Kuukausi: lokakuu 2020

Raskas tie inkeriläisillä

Kun myö oltiin sipirijassa

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille, isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen, Gummerus Kustannus 2020

Minulla oli kovin musikaalinen inkeriläinen opettaja. Piti kurin rautaisella otteella. Pojankoltiaiset eivät saaneet hänen tunneillaan riehastella. Laulamisesta hän tykkäsi ja musiikista. Pisti minutkin sonoriäänineen laulamaan luokan näteimmän tytön kanssa duettoa kevätjuhlassa. No myöhän laulettiin hempukan kanssa, vaikka mie olin paremmin se teppo ja hymistelin taustalla.

Olen kuullut, että sillä opella on jo ikää. Sata vuotta on ollut kevyttä kauraa. Jäämereltä vankileirien kautta Suomeen osaillut. Kirjankin julkaisi vaiheistaan.

Olen tavannut useita inkeriläisvanhuksia. He ovat todella innokkaita jutustelijoita. Siinä tulevat esille elämäntaipaleelta sipirijat ja vankileirit. Mutta huumori karehtii pappojen ja mummojen suupielissä. Miulla taas kosteaa pyrkii silmänurkkiin.

Tämmöisistä asioista käsillä oleva teoreettismakuinen kirjakin kertoo. Inkerinsuomalaisia pidettiin Suomeen tultuaan jotenkin outoina ja kummeksuttavina. Helpolla ei heille suotu sanan sanaa. Nyt on tilanne toisin. Puheliaat vanhukset elävät kuin kala vedessä vilkkaiden lappeenrantalaisten parissa.

Tämän kirjan päähenkilöt ovat Lea Pakkanen ja Santeri, hänen isänsä. Kun kohdattiin suomalaiset, huomattiin, että paras olla liikoja levittelemättä omaa henkilöhistoriaansa, joka näytti olevan tabu.

Teos perustuu sukututkimuksiin, autenttisiin kertomuksiin ja kirjoittajien omiin, joskus karmaiseviinkin muistoihin. Siihen kannattaa uhrata aikaansa. Se kertoo joskus arkistopölyisestikin inkerinsuomalaisten kohtaloista:

…” Vaikka inkerinsuomalaisen yhteisön tuhoaminen ei olisikaan ollut lähtökohtaisesti neuvostohallinnon toiminnan motiivi, se toiminnan lopputulos käytännössä kuitenkin oli. Ja vaikka etninen suomalaisuus ei ollut ainoa peruste vainoon, käytännössä inkeriläisten neuvostopassien etnisyyssarakkeelle merkitty suomalaisuus varmisti viimeistään sodan aikana vähintään karkotuksen.”…

Kirja, vaikka olisi voinut olla kansanomaisempi ja populaarimpi, on kuitenkin tärkeä esitys vaietun kansanosamme kärsimyksistä.

Olisihan sitä pitänyt kirjan tekijöiden ottaa mukaan vähän ”suakkunoita” itsensä inkeriläismummujen ja pappojen suusta. Heidän kanssaan olen itsekin itkenyt ja virnuillut. Reppanat ovat säilyttäneet huumorinsa kohtalon kolhimina. Kaupan kassalla jono kasvaa, kun he innostuvat oikein tykittämään historioitaan.

Toinen kassa ilmoittaa hymähdellen, että tänne mahtuu myös.

Halavatun halavattu, kost jumal.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Raskas tie inkeriläisillä

Kun myö oltiin sipirijassa

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille, isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen, Gummerus Kustannus 2020

Minulla oli kovin musikaalinen inkeriläinen opettaja. Piti kurin rautaisella otteella. Pojankoltiaiset eivät saaneet hänen tunneillaan riehastella. Laulamisesta hän tykkäsi ja musiikista. Pisti minutkin sonoriäänineen laulamaan luokan näteimmän tytön kanssa duettoa kevätjuhlassa. No myöhän laulettiin hempukan kanssa, vaikka mie olin paremmin se teppo ja hymistelin taustalla.

Olen kuullut, että sillä opella on jo ikää. Sata vuotta on ollut kevyttä kauraa. Jäämereltä vankileirien kautta Suomeen osaillut. Kirjankin julkaisi vaiheistaan.

Olen tavannut useita inkeriläisvanhuksia. He ovat todella innokkaita jutustelijoita. Siinä tulevat esille elämäntaipaleelta sipirijat ja vankileirit. Mutta huumori karehtii pappojen ja mummojen suupielessä. Miulla taas kosteaa pyrkii silmänurkkiin.

Tämmöisistä asioista käsillä oleva teoreettismakuinen kirjakin kertoo. Inkerinsuomalaisia pidettiin Suomeen tultuaan jotenkin outoina ja kummeksuttavina. Helpolla ei heille suotu sanan sanaa. Nyt on tilanne toisin. Puheliaat vanhukset elävät kuin kala vedessä vilkkaiden lappeenrantalaisten parissa.

Tämän kirjan päähenkilöt ovat Lea Pakkanen ja Santeri, hänen isänsä. Kun kohdattiin suomalaiset, huomattiin, että paras olla liikoja levittelemättä omaa henkilöhistoaansa, joka näytti olevan tabu.

Teos perustuu sukututkimuksiin, autenttisiin kertomuksiin ja kirjoittajien omiin, joskus karmaiseviinkin muistoihin. Siihen kannattaa uhrata aikaansa. Se kertoo joskus arkistopölyisestikin inkerinsuomalaisten kohtaloista:

…” Vaikka inkerinsuomalaisen yhteisön tuhoaminen ei olisikaan ollut lähtökohtaisesti neuvostohallinnon toiminnan motiivi, se toiminnan lopputulos käytännössä kuitenkin oli. Ja vaikka etninen suomalaisuus ei ollut ainoa peruste vainoon, käytännössä inkeriläisten neuvostopassien etnisyyssarakkeelle merkitty suomalaisuus varmisti viimeistään sodan aikana vähintään karkotuksen.”…

Kirja, vaikka olisi voinut olla kansanomaisempi ja populaarimpi, on kuitenkin tärkeä esitys vaietun kansanosamme kärsimyksistä.

Olisihan sitä pitänyt kirjan tekijöiden ottaa mukaan vähän ”suakkunoita” itsensä inkeriläismummujen ja pappojen suusta. Heidän kanssaan olen itsekin itkenyt ja virnuillut. Reppanat ovat säilyttäneet huumorinsa kohtalon kolhimina. Kaupan kassalla jono kasvaa, kun he innostuvat oikein tykittämään historioitaan.

Toinen kassa ilmoittaa hymähdellen, että tänne mahtuu myös.

Halavatun halavattu

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Nyt on huippupari asialla

Roivainen ja Aalto joulutunnelmissa

Teemu Roivainen & Saara Aalto: Lumoava joulu, Valitut Palat 2020

Saara aloittaa huikeasti ”lumiukkobiisillä”. Herkempää tulkintaa on vaikea löytää Walking in the air – klassikolle.

Roivainen käsittelee tunnetulla taidollaan Oi Jouluyö hitin. Mukana on myös muuntelua laulun rakenteessa mutta sinnehän se sfääreihin homma kohoaa, kuin Jussi Björlingillä aikanaan. Jussia paremmin on toki vaikea pistää.

Tutut nostalgiat ja luontotunnelmat tuodaan esille varman päälle lauluissa Me käymme joulun viettohon, Tuikkikaa oi joulun tähtöset, En etsi valtaa loistoa ja Varpunen jouluaamuna.

On mukana myös kokeiluja, että saataisiinko uusi klassikko aikaiseksi joululaulujen joukkoon. Kauniisti lauletaan Pohjolan joulu, Muistan joulun, Poika ja tähti sekä Enkeleitä. Nostalgioihin kun lisätään semmoista parisuhdeglamouria menneiltä ajoilta, niin johan wanhan kriitikon silmät kostuvat.

Ihan kelpo levy, vaikka yksi kymmenestä soittimestani, joka on makuuhuoneemme hyllyssä, ei suostunut alussa toistamaan muutamaa biisiä virheettömästi. Seuraavaksi laitankin levyn 200 levyn jukeboksiini, jossa on melkein miehen korkuiset kaapit.

Kysymyksessä on tähtipari, tangokuningas ja briteissä mainetta niittänyt huippulaulaja. Kun tietää, että heillä on myös yhteistä parisuhdehistoriaa, niin johan alkaa tulla mieleen, että ah ja voi noita nuoria.

Että mitä. Näyttää olevan käsillä joulun varma suosikkilevy. Kas kun artisteilla on tapana näitä levyjä tehdä joululauluista ja tulkita omilla fraseerauksillaan musiikin ystävien iloksi. Omaan jouluuni kuuluu ehdottomasti Jussi Björlingin O helga natt, mutta tämmöinen levy on takuulla laitettava kuulumaan useamman kuin yhden kerran joulua odotellessa.

Voi herranjestas sentään.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Wanhat hyvät nostalgiat ja huippupari

Roivainen ja Aalto joulutunnelmissa

Teemu Roivainen & Saara Aalto: Lumoava joulu, Valitut Palat 2020

Saara aloittaa huikeasti ”lumiukkobiisillä”. Herkempää tulkintaa on vaikea löytää Walking in the air – klassikolle.

Roivainen käsittelee tunnetulla taidollaan Oi Jouluyö hitin. Mukana on myös muuntelua laulun rakenteessa mutta sinnehän se sfääreihin homma kohoaa, kuin Jussi Björlingillä aikanaan. Jussia paremmin on toki vaikea pistää.

Tutut nostalgiat ja luontotunnelmat tuodaan esille varman päälle lauluissa Me käymme joulun viettohon, Tuikkikaa oi joulun tähtöset, En etsi valtaa loistoa ja Varpunen jouluaamuna.

On mukana myös kokeiluja, että saataisiinko uusi klassikko aikaiseksi joululaulujen joukkoon. Kauniisti lauletaan Pohjolan joulu, Muistan joulun, Poika ja tähti sekä Enkeleitä. Nostalgioihin kun lisätään semmoista parisuhdeglamouria menneiltä ajoilta, niin johan wanhan kriitikon silmät kostuvat.

Ihan kelpo levy, vaikka yksi kymmenestä soittimestani, jokaon makuuhuoneemme hyllyssä, ei suostunut alussa toistamaan muutamaa biisiä virheettömästi. Seuraavaksi laitankin levyn 200 levyn jukeboksiini, jossa on melkein miehen korkuiset kaapit.

Kysymyksessä on tähtipari, tangokuningas ja briteissä mainetta niittänyt huippulaulaja. Kun tietää, että heillä on myös yhteistä parisuhdehistoriaa, niin johan alkaa tulla mieleen, että ah ja voi noita nuoria.

Että mitä. Näyttää olevan käsillä joulun varma suosikkilevy. Kas kun artisteilla on tapana näitä levyjä tehdä joululauluista ja tulkita omilla fraseerauksillaan musiikin ystävien iloksi. Omaan jouluuni kuuluu ehdottomastu Jussi Björlingin O helga natt, mutta tämmöinen levy on ehdottomasti laitettava kuulumaan useamman kuin yhden kerran joulua odotellessa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Suomalaisten sydämissä

Pitkämäki lähikuvassa

Keijo Leppänen: Keihäsmies, Tero Pitkämäen elämä, Tammi Kustannus 2020

Kyllähän se Tero oli suomalaisille yksi tärkeitä valonpilkkuja yleisurheilussa. Oli muitakin, särmikäs Seppo Räty ja Savon ”sulttaani” Antti Ruuskanen, oli Siitosta, Nevalaa, Tapio Korjusta, Kinnusen isää ja poikaa, trubaduuri Rautavaaraa, Jonni Myyrää, Matti Järvistä, Yrjö Nikkasta, Arto Härköstä, Matti Sippalaa, Toivo Hyytiäistä, Kalervo Toivosta, Eino Penttilää, jne, jne…

Naisetkin ovat pitäneet puolensa arvokisoissa lähes yhtäläisesti.

Mutta Teron kausi huippu-urheilijana ja kansan tunteiden nostattajana oli omaa luokkaansa. Kestikin 15 vuotta. Ja perhe oli tärkeä henkilö tässä souvissa. Niina Keloon Tero ihastui urheilupiireissä. Usein vaimo oli kentän laidalla vänkärinä. Hänkin oli valtakunnallisen tason yleisurheilija ja osasi auttaa ja antaa myös henkistä tukea.

Joskus tuli alamäkiä, mutta ne kestettiin. Zelesný muutti radikaalisti Teron valmennuksen suuntaa, mutta taisi Tsekin suuruudella olla liian rankat lääkkeet Suomen mahtiheittäjälle. Masennuksen hetkellä hän laittoi kuitenkin viestin, että sinun aikasi tulee Tero. Mitaleita kertyi, jopa MM-kulta.

No sitten tulivat nämä Saksan ihmemiehet, jotka heittelivät vaikka vasemmalla kädellä ysikymppisiä. Teron aika alkoi olla ohi.

Vielä jätkä oli kuitenkin kotimaan tasolla ja timanttikisoissa turvallisen tasainen ässä kasikuutosineen, joita tipahteli monta vuotta. Kirja on urheilumiehelle nannaa luettavaa. Suomalaiset ovat siitä jämptejä, että he arvostavat miestä joka harjoittelee tunnollisesti eikä heti lähde kohulehtien mannekiiniksi, kun saa keppinsä lentämään kunnolla kerran pari.

Kirjan kirjoittaja tunnetaan television uutisista. Hän on se mies, joka näyttää niitä kivoja kevennyksiä ikävien koronauutisten jälkeen ja virnuilee verbaaleine heittoineen naistoimittajalle. Leppäseltä on ilmestynyt kirjoja enemmänkin, mm. Paavo Nurmen syväluotaus. Kivoja nämä uutismiehet. Rönkäkin pukkaa niitä dekkareitaan alvariinsa.

Vielä olisin odottanut Leppäseltä lisää särmää tähän opukseensa. Mutta mitä sitä semmoista. Siisti mies on siisti myös ulosannissaan. Ei levittele salaisuuksiaan kaikenmaailman uutisankkureille.

No mitäpä tässä.

Odotellaan, jos sieltä lökäpöksyheittäjistä taas nousisi uutta puhtia keihäänheittoon, Pitkämäen kauden jälkeen.

Niin se on. Suomalainen jaksaa odottaa.

Hyvä kirja. Kertakaikkiaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Silmät pahalaiset kostuvat

Kalvi Korven iki-ihanat

Kalevi Korpi, Aika yhteinen mieleeni palaa, 2 CD, 50 äänitystä, Valitut Palat 2020

Pistin saunan lämpiämään. Laittelin pakastevastan kylpykuntoon. Viritin pirikellon herättämään sopivan ajan päästä. Ja pötkölleen.

Meditoimiseen on monta tapaa. Olen sanonut aina, että tulen toimeen vaikka tynnyrin pohjalla, jos on vain musiikkia kuultavana ja kirjoja luettavana. Tällä kertaa valitsin juke-boksiini Kalevi Korven ainutlaatuista laulantaa ja wanhoja kunnon iskelmiä, joista itse mielensäpahoittajakin olisi haltioissaan.

Voisi tietysti wanha valittaja sanoa, että eipä kuulu vinyylin rahina ja napsut. Mieleni taas pahoitin.

No sepä siitä. Levyllä on maestron parasta antia ja tenorillaan hän on varmaan loihtinut monta konserttisalillista hurmokseen. Ne ovat siitä hyviä nuo vuosisadan puolenvälin jälkeen äänitetyt että eipä jumputa taustalaite vaan oikeat muusikot ovat asialla taustallakin aina Dallapésta lähtien.

Saunakello rilahti. Jatkoin kuuntelemista. Kehotin vaimoa menemään ensin. Tulisin kun ehtisin. Mutta kyllä siinä kiuas kylmeni, ennenkuin Kalevi veti viimeistä biisiä.

Hyvänen aika. Olin ihan haltioissani. Mieleen tuli, kun isä ja äiti pyörähtivät maamiesseuran talolla tanssiväen sekaan ja mie jäin kuin jämsän äijä ihmettelemään seinustalle.

Kohta tulivat käsi kädessä ja onnellisen näköisinä luokseni. Se oli harvinaista herkkua sotajermun perheen nuorimmaiselle. Ihan riehaannuin kiusoittelemaan:

– Pussasitteko.

Eipä isä kommentoinut. Noloksi meni.

Mutta lopulta asiaan. Korven levy on täynnä ihania sattumia, kuin mummin hernekeitto. Löytyy Tähdet meren yllä, Ilta Pariisissa, Lennä mun lempeni laulu, Saavuthan jälleen Roomaan, Rakasta, kärsi ja unhoita, Rakkauden satu, jne jne…

On vähän unohtunuttakin tuotantoa, mutta se tulkinta. Voe voe. Levyt olivat minulle aarre. Kuulun siihen mielensäpahoittajien sukupolveen, joka höristelee korviaan hopeiselle kuulle ja monille muille rakkauden kiemuroita ja juhlahetkiä tulkitsevalle laululle.

En väheksy nuorison musiikkia. Mitä sitä joutavaa jurnuttamaan. Tehkööt makkarat mieleisekseen, niinkuin entinen makkaramestari tuumi, kun lähti eläkkeelle.

Kiitos upeasta tallenteesta. Yhdyn monen muun suurten ikäluokkien puurtajan mielipiteeseen. Vien vaimon tanssiin. Ei pyörähdellä. Ollaan lähekkäin. Keinutaan. Supatellaan korvaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

 

 

 

Tuberkuloosi vei Edelfeltin lahjakkaan pojan

Tummasävyinen romaani

Anna Kortelainen: Tulirinta, romaani Erik Edelfeltistä, Tammi Kustannus 2020

…” Erikistä tuntui, että taival ei edisty ollenkaan vaan taivaanrannasta nousee koko ajan uusia viiniköynnöksiä. Luc tönäisi häntä kylkeen ja sanoi, että hän oli liikaa aikaa sisätiloissa. Ainoaa vaihtelua opiskelijan elämässä olivat viime viikkoina olleet lauantai-illat huokeissa krouveissa Lucin kanssa.”…

…” Vakuutan sinulle, että jos minusta joskus tulee ministeri ( puhtaasti sosialistiseen ministeriöön, muuhun en ikinä suostuisi), niin toden totta suuntaisin kanuunat kohti yhtä lailla porvareita kuin anarkisteja, jos he uhkaisivat perustuslain sanomaa.”…

Nuorena sitä oli kaikenmoisia ihanteita. Niinpä näkyy Edelfeltin pojalla Erikilläkin olleen. Hän vaikuttaa kirjassa todella tulisieluiselta aatteensa mieheltä. Aluksi poika eli äitinsä hoivissa, kun taidemaalari-isä nautiskeli uuden vaimon Ellan de la Chapellen kanssa Ranskassa ja maalasi upeita taideteoksiaan. No yleensä suuren taitelijan lapsilla ja vaimolla on se kurimus, että isä ei välitä heistä tipan tippaa, vaan elää taiteelleen. Jälkeenpäin ajatellen voi ajatella, että tämä syndrooma oli tietynlaista onneakin jälkipolville. Kas kun on varsin tavallista, että pere, vaimo ja lapset vievät suuren osan lahjakkuuksien elämästä, jos he eivät ota pesäeroa ja elä kutsumukselleen.

Ranskassa Erik eleli vapaammin, kun ei ollut ns. rintaruokinnassa äidin luona. Isänkaipuu oli melkoinen, mutta isä oli päättänyt elellä omalla levelillään ja siihen eivät kuuluneet semmoiset haitat kuin vaimo ja lapset. Albertillahan oli useita lapsia, mutta Erik oli ainut avioliitossa saaduksi rankattu. Ei ole semmoinenkaan kovin erikoista, että lapset yrittävät tavalla tai toisella kostaa lahjakkaalle isälleen läheisyyttä vaille jäämisen ja keskinkertaisuutensa. Kateutta siinä lienee paljon mukana.

Tärkeä teemahan tässä kirjassa on. Kirja kertoo osaltaan siitä, miltä tuntuu suuren taiteilijan lapsesta. Kun sitä tekaisee lapsen maailmaan ja perustaa perheen, on kaksi vaihtoehtoa, luopua unelmistaan ja elää kilttinä ja typistettynä koti-isänä tai sitten pitää koko maailmaa sylissään lapsien ja vaimon sijasta. Tämmöisen tempun teki Albert – isä poikaansa Erikiä ja vaimoaan kohtaan, mutta eipä se näyttänyt kovin onnelliselta Albertin liitto Ellan de la Chapellenkaan kanssa. Vaimoilla kun on tapana roikkua riippakivenä nerojensa jalassa.

Paras olisi nerojen vain elellä keskinkertaisuusina perheensä parissa ja vaihtaa neroutensa joutavuuksiin. Näitä erimerkkejä synkistä pojista, vaimoista tai lehtolapsista on paljon. Joskus he menevät niin pitkälle, että julkaisevat kirjan isänsä julmuuksista saadakseen puntit tasan sen halavatun neron kanssa.

Keskinkertaisuuksia riittää, mutta neroja on harvassa. Erikinkin nuori elämä meni isän ikävää möllöttäessä ja rannattomia viinitila-aavoja katsellessa tai räkälöiksi luokitelluissa pubeissa. Sitten tuli se vihonviimeinen tuberkkeli ja vei synkän nuorukaisen parikymppisenä. Taisi isä viimein tajuta että ei olisi pitänyt piirustella niitä joutavia maalauksiaan vaan elää elämäänsä perheelleen.

Niin se vain on.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Jatsimies on tosimies

Claes Andersson oli monilahjakkuus

Riitta Kylänpää: Utelias mieli, Claes Anderssonin elämä, Siltala Kustannus 2020

” He nukkuvat raskaasti he ovat rajusti päissään

Kukat puhkeavat kuin paiseet heidän kasvoilleen

Kukaan ei kadehdi heitä kukaan ei tunne heitä nimeltä

He eivät koskaan sovittaneet mitään heidän kuolemansa

ei sovita ketään”…

( Claes Anderssonin runokokoelmasta ”Det är inte lätt att vara villaägare i dessa diter, Ei ole helppoa olla huvilan omistaja näinä aikoina ( kirjoittajan vapaa suomennos), suom. Pentti Saaritsa, 1969).

Claes Andersson oli lääkäri-psykiatri, joka tunnettiin omintakaisista hoitomenetelmistään. Erityisesti hän halusi auttaa kurjista kurjimpia, kuten asunnottomia alkoholisteja.

Hänet tunnettiin myös kirjailijana ja runoilijana, sekä unohtumattomien laulujen tekijänä. Ja mitä vielä, Kaikkien aikojen parhaana opetusministerinä, sekä jazzmiehenä, joka mieluusti konsertoi, kun aika salli, vain raottaakseni vähän monilahjakkuuden toimintaa.

No tottahan tällainen mies on kirjallisen monumenttinsa ansainnut. Kirja on taas niitä ”viimeisten mammuttien” muisteloita, joita ei voi jättää väliin. Itse noudatin sitä linjaa, että pistin opuksen välillä lepäämään ja tein itse laulujani joita olen laulellut tubelle kitaran kanssa aika runsaasti.

Nimelläni niitä löytyy. Musiikki on itsellenikin henki ja elämä. Joskus istahdan pianon ääreen inspiroimaan eikä minua saa siitä ylös tuntiin pariin ilman keppiä ja porkkanaa. No kyllähän vaimo semmoisia keksii ja sutjakkaasti siirryn hanurin tai metallikieliseni pariin. Vaimo siinä huokaa, että huh huijaa.

Niin, että mitä. Kirjahan valottaa kivasti viime vuosisadan loppupuolen kulttuurielämää ja tuttuja nimiäkin vilahtelee, sekä meheviä anekdootteja. Joskus siteeraillaan neron runoteoksia ja laulutekstejä.

Ihana Teos! Tämmöisiä olen aina halunnut.

Voi herranjestas.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Aika velikultia

Kun Väinö uhkasi kioskin kaataa

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija, romaani Väinö Linnasta, WSOY 2020

Sehän oli sitä aikaa, kun Väinö Linna alkoi saada merkittiviä tunnustuksia ja sitä mitä köyhä kansa rahaksi nimittää. Taisi olla jo aamupuoli yöstä, kun kirjailijamestari ilmestyi kioskille ja uhosi. ”Nyt kaaran koko tönön, perkule, jollen saa heti nakkejani.” Näin olen kuullut kerrottavan. Seteleitä kuulemma pursusi ressukalla joka taskusta.

Kova oli miehen tie. Kova on ollut monen muunkin. Mutta ilman kovaahan ei olisi elämää, niinkuin entinen kosiomies tuumi kun sai rukkaset tanssilavalla.

Kova oli myös Väinön ja Lauri Viidan otatus Tampereen ”herruudesta”. Sitä piti vain näyttää tiettyä roolia, kun oltiin julkisuuden henkilöitä. Mutta kerrotaan, että kahden kesken he olivat ihan sopuisia, Late ja Väiski, luulisin. Kuppi maistui ja hervoton läppä lensi.

Karo Hämäläinen ( s. 1976) pistää fiktiota kuin entinen torikauppias, siis sutjakkaasti. Arvokirja on todella upea lukukokemus ja niinpä itsenikin unijukka tavoitti hiekkoineen vasta aamuviideltä. Mitäs tässä. Eläkeläisen sopii jatkaa unia sitten, kun on ensin keittänyt aamupuuron siipalleen mustikoiden kera. Keräsimme niitä ahneuksissamme 170 litraa. Mitähän minä, lällykarjalainen, taas sekoilen unipäissäni.

On se kumma tuo kirjojen maailma. Sitä mies muuttuu vaikka Väinö Linnaksi tai Sammalsuon Kaukoksi hetkessä, jos näitä kahta kansansuosikkia voi sijoittaa edes samaan lukukappaleeseen. No Väinöpä kirjoitti itsensä pois tehtaan pölyistä. Saman tempun on tehnyt moni muukin työläiskirjailija.

Tuntematon sai herratkin nostamaan hatun päästään, vaikka pohjoiskarjalainen isäni, täyden viiden vuoden jermu, tuumi tultuaan maamiesseuran talolta Väinön sotaelokuvan jälkeen, että ei se tuommoista pelleilyä ollut, saatana. Odotin rapulla. Eivät laskeneet minua sisälle isän kanssa. Olin tietysti katsonut pimennysverhon repeämästä miten pommikoneet jyristivät kohti. Halavattu.

Karo Hämäläinen tarjoaa lukijan eteen maailman, johon jokainen nuorukainen toivottavasti tutustuu. Itsekin tunnen olevani taas se nuori ja sensitiivinen poika, jota kohtalo potki ja on potkinut suoraan päänuppiin kovalla mononrantilla ja jolle ymmärtävä kirjastonhoitaja laittoi uutuuksia tiskin alle.

Höpötin taas joutavuuksia. Saateri. Elämä on kovalla kädellä opettanut kiroilemaankin siististi. Karo on tehnyt hyvän kirjan, vaikka fiktion lento vaihtuukin pian lähes normielämänkerraksi, niinsanoakseni. Mutta makeita anekdootteja löytyy kuin sattumia Suomen armeijan hernekeitosta. Laatuteoksen teossa ovat olleet vänkäreinä myös äänitteet joilla Linna juttelee.

Excellent ++  arvelematta Karolle opuksesta.

Peijoona, en paremmin sano.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Joogamatto vai ilon jakaminen

Olli Seppälä meditoinnin aaltopituuksilla

Olli Seppälä: Lepään joogamatollani ja rukoilen, Kirjapaja 2020

Mie aina metsäpoluilla kulkiessani juttelen ötököille, linnuille ja vaikka kiittelen ylöspäin, kun kuulen vähän mielenkiintoisemman linnunäänen, puron solinan tai tapaan rusakot höristelemässä korviaan aamutunnelmissa.

Kiitoksen aiheita olisi monia. Lenkillä tapaa aina tuttuja tai uusia ihmisiä. Heidän kanssaan vaihdan sanan-pari tai intoudun syvällisempään psykoanalyysiin.

Ukkoringissä heitän hetulaa sydämen halusta ja huomaan että meitä tallaajia on monenmoisia. Iloa levitän ympärilleni. Minusta se on eräs ihmisen tehtävä. Siinä kehittää itselleen semmoisen ystäväpiirin joka menee ohi monesta muusta harrasteesta tai joogamatolla pötköttelystä.

Kuuntelen ja joskus intoudun myös kertomaan omistani aina sinne asti, kun juttukaveri alkaa vilkuilla polun suuntaan ja tähyilee kelloaan. Yleensä pitää ennen muuta kuunnella. Jokaisella on sisällään aarreaitta, kun malttaa ottaa vastaan. Kohta löytyy ilo ja sydän, yhdessä käkätys, joka friskaa korona-aikana.

No voihan sitä kokeilla meditointia muullakin tavoin, jopa joogamatolla omassa työhuoneessa. Olen vain löytänyt erilaisen tavan, elän arkeani ihmisten kanssa, teen löytöjä jopa kauppareissuilla. Kaupungissani on yliopistossa nuorisoa yli 30 maasta. Vaihdan heitä tavatessani kielen sujuvasti englanniksi.

Venäläisten kanssa puhun vajavaisilla taidoillani, mutta tärkeää on saada henkilö hymyilemään. Se onnistuu kun vaikka osoittaa sormellaan toista ja pistää käden sydämelleen. Kukaties nostaa käden ylös kämmenpuoli taivaisiin päin. Elekieli on tärkeää.

Mitä sitä jurottamaan naama pitkänä. Pitää löytää ihmisiä, hymyillä heidän kanssaan, jakaa iloa ja ymmärtämystä.

No, tämä kirja opettaa rukoilemaan. Rukoilemiseen on miljoonia tapoja. Omani, sosiaalinen tapa, ilon välittäminen, ei ole niitä huonoimpia. Joskus kun on vaikeaa, tulee huokaistuksi kyberavaruuteen hätäänsä. Nautin, kun olin kirkossa puolta tuntia ennen palvelusta mietiskemässä kivassa, rauhittavasssa miljöössä ja kirkkoherra tuumi, kuinka ollakaan, saarnassa että erityisesti hän tykkää takapenkin vaatimattomista, jotka tulevat reilusti ennen palveluksen alkamista. Liekö saanut kirkkokahveilla pyyhkeitä niiltä etupenkkiläisiltä jotka vilkuilivat ympärilleen.

Mutta kirjasta piti puhua. Olli, vanha tuttuni kirjailija-ajoiltani, Kirjapajan julkkareilta, varmaan ymmärtää, jos sanon että en ihan kaikkea kirjasta lukenut. Hyvä on hiljentyä ja etsiä mielenrauhaa. Itse koen puhuvani, normaalisti rukoillessa, kylmän kyberavaruuden kanssa. Joku on sanonut, että rukous on sitä, kun huokaisee kiitokset vaikka kuullessaan harmaapäätikan alkuvoimaisen äänen ja tietää, että kohta saa siitä kuvan 750 – millisellä putkellaan.

Onnellinen ja iloinen elämä ihmisten ja luonnon kanssa on rukousta. Pitää muistaa, että antaa enemmän kuin ottaa. Niin se vain on.

Kiitos Yläkerran Ukko kun annoit tämän kirjan käteeni, vaikka olet sinä minut jo opettanut rukoilemaan kantapään kautta monin eri tavoin.

Voi herrajumala, en paremmin sano

Jouko Varonen

SARV:n jäsen