Harri István Mäki: Musta kiekko, enostone kustannus 2020

Lapsuuden traumat tekevät taiteilijan

Omaelämänkerta – tai sitten ei

Harri István Mäki: Musta kiekko, Enostone Kustannus 2020

…” Olen rajumpi vanupuikon kanssa ja isä tuhahtaa kivusta.Teen sen uudestaan ja vielä rajummin. Isä karjaisee. Pidän oudolla tavalla siitä, että isä tuntee kipua. Minä teen isälleni kipua. Leikin ajatuksella: vanupuikko onkin teroitettu puukkoni. Sen viilto on niin vahva, ettei kipua heti tunne. Isään sattuu ja minä nautin siitä”…

Jotenkin Mäen teksti imaisee minut mukaansa. Samat traumat. Sama kouluhelvetti. Sama kotihelvetti. Siitä nuorukaista ei pelasta kuin oma luovuus. Itsekin olen tuuminut, että tulen toimeen vaikka tynnyrin pohjalla, jos minulla on kirjat, luovuus, ehkä musiikkia, mutta se ei ole tärkeää. Viekää minulta kaikki.

Möisitte aivoni parilla pienellä setelillä jos voisitte. Mutta siihen tarvitaan fyysinen rikos. Kuolemaa en pelkää. Se on koti. Pehmeä, pimeä hiljaisuus. Niinpä en pelkää mitään. Kuolemanpelosta vapautuminen auttaa luomaan nahkansa, tulemaan vahvaksi. Huumori tulee mukaan.

Tämä Mäen kirja on kivun kirja. Muuttuu joskus julmaksi. Lapset tappavat suuren hämähäkin. Nauttivat raakalaismaisesta teosta. Se on kuvajainen. Oma rujo todellisuus tarvitsee vastaparin. Itse nypin kärpäseltä siivet ja laitoin sen käristymään liedelle. Julmaa. Mutta tarvitsin sitä. Olin itse henkisesti se kituva pörriäinen. Tarvitsin tätä.

Päähenkilö on henkisen ja fyysisen kivun tuttu. Sukulaissieluni. Siksi ahmin lyhyet ajot, päiväkirjamaiset jaksot kuin olisin joka riviltä löytänyt itseni.

No, mutta asiaan.

Mäen kirja on nuorille kova pala. Hän itse muistaakseni sanoo, että teos on tarkoitettu 14 -20 – vuotiaille. Ja toisaalta. Kokemus on tukahduttavan ahdistava. Mieluummin antaisin jo nuoruuden traumojen olla. Olen etsinyt niihin verbaalia tietä. Etsinyt kunnes löysin mielikuvitusystävät jotka pursuavat positiivista energiaa.

Vaimokin tykkää enemmän susirajan pojasta, jonka olen palkannut hänen, muistisairaan, erityisavustajaksi. Poika se jaksaa olla positiivinen ja ohittaa raskaat ajatusketjut, joihin minä, seitsenkymppinen vaivun kuin kuoppaan. Lanseerasin isälle ja äidille uudet hahmot. Aina minä Putouksen jätkät voitan. Surutta otan susirajan erityisavustajan mukaan vaikka peiton alle kolmanneksi kimittämään. Nauramme vaimon kanssa silmät vesissä.

Menin ohi aiheesta. En voi sille mitään.  Teksti elää minun nuoruuttani, kirjailijantietäni. Läksin liitoon. Unohdin, että olen yksin. Minulla oli sukulaissielu.

Toivon, että Mäen kirja auttaa nuoria luovuuten. Sen avulla taitetaan vaikeudet. Synkkähän kirja on kun Harri on mennyt siitä, mihin itsekin olen syyllistynyt yrityksissäni. Murheiden märehtimiseen. Nuorille pitää olla mukana idylliä ja illuusioita.

Pitää olla jänne ja onnellinen loppu. Itsekin kirjoitin yhden kirjan, jossa ei ollut loppuidylliä. Se pääsi kustantajan topeliuspalkintoehdokkaaksi. Joku finlandiavoittaja kirjoitti siitä, että kiva kirja, mutta hän ei ymmärrä miksi se on kirjoitettu.

Sanoppa se.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Ilkka Auer: Kymnaasi Orvoille Ja Hyljeksityille Tytöille, Haamu Kustannus

Kauhun kautta onneen

Ukonilma tuo ”noutajia” ja muita kauhuefektejä

Ilkka Auer: Kymnaasi Orvoille ja Hyljeksityille tytöille, Haamu Kustannus

Päähenkilö Sofia (16 v.) on joutunut kokemaan kauhua enemmän kotioloissa, sairaiden kasvatusvanhempien hoivissa, kuin konsanaan aavemaisessa tyttökodissa jonne hänet ohjataan.

Aikanaan 60-luvulla kuuntelimme sisarieni kanssa jännitysnäytelmää radiosta. Sairas murhaaja siellä seisoi pimeässä kellarissa ja kähisi tytölle: – Tules vieläkin lähemmäs.

Ei muuta kuin oharit ja radio kiinni. Mutta uteliaisuus voitti. Kun avattiin kanava muutaman minuutin kuluttua sieltä kuului taas kolkko ääni: – Tules vieläkin lähemmäs.

Vielä teimme saman tempun kolmannen kerran samalla lopputuloksella. Varmuudeksi töpseli pois, kun siskotkin jo kirkuivat hädissään.

Mutta asiaan.

Tämä on todella tömäkkää kerrontaa siitä miten outo tyttökoti johdattelee asukkinsa toden ja noituuden välimaastoon ja päähenkilö Sofia joutuu taistelemaan pahiksia vastaan. Eikä mitään tavallisia pahiksia vaan noita halavatun henkiolentoja.

Tämmöinen kirja, joka sopii vaikka nuorisokirjagenreen voisi olla kiva esim. tyttösille, jotka ovat virittäneet teltan takapihalle ja päättäneet asua siellä viikonpäivät yötä myöten. Voisihan sieltä joku heikommilla sielunvoimilla varustettu tulla pää vinossa ja huulet vapisten äidin viereen keskellä yötä, tai juosta metsään taakseen vilkuillen kuin jalkavaivainen kalkkuna, mutta sehän on vain elämää.

Kirja on ihan genreensä korkealle rankattavaa kauhukirjallisuutta ja varsinkin tämän tyttökoulun kasvatusmetodit ovat mielenkiintoista luettavaa. Laatuviihdettä kerrassaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Inka Nousiainen, Mustarastas, WSOY Kustannus

Surusta nousee laulu

Inka Nousiaisen aistimusvoimainen romaani

Inka Nousiainen: Mustarastas, WSOY Kustannus

Joskus mielessä häivähtää jotakin, joka saa ajatusketjun liikkeelle. Itse suljin veljeni, jota en koskaan nähnyt, kauaksi pois, unontuneelle hautausmaalle. Se laatta minulle jäi ja se valkoiseksi maalattu pieni puuristi. En saanut häneen yhteyttä. Kun luin Inka Nousiaisen kirjaa, veli alkoi personoitua, hauraasti, mutta jotenkin.

… ”Entä sitten hiljainen, kytevä suru, oliko huolia, joista kukaan meistä ei tiennyt?Olivatko ne isompia kuin me ymmärrettiin, olitko sä antanut vihjeitä, jotka jäivät huomaamatta? Oliko se pelkkää harhaa, että sulla oli kaikki hyvin ja sä odotit tulevaa?”…

Nuorten laivamatka päättyy traagisesti. Yksi heistä ei palannut. Jäi suruja, kaipausta, niitä suuria suruja jotka murtavat mielen ikuisesti. Etsittiin, mutta jäljelle jäi vain musta aukko, jonne sopi ihminen katoamaan, mutta katoamisen henkiset seuraukset ovat romaanin pituinen tuska. Enemmän. Ei tule hopeareunuksia pilviin. Jäljelle jäi vain ontto tyhjyys, jonne hän katosi.

No, pojat ovat poikia. Iskivät ruotsalaistytöt laivalta. Oliko siinä jotakin. Toiset olivat vahvempia. Mursivat hänen hauraan mielensä.

Nousiaisen romaanilla on totuuspohja. Näyttelijä Eeva Soinion monologi kipeästä aiheesta. Nousiainen etsii siihen varioivaa näkemystä, löytää hiuksenhienoja tuntemuksia, niin hienoja, että lukija tulee ymmälle. Voiko ihmisen sisin tuntea noin herkästi.

Muistan miten opettajana ollessani eräs oppilas toi minulle luettavaksi 17-vuotiaan serkkunsa kirjan Kivienkeli. Nousiaisen kieli koukutti jo silloin, loi minulle hahmon kirjailijasta, jolla on oma ääni. Unohdin nuoren Topelius-palkitun, mutta muistin kyllä, kun romaani Mustarastas tuli julkisuuteen.

Kaunis kirja, kuin mustarastaan laulu, jonka aina tunsin luontokuvausreissuilla keväällä, tai arvaamaton hiljainen liikehdintä, talvella, kun se tuli kelolle istumaan. Vietti koko leudon talven kanssani. Liikehti kuin suru, semmoinen hiljainen ja pehmeä, jota ei tarvitse pelätä, joka hoitaa.

Lehahtaa siihen ja on hetken aikaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Kittilän laki, Otava Kustannus

Suhmurointia Kittilässä

Kuntapäättäjien kähmintää

Pekka Viljanen/Eeva-Liisa Hynynen: Kittilän laki, Otava Kustannus 2020

Suomalaiset kuntapäättäjät eivät olleet ensikertaa suhmuroimassa Kittilän hissiyhtiön tapauksessa joka päättyi mm. kunnanjohtajan eroon. Pohjoisessa on ennenkin toimittu harmaalla alueella. Muistuu mieleeni esim. taannoinen moottorikelkkafirman ja Kevan johtajan ”kuuma peruna”, joka johti tietysti potkuihin, kuinkas muuten. Kas kun valta tuo usein mukanaan lieveilmiöitä, jopa kuntatasolla ja näillähän on sitten tapana levitä valtakunnan isojen tappien intresseihin asti.

Siinä sitten pitää jonkun ottaa vastuu ja yleensä heikoin, eli naispäättäjä, potkitaan pihalle.

…”avautui epäasiallinen ajojahti , joka kohdistui sekä kunnanjohtaja Anna Mäkelään että tekniseen johtajaan Lauri Kurulaan. Hallintojohtaja Esa Mäkisen eriävät mielipiteet kertoivat, että päätöksenteko vinoutui kokous kokoukselta.”…

Herrojen piirissä on paljon taustavoimia ja kärsijät sitten inisevät” aikansa, kunnes juttu haudataan. Ehkä tehdään kirjakin väärinkäytöksistä. Kirjoilla on tapana kadota historian hämäriin, mutta suhmurointi elää ja voi hyvin. Joskus tietysti homma eskaloituu lainvastaiseksi menoksi ja silloin, kuten tässä kirjassa, avautuu todellinen taistelukenttä, eli ”villiä menoa pohjoisessa” – draama.

Lueksin tätä kirjaa mielenkiinnolla, mutta kesälukemisena se muistuttelee entistä rehtoria niistä ajoista, jolloin oli oltava kuin kissa liukkaalla jäällä, ettei astuisi kenenkään varpaille.

Näyttääpä siltä, että kirjantekijät ovat tonkineen jutun ihan juuriaan myöten, aina asianosaisten varomattomia lausahduksia siteeraillen. No, mikäpä siinä. Kun kirja on painettu kansiin ihan valtakustantamon toimesta, niin kaipa herran paskaan polkeneetkin oppivat välttämään tämäntyylisiä rötösmiinoja – jos oppivat.

Kuntapäättäjät ovat kautta aikain olleet kansan hampaissa ja tietysti tässäkin pätee sanonta: ” Ei savua ilman tulta”. Tällaisilla asioilla ei kuitenkaan ole tapana päättyä, vaan ne pitkistyvät ja mutkistuvat aikojen saatossa, kestävät sukupolvien ajan. Suomalainen kun ei hevin unohda väärinkäytöksiä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis, Like Kustannus

Stam1nan nokkamies viimeisillä rannoilla

Albumista tuttu romaani

Antti Hyyrynen: Viimeinen Atlantis, Like Kustannus 2020

Antti Hyyrynen on laulusanoituksissaan siekailematon ja kirjan nimeä kantava albumi lienee ollut osin stimuloijana tälle kolme- ja puolisataasivuiselle romaanille. Antti on hevimiehiä musiikin saralla, jos luulen oikein. No nuoret tykkäävät semmoisesta niin elämässä kuin musiikissa.

Kirjailija huutaa joskus lujaa maailmantuskaansa ja globaalia hätää mm. luonnon saastumisesta ja mitä näitä ongelmia onkaan kun porukka ei välitä paskan vertaa tärkeistä asioista. Herrat kieroilevat, EU: ta myöten toisilleen ja unohtavat tärkeimmän, siis herkimmät ja avun tarpeessa olevat. Mukana on paljon samankaltaisia näkyjä, joita tapaa ”pienessä pilvessä” olevilla. Mutta taiteilijat ovat herkempiä ja Antti jos kuka kokee herkästi.

” … Trombi muuttuu kauniiksi ja värikkääksi pyörteeksi. Kun puhuri heikkenee, laatikko putoaa ja konfetti laskeutuu kaikkialle ympärilleni. Koen ilmestyksen. Näenkö oikein.

En usko tätä. Konfettisateessa seisoo ihminen. Ei. Se on jumalhahmo. Kuin kuninkaiden kuolinmaski kasvoillaan, tuijottamassa suoraan silmiini. Jumala on ilmestynyt eteeni kuin Syyrian hiekasta”…

Pidin kirjasta, joka nivoo mennyttä, nykyaikaa ja tulevaa keitokseksi, jossa on myös henkilökemiaa ja hivenen lukijaystävällisempääkin verbalistiikkaa.

Antti on nykyään Stam1nansa kanssa in, noin vanhahtavasti sanottuna. Romaani löytää vapo-varmasti kohderyhmänsä.

Itse olen mp3 – ja You Tube – laulelija, mutta musiikkiin erikoistunut ope ja huomaan heti, kenellä on sanottavaa joko lauluissa tai kirjallisissa tuotteissa. Antilla on.

Kiitos kirjasta.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Juha-Pekka Koskinen/Miranda Mord: Gabriel Hullo ja viheltelevä vampyyri, Haamu Kustannus 2020

Kivasti riimitelty juttu

Kiehtova vampyyritarina

Juha-Pekka Koskinen: Gabriel Hullo & Viheltelevä vampyyri, Kuvitus Miranda Mord, Haamu Kustannus 2020

Joillakin vain on riimin taju. Hyvin etenevä riimi on sellainen, jossa ei sanoja keksitä vain siksi, että ne rimmaavat edellisen säkeen kanssa. Riimisanojen pitää viedä kerrontaa eteenpäin oivaltavalla tavalla. Semmoista olin hoksivinani tästä kirjasta, joka punoo juttua karkuun päässeestä vampyyrista.

” … Aarteita on kaikki takit,

kipot, pullot, vanhat lakit,

kirstun kannen auki kiskoo,

vanhan viltin ulos viskoo.

Jokin ohi pujahtaa,

katonrajaan sujahtaa.

Kirkaisu kun veren hyytää,

armoa jo aaveet pyytää! ”

Lueskelin rättiväsyneenä tätä juttua, kun olin laittanut kasvimaan kuntoon ja vielä kastellut iltahämärissä. Väsy tuppasi silmään ja pari kertaa siirsin kirjan viereeni, kun wanha tuttavani ”uni ukko” heitti hiekat silmiin. Mutta kuinka ollakaan lueksin kirjan loppuun vähän ajan kuluttua ja huomasin että väliin viivähtelevä juttu kyllä kantoi loppuun ja lahjoitti jännitystä kaipaaville lapsille vielä loppuidyllin jota ilman lastenkirjoja ei pitäisi tehdä. Positiivinen loppu kun ei vedä mattoa jalkojen alta äidin herttaisilta pieniltä kummitiusfriikeiltä.

Kiva kirja on kyseessä ja kuvittaja on lähtenyt todella inspiroimaan omaa kuva- ja värimaailmaansa mukaan taidokkaasti. Siitä vanha ja kaiken nähnyt koulun johtaja antaa mieluusti arvosanan excellent +.

Tykkäsin. Aihelmaa olisi voinut varioida vielä enemmän, mutta lepakkoiselta ullakolta kehitelty tarina kyllä on miljöönä sopivan salaperäinen, jossa pikkuinen lukija saa ihania väristyksiä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Irti Murehtimisesta, Duodecim Kustannus ja Mielenterveysseura

Kun ahdistus jäytää

Suomalaisten perussairaus kuriin

Irti Murehtimisesta, Jan-Henry Stenberg, Helena Service, Salla Saiho, Satu Pihlaja, Eero-Matti Koivisto, Matti Holi, Grigori Joffe, Mielenterveysseura ja Duodecim Kustannus

Kuormittavat ja ikävät elämäntapahtumat lienevät yksi syy altistua masennukselle ja ahdistuneisuudelle. Häiriö voi alkaa jo nuorena, murrosiässä tai aikuistumisvaiheessa vaikeiden kokemusten jälkeen. Lapsuuden ja nuoruuden traumoilla kun on tapana palata aina mieleen.

Ei siinä edes suositeltu anteeksianto auta. Alkoholin tai muiden päihteiden käyttö pahentaa ahdistuneen kurimusta. Taipumus ahdistuneisuuteen voi olla myös perittyä.

No mikäpä sitten auttaa. Liikunta on taas yksi yleislääke. Myös rentoutuminen auttaa ja tietysti se, että sisällyttää jokaiseen päivään edes pienen lepo- rentoutumishetken ihan itselleen.

Jos lähtee rennolle lenkkipolulle, niin aina tapaa ystäviä ja voi saada sosiaalista kanssakäymistä. On myös tarkkailtava itseään ja niitä tekijöitä, jotka laukaisevat huolehtineisuuden pois.

On kohdattava rohkeasti myös vaikeita asioita eikä välteltävä niitä.

Ajatusten muokkaamista kannattaa harjoitella. Joskus meille kehittyy samasta asiasta tai jopa sanasta alkavia mielleketjuja, jotka johtavat ahdistuneisuuteen.

Kirjahan on täynnä timanttisia vinkkejä. Siinä on lisäksi mahdollisuus edetä ohi päivittäisistä harjoituksista ja lukea omaan tahtiin. Joskus ahdistuneen mielteet vievät eroon realistisesta todellisuudesta. Silloin on syytä antaa itselleen aikaa rentoutua ja kerätä henkisiä voimavaroja.

Oma vinkkini on: Ihmisen on joskus hyvä ”luoda nahkansa” ja omaksua varovaisen ja pelokkaan minänsä sijaan jämäkkä ja rento rooli. Myös pukeutumisesta ja omasta pirteästä habituksesta huolehtiminen voi tuoda elämään positiivista lähestymistapaa, jonka muutkin huomioivat. Silloin sosiaalinen kanssakäyminen helpottuu ja elämä muuttuu iloisemmaksi. Vanhemmankin ihmisen voi ”nuorentaa” esim. värikkyys ja tyyli vaatetuksessa. Usein ulkoisia elkeitä seuraa myös sisimmän virkistyminen ja kanssakäymisen sujuminen.

Mainio kirja. Kiittelen ja kumartelen.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

David Suchet sanoin ja kuvin, Omaelämänkerta, Minerva Kustannus 2020

Mr Poirotin toiset elämät

Raamattufriikistä valokuvaajaksi

David Suchet sanoin ja kuvin, omaelämänkerta, Minerva Kustannus 2020

Kaikkihan Suchetin tuntevat, hienostuneen etsivän nimeltä Hercule Poirot. Mutta mies oli paljon muutakin kuin mestarinäyttelijä. Uskonnon alueella hän esimerkiksi oli kovin kiinnostunut Rooman valtakunnasta ja Paavalin kirjeistä roomalaisille. Niinpä Kirjojen Kirja tuli siltä osin tutkittua tarkkaan ja vieläpä lähdemateriaalin kera.

David on ollut myös taitava valokuvaaja. Näistä taidoista on monta näytettä kirjassa, mustavalkeita, mutta sanotaan että mustavalkean harmaasävyjä ei värikuva voi koskaan korvata. Teknisesti taitavalla kuvaajalla on ollut myös silmää tunnelmille, luonnolle, kasvotutkielmille, jne…

Koulun pääsykokeissa poikaa auttoi hänen innostuksensa urheiluun. Suchet oli kriketinpelaaja, Junior Wimbledonin kasvatti ja nuori jalkapallokyky. Mitäs muuta kuin liikunnallinen poika koulun penkkiä kuluttamaan ja sisäoppilaitoselämään sosiaalisia taitoja hiomaan.

Näyttelijänä tulevaa huippusuosikkia kiinnosti muuntautuminen uudeksi roolihahmoksi, mutta samalla hän halusi muuttaa myös koko persoonaansa. Hän huomasi myös sen, että ääni oli se tekijä joka määrittää henkilön. Kun sai uuden roolin, ei pitänyt ajatella, että kuinka minä näyttelen tuon roolin. Piti sisäistää se, mitä näytelmän kirjoittaja halusi roolihenkilöstään. Homma oli toisaalta kuin huippukokeilla, piti maistella ja kokeilla, mitä maustetta ja vivahdetta tämä roolihahmo vielä kaipaisi.

Kirja on hyvin kirjoitttu ja laajasta materiaalistaan huolimatta positiivisesti lukijaystävällinen ja koukuttava. Lukija tuntee olevansa hienon ihmisen kanssa tekemisissä.

Kysymyksessä ei ole särmäinen ja säröinen kirja. Kirjoittaja on viisas sanankäyttäjä. Jos alkaa olemaan liian paljasteleva tai suoraviivainen, voi tulos olla lopultakin ontuva. Suchet väistää tällaiset vaikeudet Poirot-tyylillä. Mitä sitä muita loukkaamaan. Pieteetillä pitää toimia vaikka oltaisiin sitten kohtalon kysymysten äärellä.

Kiitos kirjasta ja elämäntapaopista.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Eija-Riitta Korhola: Ilkeitä ongelmia, Tarinoita politiikasta, Tammi Kustannus 2020

Vähennetäänpä päästöjä heti

Europarlamentaarikko spekuloi

Eija Riitta Korhola, Ilkeitä ongelmia, tarinoita politiikasta, Tammi Kustannus 2020

Korhola oli ”suoran linjan” kannalla monessa nykyajan maailmanlaajuisessa ogelmassa, kun meni europarlamenttiin.

No, ei se niin yksinkertaista ollut. Kun toiset hymyilivät suu korvissa ja nyökyttelivät jollekin ehdotukselle, toiset nyrpistivät nenäänsä ja kohottelivat kulmakarvojaan. Henkien taisto oli melkoinen ja jos vaikka päätettiin kahvihuoneen liinojen väristä, se vaati monta äänestystä ja kymmenittäin tuloksettomia kokoontumisia, jos kärjistän sen tälleen leikkimielellä. Toki kaikki hammastelut ja eripurat siellä herrapiireissä naamioitiin kauniiksi konsensukseksi, kuorrutettiin kermavaahdolla ja mansikoilla.

Mutta kun moni kakku on kuulemma vain päältä kaunis ja niin tämä EU-kakkukin. Pidä siinä pikkuisen Suomenmaa-pahaisen puolia. Jäät inisemään herrojen jalkoihin, edelleen kuvaannollisesti sanoen.

On Korholassa onneksi omintakeista filosofiakin ja sehän ryydittää tämmöistä kirjaa ja nostaa sen jopa plaaniin, niinkuin entisen isännän tuhti moottori hänen katetun70-luvun veneressukkansa.

Napsinpa muutamia helmiä Korholan mietteistä:

– En yritä väittää, että toinen on väärä ja tämä oikea, vaan lähinnä haluan havainnollistaa, miten eri lailla voi samoja lukuja tarkastella.

– Yksi reitti turmeltumiseen on alkaa kirjoittaa tai puhua mielessään yleisö, jonka aplodeja odottaa.

– Poliitikoille on tullut luonnolliseksi, että kaikki on myytävissä tai ostettavissa.

Korhola ottaa puheeksi mm. energia-asiat, brexitin, ilmastojutut, päästöpainajaiset, pakolaiskriisit, suomi-venäjä syndrooman, ydinvoimakiiman, euroeron, jne jne…

Kirjaanhan oli mielenkiintoista tutustua, sillä kirjailija vaikuttaa ihan humaanilta ja kivalta. Toki hän on joutunut poliitikkona antamaan periksi sille tosiasialle, että jos haluaa vastustaa jotakin yhteistä asiaa, se on tehtävä viisaasti. Soitellen on turha mennä sotimaan. Sahuri Teuvo Hakkarainen laittoi raikkaita terveisiä Suomen medialle europarlamentista:

Tuollahan nuo näkyvät herrat vittuilevan toisilleen”, tai jotakin siihen suuntaan.

Poliitikon noidankehistä jos kirjoittaa kirjan, niin sitä ei pelasta muu kuin hurtti huumori tai populistinen ote. Korholan kirjan kyllä lueksin ihan toukokuisella uimarannalla. Joku tuli kysymään, että mitäpä sie selailet. Johon vastasin: – Tää on tämmöinen dekkari, jossa murhaajaa ei löydy koskaan. Mutta äläpä tule lähemmäs. Pidetään turvaväli.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Rikolliseksi kasvatettu, Volvo-Markkasen pojan tarina, Johnny Kniga kustannus

Poika pisti paremmaksi

Isä opetti miten polvi ammutaan paskaksi

Kimmo Laakso/Sakari Markkanen: Rikolliseksi kasvatettu, Volvo Markkasen pojan tarina, Johnny Kniga 2020

Kaikkihan kuuluisan pankkirosvon muistavat. Volvolla hän ajeli ja sai siitä lisänimensä. Kaikkialla Pohjoismaissa vavistiin, kun kuultiin ”volvon” olevan vaihteeksi vapaalla jalalla. Kunkku hän oli näissä maisemissa, mitä rikollisuuteen tulee ja lehdistä tuttu julkkis, joka kohta käänsi kansan mielen tarunhohteiseksi, jos mahdollista.

Lienee siihen vaikuttanut myös median ihaileva suitsutus. No tämä kirja on tietysti tehty ihan ”alan miehen” ja hänen jälkikasvunsa elämänkerraksi. Kun muut isät opettivat lapsilleen, miten miehen on osattava tehdä vaimolleen gourmet ruokia ja vege – ihanuuksia, volvo taas piti koulua siitä miten kassakaappi räjäytetään siististi ja rahat nilistetään pankkiherroilta, joilla sitä riittää. Ja oppihan Sakari. Kirja on paljolti tilitystä kirjailijan omista kolttosista, sekä tuttavien lyhyitä muistumia ja anekdootteja:

…Kun me rullattiin sitä, osoitin sitä aseella. Ohjeistin Peteä, että katsoo sen laukun. Pete lähti penkomaan sitä tyhjäksi. Katsoin, että okei, täällä on luottokortteja. Käydään nostamassa tili tyhjäksi. … Kun Mäkinen ei muistanut tunnuslukua Sakari ehdotti, että se haettaisiin kotoa. Mäkinen valehteli, että kotona odotti kaksi isoa koiraa. Sakari sanoi ampuvansa koirat.” …

No melkoista kohellusta ja todella peittelemättä kerrottua rikosstooria on nyt kansien välissä. Lueskelin sitä kun sain kirjan käteeni, ja kas vain, kriitikon herätyskello jo pirisi, kun havahduin, että olisi pari tuntia nukuttavakin.

Onhan näitä luettu, bukowskeja ja muita. Semmoinen saa yleensä visat vinkumaan kirjakaupoissa ja luulen että myös tämä isän ja pojan yhteinen ”harrastus”. Lienee vielä vähän siloiteltu, mutta aika rasakasti kerrottuja jutunpätkiä ja tuttujen muistumia. Ressukoitahan nämä tämmöiset ovat, kun viisaat sanovat, että pankit olisi helpompi ryöstää ilmastoidusta takahuoneesta käsin, eikä volvopelissä. Oman genrensä teos, eikä huonoimpia vaan keskitasoa parempi ja vielä helppolukuinen.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen