Kansalaisopiston Näyttely Lappeenranta 2019

Ikoneista rekipeittoihin

Kevätfiiliksiä kansalaisopiston näyttelyssä

Lappeenrannan Kansalaisopisto, kevätnäyttely 2019

26. – 28. 4. 2019

Tuli opittua sekin, että ikonit usein kuvaavat pyhimyksiä, aina Neitsyt Mariasta Palkatta Parantaja Penteleimoniin.

Muutakin asiantuntevaa tietoa jakoivat näyttelykävijälle kaksi esittelijää, joilla riitti ikonitaiteen ystäviä vieraina. Jopa pieniä yksityiskohtia tutkittiin. Ikonin kultaus tapahtuu lehtikullalla ja jos haluaa suojata arvokkaan taideteoksen, niin sen päälle voi asettaa hopeisen riisan.

Tutkin myös upeita posliinimaalaustöitä ja taidokkaasti kuvioituja rekipeittoja. Emalipinnalle tehdyistä tauluista oli saatu aikaan tosi taidokas näyttely.

Oli ensimmäinen näyttelypäivä kolmesta ja virtaa riitti niin näyttelyyn tutustujilla kuin ystävällisesti hymyävillä esittelijöillä. Talven urakka oli nyt huipennuksessaan ja tunnelma karjalaisen lupsakka.

Muistuivat mieleen jopa omat kokemukseni samaisen opiston tiloissa. Ohjasin kirjoittajapiiriä, jossa oli melkoinen ikäkirjo alan harrastajia. Usein painotin, että omista kokemuksista on hyvä aloittaa kirjoitteleminen ja sitten siirtyä vaikeampiin fiktioihin. Itkettiin ja naurettiin ja saatiin myös uusia ystäviä.

Luulenpa että kansalais- ja työväenopistoperinne Lappeenrannassa on ollut tärkeä, jopa henkisenä huoltona ja sosiaalisena kanssakäymisenä. Itse sain tästäkin näyttelystä virtaa ihan vanhaan malliin. Muistot kun palasivat mieleen.

Näyttelyn taso oli tietysti monimuotoinen, mutta kaikki työt rakkaita tekijöilleen ja sukulaisille. Niitä tietysti lahjoitellan lapsille, lapsenlapsille, serkuille tai ystäville. Joillakin töillä, jotka rankkasin muita ylemmäs, oli jopa kivaa taiteellista arvoa.

Iloisin mielin läksin ajelemaan kotiin päin. Aurinko paisteli ja rinnassa, tuolla vasemmalla puolella, viivähtivät hymyt ja helisevät naurut, taide-elämyksistä puhumattakaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Petri Pietiläinen & Juha Metso: Junnu Vainio, Sellaista elämä on

Albatrossi mieheksi

Junnun kuvioita ja taiteen tekoa

Petri Pietiläinen&Juha Metso: Junnu Vainio, Sellaista elämä on, Docendo Kustannus 2018

Tykkään jutunkertojista. Joskus nousen ihan euforiaan, kun on kunnon juttuseuraa.

Junnukin oli seuramies, monen muun iskelmänikkarin ja olalletaputtajan tavoin. Niipä kirjan tekijöillä ei ollut vaikeuksia koota anekdoottipitoista pläjäystä Junnu Vainion taipaleelta. Junnu sitten lopulta selätti kuningas alkoholinkin, mutta muuten oli tämän taiteilijan tie hienokseltaan samantapainen kuin monella muulla kansan suosikilla. Sepä siitä.

Vainion monet puolet tulevat tässäkin kirjassa esitellyiksi. Hän oli roisi ryyppääjä ja huuliveikko, ei kaihtanut härskejäkään ryyppäjäisiä, joista skandaalilehdistö tietysti tykkäsi, kun kassakone kilkatteli iloisesti. Hyväksikäyttäjiäkin riitti.

Toinen puoli oli henkevä Junnu, luonnon ystävä ja elämänfilosofi.

Oli tietysti kolmaskin puoli. Ahkera puurtaja ja työnarkomaani. Sanoituksia tuli vaikka 2 promillen hutikassa tai mahdoliinin ravistellessa kättä. Ja kirvesmiesten sanontaa sopii tässä lainata: ” Ei millilleen, vaan priimaa pukkaa.”

Junnu tietysti pisti piloillaan pornolauluja pöytälaatikkoon. Se oli eräs pimeä puoli, joka tietysti innosti monet keskinkertaisuudet hirmuiseen plaaniin Junnun kustannuksella. Pidettiin oikein konsertteja, tehtiin levytyksiä, naureskeltiin, riehakoitiin, ryypättiin, kotkalaiseen malliin. Kahisevaa tuli silläkin keinolla.

Että mitä? Opettaja Juha Vainio olisi ollut liiankin vaisu tapaus. Hän olisi sulautunut hiireksi suomalaiseen, harmaaseen massaan. Kun tuli potkut open virasta, se oli maineteko suomalaisella sanataiteelle ja elämänilolle.

Pidin kirjasta. Naureskelin, itkeskelin. Pistin levyn soimaan. Miten se Junnu osaakin vielä stimuloida kriitikonrenttua.

Pitäähän suomalaisille suoda vapaa ilakointi ja terapeuttinen surutyö. Ei Junnu siitä olisi pahoillaan. Kirja ei ainakaan ole mikään tiukkapierujen kliseinen hymistely.

Jouko Varonen

SARV:N jäsen

 

 

 

 

Tex Willer, Tex raivostuu, Egmont Kustannus 2019

Homma eskaloituu Texillä

Tex ja Kit tykittävät pahiksia

Tex Willer: Tex raivostuu, Egmont – kustannus 2019

Niinhän se on, että paha saa aina palkkansa. Olivatpa sitten kyseessä luihut ikikonnat tai vaikka pahis-atsteekit. Heillä kun on tapana uhrata kauniita neitoja tulenjumalalle.

Mutta kun ruutia poltetaan ja käytetään viekkaita juonia, kuten naamioitumista meksikolaisiksi, niin kohta päästään antamaan lärviin pääkonnille. Siinä muutama atsteekki huudahtaa ah ja voih, kun texin luodit ovat tarkkoja. Ja tietysti on mukana todellinen loppurytinä, jossa tavalliset räjähteet ovat vain pikkutussahduksia. Tykistökin pistää parastaan.

Ilman maneeriksi muuttunuttaTexin ja Kitin hyväntahtoista piruilua toisilleen olisi seikkailu tietysti jotain vailla. Kas kun väkivaltaan yhdistyy huumori, on keitos todella napakka.

Toinen juttu menee syntyjen syvien puolelle.  Texin puoliso ja Kitin äiti joutui konnien uhriksi ja asia jäi pahasti hiertämään. On aika ottaa vanhat kaunat esille ja hoitaa homma vaikka autiomaan ehdoilla.

Konnat jotka toivat kuoleman navajojen keskuuteen, saavat tietysti ansionsa mukaan. Vippaskontit eivät auta raavaiden ja rehtien miesten tarttuessa asiaan.

Että mitä. Tuhtia Tex-tavaraa. Ruuti haisee ja nyrkit puhuvat. Efektiivisyyttähän olemme tottuneet odottamaan Texin seikkailuilta. Kun perusrauhallinen Tex raivostuu, alkavat konnien kasvotkin muuttua kauhusta kelmeiksi.

Olen jäänyt ihan koukkuun näihin Tex kirjoihin. Nytkin, pääsiäisen aikoihin, pitäisi tutkia hartauskirjallisuutta, mutta eiköstä mitä. Minulla on pappina Tex ja laintauluina rivolli.

Taitaa olla kuitenkin kirkolla ja willereillä sama sanoma. Paha saa aina palkkansa tavalla tai toisella. Konnien kieroilulla kun on tapana mennä yhä ahneempaan suuntaan ja silloin tulee jossakin vaiheessa eteen tenkkapoo, ellei peräti lähteminen taivaalliselle tilinteolle.

Jouko Varonen

SARV:n kriitikko

 

 

 

 

Nemi, Yliluonnollista, Sanoma Media

Nemin mystiikkaa 2000-luvulta

Faksikoneesta kevätprinssiin

Nemi, Yliluonnollista, Parhaat välähdykset menneisyydestä, Egmont- kustannus 2019

Nemi on melkoisen kiva neitokainen. Hän kokee maailman herkästi, jopa yliluonnollisuuksiin horjahtaen. Niinhän se Norjan prinsessakin piti tapailla jopa enkeleitä.

Nemi toki tapaa unelmiensa miehen ja toinen kenkäkin katoaa. Mutta komistus onkin muuttunut aamulla Nemin punkassa pelkäksi kuorsaavaksi kurpitsaksi.

Toisaalta wanha kunnon faksikone on tietysti jo museotatavaraa, mutta niin vain Nemiltä pyydetään allekirjoitettua paperia faksina. Antikvariaatin vintiltä Nemi sitten löytää tarvitsemansa, kunnon brrr-tuktuk – koneen. Mutta siitä vasta homma kietoutuu melkoiseksi ja lopulta ihan eskaloituu räjähdysvaaraan.

Nemillä on toki vakkari poitsu, mutta usein hän joutuu odottamaan kuutamonnousuun asti, kun Nemi tällää itseään treffikuntoon. Kas kun ilmeet ja eleetkin vaativat tosi rankkaa stailausta. Ruusuthan siinä komistukselta pääsevät rupsahtamaan kelloa vilkuillessa.

Baari ilta ystävien seurassa muuttuukin someriehaksi kännyköiden kanssa.

Nemillekin joskus pälkähtävät päähän tummat kuolema- ajatukset. Mutta eipä hätää. Ystävät keksivät keinot niiden puhaltamiseksi taivaan tuuliin. Jäätelöä naamaan ja that´s it.

Että mitä. Koukutuin tähän neitokaiseen ilman muuta. Kun albumin sankari on vielä kivan pelkistetty ja kuvakieli muutenkin railakasta ja selkeää, niin homma toimii. Toki jää mietintämyssyynkin pureskeltavaa, se on kaiken glow.

Nemi-albumi sopisi nuorille ja vanhemmillekin positiivisuuden oppaaksi. Aina ei elämässä natsaa, mutta jos vaikka joka viides tai kymmenes kerta, niin sehän on jo lottovoitto. Tai yleensä ottaen, Nemin seikkailuista nuori voi viisastua myös vahingoista, eikä tarvitse aina lyödä omaa päätä seinään.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Urheilun valot ja varjot, Kaarlo Kangasniemi/Seppo Heiskari, Palmberg Publishing

Nauhuri mukana Kalle Kangasniemen pakeilla

Huikea elämänkertakirja

Kaarlo Kangasniemi: Urheilun valot ja varjot, Palmberg Publishing, 2019

Enemmän kuin Kaikkivoipaan, minä uskon kylmään rautatankoon. Se ei leiki jesuiittaa, vaan on mikä se on. … Paavo Nurmi sanoi, että antaisi kaikki mitalinsa pois, jos saisi terveytensä takaisin. … Ajattelin kerran lastata veneen täyteen kaikesta nostamiseen liittyvästä roinasta, soutaa ulapalle ja hulauttaa kaikki mereen, mitalit, pytyt, lehdet ja kuvat.Vaan mistä minä sitten muistaisin, kuinka upeaa nostaminen oli.”

Itselleni tuli mieleen tätä uskomatonta ja verbaalisti mojovaa tekstiä lukiessani se kerta, kun olin Joensuun urheilutalolla, missä Kulta-Kalle pisti rautaa tankoon, niin että se notkui väärällään, karjaisi ja nosti lastin kohti kattoa. Kansa ulvoi ja taas oli Kalle omiensa parissa.

Kangasniemi on niitä ainoita suomalaisia urheilijoita, joilla on olympia-, EM- ja MM-kultamitali hallussaan. Muita ovat Emil Väre, Clas Thunberg, Pertti Ukkola ja Thomas Johansson.

Seppo Heiskari vertaa Kallea kirjailija Juhani Peltosen lanseeraamaan Elmoon, joka oli aina ykkönen ja kaikissa lajeissa. Urheiluhullu kansa luki ja kassakoneet kilkattivat. Samaa povaan tällekin kirjalle, jossa on hulvaton huumori yhdistyneenä nauruun kyynelten läpi, jopa katkeruuden kalkkiin. Kangasniemi puhuu asiat suoriksi tapansa mukaan ja mankkaa käyttelevä Heiskari komppaa hienosti.

Kirjan sisältö on yhtä leveää kuin pitkääkin. Kalle, armoitettu verbaalimies hersyttelee ystävillään, joita riittää, valmennuksen nikseillä ja tietysti sillä dopingien mustalla vyyhdellä, joka tuo kunniaa, mutta vie terveyden ja maineen. Kangasniemi sai siitä osansa ja tietysti myös kansan myrkynheitosta vieläkin.

Onpa todella maukasta luettavaa. Lukeutuu elämänkertoihin, joissa ei peitellä tummiakaan aihelmia. Luen sen vielä uudestaan ja uudestaan, nautin. Kulta-Kalle on ollut sankarini jo nuoruuden ajoilta.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Kiteen eläinpuiston kevättä (9.4.2019)

Se on kevät Kiteen Eläinpuistossa

Kalle ja Olga isäntinä safarilla

Tulinpahan melkoisessa sumussa Lappeenrannasta. Onneksi Kiteen Eläinpuistossa aurinko alkoi pian paistella niin taivaalta kuin rinnassa.

Syynä moiseen kevätmieleen olivat tietysti upean henkilökunnan lisäksi karvaturrit, jotka olivat saaneet perhettäkin, kuten pikku ”hiirut” joita taivastelin kameran takaa pieneläintalossa.

Oli toki paljon muutakin, kuten joku biisonilta vaikuttava tapaus, jonka nimesin ”jöröksi”. Oli tuttavallinen metsäsika, jota kutsuin nimellä ”röhnö”. Possukka tietysti suutahti, kun minulla ei ollut tuliaisia suupalan muodossa ja ravisteli kärsällään aitaa melkoisen dominoivasti.

Sitten tulin todella ylvään ilmestyksen luo. Enpä muistanut nimeä hänellekään, mutta kauankos nimeä loihtii mielikuvien ja näkemänsä perusteella. Siis ”karvahirvi”. Taisi olla hyvinkin harvinainen tapaus, vähän poroa, hirveä ja peuraa. Kertakaikkiaan melkoinen komistus.

Jostakin syystä sekoilin poluilla ja kertasin niitä. Aina oli kuitenkin uusia kuvakulmia, kuten ”rinkelisarvisista”. Niistä täytyi räpätä oikein rintakuva, kun pääsin hollille. Pitivät kuvaajaa pilkkanaan. Asettuivat potrettiin ja kun painoin laukaisinta, kipittivät jo kaukana. Heillä kun riittää lääniä, mikä on kiistaton etu tässä Suomen neljänneksi suurimmassa eläintarhassa.

Karhu ”metsäomppu” loikoili tällä kertaa kolossaan, mutta luonnonkuvaajana tiedän, että kunkulle on annettava intimiteettisuoja. Mitäs muuta kuin polulle. Oli ”villapossu”,  fasu” – fasaanit, ”kork kork” – korppi, ja ”pääsiäispupuliinit”, muista eläinystävistä puhumattakaan.

Ystävällinen mestarikuvaaja Pavel (kuva) oli korjaamassa aitaa ja johdatteli minut ravintolapolulle. No tietysti selattiin Pavelin kanssa taiturimaiset otokset hänen kännykältään ja tarjosin kahvit kaveruuden merkeissä. Kirkastakin otettiin, mutta se oli kyllä lähdevettä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

 

 

 

Tomas Gads: Pirulainen, Bazar Kustannus

Olihan tumma dekkari

Naisen kurimus ja paljon muuta

Tomas Gads: Pirulainen, Ryhmä Halme, Bazar Kustannus 2019

Pidin Gadsin ( Satu Roos ja Kaisa Nummela) tyylistä. Tummuuden keskeltä löytyy kertojantaitoa ja melkoisen nerokasta rakentelua. Tiimi-Halme joutuu selvittelemään meressä kelluvan ruumiin arvoitusta.

Runollisenoloisista ja ahdistavista jaksoista voi käsittää, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista niissäkään piireissä, joissa ulkoiset puitteet ovat äveriäät. Kas kun raha tuo mukanaan usein tunnekylmyyttä, piittaamattomuutta, naisen julmaa alistamista ja viimeiseksi niitiksi asioita, joihin virkavalta joutuu tarttumaan. Stereotyyppinen feminismikin dominoi teemoja. Toisaalta, olisihan se meressä kelluva pahiskin voinut saada vähän ymmärtämystä.

Loppuylläreitä on useita. Varmana pidetty murhaaja ja muut kuviot voivat muuttua totaalisesti. Jopa Halmeen tiimin jäsenten sisäisiä tilanteita mahtuu mukaan. Joskus homma maistuu epäuskottavalta. Ehkä kirjailijat vähän ylittävät itsensä ja lukija voi aistia asetelmien kuvottavuuden lisäksi myös falskiutta ja liiallista rubikin kuution vääntelyä.

Mutta toisaalta, dekkareissa kiinnostavat juuri nämä seikat. Eihän se ole jännäri eikä mikään, jossa edetään suorinta latua maaliin. Elämä on usein raakaa ja kuolemakin voi olla pelastava pimeys, kun tarpeeksi pitkälle mennään.

Että mitä? Laadukas avaus uuteen psykologiseen rikosromaanisarjaan. Jospa vaikka tekijäparille aukeavat ulkomaiset markkinat. Kirjailijoilla on sosiaalipsykologin tausta ja tietysti hommassa ymmärretään yhtä hyvin rikoksen tutkijoita kuin epäiltyjä. Eihän sitä enää rikosromaanilta nykyään vaadita selkeärajaista musta-valko – asetelmaa niinkuin entisen kirjailijasuosikin Mauri Sariolan aikoihin. Susikoskella kun oli teräksensiniset silmät, hän tykkäsi naisista ja pani pahikset kuriin. That was it.

Hyvä näin. Luulenpa että visakortit vinkuvat kirjakaupoissa niin, että heikompia hirvittää.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Mikko Haaksluoto: Syksystä jouluun, Atrain&Nord Kustannus 2019

Laadukkaita novelleja

Puistoukkelista kapiaisten kurimukseen

Mikko Haaksluoto: Syksystä jouluun, Novelleja vuosilta 1998-1999

Lueskelin yönseudun kotkalaisen Haaksluodon novelleja. Sillä niitä voi täydellä syyllä sanoa novelleiksi, vaikka esim. kapiaisesta ja armeijameiningistä kertovassa jutussa olisi odottanut tömäkämpää loppuylläriä. Ehkä se pitkittyi vähän liikaa. Siinä vaiheessa kun pissapää kyylä oli jo tähtäimessä ja kovat piipussa, olisi minusta ollut todellisen loppuyllärin paikka.

Niin se vain on, että kansa vaatii usein verta ja suolenpätkiä ennenkuin innostuu.

Haaksluoto on taitava kertoja. Häneltä onnistuu ihmiskuvaus ja psykologinen juonenkuljettelu. Mielessäni väikkyi suomalaisen psykologisen virittelyn uusi kyky. Taitoa kirjailijalla on ja yksityiskohtiin menevää analyysia. Jospa kirjailija ottaisi vielä oppia vaikka humoristi-Huovisen lyhyistä erikoisista ja pelkistäisi.

Haaksluotoa olen lukenut ennenkin. Hän on juttumies minun mieleeni. Tuli semmoinen mielikuva, että tuommoisen tarinaniskijän kanssa voisin mieluusti nauttia muutaman kupin kahvia ja naureskella, heittää hetulaa. Sehän on silleen, että jotkut nauttivat luovuudesta ja novellin kirjoittamisesta vaikka arkipäiväisen jutustelun aikana.

Kotkasta on tullut hyviä kertojia ja novellisteja ennenkin. Haaksluotokin luultavasti, niin kuin kaikki kirjailijat, hyödyntää omaa henkilöhistoriaansa novelleissaan, mutta sehän onkin ihan sopivaa. Kun ohjasin kirjoittajakursseja nuorena kirjailijana, tuumin aina nuorukaisille, että hakeutukaa jutunkertojien seuraan, aloittakaa omista kokemuksista. Ei pidä lähteä etsimään kuuta taivaalta.

Että mitä. Tykkäsin Haaksluodon verbalistiikasta ja hienovireisistä psykologisista nyansseista niin paljon, että aloitettuani lukemisen kympin uutisten aikaan, huomasin että aamukahdeksalta kutsuu miestä jo lenkki keväiseen luontoon.

Niin se vain on. Joidenkin seurassa viihtyy. Tietysti kirjoittajan jutuissa on joskus pitkittämisen makua, mutta kirjailijan psykologinen silmä on tarkka, niin kuin entisellä pojalla, kun piti osua pienarilla oksalla keekoilevaan paskolintuun.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Lucky Luke: Cowboy Pariisissa, Egmont Kustannus

Heinänkorsi suussa ja liipasinsormi herkkänä

Muutama muuttuva tekijä Vapaudenpatsaan tiellä

Lucky Luke, Cowboy Pariisissa, Egmont Kustannus 2019

Sehän on selvää, että Lännen kuuluisinta cowboyta tarvitaan kuljettamaan Vapauden patsasta Ranskasta Yhdysvaltoihin. Ja matkalla on monia vaaroja. Patsaan suunnittelija ja toteuttaja Auguste Bartholdi aiotaan alkajaisiksi skalpeerata. Ja muitakin pahiksia riittää.

Onneksi Lucky on varjoaan nopeampi vetäjä ja ampuu pahiksilta henkselit poikki. Housut kintuissa on vaikea olla noteerattava pahis.

Albumi on piirretty velho Morrisia mukaillen. Hän syntyi vuonna 1923 Belgiassa. Myös René Goscinnyllä, joka tunnetaan Asterix-yhteyksistään, on ollut hauskaa Lucky-käsikirjoitusten parissa.

Taas jälleen minut koukutti aito ja konstailematon huumori, jossa on tällä kertaa myös pariisilaisvaikutteita. Kas kun kuuluisa Vapauden patsas tehtiin oikeastikin Pariisissa ja kuljetettiin meriteitse Amerikkaan.

Loppuidylli on tietysti taas kerran paikallaan, joten albumi saa myös nuoret ja jopa lapset hihittelemään. Nuortenkirjailijana muistan ajat, jolloin vaadittiin lastenkirjoihin aina loppuidylliä, ettei lasten haavoittumaton oikeudentaju saisi säröä.

Että mitä? Upeista upein Lucky-seikkailu oli käsissäni ja tätä kirjoittelen jo pikkutunneilla, kun albumi vaati kuvallisine jippoineen useamman luku-/katselukerran. Mutta eipä hätää.

Oletettavasti, kun nukahdan onnelliseen uneen, ratsastaa lännen kuuluisin revolverisankari heinä suussa keskeyttämään unissani temmeltävien pahisten riehan. Albumissa ennakoidaan myös Eiffelin tornin syntyä, mutta niin hyvä asiantuntija en ole, että olisiko tekijäpari jo ennättänyt tarttua makoisaan ideaan.

Jouko Varonen