Juha Mäntylä/Harri István Mäki, Tonnelot ja vuodenajat, Lector Kustannus

Tonnelot ja jättiläiset

Kivoja fantasioita lapsille

Juha Mäntylä/Harri István Mäki: Tonnelot ja vuodenajat, Lector Kustannus 2019

Harri Isván Mäen (kuvittaja) tunnen ennestään. Viestejä on vaihdettu ja neuvoja jaeltu. Jospa vaikka tämä tonneloteema alkaisi nostaa Mäen kuvitusta plaaniin, etenkin kun Juha Mäntylä tekee parhaansa tekstinikkarina.

– Tuolla ulkona on suuret jäljet, poika selosti ja näytti käsillään. Poika venytti kädet lähes niin etäälle toisistaan kuin vain sai. Tonnelo oli hetken aikaa hiljaa ja katsoi vierelleen tulleita muita Tonneloita. Ne katsoivat päätään pyöritellen toisiaan ja supattelivat jotain , kunnes taka-alalla oleva tonnelo sanoi rauhallisesti:

– Se on palannut.

Ihan sopivan jännitteistä kerrontaa suoltaa Mäntylä lapsille. On jättiläisiä joita Tonnelot pelkäävät, on itkevä keiju, joka ei pysty enää lentämään, ovat luonnonvoimat, joita vastaan tarvitaan apua, myös peikkoja, jotka häiritsevät päähenkilöitten omenamässäjäisiä.

Että mitä. Harri István varioi jo kohtalaisesti kuvakieltään, joskin nuo pölypunkki-tonnelot ovat puolituttuja jostakin toisesta, vieläkin kysytymmästä kirjasta. Tarvittaisiin luovuuden lentoa ja hurttia huumoria. Mutta kirjan tekijät voivat sanoa kriitikonrentulle, että saahan niitä pyydellä.

Jotain tällaista tarkoitin, kun Ehdotin Harri-Istvánille oman sarjakuvaperheen perustamista, malliin Ankkalinnan väki. Siihen suuntaan ollaan tietysti menossa ja lapset oletettavasti tykkäävät näistä jännitteistä jotka päättyvät loppuidyliin niinkuin hyvissä satukirjoissa on tapana. Yleensähän hyvä-paha asetelma on käytetyin ja varmin kikka niin saduissa kuin muissakin viihteellisissä tai vähemmän viihteellisissä kirjoissa.

Sitähän aikuiset odottavat dekkareilta ja lapset lastenkirjoilta. Harri Istvánille olisi mielessäni vinkki:

  – Unohda jo nuo ainaiset pölypeikot ja käyttele mielikuvitustasi ja ideoitasi, joita sinulla on niin että alimmat happanevat.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Ilkka Remes, Kremlin nyrkki, WSOY 2019

Kremlin luuvitonen

Ilkka Remeksen kiinnostavaa paranoiaa

Ilkka Remes: Kremlin nyrkki, WSOY 2019

Juttelin ylemmän sotilashenkilön kanssa. Hän on armoitettu ilkkaremes-fani. Muistin, että sotilaskoulutuksessakin pyritään neuvoaan nuoria miehiä taistelemaan oletettavaa maahantunkeutujaa vastaan, eikä jää arvailun varaa, mikä se oletettu vihollinen on.

Mm. siitä olen yhtä mieltä Ilkan kanssa, että toden tullen Ruotsi linnottautuu puolueettomana turvaan Suomen selän taa ja Eu sekä Nato spekuloivat asialla, siis sillä, että Suomeen on hyökätty Venäjältä. Nämä viimemainitut pysyvät visusti spekulointiasteella, mutta apua ei heiltä heru toden tullen.

No Remeksen uusimmassa taas venakot hyökkäävät Suomen kimppuun ja tietysti mukana ovat ajan mukaisesti tappavat drone-armeijat, Venäjän häirintä niin, että Hornetit jäävät toimintakyvyttöminä halliin, monipuolinen nykyaikainen sodankäynti kaikessa karmeudessaan.

Kyllä Remes taas stimuloi railakkaasti suomalaisten paranoidisia ajatuksia ”rakkaan ystävämme” itänaapurin suhteen. Jos hommaa lukee iltalukemiseksi, niin yöunet jäävät vähäisiksi. Kukaties pihalle laskeutuu milloin hyvänsä tappava drone-pommi, tai suomalaisten edessä on joukko iivanoita, jotka eivät enää käytä kalashnikoveja, vaan eliminoivat suomen armeijankin puu-ukoiksi muutamassa minuutissa. Jos hallitus yrittää pistää kampoihin, niin kohtapa se on jumissa, kun veli-venäläinen estää tämmöiset ajatukset uhkaamalla tuhota Helsingin kivikauteen.

Niinhän se on, että jos Remeksen kauhukuviin uskoo, niin on parasta jättää armeija varustamatta ja odottaa valkoisen lipun kanssa vaimon ja lapsien ottajaa ihan suosiolla. Remeksellä on miljoonia lukijoita. Hän kirjoittaa ns. raskasta viihdettä joka perustuu venäjä-ennakkoluuloihin. Mukaan mahtuu myös ilmastonsuojeluhysterian analyysia. Sehän on kuulemma keino lamauttaa länsimaiden itsenäinen ajattelu.

Jospa sitä kävisi nukkumaan kun kello jo tikkaa pikkutunteja. Ymmärrän kyllä, että venäjäviha on syvällä suomalaisissa. Varuillaan pitää olla. Auttajia ei tosipaikassa löydy. Remeksellä on oiva markkinarako.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Haruki Murakami, Tanssi tanssi tanssi, Tammi 2019

Murakami viihdyttää ja koskettaa

Taas täyslaidallinen Murakamin ystäville

Haruki Murakami: Tanssi tanssi tanssi, suom. Antti Valkama, Tammi 2019

Eipä ole tullut Murakamin teoksista huumaannuttua tuotannon alkupuolen ihania lukuunottamatta. Toki olen niitä kahlannut läpi ja nauttinut ylivertaisesta tunnelmien luonnista ja tyylistä, jonka vain Haruki osaa. Norwegian Woodista muodostui minulle kulttikirja ja sain monet ystäväni Murakami – faneiksi sen avulla.

Viimeistään onnistuneen elokuvasovelluksen jälkeen näytti siltä, että nyt se nobel-voitto tärähtää Harukille. Mutta eipä ole tullut sitä päivää että nappaisi, vaikka olen riemuinnut joka vuosi, kun arvaillaan suosikeita ja kirjailija löytyy listalta kärjen tuntumasta.

Ehkä Murakami alkaa hajottaa teemojaan liikaa uusimmissaan. Löytyy erikoisia ystävyyksiä mielen guruista vanhimman ammatin harjoittajiin, napsahtavat dekkaritehot murhineen päälle, lennetään mielen syvimmissä sokkeloissa kuin konsanaan scifi tunneleissa, jne jne…

Mutta Murakamin ylivertainen tyylittely ihmistuntijana ja vain hänen tapansa kartoittaa mielen liikahduksia, ne ovat todellista helminauhaa, aidon kuultavan helmiäisen hohtoista.

Että mitä. Murakamin pitäisi ottaa harppaus taaksepäin. Pelkistää kerronnan ulkoisia puitteita, vähentää henkilöskaalaa, pyrkiä tulkitsemaan vain muutamien ihmisten sielunelämän sokkeloita, kauniisti, jäljittelemättömästi. En ikinä unohda ihmissuhteissaan selkeän Norwegian Woodin maailmaa. Liu´uin siihen sisään kuin huippujäätanssijat laatumusiikin kuvioihin.

Kyllä Murakanin järkäleissä on runsaasti entistä oman itsensä etsintää, mutta hengästykseen asti elementtejä aina tajunnanvirrasta selkeisiin murhamysteeri-asetelmiin.

Ihme ja nero Haruki on kaikesta huolimatta. Hänelle on käynyt ”vanhat”. Suosion, kuuluisuuden ja maineen aalloissa on unohtunut se tärkein, pelkistäminen ja yksinkertainen ihmiselämän kauneus, sekä tunnenyanssien hipaisevan tyylikäs tavoittaminen. Mutta eipä hätää. Yksikin lause Murakamilta nostaa kriitikkoressukan arjen yläpuolelle, sfääreihin niin sanoakseni.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Marssivat mursut, Lector Kustannus

Marsujen salaisuus

Kiva luku- ja katselukirja pienimmille

Kristina Ruder/Jana Valge: Marssivat mursut, Lector Kustannus 2019

Mursuiksi itseään nimittävät karvapallot elelivät meren syvyydessä ja näkivät huikeuta maisemia sekä kivoja ystäviä. Merihevoseen tutustuttiin lähemminkin ja tietysti myös värikkäisiin kaloihin huumaavalla koralliriutalla.

Valkohai katseli kaukaa kaveruksia muttei moisten vuoksi viitsinyt vaivautua. Kilpikonna uiskenteli laiskasti ohi.

Olipa tosiaan ihana vedenalainen valtakunta. Joskus aiemmin nämä karvapallot olivat meripoikien lemmikkejä, ja elelivät nyt merellisellä saarella. Lapset juoksivat heitä katsomaan ja ihastuivat ikihyviksi. Mursuille syntyi liuta poikasia. Niin sai alkunsa marsujen sukupuu. Siitäpä alkoi lemmikki-marsujen tarina ja monet miljoonat lapset tulivat onnellisiksi.

Kivan jutun on Ruder punonut. Siinä on esitetty myös ihmissuvun ekologista historiaa. Kaikki alkaa merestä ja sitä rataa. Valgen kuvitus on myös herttaista. Näyttävät angoramarsuilta nämä karvapallot.

Tykkäsin kirjailijan tyylistä. Hän punoo mukavan kokonaisuuden, jossa tietysti on myös Disney-efektejä niistä filmatuista merenalaiskirjoista. Riutoilla kun odottaa sukeltajiakin kokonaan uusi ihana maailma ja lapset ovat näistä aihepiireistä täpinöissään.

Jäänpä ihan odottelemaan uutta luettavaa taitavilta kirjantekijöiltä. Pikkulapset oletettavasti ihastuvat ikihyviksi, kun marsut ovat lemmikkeinä sieltä kivoimmasta päästä. Mursu-nimi viittaa kyllä semmoiseen lemmikkiin, jota en ottaisi olohuoneeseeni. Ainakin rouvasvieraat saattaisivat pysytellä loitolla luotani. Ehkä sanaleikki on kuitenkin otettu mukaan vain kivan riimikikan vuoksi – tai mene ja tiedä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Kari Lumikero, Uutismies, Tammi 2019

Kun Pekka Tiilikainen sai viimeisen Gin Tonicin

Juttumies paiskoo herkullisia anekdootteja

Kari Lumikero: Uutismies, Tammi Kustannus 2019

Kari Lumikero, toimittaja ja armoitettu juttumies, on nähnyt taipaleellaan kaikkea, aina Serbian sotarikollisten todellisuudesta Lordin euroviisuvoittoon. Lapsuudesta ja nuoruudestakin tulee tarinaa ihan hengästykseen asti. Mutta minä tykkään juttumiehistä ja vietin unohtumattomia hetkiä tämän kirjan parissa.

Journalisti Unto Miettinen kuulemma kuskasi viimeisen gin tonicin selostajagurulle Pekka Tiilikaiselle sairaalan sänkyyn. Kun pullotuliainen takavarikoitiin dominoivan hoiturin toimesta, niin Miettinenpä kuljetti paukun takkinsa sisällä ja Pekka siemaisi sen juuri parahiksi ennenkuin edellämainittu hoitajakauhistus ehti sabotoimaan hyvän asian.

Turkin Izmitissä Lumikero oli näkemässä, miten pelastusmiehet etsivät väkeä talojen raunioista. Sortuneiden rakennusten alla oli ilmataskuja ja niissä eläviä ihmisiä. Mutta kaikkeen eivät pelastajien resurssit riittäneet ja muutaman päivän päästä laskeutui paikalle kuolemanhiljaisuus.

Ylen Uutiset olivat telkussa Lumikeron aikaan melkoisen totista meininkiä, mutta MTV:lle pääsi kirjoittaja tekemään muutaman loppukevennyksen. Niinpä ruotsalainen suomalaismetsissä asuva Carsten lemmikkikrokotiileineen oli melkoisen kiva kohde. Ihan piti postiluukusta vilkaista, että millä päällä nälässä pidetty kroko on, ennenkuin ovi avattiin. Hirviön jalat vain sutivat muovimatolla, kun se ryntäsi kohti. Onneksi Carsten ehti lepyttää sen kalanpaloilla ja Lumikeroa ei kutsuttu vielä Yläkerran Ukon ykköstoimittajaksi.

Lumikerolla on jutuissaan mukavan humoristinen ote. Kirja onkin lukijalle todellinen namipala, vaikka joskus liikutaan tosi vaikeissa paikoissa, joissa tulee paremminkin tippa silmään kuin ilonpilke.

Lumikero kuuluu toimittajiemme guruihin ja hänellä riittäisi meheviä anekdootteja vaikka trilogiaksi asti, jos ei enemmän. Arvelin minä, toimittaja ja kriitikon renttu, että kun pääsisi joskus tuommoisen miehen kanssa joskus kumoamaan pari-kolme gintonicia. Se oli ennen minunkin lempijuomani ja huulenheitto lempilajini. Nykyisin juomana on vain Valion sininen maito, kahvi tai pelkkä huuberi, mutta jutut, ne onnistuvat.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen