oli toisaalta silmät niskassakin kun hän toimi Suopon pomona. Suopon tehtäväkenttään kuului mm. vastavakoilu ja vakoilun estäminen. Veijariksi nimetty Vladimirov oli kuin entisaikojen juoruämmä, joka piti valtaapitävät, mm. Kekkosen hyvällä mielellä ja ns. salaisuudet vaihtoivat kuulijaa niin Suomessa kuin Neuvostoliitossa.

Kun Tiitisen kirjaa lukee, tekee mieli harpata ns.Tiitisen listaan jossa oli suuri määrä, jopa väärinkirjoitettuja suomalaisnimiä, joita länsi-saksalaiset epäilivät Stasin vakoojiksi tai ainakin halusivat listallaan antaa töitä mm. Tiitiselle.

Nyt eläkkeelle jäänyt Tiitinen tuumii, että hän keskusteli presidentin kanssa listasta ja he tulivat johtopäätökseen, että lista ei aiheuta toimenpiteitä. Tiitinen onkin kommentoinut, että nimet ovat häneltä unohtuneet ja listaa on tuskin enää saatavissa.

Mutta itse Tiitisen lista – käsite on niin syvälle juurtunut skandaalia janoavien journalistien mieleen, että tuskinpa Tiitinen koskaan pääsee siitä eroon.

Tiitinen kirjasi kaikki tärkeät keskustelut tarkkaan ylös ja tallensi ne kassakaappiinsa. Kun katselee vaikka kuvakavalkadia niin Tiitinen on ollut monessa mukana. Jotenkin tuntuu tutulta, että kirjan päähenkilö paistattelee linssiluteena milloin Ruotsin kuningasparin milloin Vladimir Putinin tai jonkun muun silmäätekevän vierellä.

Olen aina sympatiseerannut Tiitistä. Hän edustaa lupsakkaa savolaista tyyliä, jossa tärkeintä on maalaisjärki, eivätkä kapulakieliset liturgiat. Kun hän läksi eduskunnasta eläkkeelle, jäivät jäljelle saappaat, joita täyttämään tarvitaan tusina nousukasta.

Kirja on vähän kuivahko ja toistoa sekä takaumia täynnä. Ymmärrän kyllä, että Tiitisen ei kannata avata sanaista arkkuaan levälleen edes eläkkeellä. Jonkin verran on kuitenkin huvittavia anekdootteja mukana. Varovainen tyyli toisaalta pitkästyttää lukijaa.

” Suomen tulevaisuus ei näytä lainkaan huonolta. Meistä itsestämmehän se on kiinni. Miten tahansa ei kuitenkaan voi toimia. Kun vastuullisesti pidämme huolta omista eduistamme, niin meillä on kaikki edellytykset selviytyä jatkossakin.”

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

 

Eron analyysi

Kosto on suloista

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla, Tammi 2018

Tytössä taitaa olla ADHD – piirteitä. Niin luultavasti miettii Juri kun tyttö rikkoo kiukuspäissään suuren peilin. Se on sillä siisti. Juri lähtee, mutta ero seurustelukumppanista ei ole tytölle yhtä helppo. Hän on kostonhimoinen, kuten moni muukin, jota on juksattu pahemman kerran. Panostajaystävä tulee hätiin ja niinpä räjäytetään aluksi Jurin postilaatikko. Muutakin jäynää on odotettavissa.

Tytön pään sisällä kiehuu siihen malliin, että lopulta ei huvita lähteä töihinkään pariin päivään, vaikka hänellä on empaattinen pomo, joka ehdottelee palaverissa kautta rantain jopa kallonkutistajaa.

Niemisen aiempi kirja Avioliittosimulaattori ( 2013) pääsi oitis teatterilevitykseen ja ehdokkaaksi HS:n kirjallisuuspalkinnolle. Niemisen kieli rikkoo tavanomaisen lukuromaanin rajoja, sillä tämän kirjan päähenkilö on hivenen ylivilkas tapaus ja sehän heijastuu minäkertojan verbaaliin tilitykseen.

Totta kai kirja on taitavasti tehty. Kirjoittaja varoo rakkausromaanien kliseitä ja antaa tytön koheltaa todella vallattomasti. Minä tykkäsin kirjoittajakouluttajana Niemisen tekstistä, joka on ilmaisuvoimaista ja napakkaa.

Tytöllä on myös mielikuvitusystävä surua selvittämässä. Kissa tulee aina esille sopivissa paikoissa ja sen ilmeitä voi tulkita aina omalla tavallaan. Tärkeintä, että on joku mukana vaikeassa elämäntilanteessa. Tällaista tapaa monessa lastenkirjassa. Itsekin olen käyttänyt kikkaa joissakin lastenkirjoissani.

Että mitä? Niemisen teksti tempaa mukaansa, on joskus toistoista ja pitkästyttävää, mitä tulee teemojen kuljetteluun. Mutta räväkkä verbaali ilmaisu ja humoristinen analyysi on nykytyttöjen mieleen. Mitä sitä joutavaa märehtimään exien perään, vaikka tietysti kun tarkkaan ottaen ajattelee, niin tyttö tulee aina saman ongelman eteen. Miksi minun piti särkeä se peili. Jouduin paapomaan joutavia raakkeja, joista ei ole edes oman elämänsä markuiksi.

Jouko Varonen

 

 

 

Lukemista erämiehille

Kuhajahdista viimeisille tulille

Eränkävijä 2018 – 2019, Otava-kustannus 2018

Ihan kivoja tarinoita tällä kertaa, tuumin kun olin lukenut puoli tusinaa jutuista.

Anu Turunen kertoo metsästys-sarjan voittojutussaan, miten kuolema tulee hakemaan eräjäärää sairaalan vuoteelta. Erästelemäänhän siitä mennään ja vastaan juoksee oma lemmikkikoira, joka on kuollut jo aikapäiviä. Nostalginen viritys. Tykkäsin.

Markku Hirvonen on voittanut Pässijärven kuhat – jutullaan kalastusaiheisen kisan. Kas kun Pässijärvellä vedetään yhtä köyttä, kun järvelle on tullut ryöstökalastaja, jolla on jopa ”lailliset paperit” pyytöihinsä.

Merkattu latu – juttu kertoo kalamiehistä lähes neljänkymmenen asteen pakkasessa ja kotiväen tunnelmista, kun mukana reissulla on myös nuorta väkeä. Onneksi miehillä on erätaidot hallussa.

Karhun mitta on kertomus passipaikalta. Ampumattahan se karhu jää. Lieneekö erästelijällä mennyt pupu pöksyyn, tai tullut semmoinen tunne, että paras jättää komea otus elolle.

Sargi-juttu olisi mielestäni ansainnut ensipalkinnon. Tosi hyvin kirjoittaja kuvailee huumorilla venäläistä oblomovilaista kansanluonnetta ja jähmeän suomalaisen suhtautumista hyväntahtoiseen mieheen, joka tulee hänen reviirilleen särjenkalastuspuuhiin.

Introvertit itärajalla-juttu kertoo kanalintujen mehtäämispuuhista. Jutun mehtääjä on kuitenkin sitä sorttia, että saatuaan yhden saalislinnun, melkein kyynelehtii kuolleen linnun kauneutta ja katuu tekoaan.

Eränkävijä ei enää hehkuttele A.E. Järvisen tyyliin. Nyt ollaan viimeisella rannalla tai saaliitta jääminen on paremmin yleistä kuin paheksuttavaa. Luonnolla sinänsä ja ihmiskuvauksella alkaa olla arvonsa näinä katoavien riistaeläinkantojen aikoina.

Jouko Varonen

 

 

 

Kadonneita kortteleita ja ihmisiä

Signe Brander tallensi 1900-luvun alun Helsinkiä

Timo Mäkelä: Neiti Brander, Arktinen Banaani 2018

Timo Mäkelä on koulunsa käynyt taidegraafikko, jolla on mittavat saavutukset sarjakuvanpiirtäjänä: Puupää hattu, taiteen valtionpalkinto, julkaisuja Helsingin Sanomissa, valtakunnallisia apurahoja, jne…

Neiti Brander on hienostuneella huumorilla ryyditetty kuvakertomus valokuvaajasta. Signe Branderin (1869- 1942) lasilevylle kuvaamat otokset vanhasta Helsingistä, 1900-luvun alussa, ovat Helsingin kaupunginmuseon kirkkain helmi. Otoksia puutalo-Helsingistä kertyi 900 kappaletta.

Kirja on Mäkelän omintakeinen näkemys Signen valokuvauspuuhista. Kun neiti Brander pyysi poliisimiestä siirtymään toiseen paikkaan, joka olisi kuvauksen kannalta paras, tuumi poliisi: – Minä olen virkatehtävissä, enkä mikään somiste! Mutta Signe kuittasi kipakasti: – Minäkin olen täällä virkatehtävissä enkä mikään somiste! Rakkauden kipinähän siinä melkein roihahti Signen ja poliisin välillä.

Kaupungin muinaismuistolautakunta kääntyi neiti Branderin puoleen.  Erityisesti Brander halusi kuviinsa ihmisiä, lapsia, torielämää, työntekijöitä, pyykkäreitä, poliiseja, vossikkakuskeja, jne. Pelkät talot eivät sellaisenaan olisi tärkeitä. Niinpä hän järjesteli ihmisiä ja ihmisryhmiä kuviinsa kuin elokuvaohjaaja. Lopulta muinaismuistolautakuntakin ymmärsi Branderin kuvien arvon.

Kirjan lopussa on kavalkadi Signe Branderin elämästä. Kun perhe muutti isän kuoleman jälkeen Helsinkiin, kävi 20 – vuotias Signe piirustuksenopettajan koulun. Siitä ura jatkui valokuvaajaksi. Kerrotaan, että Signe joutui miespuolisen työkaverinsa ahdistelemaksi pimiössä. Signepä napsautti täyden valaistuksen päälle ja kaikki negatiivit valottuivat. Se oli sen ajan Me Toota.

Kaunis kirja. Herkkää kuvakieltä. Nautin matkasta Signen kanssa. Mäkelä on loihtinut viime vuosisadan alun tunnelmat esille mestarillisesti ja pikantilla huumorilla.

Jouko Varonen

 

 

 

Taitava vallankäyttäjä

Sauli Niinistön elämänkaari

Matti Mörttinen & Lauri Nurmi: Sauli Niinistö, Mäntyniemen herra, Into-Kustannus 2018

Taitavat journalistit ovat tehneet kirjan, joka on sekä lukijaystävällinen, että joltisenkin analysoiva. Sauli Niinistön henkilökuva on täynnä tuttujen ja työtovereiden anekdootteja ja poliittista arviointia. Itselläni on, suomenkielen arvosanani lukeneena, melkoista tuskaa kuunnella tai lukea Niinistön lausuntoja.

Takaperoiset lauseet ja rasittava kaartelu osoittavat kuitenkin lopulta valtiomiestaitoa. Presidentin poliittinen valta on maassamme saatu minimiin. Tarvitaan retoriikkaa, joka ei loukkaa ketään, mutta yrittää silti sanoa jotain tärkeää jokaiselle osapuolelle.

Kolme aiempaakin presidenttiä toimivat isäntinä idän ja lännen kohtaamisille. Ei siis ollut ihme, että Putin ja Trump valitsivat Suomen kohtaamispaikakseen, vaikka presidentti oli  väritön ja tuntematon Niinistö. Kekkonen sentään turvautui vodkaan ja huumoriin ja sekös miellytti Suomen kansaa ja venäläisiä.

Niinistön ensimmäisen vaimon matka miehensä vaalitilaisuuteen, yhteen monista, koitui hänelle kohtalokkaaksi. Sää oli huono, tie liukas, aikaa vähän, mutta mitäpä vaimo ei tekisi miehensä poliittisen imagon säilyttämiseksi. Kohta puolivallaton Sauli kuitenkin oli taas jaloillaan ja neljäs nainen, nuori Jenni Haukio, osoittautui sopivaksi kumppaniksi. Ja Jenni antoi vielä miehelleen tosi lahjan yhteisen lapsen muodossa.

Kirja osoittaa toisaalta miten raadollista poliittinen peli on. Jonkun potentiaalisen henkilön nostaminen kansakunnan kaapin päälle vaatii liudan suosittelijoita, vaikuttajia ja taustatyötä sekä puolueen, että äänestävän kansan keskuudessa. Kas, kansa tykkää populismista, vaikka lupaukset unohtaisivat tuota pikaa.

Kirja sai minut vähän apealle mielelle poliittisten kiemuroiden suhteen. Niinistö on kuitenkin osannut käyttää vähää valtaansa ja soluttautunut, mm. Putinin ja Trumpin kanssa keskusteluväleihin. Se on paljon se. Hän sotkeutuu myös taitavasti valtakunnalliseen politiikkaan. Kekkonen oli suoraviivaisempi. Myllykirje ja that´s it. Taas putosi päätoimittaja palliltaan. Niinistö on diplomaatti ja aloin arvostaa hänen menettelytapojaan, kansan ja vaikuttajien sotkemista vaikeaselkoiseen retoriikkaan.

Jouko Varonen

Kaunis Kiira

Tyttö joka etsi itseään

Jere Nurminen: Kiira, ehjäksi särkynyt, Otava 2018

Kiira Korpi, maineikkaan jääkiekkovalmentajan tytär, omisti elämänsä luistelulle, tullakseen maailman parhaaksi taitoluistelijaksi. Mutta eipä Kiira arvannut, mitä parhaalta vaaditaan. Pitäisi olla huippuunsa treenattu ja valmennettu. Sellainenhan Korpi oli. Mutta pitäisi myös kestää paineita.

Toki tuli mainettakin ja palkintoja, mutta Kiira ei ollut koskaan tyytyväinen itseensä. Parempaa kohti täytyisi kurottaa. Suomalaiset odottivat aina sädehtivältä kaunottarelta voittoja tai ainakin mitaleita.

Usein kotikatsomossa kävi tuskainen kohahdus. Taasko se Kiira pyllähti? Mutta kukaan ei halunnut katsoa tähden epäonnistumisten taustoihin. Pelkkä kauneus jo riitti pitkälle. Lisäksi tarvittaisiin rentoutta, heittäytymistä, nauttimista. Niitä Kiira ei koskaan oppinut kunnolla.

Kehon kieli kertoi jo television katsojalle, että tyttöhän on masentunut. Mutta urheilijan elämä on rankkaa. Valmentajat uskoivat metodeihinsa. Pistettiin tehoharjoittelu päälle. Pantiin langanlaiha tyttö myös laihduttamaan. Kun tulosta ei tullut, alkoivat valmentajat liittoutua Kiiraa vastaan, ainakin henkisesti. Häntä pidettiin diivana, joka valitti vaivojaan turhan takia. Samaa hoki myös pettynyt sosiaalinen media.

Tuli hetki, jolloin Korpi tunsi olevansa särkynyt niin fyysisesti, kuin henkisesti. Kiira jätti karvaiden vaiheiden jälkeen uransa ja alkoi etsiä itseään. Se kannatti. Löytyi ihminen, Kiira. Korpi tajusi asettaa elämän arvot kohdalleen. Piti olla kiinnostunut muidenkin asioista, ei pelkästään omasta menestyksestä.

Tehoharjoittelu ja rankat treenit huippusuoritusten esiin saamiseksi olivat tietysti vieneet mehut tytöstä. Urheiluvammoja oli vaikka muille jakaa ja traumojakin oli riittävästi.

Kirja on nuoren taitoluistelijan joskus toistoiseksi ja puisevaksi menevä tilitys kilpaurheilun varjopuolista. Henkisesti hauras ei niitä kestä. Joku miljardööri lahjoitti kauniille Kiiralle urheiluauton, josta olisi pitänyt maksaa sikahinta Suomen valtiolle. Saman kohtalon autopalkinnostaan koki myös nuori mäkimies Toni Nieminen, joka kuitenkin putosi jaloilleen lyhyiden huippuhetkiensä jälkeen.

Kiira muistetaan urheilua seuraavan kansan keskuudessa aina kuvankauniina tyttönä joka usein mokasi suurkilpailuissa, itki haatatteluissa, mutta edusti suomalaista naiskauneutta ja sisukkuutta parhaimmillaan.

Jouko Varonen