Leena Lehtolainen, Valapatto, Tammi Kustannus 2019

Leena Lehtolaiselta taas namipala

Syyttömänä moottoripyöräjengin käsittelyyn

Leena Lehtolainen: Valapatto, Tammi 2019

Leena Lehtolainen debytoi 12 – vuotiaana teoksella  Ja äkkiä onkin toukokuu. Dekkareita on nykyisin käännetty jo 29 kielelle. Lehtolaisen tyyli on ihmisläheinen. Rikoksen uhrien ja poliisihenkilöiden tilanteeseen paneudutaan kokonaisvaltaisesti.

Rikoskirjailija seurailee Matti Yrjänä Joensuun ja Sjöwall-Wahlöö-parin tuomilla linjoilla, mitä dekkarigenreen tulee. Ei nyt sentään mene niin analyyttiseksi esim. rikollisten taustojen suhteen. Useinhan homman” luonne muuttuu, jos alkaa ymmärtää myös rikoksentekijää. Pahikset ovat pahiksia, voisi Leena puuskahtaa, jos sitä häneltä kysyisi.

Nyt Tomas joutuu erehdyksessä moottoripyöräjengin listoille ja tulee melkein surmatuksi. Häntä auttelee elolle luonnonsuojelualueen hoitaja Aino. Ja kun ystävyys on pitävää laatua, niin sitä jelpitään toista, vaikka homma painuisi rikollisille linjoille.

Että mitä. Tosi selkeä ja lukemaan koukuttava dekkarikirja on taas kyseessä. Lehtolaisen rikosproosan ystäville todellinen aarre, jota aina odottavat. Tomasin ja Ainon suhdetta pahuuden silmässä seuraillaan ja sitä miten tavikset voivat muuttua myös koviksi ja julmiksi, kun psyykkinen tilanne eskaloituu ja virkavaltakin on saamatonta. Pitää nimittäin rekisteröidä vain selkeä liikut ja niitähän kirjan ystäväparikin joutuu harrastamaan, jopa vankeudenpelkoon asti.

No toki mukana on myös loppuidyllin makua, mikä sopii dekkareihinkin. Ikuisia jälkiä vaarallinen episodi jättää molempien muistikortille, mutta kaipa niistä selvitään. Ystävyyskin on katkolla, mutta eipä tuo liene ihmekään niissä kuvioissa, joita mestarikirjailija taas vyöryttää esiin. Joskus on mukana vähän pliisun ja klisensen tuntuisiakin dekkarimaneereita, mutta ei kai niiltä siinä hommassa voi välttyä.

Pidin kirjasta. Taas kerran aamutunnit olivat käsissä, kun laskin koukuttavan teoksen käsistäni. Mitäpä muuta kuin korvaamaan menetetyt yöunet roimilla päivätirsoilla. Jospa siinä unohtuvat mielestä Lehtolaisen luomat paranoidisetkin ajatusrakennelmat. Kaikkea sitä voi sattua.

Turhapa niitä on hautoa omalle kohdalleen. Elokuun päivä näyttää avautuvan selkeän aurinkoisena. Sinne vain lenkkikansan sekaan rantaraitille.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi, runoi, WSOY 2019

Laaksosen Helin kiält

Mie diggaan Heliä ihan tosissans

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. , runoi,

WSOY Kustannus , 2019

Sehän on silleen, että Heli on aito luonnonlapsi ja semmoista ei voi olla rakastamatta. Runot helisevät kuin kissankellot keskikesällä tai jääkristallit pihapensaassa talven kylmillä.

Pistänpä vähän tätä aitoutta esille:

Läksin kiukuspäite mettä. Kolistelin ämpäril mäntyihi, huusin jo ovelt: tän ne pirun pualukat ja äkki! Ja tiätty: juur sillo ei yhtäkä ei mittä ei missä, paitsi tual! Rinne punasenas! Haa, mettä, mä tunnen sunt, otan mitä tahron, ovelamp olen.

Antteks mettä, Mikä minu meni? Toin sul kotopihast leimukukkassi ja puun alt omeni. Lepylepy, mää juttelin, makasin kanervikos, taputtelin sammalt. Käre alt kurkkas jotta, ketäs siält tule? Kanttarellei vastasyntynei.”

—–

Mie itkin. Kriitikonkin on lupa joskus itkasta. Ja niinhän ne sanovat viisaat, että se se vasta on mies, joka uskaltaa vollottaa.

Niitä on monta paikkaa, joissa ikääntynyt kriitikko-kirjailija on joutunut turvautumaan nästuukiin. Tämä oli yksi makeimmista. Joskus pelastavat aurinkolasit, esim. kirkon penkissä, kun kirkkoherra koskettelee sisimmän syvimpiä herkkyyspisteitä, ja niin eespäin…

Mutta asiaan. Tämä runokirja on Heliä parhaimmillaan. Toivon että moni jäyhä suomalainen ottaisi siitä opikseen. Sopisi esim. pääsykokeeseen lastentarhan opettajaksi. Pikkuiset ne osaavat olla tosi luovia, rehellisiä ja aitoja. ( sanoo eläkeläisrehtori joka rakasti lapsia, luontoa ja luovuutta).

Kiitos kirjasta. Se oli enemmän kuin kirja. Se oli paremminkin johdatus elämäntapaan, semmoiseen raikkaaseen ja läpinäkyvään.

Pussaisin Helin puhki, jos Hän kuuluisi tuttaviini. Pelkästä onnesta ja ilosta. Mutta saan kai napata runoilijan tuonne rinnan vasemmalle puolelle, sille josta Yläkerran Ukko, kokoaa esirukouksiani joka ilta pulleaan asiakirjasalkkuunsa, kohdalle kriitikkorentun kaikkein rakkaimmat.

Upea Teos.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Pohjakosketus, Nina Honkanen, Into Kustannus

Seksuaalikasvattajan vaikuttava kirja

Kun liitto muuttuu toistensa henkiseksi raatelemiseksi

Nina Honkanen: Pohjakosketus, Into Kustannus 2019

Pelosta nouseva todellisuus kasvaa yhtä hitaasti ja salakavalasti kuin mikä tahansa ravintonsa inhimillisestä tuskasta saava olotila. Pelko ei synny yhdessä yössä, ei rakennu yhdestä riidasta, huudosta tai seinään viskatusta kulhosta. … Pelko kasvaa hitaasti, katse, sana ja teko kerrallaan.”…

Joskus tulee ajateltua, että nuoriso on oikeassa. Avoliitot ja parin kuukauden, jopa kahden viikon avioliitot ovat nykyaikaa. Ennenvanhaan kun kuunneltiin papin aamen, se merkitsi sitä, että tätä riittää tappiin asti, vaikka koko elämä olisi toistensa henkistä raatelemista, pelkoa ja ahdistusta, joka siirtyy traumoina myös lapsiin ja läheisiin. Nainen osaa olla tosi julma. Sen Honkanen tässä kirjassa ja sen markkinoinnissa mieluusti unohtaa. Olisiko terapeutilla vähän väärät ja yksipuoliset eväät työhönsä.

Seksuaaliterapeutti Nina Honkanen valottaa, tällaista tulehtunutta liittoa. Niinhän sitä on tapana tehdä kun tarvitaan vähän terapiaa itselle ja unohdetaan, että se miehenpuolikin on tehnyt parhaansa. Kirja on tärkeä kannanotto siihen, miten pitkä avioliitto on joskus henkisesti vaikea ja miten parisuhdetta tulisi hoitaa. Keskustelu lienee paras vaihtoehto, mutta usein naisenpuoli on sitä mieltä, että paras on napsauttaa suu vain kiinni ja odottaa kunnes ukko hermostuu.

Riidellessä pitäisi aina livauttaa solvausten väliin joku positiivinen ja tilannetta elvyttävä lausahdus, jopa kehu, malliin: ”Sie olet tosi hyvä ja rakastava aviopuoliso, vaikka…”. Tai: ” Olet tosi ilkeä ja valheellinen aviopuoliso, mutta rakastan kyllä sinua yli kaiken.”

Että mitä.

Honkasen ote on hivenen liian feministinen. Aina olisi muistettava vanhan kansan viisaus: – Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin. Mies on, tottakai, suora, läpinäkyvä ja pahasuinen.

Mutta nainen osaa olla tosi viekas ja ilkeä. Ja kun edetään viimeiselle suoralle” liitossa, mies usein vaikenee suomalaiseen tapaan, tuumii, että tässä tämä oli ja that´s it. Ottaa kaljalestin ja alkaa pöhöttyä.  Nainen sen sijaan puukottaa railakkaasti henkisesti ja julkisuuden avulla. Ymmärrystä ei riitä. Jos on julkkis, tilittää kohta yksipuolisen näkemyksensä koko Suomen kansalle viikkolehdissä.

Honkanen on terapeutti. Hän tietää mistä puhuu. Mies on usein dominoivampi ja käyttelee tätä ominaisuutta liitossa. Kirja kannattaisi kuitenkin lukea, varsinkin jos itsellä näyttävät menevän valokuvat kohta jakoon ja tilanne alkaa eskaloitua.

Honkanen on kokenut itse liittojensa kariutumisen. Olisiko mukana kuitenkin vähän liikaa omakohtaista ja feminististä. Sehän on tunnetusti naisen ase, kun ystävät, perhe, suvut ja tässä kirjassa koko Suomen kansa tempaistaan naisen tukijoukkoihin ja mies jätetään yksin.

Miehen kanssa on reilu juttelu paras lääke, mutta siihen naisella ei usein ole varaa. No, niskahan siinä alkaa ukolla punottaa ja tulee sanottua suoraan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Jaan ja Jäähammas, Karisto Kustannus

Puhurin kaupungin painajainen

Kalmosumun vangit

Mervi Heikkilä: Jaan ja Jäähammas, Karisto 2019

Koiveltajia, nehän ajavat koiravaljakoilla pitkin tundraa! Ei heitä näy kaupungissa kuin kerran talvessa, kun tuovat turkiksia ja käsitöitä vaihtoon. Ja käyvät palvomassa jotain muinaista jumalaansa, sitä Jäähammasta, vai mikä se oli, niin olen kuullut,muori pohti.”

Aluksi annetaan toisiaan lättyyn. Rikkaiden porhojen edustaja Leo ja köyhien rääpäleiden Jaan käyttelevät luuvitosta siihen malliin, että veri tirskuu molemmilta nenukista. Lyödään, potkitaan ja väännetään, kunnes molemmille tulee väsy.

Kohta kuvakulma kääntyy Leoon ja hänen tyttöystäväänsä Titiin, sekä kolmikon täydentävään melkoisen susimaiseen koiraan, joka on lasten ehdoton tuki ja turva hädän hetkellä.

Ja hätähän siitä kehkeytyy kun ikivanhat voimat ja henget, pääpukarina tietäjä Jäähammas, huputtavat koko pikkukaupungin outoon noitasumuun, joka sairastuttaa ja tappaa kohta koko populan.

Että mitä? Kirja varmaan kiinnostaa nykynuoria, joilta wanhat kiltit klassikkokirjat jäävät pölyttymään kirjaston varastotiloihin.

Nykynuoret kun tarvitsevat efektiivisempää ja pinnallisempaa kamaa. Ja sitähän Heikkilä osaa tarjoilla.

Kirjan kieli on selkeää, ja lukemaan motivoivaa. Varmaan koukuttavaa luettavaa ahmimisikäisille nuorille, jotka vielä pystyvät heittämään kännykkänsä vähäksi aikaa syrjään.

Nynnyjähän ne kirjojen lukijat ovat nykyisin nuorten porukoissa.

Kirjailijoiden pitää lähestyä tätä nörttinuorisoa uudella ja kiinnostavalla, helpohkolla fiktiolla. Pääasia, että saadaan lapset kirjojen ääreen ja pistettyä kampoihin kaikenmaailman mobiilipeleille.

Hyvä kirja. Kevyttä viihdettä paremmin. Kiva kolmikko tämä reipas Jaan, Titi-tyttönen ja heidän symppis koiransa. Ja kun lapsista ja nuorista puhutaan, on tietysti tarjolla myös loppuidylli, jota tämäntyyppisiltä kirjoilta yleensä vaaditaan ettei nuorisolle vain jää traumoja lukemastaan. Huh huijaa!

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Kolkko, Petteri Sihvonen, Bazar Kustannus 2019

Tulihan se sieltä

Sihvosen viihteellistä ja raadollista

Petteri Sihvonen: Kolkko, Bazar Kustannus, 2019

Petteri Sihvonen on monen ammatin mies, tunnettu mm. jääkiekkoilijana, toimittajana, kirjailijana ja tv-julkkiksena.

Naisten keskuudessa hänet tunnetaan melkoisena hirvaksena.

Sihvonen on lupaillut romaania monen kauhuksi, mutta sitä ei vain ole kuulunut. Nyt se sitten rävähti esille ja toden totta on melkoisen kivaa tirkistelykamaa niille, jotka sitä kaipaavat. Oikeusjuttuja ei tiettävästi ole kirjan tiimoilta vielä viritelty. Siis eroottisen fiktion linja on pidetty, eikä tyttöjä esitelty omilla nimillään.

Hän neuvoi kädestä pitäen. Tai oikeammin kielestä pitäen. Oli yhtä aikaa nuoltava kielellä klitorista ja tiettyyn tahtiin huulilla samalla imeskeltävä ikään kuin runkkaamalla klitorista. Bingo! … Ja siis kaava meni niin, että suutelemisen ja hänen strippauksensa ja suihinottonsa jälkeen minä menin naama edellä. Bingo! Ja heti sen bingon jälkeen oli työnnettävä kalu nopeasti sisään, jotta hänen orgasminsa saatiin jatkumaan minuutista kolmeen minuuttiin.”

Erotiikkaa Summanen lupailee kosolti, ja sitähän lukija saa. Muutakin antia on, kuten yhteiskunnallista ym. analyysia. Siperian junassakin ollaan ja tietysti päähenkilö, Petrus Sihvo, on elementissään.

Että mitä. Lueskelin kirjaa iltapuhteen ja ihan pikkutunneille asti.

Joskus kirjoittajakouluttajana sanoin erälle miehelle kässärinsä kanssa, että tuo erotiikka puree parhaiten, kun laittaa vähän sordiinoa päälle eikä räväytä heti ”värisuoraa” esille.

Mutta Sihvonen laittaa kuulemma tässä kirjassa perinteisen romaanin kaavankin uusiksi. Elämänkertahan se on tämäkin ja kaikki exät kutsuttiin julkkareihin. Muistuivat mieleen edesmenneen Junnu Vainion opetukset erotiikasta ja elämästä. Ilman erotiikkaa kuulemma mies näivettyy kuivaksi hiirulaiseksi, jonkinlaiseksi kumaraksi pölyisten arkistojen tonkijaksi.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Jos olisin sammakko, Karisto Kustannus

Haaveita ja unelmia

Mainio lastenkirja

Annika Sandelin/Karoliina Pertamo: Jos olisin sammakko, runoja, Karisto 2019

Vanha verkkoperhosherra/mieli maassa huokailee:/ kohta pakkaset on täällä/kalmaan koipi oikenee…Sinne tänne liihottelin,/ en tehnyt mitään pysyvää./Nyt on ainut kesä ohi,/ en saa elää enempää.”

Hyttysellä on järkevä haave. Pitää aina olla oma itsensä. Jääkiekkoilija löytää haaveidensa suunnan syyn ja silloin kiekko menee ylämummoon että hujahtaa. Arkinen työmuurahainen haluaisi sivistää itseään, sekä hummailla ja pelata pokeria. Tulikärpänen haluaisi rakastaa rohkeasti. Maamyyrä kaipaa kauneutta ja haluaisi löytää elämän merkityksen.

Hienon kirjan on tekijäpari taiteillut. Punaisena lankana ja teemana näyttää olevan se, että jokaisella on haaveensa, ja toiveensa, mitä omaan elämään tulee. Usein päähenkilöinä ovat pikkueläimet, jopa vähimmin arvostetut, mutta toki mukaan mahtuu vaikka personoidun junavaunun, pääministerin, lumihiutaleiden, liikennepoliisin, jne mietteitä elämästä ja sen merkityksestä henkilökohtaisesti.

Kuvitusta en pitänyt ihan valioluokkaan kuuluvana. Maamyyrä on ilmetty norppa, vesikirppukaan ei erityisemmin viehätä. Verkkoperhosen kuva on kansanomaisesti sanottuna kohillaan”. Toivomisen varaa siis on, mutta lapsille tämmöinen satumaailma on tietysti omiaan, vaikka vähän jäykähkösti toteutettu. Taiteellinen vapaus on toki suotava ja that´s it.

Kyllä nämä elämänohjeet, toiveet ja haaveet ovat tuttuja myös ihmisten maailmasta. Ihan helmiä ovat ja viisaita asioita. Mieluusti luin runot kolmeen kertaan. Tuli vähän haikea olokin, jopa kyynelkarpalo tuppasi poskelle, niin koskettivat läheltä. Lastenkirjat kun ovat parhaimmillaan viisaita ja sopivat elämänopiksi myös aikuisille. Siitä tämä Teos on hyvä esimerkki.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

 

Periaatteen mies, Matti Remes, Tammi Kustannus

Taattua mattiremestä

Softidekkari koukuttaa kivasti

Matti Remes: Periaatteen mies, Tammi 2019

Matti Remes ei ole yltiöefektiivisen rikosromaanin kirjoittaja. Paremminkin psykologinen virittelijä. Sellaisestahan moni viihteen ystävä tykkää.

Toki tässäkin uudessa tulee lättyyn aika railakkaasti ja veri roiskuu, ainakin nenästä. Murhakin kuuluu rikosromaaniin kuin nenä päähän.

Ruben Waara – sarjan uusin dekkari sijoittuu, kuinkas muuten, Hankoon. Waara saa tuta, että herraporukoitten sekoilut ovat melkoista kakkaa. Siinä joutuu selvittelijä satavarmasti koville.

On talousrikoksen aihelmia ja ammattihuijari Ronkaisen muistelmat, jotka ovat sen luokan proosaa, että herättävät joissakin kauhua jo pelkkänä käsikirjoituksena. Nyt rökitetään pahasti myös naisväkeä ja siinähän läski tummuu paitsi naiselta myös pahikselta.

Mutta asiaan. Remes kirjoittelee tyylilleen uskollisena, semmoista kiltinsutjakkaa tekstiä. Viihdenikkariksikin itseään nimittelee.

Kohderyhmä on tietysti taattu. Kaikki eivät pidä kovaksikeitetystä linjasta ja suolenpätkistä, tai bondmaisista loppurytinöistä. Psykologisella virittelyllä saadaan myös kivoja jännitteitä ja se voi olla jalostuneempaa kuin moni yliampuva räpellys.

Kirjaa lukee mieluusti. Sutjakka teksti etenee ilman isoja ylläreitä kohti lopun selkiytymiskuvioita. Kun mukana on silmäätekevää porukkaa, niin Waarakin saa pistää kaiken taitonsa peliin.

Takakansi se kolahti käteen aamuyön tunteina. Koukkuunhan siinä jää tämmöinen kiltinsutjakka kriitikko, joka ei tykkää verisistä hevosenpäistä vuoteen jalkopäässä.

Minusta tuli Remeksen kirjojen ystävä. On se kumma, että en ole ennen edes koskenut kirjailijan opuksiin. Ne vaikuttavat minun mielenlaatuuni sopivilta, kun dekkarigenrestä puhutaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Pauli Nevala/Henry Aho: Kaamea heittäjä, Atrain&Nord Kustannus

Tokion sankarin vaiheita

Pauli Nevala kertoilee

Pauli Nevala/Henry Aho: Kaamea heittäjä, Pauli Nevalan mietteitä urheilusta ja elämästä, Atrain&Nord Kustannus, 2019

Pauli Nevalasta tulivat mieleen nuoruuteni päivät. Tokion olympialaisten voittajan kuvan liimasin oman kaappini oveen tanakasti. Siinä se lienee vieläkin, jos piironkia ei ole poltettu. Maitoliima pitää.

Kuulin joskus, että Nevalalla ja Kinnusen Jormalla oli tapana pitää myös urheilijoiden raha-asioista huolta. Tuumivat kitsaalle keihäskisan järjestäjälle, että kasikymppinen ei mene rikki, jos liksat eivät parane. Eikä mennyt. Kasikymppinen keihäässä oli kova sana siihen aikaan.

Anabolisiakin tuli Paulilla käytettyä. Kertoo siitä omaan tapaansa, siis rehellisesti:

Me saimme 500 tablettia anabolisia steroideja. … Mietokin väittää, että ei tiennyt niistä muka silloin mitään. … Väätäinen oli hänelle puhunut silloin, kun voitti Euroopanmestaruuden, että hän oli ollut Epo – kuurilla. … Aamulla ja illalla otin yhden pillerin. Saimme 50 kiloa enemmän jalkaprässissä kuin kuukausi takaperin. … Ajattelin että Herra Jumala! Kaikki tuntui niin helpolta ja köykäiseltä.”

Nevala puhuu railakkaasti urheilijakavereista ja keihäänheittäjän taipaleesta, kaihtamatta paljastuksia. Kirja on hänen omaa jäljittelemätöntä, joskus rönsyilevää kerrontaansa. Pauli puhuu kokeilustaan kullankaivajana Lapissa, poliitikkojen sotkeutumisesta urheiluasioihin, armeija-ajastaan, Teuvan kunnanvaltuuston hommista, keihäsmallikikkailuista, huippu-urheilijan todellisuudesta, eläkeläisen päivistä, jne…

Kiva kirja. Teuvan mies puhuu suunsa puhtaaksi. Lukaisin kirjan pari kertaa ( toisen kerran valikoiden, eka kerran tarkkaan).

Kyllä silmät rävähtivät monta kertaa auki. Tämmöistäkö se todellisuus onkin. Setelin kuvat ovat herroilla vain silmissä.

Urheilija-ressukka saa olla heidän sätkynukkensa ja rahakoneensa. On tietysti paljon myös seesteisempää kerrontaa. Nevala kun on saanut paikkansa suomalaisten sydämissä rehtinä ja suorapuheisena miehenä.

Kiitos kirjasta Pauli. Talletan sen parhaalle paikalle urheilukirjojeni joukkoon. Toivottavasti kirjakaupassa Visat vinkuvat.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen