Tex Willer: Leirinuotio, Egmont Kustannus, 2019

Tex nappaa Fred Brennanin

Ukkoja kellistyy ja ruutia palaa lännenkekkereissä

Tex Willer, Leirinuotio, Egmont Kustannus 2019

Tex ei saa mielestään pahis-Brennania, joka saatteli hänen vaimonsa pilven reunalle. Yleensä sanotaan kyllä, että kosto  ja kauna ovat pahoja elkeitä, sillä siinä ampuu helposti omaan jalkaansa.

Väritetty Tex Willer – kirjaston uutuus tarjoaa efektiivisiä hetkiä.  Joskus Tiger naamioituu lampaaksi ja antaa aseen paukkua. Kukapa sitä arvaisi, mikä on se lammas joka tulittaa. Pahiksia kupsahtelee kiitettävällä nopeudella, mutta Brennan on sen luokan rikollinen, että ensin on selvittävä monesta ovelasta tai vähemmän ovelasta ukosta, ennenkuin itse pahispenaalin terävin kynä on satimessa. Hait saavat kunnon iltapalan Brennanista. Lieneekö tämä aihelma lopussa vai pulpahtaako ovela roisto vielä pintaan jollakin ihmeellisella taikatempulla? Jatko tietysti vaatisi sitä.

Vielä pitää selviytyä Johnny Lingon koplasta, ennenkuin maailma on taas muutamia pahiksia keveämpi elää. Tex pukeutuu tätä hommaa varten silmälappuun ja partaan, joka muistuttaa ex-pääministerimme surkeita haivenia.

Että mitä. Joskus tässä kirjassa on pysähtyneitäkin hetkiä, kun pitää punoa juonia konnalauman pään menoksi. Silloin tietysti alkaa jo haukottaa, mutta kohtapa päästään taas nakkelemaan nikkeliä ja aloittamaan kunnon rivolli- ja puukkohippaset.

Jos olisin nuorena saanut käsiini näin muhkean (300 sivua) texin, olisin hihkunut onnesta. Piti tyytyä vain niihin kapoisiin vihkoihin, jotka olivat kova sana koulun välituntipihalla, nurkan takana.

Onneksi setämies oivalsi tilata Texin minulle ja velipojalle. Isäukon huvitusvalikoima kun oli vain lanttujen harventaminen ja juhannusaaton limonaadikori.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Laurent Gounelle: Sinä päivänä opin elämään, Gummerus Kustannus 2019

Elämäntaitoteos ja romaani

Mieltä nostattavaa lukemista

Laurent Gounelle: Sinä päivänä opin elämään, Gummerus Kustannus, 2019

Jokaiselle lienee tuttu tilanne, että arki alkaa maistua pakkopullalta, vaikka ulkoiset puitteet olisivat mallikkaat. Niin se on kirjan päähenkilöllä Jonathanillakin. Itse muistan oman vakavan sairauteni, joka oli käännekohta ajattelussa. Piti elää päivä kerrallaan ja iloita pienistäkin asioista.

Jonathan oli ns. konttorirotta, työssä vakuutusyhtiössä, ja ajautui siihen pisteeseen arjessaan, niin kuin monelle käy, että ei enää halunnut nousta vuoteesta. Ahdistus painoi päälle. Onneksi oli Margie-täti, joka tarjosi elämänviisauttaan.

Kirjahan on kiva. Romaanin asuun tällätty elämäntaito-opas. Sitä voi toisaalta lukea kuin aforismikokoelmaa:

– Jotkut ihmiset luulevat voivansa elää riippumattomina muista. He uskovat, että että heidän onnensa ei riipu muista kuin heistä itsestään. Se on suuri harhakuvitelma.

– Voin hyvin silloin kun tekoni ilmentävät sitä kuka minä olen.

– Hyvän tekeminen tekee minulle hyvää.

– Luonto antaa meille sen, minkä yhteiskunta on meiltä vienyt.

– Yhteskunta saa meidät uskomaan ja kokemaan, että meiltä puuttuu jotakin, jotta me voisimme olla onnellisia. Se estää meitä tyytymästä siihen mitä meillä on, mitä me olemme.

Todella nerokasta analyysia. Kirja kulkee vielä romaanin sapluunassa. Tartuin siihen aina uudelleen ja löysin tien viisauden lähteelle. Joskus tarvitaan vaikeuksia, joskus elämänmurros, joskus vaikka ihminen, joka ymmärtää elämää paremmin kuin itse ymmärrämme. Elämä tarjoaa ihmeitä. Kirja on paremmin viisas tietokirja kuin romaani, mutta toimii hienosti juonellisenakin. Ehkä joku keksii koota nämä viisaudet myös napakaksi aforismikirjaksi.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Obelix ja kumppanit, Egmont Kustannus

Roomalaiset muka keksivät juonen

Gallialaisetko vaikeuksissa?

R. Goscinny/A.Uderzo: Obelix ja kumppanit, Egmont Kustannus

Jopas nyt jotakin ja voi hyvänen aika. Roomalaiset, gallialaisten arkkiviholliset, keksivät muka pahan jutkun näille kiusankappaleille. Kylvävät kultaa Obelixille, joka on tunnettu hiidenkivistään. Kohtapa epäsopu alkaa nostaa päätään gallialaisten piirissä, vai alkaako sittenkään. Roomalaiset saavat pian huomata, että heidän nuoren valopäänsä oivallus gallialaisten jekuttamiseksi on surkea kuin hyttysen pieru. Toki gallialaiset tyhjentävät siinä sivussa Caesarin rahavarastot hiidenkivillä.

Kertakaikkiaan oivallinen juonenkulku on tässäkin albumissa ja tietysti perinteisten mestarien Uderzon ja Goscinnyn taito puhuu puolestaan. Roomalaiset ovat tosin kokeilleet ennenkin tätä kikkaa, mm. lähettämällä riidankylväjän pieneen ja sopuisaan gallialaiskylään.

Että mitä. No tietysti tykkäsin alkuperäisestä asterix-tyylistä kuin hullu puurosta. Mitäpä sitä muuta tarvitsee tavallinen tallaaja kuin pienten rymyvoiton suurista ja mahtavista. Kohta on euforia täydellinen. Joskus 70-luvulla tuli istuttua yliopiston luennolla kuuntelemassa kuivaa esitelmää opetusmenetelmistä ja kaikenlaisista analyyseista, mitä tulee lasten jekuttamiseen painamaan päähänsä ulkoa vuosilukuja ja sen semmoista. Tietysti olin takapenkissä ja siellä oli hyvä tutustua Asterixin oppiin siitä, että elämässä pitää olla iloa ja luovuutta. Sehän se auttoi myös opetustoimessa, rehtorina ja vararehtorina.

Mutta hui hai, mitä näistä. Kiva pläjäys oli tämäkin seikkailu, jossa kalanmyyjän kalat olivat samaa luokkaa kuin kuukauden vanha maakuntalehti ja loppuidyllin koittaessa leirinuotiolla laitettiin trubaduuri hiidenkiven alle kapula suussa. Hän kun soitti ja lauloi vähän niin kuin se entinen kukko, jolle me poikana laitoimme salaa isän kossupulloon liotettuja pullanpaloja syötäväksi.

Olipa kiva kokemus tämä albumi. Siinä on tietysti vähän joitakin maneereita, eikä niin vähääkään, mutta niitähän sitä aina odottaa. Kun uljaat roomalaiset saavat taas lättyyn, on päivä laitettu alulleen positiivisissa merkeissä, angsteista ei tietoakaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Asterix ja taikajuoman salaisuus, Egmont-kustannus

Roomalaiset kaivavat verta nenästään

Tosi kieroja juonia, kunnes, no niin…

R.Goscinny/A.Uderzo: Asterix ja taikajuoman salaisuus, kuvat: Fabrice Tarrin, Egmont Kustannus 2019

Sitähän muka etsitään Akvavitixille seuraajaa. Mutta mukana matkassa on tietysti pari muuttuvaa tekijää. Roomalaiset ja pahis-tietäjät nimittäin kikkailevat oikein sydämensä kyllyydestä. Mutta eipä aikaakaan kun hiidenkivien tehtailija ja kantaja Obelix täräyttää ilkeimmistä ilkeimmän vale-tietäjän kyberavaruuteen.

Päästään pitämään taas voittamattomien gallialaisten kyläjuhlia nuotiolle. Trubadurixillekaan ei laiteta suukapulaa ääntä kohti, kun hän lupaa olla hiljaa. Kas kun taiteilijan esitykset puraisevat kuin sirkkeli gallialaisten kuuloelimiin.

Jotain jää itämään tässä uudenlaisessa Asterix-seikkailussa. Ehkä eräässä nuoressa tytössä olisi aineksi taikajuoma salaisuuden kantajaksi. Ja hänpä taitaa jo oppiakin lirauttamaan mistelikeitokseen viimeisen tärkeän ainesosan.

Albumi noudattelee sitä linjaa, että kuvat ovat suuria ja tekstit erikseen ilman puhekuplia. Sehän stimuloisi myös potentiaalia kuluttajaryhmää, vaahtosammuttimen kokoisia, kinuamaan albumirahoja vanhemmiltaan.

Hyvä seikkailu. Aihelmia löytyy ihan hengästykseen asti. Eipä pääse pitkästymään. Ei kertakaikkiaan.

Jos pelkistetty tyyli jättää vähän entisten Asterixien vivahteikkuudesta pois, ja verbaalimiinojakin on karsittu, niin kohderyhmän laajentaminen on toki paikallaan.

Kuvat ovat kuitenkin selkeitä ja kivoja. Teksti soljuu ihan joustavasti, ilman suurempia huumorijekkuja. Niitä vähän kaipailin.

Alakerrassa pyörii televisiossa jääkiekon MM-loppuottelu, Suomi – Kanada. Mitäpä tuosta. Asterixin parissa viihdyn paremmin. Mertaranta hauskuttakoon pölyttyneillä naurumiinoillaan.

Näköjään siis kohderyhmää on laajennettu. Tosi hyvä juttu. Äidin mssukoillekin on hyvä tarjota kunnon rokotus huumoria luovuutta ja efektiivisyyttä, yhdistettynä jännitysmomentteihin ja loppuidylliin. Ei meitä surulla ruokita, ilo se on joka elättelee.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Maxi Tex, Mefiston varjo, Egmont Kustannus

Tex hoitaa kinkkisen jutun

Yliluonnollista, efektiivistä

Maxi Tex, Mefiston varjo, Egmont Kustannus

Niin se vain on, että kunnon tykittäjää eivät pysty pirulliset juonetkaan lannistamaan. Tex joutuu todella riskaabeliin puuhan  eteen, kun edellisessä selkkauksessa mustaan virtaan suistunut Yama pistää ranttaliksi.

Siinä tarvitaan pimeyden voimia, hirmumyrskyjä, luonnonmullistuksia, voodoo-veljeskuntaa, mambo-noitaa, wanga-nukkea ja kukaties itseään vanhaa kehnoa. Kas kun Auringon pojat ovat huonoja häviäjiä ja yrittävät saada oikeamielisen rivollisankarin taas paimentamaan taivaan karjaa.

Todella toimiva on tämä seikkailu, jossa lukijaa ei hemmotella monivärikuvilla. Homma eskaloituu mukavasti loppua kohden ja taas kerran on todettava, niinkuin Agatha-täti Hannu Tarmiolle, joka uskalsi mainita hänen kirjojaan pitkäveteisiksi:

– Mutta evätkös loput olekin jännittäviä?

Texeistä pidin jo kouluaikoina, jolloin niiden ulkoasu oli erilainen. Nykyinen maxi -Tex tyyli olisi saanut koulupoikien silmät pyöristymään ja suun apposen auki pelkästä haltioitumisesta.

Mutta nykyaika on nykyaikaa. Nyt on kustantajan värkeissä enemmän varaa kuin silloin suokuokka ja justeerisaha – kaudella.

Että mitä. Koukutun aina näistä lännen jutuista. Tällä kertaa on kekkereissä taianomaista hehkua ja pahisten pirullista juonittelua.

Mutta kupletin juoni on onneksi edelleen semmoinen, että paha saa aina palkkansa, mitä nyt pahikset jäävät ihmeen kaupalla henkiin vaikka ontuvat karkuun taistelupaikalta kuin jalkavaivainen kalkkuna. Niinhän se pitää olla.

On hommassa tietty opettavainen säie. Hyvä-paha – asetelma opettaa lapsille suoruutta kaiken uhalla, maailman pahuuksien ja juonitteluiden keskellä. Niinhän jokainen toivoisi lapsilleen elämän opiksi. Siispä kannattaa lukea Texejä vaikka taskulampun valossa peiton alla, niinkuin itse tein, kun äiti vahti tarkkaan että menen nukkumaan heti kun iltarukous on kärsitty.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Lintuhäkin muotoinen soittorasia, Osuuskumma Kustannus 2019

Meresmaan kokeilevaa

Mielenkiintoista lyhytproosaa

J.S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia, Osuuskumma Kustannus 2019

Piti aivan perehtyä Meresmaan ( s. 1983) henkilöhistoriaan. Puutarhurin tie johti kirjallisiin piireihin Oriveden opistossa. Fantasiaa on tullut Mifongi – sarjassa. Karisto ja Myllylahti ovat kuuluneet kaupallisiin kustantajiin. Kirjailija on myös Osuuskumma Kustannuksen hallituksen puheenjohtaja.

Nuori rakastettu käsivarsilla muuttuu yllättäen luurangoksi. Kun manan majoille muuttaneen mummun kiinteistöä tarkastetaan, tulee yllättäen efektejä, jotka antavat oivaltaa, että mummun henki on yhä paikalla. Lapsi häiritsee rääkynällään naapuria, mutta toden totta, lapsihan on vielä syntymätön. Siinä sitä miettimistä. Autoilija ajaa erehdyksessä jonkun päälle suojatiellä, mutta mitä ihmettä, hänhän ajoikin itsensä päälle. Itse unen jumala Hypnos pyrkii lukittuun taloon.

Potentiaali kykyhän Meresmaa on. Näistä kauhua sisältävistä sirpaleista ei voi oikein lokeroida kirjailijaa mihinkään turvalliseen ryhmään. Se lieneekin yksi seikka joka tekee kirjasesta tutustumisen arvoisen. Pienen sivun pituiset jutut ontuvat joskus, mutta usein napsahtavat tajuntaan oudolla tavalla, kuin unihoureet:

– Näetkö tuon rannun?

Hän osoittaa seinää halkovaa suolaraitaa, joka kiertää koko kirkkosalin kolmen miehen korkeudella. Levää on kuivunut rapisevaksi kerrokseksi sen alapuolelle.

– Kahden kuun aikana vesi nousee. Merenväki pääsee pitämään hartautensa kerran vuodessa.

– Uskovatko he samaan Jumalaan kuin mekin? Kysyn.

Kidusaukot nunnan kaulalla aukenevat, sulkeutuvat.

– Tämä kirkko kuuluu kaikille. ”

 

Yllätykset ovat näiden pienoisnovellien parasta antia. Piti oikein lukaista jutut pariin kertaan. Hiomista on, mutta sehän lisää vain jutun aitoutta. Olisiko tuo pelkistämisen taito opittu siellä Orivedellä. Joskus siitä on haittaa, joskus hyötyä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Jonas Jonasson: Satayksivuotias jolla oli mielestään liikaa mielessään, WSOY Kustannus, 2019

Satanen rikki ja maailmalle

Hurmaava kirja joka koukuttaa

Jonas Jonasson: Satayksivuotias jolla mielestään oli liikaa mielessään, WSOY Kustannus 2019

Indonesia, Intian valtameri, Kongo, Pohjois-Korea, Yhdysvallat, Tansania, Etelä-Korea, Sveitsi, Ruotsi, Indonesia, Venäjä, Saksa, Tanska, Kongo, Kenia, Madagaskar, Australia, …

Siinähän sitä satayksivuotiaalle maailmanympärysmatkaa. Edellinen kirja, josta muistelen katsoneeni elokuvaversionkin, hurmasi ihmiset ympäri maailman ja tietysti Jonas Jonassonin mielessä alkoivat kummitella tämän papparaisen uudet seikkailut. No filmatun best-sellerin jälkeen rima on usein vähän liian korkealla, mutta Jonasson kyllä klaaraa homman tälläkin kertaa kohtalaisesti.

Trumpkin oli ihan kiva veikko, eikä suinkaan semmoinen sekopää ja rikollinen niinkuin kateellinen Hillaryn porukka antaa yhä oivaltaa:

Allanilla ja Donaldilla oli enemmän yhtäläisyyksiä kuin ensi alkuun saattoi luulla. He olivat esimerkiksi kumpainenkin perineet vanhempansa. Allan sai torpan ilman lämpöeristystä saati juoksevaa vettä….kun taas nuoren Donaldin isä jätti pojalleen kaksikymmentäseitsemäntuhatta asuntoa New Yorkin keskustasta…”

Välillä tehtiin arkkubisnestä. Ihan tulivat mieleen Arto Paasilinnan humoristisimmat rakentelut:

Neljätoista arkkua kolmellatuhannella eurolla kappale teki neljäkymmentäkaksituhatta. Kuole ylpeästi – firmaa ei virallisesti ollut vielä edes perustettu, mutta sillä näytti olevan edessään loistava tulevaisuus… .”

Mitäs siis? Huvittavaa ja terävääkin analyysia ajastamme. Siinä sivussa namipaloja lähes koko maailman valloituksesta.

Moni satayksivuotias olisi voinut tietysti kupsahtaa moisen urakan edessä, mutta eipä fiktiivisellä Julius Jonssonilla ole siinä suhteessa hätää. Hurmaavaa viihdettä tämä kirja todella on ja jos sitä vertaa vaikka Arto Paasilinnan parhaisiin, niin tietysti kansainvälinen best-seller on kovempi sana.

Jonasson kuulemma pitää Arton kirjoja lemppareinaan. Toivottavasti Suomestakin vielä löytyy jonassoneita ja paasilinnoja, mutta kun niitä ei tapaa putkahtaa esiin kuin yksi tai kaksi sadassa vuodessa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Anita Sihvola: Päivät Marienbadissa, Mäkelä Kustannus

Felice Bauerin ja Franz Kafkan suhde

Kirjailijaälykkö ja virkanainen

Anita Sihvola: Päivät Marienbadissa, Kustannus Mäkelä

Vaikuttaa siltä, että Kafkan, kirjailijaneron, ja Felice Bauerin, tavallisen virkanaisen suhde on ollut Kafkalle merkittävä, jopa niin tärkeä, että eron jälkeen piti lähteä lämmittelemään muistoja kylypläkaupunkiin Marienbadiin Itävalta-Unkarissa.

Siitä tämän kirjan runko on laadittu.

Joskus Felice pitkästyy pahanpäiväisesti Fanzin elämänlaatuun. Haikailee löytävänsä kylpylästä jonkun rouvaystävän, jonka kanssa voisi vaikka jutella järkevästi ennenkuin nero-Franz kiusaisi hänet mielteillään ja houreillaan hengiltä.

” … me suoritimme lomailua, mitään muuta tämä ei ollut kuin suorittamista, ja minun kohdallani lisäksi suoritumista päivästä toiseen, luultavasti Franz tunsi samoin”…

Tottapa lienee että rakkauden tiet ovat usein selittämättömiä. Franz ja Felice olivat vielä juutalaisia, joten helppoa korttia ei oltu syntymässä heille annettu.

Yleensä ottaen kirjan kuvaus antaa ymmärtää, että hulluksikin rankatun kirjailijaneron ja jalat maassa elävän ystävän suhde ei ollut erityisen merkittävä maailmankirjallisuuden kannalta. Mutta ystävyyden lait ovat erilaiset. Toki Franzilta jäivät ystävättärelle pesämunaksi kirjeet, jotka tietysti miehen kuoltua olivat hänelle miljoonien arvoiset.

Että mitä. Sihvola on tehnyt, myös lähteisiin nojaten, melkoisen dokumentaarisen rakkausromaanin. Kieli on joskus jopa upeasti kuvailevaa, ja joskus tietysti kirjallisten dokumenttien ryydittämää. Pidin Sihvolan kirjasta. Tuskinpa Kafkan elämää on tulkittu usein hänen ystävättärensä kautta. Tosi on, että Kafka eli omalla levelillään, mutta tarvitsi myös tasoittajaa ja vakiinnittajaa hullun neron houreita täynnä olevalle elämälleen.

Lieneekö ollut etu vain haitta?

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Tapani Kiminkinen: Täyttä elämää, lisää laatua seniorivuosiin, Tammi Kustannus 2019

Seniorit Kiminkisen opissa

Muistisairauksista päivätansseihin

Tapani Kiminkinen: Täyttä elämää, Lisää laatua seniorivuosiin, Tammi Kustannus 2019

Keski-ikäisen elämisen terveelliset tavat muodostavat vahvan perustan senioriterveydelle. Verenpaine ja pahanlaatuinen kolesteroli ovat tärkeitä pitää kurissa. Lisätarkkuutta tarvitaan erityisesti, mikäli on sattunut perimään alttiuden valtimonkovettumaan, tai tyypin 2 diabetekseen. Liikunta ja lihomisen ponteva vastustaminen kantavat pitkälle kuin ”ronssiruuskasen” keihäs.”

Kiminkisen hahmo räjähti kaikkien tietoisuuteen televisiosta. Letkeä maalaislääkäri käänsi heti myötätunnon puolelleen, vaikka sitten lumetehoilla. Mutta kyllä Tapani asiansa tietää, jopa niin, että välillä unohtuu pudottelemaan termistöä ihan norsunluutornista.

Niin tai näin. Aina tartun miehen kirjaan, jo kansikuvan hymyn stimuloimana. Kiminkinen toteaa, että muistisaudesta johtuvat kuolemat ovat yhä suurempi kuolemansyy. Hän myös muistuttaa, että elämästä ei voi jäädä eläkkeelle, se on elettävä loppuun asti ja toivottavasti positiivisissa merkeissä.

Kirjaan mahtuu myös kaunokirjallista antia, muun muassa maaseudun nykynäkymien kuvausta ja lääkärin omia tunnenyansseja, kun ikä alkaa kolkutella lääkärismiestäkin.

Eläkkeelle siirtyminen tuottaa monelle henkisiä vaikeuksia. Toisille se on kuin hyttysen pieru, ei vaikuta mihinkään. Aina sitä keksii mielekästä tekemistä.

Muistitestejä pitää Kiminkinen kaksitahoisina juttuina ja niiden tekemistä maassamme vähän semmoisena asiana, että ”hoitele sie nämä hommat muiden tärkeämpien asioiden ohella”. Totta on tietysti, että muistisairaudet etenevät ja niiden viivyttämiseen auttavat parhaiten terveet elämäntavat. Lopuksi lääkärismies kiteyttää ”turvapaketin” eläkeläisille:

– tiedosta sukusi tautitaakka

– mittaile verenpainettasi niin että se pysyy alle 135/85

– älä lihota itseäsi

– nuku hyvin

– liiku paljon

– seuraa omaa aikaasi

– lue kirjallisuutta

– älä hyväksy vuodepotilaan diagnoosia

– älä polta tai juo

– käy lääkärintarkastuksessa tasaisin välein

– tee testamentti

– huolehdi läheisistäsi ja sosiaalisista suhteistasi

– pyri sinuiksi myös elämän päättymisen kanssa

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Eija-Riitta Korhola: Kuolemaa nopeampi, lähikuvia elämästä, Tammi Kustannus

Tässäkö tämä nyt oli?

Taitava sanankäyttäjä tilittää

Eija Riitta Korhola: Kuolemaa nopeampi, lähikuvia elämästä, Tammi Kustannus 2019

Tarinani ovat osin kairauksia menneisyyteen sairasvuoteelta, osin nykyhetkeä ja syövänhoidon kliinistä arkea. Osin ne selittävät mikä teki minusta minut, osin ne ovat vain sitä triviaalia havainnointia elämästä, johon otan iloisesti oman käden oikeuden: kirjani on tarinoita politiikasta, filosofiasta, kirjallisuudesta, rakkaudesta ja uskosta.”

Korhola on toiminut mm. europarlamentaarikkona, ja väitellyt tohtoriksi ympäristöpoliitiikasta, joten odotin tietysti jotain muuta kuin iloista ja kieleltään rikasta ulosantia. Korhola yllätti positiivisesti. Kirjahan sai kriitikon suun joskus virneeseen, vaikka kysymys oli mm. syöpäkurimuksesta ja diagnoosin jälkeisen alkushokin muuttumisesta elämäntavaksi vaikean sairauden uhan kanssa.

Onneksi kirjasta löytyy myös loppuidyllikin, joka on aina ei ole itsestäänselvää, mutta tärkeää, vaikka lukijan samaistumisen kannalta.

Jotkut vaipuvat psykoosiin, jotkut turvautuvat läheisiin tai itseensä Yläkerran Ukkoon. Hyvät ystävät siivilöityvät siinä samalla, kun tieto sairaudesta tulee ja pitäisi tottua uudenlaiseen identiteettiin. Niinhän se on, niinkuin Vladimir Vyssotski sanoo. Hänen laulujaan usein esitän ystävilleni kitaran kanssa: – Siitä tunnet sä ystävän, kun on vierelläs vielä hän, turhat tuttavat luotas ois, hävinneet pian pois…

Tapahtuman käsittely ystävien kanssa, usein kyyneleet silmissä, vei useamman vuoden. Onneksi oli ystäviä, niitä jotka eivät tee keskustelusta kilpailua ( mutta minullapa on tämmöinen juttu), ovat lähellä, kuuntelevat tarpeentullen hiljaa.

Että mitä. Tosi hyvä ja elämänuskoa valava kirja. Kirjailijalla on jonkinmoinen panos annettavanaan myös kaunokirjallisesti rankattavana kykynä.

Positiivinen mieli on jo puoli voittoa. Myös henkilökohtaiset uskonasiat analysoidaan ja tietysti erilleen joutuminen läheisestä elämäntoverista. Tykkäsin Korholan teksteistä, elämänilosta vaikeuksienkin keskellä. Luin sitä myös henkilökohtaisena vertaistukena. Sama syöpäkurimus kun on nakellut sielunelämääni laidasta laitaan, päätyäkseen jo yli vuosikymmenen pituiseen pattitilanteeseen sairauden kanssa.

Kiitos kirjasta Eija-Riitta!

Jouko Varonen

SARV:n jäsen