Tähdet meren yllä, Suomalaisen tangon tarina, Into Kustannus

Tosi tango on rakastelua

Ennen taivas putoaa kuin tango katoaa

Timo Kalevi Forss: Tähdet meren yllä, Suomalaisen tangon tarina, Into-kustannus 2019

Olinpa kerran ukkomiehenä saanut luvan lähteä a-luokan lavatansseihin. Miehinen rivistö odotti naisia hakemaan. Lieneekö ollut minun Paul Sharkin valkoisen kolitsini ansiota, että eteeni tuli oikea kullannuppu. Pieteetillä päätin ottaa. Mutta tangon hurmiossa meinasivat vaimo ja lapset kyllä unohtua. Saattelin tyttösen lattialta, kun viimeiset tahdit olivat kajahtaneet ja Topi Sorsakoski marssi tauolle. Partnerin heleä nauru jäi muistikortille ellei ihan sydänalaan.

Mutta asiaan. Tämä todella hyvin tehty kirja käsittelee tangomusiikin historiaa maassamme. Eikä miten hyvänsä. Tuoretta on Forssin teksti ja tiedottavaa. Joku lisäanekdootti ei olisi kyllä ollut pahasta. Näitähän riittäisi:

– Innokkaat fanit saivat Lieksassa käydä katsomassa Olaa auton takapenkillä, jossa hän lepäili keikkaväsymystä pois.

– Tohmajärveläinen basisti ei saanut basson kieleen tekaisemaansa solmua kireälle, vaan sidos lipsui pahasti. Siinä kuululla solistilla oli hätä ja hyvä mieli.

– Badding oli aikanaan niin kuumaa kamaa, että lipunmyyjällä oli sivubisneksenä sytkärien myynti. Menivät kuumille kiville.

Ja taas kriitikkoparka lipsuu aiheesta. Mutta kirja on hyvä. Siinä käydään syntysanat ja kuuluisimmat laulajajulkkikset. Ola tietysti railakkaasti muita edellä, vaikka löysi vahvan äänenkäyttönsä vasta aikapoikana. Ola lauleli joskus ilman mikkiä ja toden totta, ääni kantoi helposti toiselle puolelle järveä ja veneet läksivät oitis liikkeelle.

Tangon nimistä puheenollen. Kirjassa esitellään Topi Kärki, Unto Mononen, Rauli Badding, Topi Sorsakoski, Esa Pulliainen, Eino Grön, Reijo Taipale, ja mitä näitä on. Paljon on asiaa myös tangon variaatioista ja mutaatioista, jotka tietysti mukauttivat tätä jaloa musiikin lajia sopivaksi kulloiseenkin ajanjaksoon. Lienee niin, että jopa tangomusiikin genreen on tullut muutoksia ajan oloon.

Hyvä kirja. Kertakaikkiaan. Jahas. Mutta pihkeinen, kellohan näyttää jo puoli neljää aamulla. Sitä on kriitikon kömmittävä pehkuihin muutamaksi tunniksi tänäkin yönä. Kirja koukutti hyvien kirjojen tapaan ja aikaorientaatio hävisi. Hui hai, mitäs tuosta. Jospa unessa tulee tangopartneriksi vaikka oma vaimo punaposkisena seitsentoistavuotiaana Öllölän lavalla.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Antti Salo, Uuslöyttymaankoira

Verbaalisti valmista

Huumori kuin huovis-veikolla

Antti Salo: Uuslöyttymaankoira ja muita novelleja, Lector Kustannus 2019

Sehän on uusi humoristi tullut Suomenmaahan.

Kauan sitä on etsitty ja kauan petytty. Ei ole löytynyt Veikko Huovisen, Arto Paasilinnan sekä Kätkäläisen tekijän työn jatkajaa. Kätkäläinenkin taisi olla kopio Havukka-Ahon ajattelijasta samoin kuin nämä mielensäpahoittajat.

Nyt se on tässä. Tämä Antti Salo, maisterismies ja papin elkeitä kaihtamaton. Johan proosa taas puree ja mukana kirkasta voimannuttavaa huumoria, kuten huovisveikolla parhaimmillaan.

Niin se tulee talitintinkin elämä analysoitua ihan jälilleen ja vaikuttaapa siltä, että siinä linnunrääpäleessä on paljon suomalaista sisupussia, joka nousee vaikeuksien keskeltä kuin feeniks-lintu ja alkaa taas katsella tyttöjä, laittaa linnokkaat naisenpuolet sukua jatkamaan.

Ihan teki rinnan vasemmalla puolella hyvää tämä Salon proosa. Viimeksi niin on tapahtunut kun luin Veikon Lyhyet erikoiset. Ihme on, jos kirjailija ei nouse näillä jutuilla kirjalliseen plaaniin ja Suomen, kenties ulkomaiden kartalle.

Että mitä. Mielestäni kivaa ja analyyttista proosaa. Salolla tuntuu olevan aihelmia niin paljon, että alimmat happanevat. Siitä vain painokoneet jauhamaan. Tietysti vielä voisi vähän tiivistää ja jäntevöittää, ettei tulisi lukijalle pienenkään haukotuksen paikkaa.

Näin se Antti Salon proosa soljuu:

Pihassa puuhasteli pikkulintu, josta ei tiedetty, oliko se sieppo vai peippo vai mitä näitä oli. Hyttysiä söi ja piti pesää liiterin takana, ja etenkin pari viime päivää se oli koko ajan lennellyt pihassa, istui milloin mihinkin kyttäämään, kottikärryn kahvalle, kukkalootan reunaan, tähysteli ja kohta pyrähti…”

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Piko ja Fantasion: Kätketty luostari, Egmont kustannus 2019

Kaveri kateissa

Efektiivinen seikkailualbumi

Kätketty luostari, Piko ja Fantasion, Fournier, Egmont Kustannus 2019

Piko ja Fantasion joutuvat melkoisen pulman eteen. Rikollisjärjestö nimittäin nappaa heidän kaverinsa. Mutta voi hyvänen aika ja kertakaikkiaan. Kaveri sattuu olemaan silmänkääntäjä, joka taikoo rikollispomon vaikkapa tuhkakupiksi jos on sillä päällä.

Aivan kelpo seikkailu on kyseessä. Piko ja Fantasion kyllä koukuttavat nuoret lukijat, miksei aikuisetkin, koska hommassa on huumorimeininkiä.

Mitäs enempää kuin homma haisemaan. Lähdetään etsimään kaveria ja wanhasta luostarista löytyy rikollisten päämaja. Kukapa muu siellä häärii hauskuttamassa itseään pahisten kustannuksella kuin tämä kadonnut silmänkääntäjä.

Piko ja Fantasion on perinteinen ranskalais-belgialainen sarjakuva jota julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1938. Tintti ja Asterix vaikutteita löytyy albumista, tottakai. Sarjaa teki vuosina 1947 – 1968 André Franquin ja oli ehkä paras tässä hommassa.

Sarjan suosio on ollut suuri eri puolilla maailmaa. Siinä lienee sitä jotakin, jota minä vanheneva kriitikonjäärä, en oikein aina nappaa. Huumori on kyllä tosi hyvä asia ja sitähän menestyneimmissä sarjoissa riittää. Se nostaa seikkilun tehot uudelle levelille. Kukapa sitä totista torvensoittoa kauan jaksaa lueskella.

Ihan kivaa kamaa tämä juttu on, taiteellistakin omalla tavallaan. Tekijöiden esitystapa sopivan efektiivistä ja kuvailmaisu nuorten mieleen.

Joskus tietysti autojen romuttamista ja muita maneereita on liikaa, mutta makeita toistoja lukija yleensä odottaa.

Loppuidylli on kohdillaan ja tuntuu siltä, että viisainta onkin sankareiden naureskella joskus itselleen, mikä on kunnon huumorin tärkein niksi ja viisaus.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Yoko Tsuno 22, Odinin tuli, Egmont Kustannus 2019

Kaunis tyttö ja vaaran elkeet

Efektiivinen juttu nuorille

Yoko Tsuno, Odinin tuli, 22, Teksti ja kuvitus Roger Letloup: Egmont Kustannus 2019

Räväkkä ja sievä tyttö Yoko vierailee Saksanmaalla ja tutustuu vanhaan linnamiljööseen. Kohtapa alkaakin seikkailu, kun tyttö löytää mystisen laatikon, josta lähtee säde kun sitä hieroskelee ja aukaisee kannen. Mistäpä tyttö tietäisi, että taas ollaan tekemisissä vaarojen kanssa. Mutta niihin tämä viehättävä tyttölapsi on joutunut ennenkin, Sarjassa on ilmestynyt jo 22 sarjakuva-albumia.

Ihan kiltin makuista on kuitenkin juttu perusilmeeltään. Hommaa ei missään vaiheessa lasketa kovin raadolliselle tasolle. Mieluummin Yoko jäljittää Odinin tulen salaisuutta nuorten tapaan surffilautaillen ja kohtalaisen pliisujen konnien metkuja selvitellen.

Kirja sopii hyvin nuorille, jopa melkein unnukoille. Sen ilmiasu on positiivinen ja pahiksetkaan eivät missään vaiheessa ole aivan raskainta sarjaa, jotka yleensä ampuvat ensin ja kysyvät sitten. Toki esillä ovat todella pahat suunnitelmat. Sähköase kun voi surmansäteillään tehdä ilkeääkin jälkeä.

Odinin Tuli on tietynlainen pehmoseikkailu ja sankarityttö Yoko varmaan tuottaa kosteita unia monelle pisamanaamapojalle. Hänet kun on piirretty hyvin viehättäväksi ja sensuelliksi.

Kirjaan olisin odottanut kuitenkin vähän lisää särmää ja lisä huumorikaan ei olisi ollut pahitteeksi. Yokon seikkailut ovat kuitenkin löytäneet kohderyhmänsä niistä, jotka kysyvät kirjan hyväksyntää äidiltä, tai lukevat jämäkämpiä seikkailuja pikkutunneilla, taskulampun valossa, peiton alla. Äiti ja isukki kun ovat silloin oletettavasti jo unten mailla.

Niinhän sitä sanotaan, että kunnollisessa nuorten jutussa on oltava komeitä poikia, kauniita tyttöjä, pahiksia, kivoja seikkailuja ja vaaran kosketusta, sekä tietysti loppuidylli.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Max Manner, Matador, Bazar Kustannus 2019

 

Max Manner tykittää

Poliisimies harmaalla alueella?

Max Manner: Matador, Bazar Kustannus 2019

Max Manner tuntuu osaavan tällaisten ”kesädekkareiden” tekemisen. Homma haisee pahasti itsensä poliisimiehen taholla ja häntähän tietysti pyydetään taas sekaviin puuhiin oudon sarjamurhaajan tiimoilta.

Manner kirjoitti taannoin juutalaistaustansa stimuloimana kirjan Kadotettujen kahvila. Mieshän nosti profiiliaan tässä kirjassa ja tälläsi ihan oivallista proosaa, vaikka kriitikoiden pällisteltäväksi.

Nyt sitten taas pannaan haisemaan. Ja toden totta, ongelmanasettelut ovat melkoiset. Matador-nimi kun viittaa murhaajaan joka käyttelee härkätaistelijoiden välineistöä, mitä tulee veritekoihin.

Että mitä.

Näyttääpä siltä, että Max Manner liikkuu paljolti jerrycottoneista tutulla, taatulla verbaalilla tasolla. Huumoriakin pitää olla, tottakai.

Jo Mauri Sariola – vainaa käytteli menestysdekkareissaan onnistuneesti stereotypioita, mitä tulee henkilökuvaukseen tai miljöisiin.

No, tietysti osallistuin mieluusti murhatalkoisiin, kun kriitikkokin tarvitsee joskus vähän kesäviihdettä. Luxenburgilaistunut Manner esiintyy luultavasti kirjailijanimellä, tuli vain sellainen mielikuva. Mutta mistäpä tuota tietää. Manner on toiminut matkanjärjestäjänä ja oppaana ja tietysti ihmis- ja miljöökuvaus, joka jää vähän ohueksi on todella nähtyä ja fiktioksi jalostettua.

Tekijä – käytetystä voimasta ja väkivallasta päätellen mies – vihasi vakituisen partnerin pettämistä. Koska teot olivat tapahtuneet pitkällä aikavälillä, hän todennäköisesti valitsi uhrinsa huolella ja suunnitteli tekojaan pitkään ennen varsinaista toteutusta.”…

Niinpä niin. Piti kriitikon kääräistä lopulta hietikkoalusta rullalle ja lähteä rasvaamaan palanutta selkäänsä. Sehän oli tämän halavatun Max Mannerin syy. Mitä sitä pitää kirjoitella niin makoisaa tekstiä, että t-paita unohtuu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

 

Tulevaisuus kuuluu bingoemännille, Into Kustannus

Tommi Takkusen mainioita novelleja

Mielteitä, arjen sattumuksia

Tommi Takkunen: Tulevaisuus kuuluu bingoemännille, Into-kustannus 2019

He matkustivat hiljaisuudessa. Markus pohti mielessään asuntovaunun vinoutuneessa jätemaailmassa kirjoitettua muistikirjaa ja sen sisältämiä viisauksia. Tai hulluuksia. Olisi ollut kiinnostavaa päästä lukemaan muistiinpanoja, vaikka tuskin ne mitään oivalluksia sisälsivät. Pelkkää tajunnanvirtaa todennäköisimmin.”

Kulkumiehen koira alkaa näyttää omalta, jo haudatulta hauvelilta. Nuoren rakkauden karikot, kun nainen kohtelee poikaa kuin ovimattoa,  ja keskittyminen opiskeluunkin on katkolla. Isän löytyminen kadun tallaajien joukosta. Epävakaa strippailijatyttö osautuu pojan kaveriksi. Parisuhteen alkamiset ja päättymiset lopputilintekoineen. Kun Nella-koirasta eroaminen on vaikeaa ja jättää ikuiset, koirankokoiset muistot.

Että mitä. Tommi Takkunen on taitava kertoja. Ihan huomasin puristavani kirjaa kuin aarretta myöhäisinä illan tunteina.

Takkunen kertoo juuri sellaisista asioista, joita me useimmat koemme elämäntaipaleella. Vaikeatkin asiat pitää käsitellä. Takkusen novellit auttavat lukijaa kivasti samaistumisefekteillään.

Ei mitään helppohintaista proosaa. Takkunen kouraisee lukijaa usein ihan syvimmistä pohjavirroista. Hänellä on tapana edetä helposta ja lukijaystävällisestä vaikeampaan antiin, jopa mystiseltä vaikuttavaan. Joskus käy ihossa ihan tietynlainen värähtely, kun huomaa, miten läheltä juttu liippaa omaa todellisuutta.

Takkunen on opiskellut Turun Yliopostossa luovaa kirjoittamista. Esikoinen on vähintäänkin lupaava, ei mikään haukkapala. Toki lukuproosan helpohkoja aineksia on mukana, mutta  helppous viittoo usein tietä tosi kiinnostaviin pohdintoihin.

Kiitos oivallisesta kirjasta, Tommi.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Leena Lehtolainen, Valapatto, Tammi Kustannus 2019

Leena Lehtolaiselta taas namipala

Syyttömänä moottoripyöräjengin käsittelyyn

Leena Lehtolainen: Valapatto, Tammi 2019

Leena Lehtolainen debytoi 12 – vuotiaana teoksella  Ja äkkiä onkin toukokuu. Dekkareita on nykyisin käännetty jo 29 kielelle. Lehtolaisen tyyli on ihmisläheinen. Rikoksen uhrien ja poliisihenkilöiden tilanteeseen paneudutaan kokonaisvaltaisesti.

Rikoskirjailija seurailee Matti Yrjänä Joensuun ja Sjöwall-Wahlöö-parin tuomilla linjoilla, mitä dekkarigenreen tulee. Ei nyt sentään mene niin analyyttiseksi esim. rikollisten taustojen suhteen. Useinhan homman” luonne muuttuu, jos alkaa ymmärtää myös rikoksentekijää. Pahikset ovat pahiksia, voisi Leena puuskahtaa, jos sitä häneltä kysyisi.

Nyt Tomas joutuu erehdyksessä moottoripyöräjengin listoille ja tulee melkein surmatuksi. Häntä auttelee elolle luonnonsuojelualueen hoitaja Aino. Ja kun ystävyys on pitävää laatua, niin sitä jelpitään toista, vaikka homma painuisi rikollisille linjoille.

Että mitä. Tosi selkeä ja lukemaan koukuttava dekkarikirja on taas kyseessä. Lehtolaisen rikosproosan ystäville todellinen aarre, jota aina odottavat. Tomasin ja Ainon suhdetta pahuuden silmässä seuraillaan ja sitä miten tavikset voivat muuttua myös koviksi ja julmiksi, kun psyykkinen tilanne eskaloituu ja virkavaltakin on saamatonta. Pitää nimittäin rekisteröidä vain selkeä liikut ja niitähän kirjan ystäväparikin joutuu harrastamaan, jopa vankeudenpelkoon asti.

No toki mukana on myös loppuidyllin makua, mikä sopii dekkareihinkin. Ikuisia jälkiä vaarallinen episodi jättää molempien muistikortille, mutta kaipa niistä selvitään. Ystävyyskin on katkolla, mutta eipä tuo liene ihmekään niissä kuvioissa, joita mestarikirjailija taas vyöryttää esiin. Joskus on mukana vähän pliisun ja klisensen tuntuisiakin dekkarimaneereita, mutta ei kai niiltä siinä hommassa voi välttyä.

Pidin kirjasta. Taas kerran aamutunnit olivat käsissä, kun laskin koukuttavan teoksen käsistäni. Mitäpä muuta kuin korvaamaan menetetyt yöunet roimilla päivätirsoilla. Jospa siinä unohtuvat mielestä Lehtolaisen luomat paranoidisetkin ajatusrakennelmat. Kaikkea sitä voi sattua.

Turhapa niitä on hautoa omalle kohdalleen. Elokuun päivä näyttää avautuvan selkeän aurinkoisena. Sinne vain lenkkikansan sekaan rantaraitille.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi, runoi, WSOY 2019

Laaksosen Helin kiält

Mie diggaan Heliä ihan tosissans

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. , runoi,

WSOY Kustannus , 2019

Sehän on silleen, että Heli on aito luonnonlapsi ja semmoista ei voi olla rakastamatta. Runot helisevät kuin kissankellot keskikesällä tai jääkristallit pihapensaassa talven kylmillä.

Pistänpä vähän tätä aitoutta esille:

Läksin kiukuspäite mettä. Kolistelin ämpäril mäntyihi, huusin jo ovelt: tän ne pirun pualukat ja äkki! Ja tiätty: juur sillo ei yhtäkä ei mittä ei missä, paitsi tual! Rinne punasenas! Haa, mettä, mä tunnen sunt, otan mitä tahron, ovelamp olen.

Antteks mettä, Mikä minu meni? Toin sul kotopihast leimukukkassi ja puun alt omeni. Lepylepy, mää juttelin, makasin kanervikos, taputtelin sammalt. Käre alt kurkkas jotta, ketäs siält tule? Kanttarellei vastasyntynei.”

—–

Mie itkin. Kriitikonkin on lupa joskus itkasta. Ja niinhän ne sanovat viisaat, että se se vasta on mies, joka uskaltaa vollottaa.

Niitä on monta paikkaa, joissa ikääntynyt kriitikko-kirjailija on joutunut turvautumaan nästuukiin. Tämä oli yksi makeimmista. Joskus pelastavat aurinkolasit, esim. kirkon penkissä, kun kirkkoherra koskettelee sisimmän syvimpiä herkkyyspisteitä, ja niin eespäin…

Mutta asiaan. Tämä runokirja on Heliä parhaimmillaan. Toivon että moni jäyhä suomalainen ottaisi siitä opikseen. Sopisi esim. pääsykokeeseen lastentarhan opettajaksi. Pikkuiset ne osaavat olla tosi luovia, rehellisiä ja aitoja. ( sanoo eläkeläisrehtori joka rakasti lapsia, luontoa ja luovuutta).

Kiitos kirjasta. Se oli enemmän kuin kirja. Se oli paremminkin johdatus elämäntapaan, semmoiseen raikkaaseen ja läpinäkyvään.

Pussaisin Helin puhki, jos Hän kuuluisi tuttaviini. Pelkästä onnesta ja ilosta. Mutta saan kai napata runoilijan tuonne rinnan vasemmalle puolelle, sille josta Yläkerran Ukko, kokoaa esirukouksiani joka ilta pulleaan asiakirjasalkkuunsa, kohdalle kriitikkorentun kaikkein rakkaimmat.

Upea Teos.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Pohjakosketus, Nina Honkanen, Into Kustannus

Seksuaalikasvattajan vaikuttava kirja

Kun liitto muuttuu toistensa henkiseksi raatelemiseksi

Nina Honkanen: Pohjakosketus, Into Kustannus 2019

Pelosta nouseva todellisuus kasvaa yhtä hitaasti ja salakavalasti kuin mikä tahansa ravintonsa inhimillisestä tuskasta saava olotila. Pelko ei synny yhdessä yössä, ei rakennu yhdestä riidasta, huudosta tai seinään viskatusta kulhosta. … Pelko kasvaa hitaasti, katse, sana ja teko kerrallaan.”…

Joskus tulee ajateltua, että nuoriso on oikeassa. Avoliitot ja parin kuukauden, jopa kahden viikon avioliitot ovat nykyaikaa. Ennenvanhaan kun kuunneltiin papin aamen, se merkitsi sitä, että tätä riittää tappiin asti, vaikka koko elämä olisi toistensa henkistä raatelemista, pelkoa ja ahdistusta, joka siirtyy traumoina myös lapsiin ja läheisiin. Nainen osaa olla tosi julma. Sen Honkanen tässä kirjassa ja sen markkinoinnissa mieluusti unohtaa. Olisiko terapeutilla vähän väärät ja yksipuoliset eväät työhönsä.

Seksuaaliterapeutti Nina Honkanen valottaa, tällaista tulehtunutta liittoa. Niinhän sitä on tapana tehdä kun tarvitaan vähän terapiaa itselle ja unohdetaan, että se miehenpuolikin on tehnyt parhaansa. Kirja on tärkeä kannanotto siihen, miten pitkä avioliitto on joskus henkisesti vaikea ja miten parisuhdetta tulisi hoitaa. Keskustelu lienee paras vaihtoehto, mutta usein naisenpuoli on sitä mieltä, että paras on napsauttaa suu vain kiinni ja odottaa kunnes ukko hermostuu.

Riidellessä pitäisi aina livauttaa solvausten väliin joku positiivinen ja tilannetta elvyttävä lausahdus, jopa kehu, malliin: ”Sie olet tosi hyvä ja rakastava aviopuoliso, vaikka…”. Tai: ” Olet tosi ilkeä ja valheellinen aviopuoliso, mutta rakastan kyllä sinua yli kaiken.”

Että mitä.

Honkasen ote on hivenen liian feministinen. Aina olisi muistettava vanhan kansan viisaus: – Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin. Mies on, tottakai, suora, läpinäkyvä ja pahasuinen.

Mutta nainen osaa olla tosi viekas ja ilkeä. Ja kun edetään viimeiselle suoralle” liitossa, mies usein vaikenee suomalaiseen tapaan, tuumii, että tässä tämä oli ja that´s it. Ottaa kaljalestin ja alkaa pöhöttyä.  Nainen sen sijaan puukottaa railakkaasti henkisesti ja julkisuuden avulla. Ymmärrystä ei riitä. Jos on julkkis, tilittää kohta yksipuolisen näkemyksensä koko Suomen kansalle viikkolehdissä.

Honkanen on terapeutti. Hän tietää mistä puhuu. Mies on usein dominoivampi ja käyttelee tätä ominaisuutta liitossa. Kirja kannattaisi kuitenkin lukea, varsinkin jos itsellä näyttävät menevän valokuvat kohta jakoon ja tilanne alkaa eskaloitua.

Honkanen on kokenut itse liittojensa kariutumisen. Olisiko mukana kuitenkin vähän liikaa omakohtaista ja feminististä. Sehän on tunnetusti naisen ase, kun ystävät, perhe, suvut ja tässä kirjassa koko Suomen kansa tempaistaan naisen tukijoukkoihin ja mies jätetään yksin.

Miehen kanssa on reilu juttelu paras lääke, mutta siihen naisella ei usein ole varaa. No, niskahan siinä alkaa ukolla punottaa ja tulee sanottua suoraan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Jaan ja Jäähammas, Karisto Kustannus

Puhurin kaupungin painajainen

Kalmosumun vangit

Mervi Heikkilä: Jaan ja Jäähammas, Karisto 2019

Koiveltajia, nehän ajavat koiravaljakoilla pitkin tundraa! Ei heitä näy kaupungissa kuin kerran talvessa, kun tuovat turkiksia ja käsitöitä vaihtoon. Ja käyvät palvomassa jotain muinaista jumalaansa, sitä Jäähammasta, vai mikä se oli, niin olen kuullut,muori pohti.”

Aluksi annetaan toisiaan lättyyn. Rikkaiden porhojen edustaja Leo ja köyhien rääpäleiden Jaan käyttelevät luuvitosta siihen malliin, että veri tirskuu molemmilta nenukista. Lyödään, potkitaan ja väännetään, kunnes molemmille tulee väsy.

Kohta kuvakulma kääntyy Leoon ja hänen tyttöystäväänsä Titiin, sekä kolmikon täydentävään melkoisen susimaiseen koiraan, joka on lasten ehdoton tuki ja turva hädän hetkellä.

Ja hätähän siitä kehkeytyy kun ikivanhat voimat ja henget, pääpukarina tietäjä Jäähammas, huputtavat koko pikkukaupungin outoon noitasumuun, joka sairastuttaa ja tappaa kohta koko populan.

Että mitä? Kirja varmaan kiinnostaa nykynuoria, joilta wanhat kiltit klassikkokirjat jäävät pölyttymään kirjaston varastotiloihin.

Nykynuoret kun tarvitsevat efektiivisempää ja pinnallisempaa kamaa. Ja sitähän Heikkilä osaa tarjoilla.

Kirjan kieli on selkeää, ja lukemaan motivoivaa. Varmaan koukuttavaa luettavaa ahmimisikäisille nuorille, jotka vielä pystyvät heittämään kännykkänsä vähäksi aikaa syrjään.

Nynnyjähän ne kirjojen lukijat ovat nykyisin nuorten porukoissa.

Kirjailijoiden pitää lähestyä tätä nörttinuorisoa uudella ja kiinnostavalla, helpohkolla fiktiolla. Pääasia, että saadaan lapset kirjojen ääreen ja pistettyä kampoihin kaikenmaailman mobiilipeleille.

Hyvä kirja. Kevyttä viihdettä paremmin. Kiva kolmikko tämä reipas Jaan, Titi-tyttönen ja heidän symppis koiransa. Ja kun lapsista ja nuorista puhutaan, on tietysti tarjolla myös loppuidylli, jota tämäntyyppisiltä kirjoilta yleensä vaaditaan ettei nuorisolle vain jää traumoja lukemastaan. Huh huijaa!

Jouko Varonen

SARV:n jäsen