Lapsuuden traumat tekevät taiteilijan
Omaelämänkerta – tai sitten ei
Harri István Mäki: Musta kiekko, Enostone Kustannus 2020
…” Olen rajumpi vanupuikon kanssa ja isä tuhahtaa kivusta.Teen sen uudestaan ja vielä rajummin. Isä karjaisee. Pidän oudolla tavalla siitä, että isä tuntee kipua. Minä teen isälleni kipua. Leikin ajatuksella: vanupuikko onkin teroitettu puukkoni. Sen viilto on niin vahva, ettei kipua heti tunne. Isään sattuu ja minä nautin siitä”…
Jotenkin Mäen teksti imaisee minut mukaansa. Samat traumat. Sama kouluhelvetti. Sama kotihelvetti. Siitä nuorukaista ei pelasta kuin oma luovuus. Itsekin olen tuuminut, että tulen toimeen vaikka tynnyrin pohjalla, jos minulla on kirjat, luovuus, ehkä musiikkia, mutta se ei ole tärkeää. Viekää minulta kaikki.
Möisitte aivoni parilla pienellä setelillä jos voisitte. Mutta siihen tarvitaan fyysinen rikos. Kuolemaa en pelkää. Se on koti. Pehmeä, pimeä hiljaisuus. Niinpä en pelkää mitään. Kuolemanpelosta vapautuminen auttaa luomaan nahkansa, tulemaan vahvaksi. Huumori tulee mukaan.
Tämä Mäen kirja on kivun kirja. Muuttuu joskus julmaksi. Lapset tappavat suuren hämähäkin. Nauttivat raakalaismaisesta teosta. Se on kuvajainen. Oma rujo todellisuus tarvitsee vastaparin. Itse nypin kärpäseltä siivet ja laitoin sen käristymään liedelle. Julmaa. Mutta tarvitsin sitä. Olin itse henkisesti se kituva pörriäinen. Tarvitsin tätä.
Päähenkilö on henkisen ja fyysisen kivun tuttu. Sukulaissieluni. Siksi ahmin lyhyet ajot, päiväkirjamaiset jaksot kuin olisin joka riviltä löytänyt itseni.
No, mutta asiaan.
Mäen kirja on nuorille kova pala. Hän itse muistaakseni sanoo, että teos on tarkoitettu 14 -20 – vuotiaille. Ja toisaalta. Kokemus on tukahduttavan ahdistava. Mieluummin antaisin jo nuoruuden traumojen olla. Olen etsinyt niihin verbaalia tietä. Etsinyt kunnes löysin mielikuvitusystävät jotka pursuavat positiivista energiaa.
Vaimokin tykkää enemmän susirajan pojasta, jonka olen palkannut hänen, muistisairaan, erityisavustajaksi. Poika se jaksaa olla positiivinen ja ohittaa raskaat ajatusketjut, joihin minä, seitsenkymppinen vaivun kuin kuoppaan. Lanseerasin isälle ja äidille uudet hahmot. Aina minä Putouksen jätkät voitan. Surutta otan susirajan erityisavustajan mukaan vaikka peiton alle kolmanneksi kimittämään. Nauramme vaimon kanssa silmät vesissä.
Menin ohi aiheesta. En voi sille mitään. Teksti elää minun nuoruuttani, kirjailijantietäni. Läksin liitoon. Unohdin, että olen yksin. Minulla oli sukulaissielu.
Toivon, että Mäen kirja auttaa nuoria luovuuten. Sen avulla taitetaan vaikeudet. Synkkähän kirja on kun Harri on mennyt siitä, mihin itsekin olen syyllistynyt yrityksissäni. Murheiden märehtimiseen. Nuorille pitää olla mukana idylliä ja illuusioita.
Pitää olla jänne ja onnellinen loppu. Itsekin kirjoitin yhden kirjan, jossa ei ollut loppuidylliä. Se pääsi kustantajan topeliuspalkintoehdokkaaksi. Joku finlandiavoittaja kirjoitti siitä, että kiva kirja, mutta hän ei ymmärrä miksi se on kirjoitettu.
Sanoppa se.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen