Ville Pohjalainen: Vihreän viinan runoja

Ville Pohjalaisen maailmat

Runoilija, jota ei ole löydetty

Ville Pohjalainen, Vihreän viinan runoja, BoD Books 2020

Aina kun luen yksityisiä runoja, jotka aukeavat jokaiselle eri tavalla, tukeudun tunne-efektien karttaan, joka välittyy kuvastosta kaikille aistittavaksi. Kas kun lukija peilaa runoja oman henkilöhistoriansa kautta, etsii yhtymäkohtia, napsii kuvastosta mieluusti lohtua tai liennytystä arjen tuskaansa.

No, Villellä on tapana katsella akkunasta ohikulkevia, aistia yksinäisyydessään rakkauden ja kaipuun jälkiä, humaltua intohimoon mielikuviensa kanssa.

Olen sen verran jyvällä runojen teosta, että en ihmettele, kun suurilta kustantajilta on lipsahtanut tällainenkin aarre pinon pohjalle happanemaan. Tai lieneekö Ville edes tarjonnut kristallisia oivalluksiaan ns. kaupallisille. Kustannuspolitiikka vaatii populaaria kamaa, jota ostetaan ja joka on yksiselitteistä.

Eihän sitä kiireisillä ihmisillä ole aikaa lukea yhtä kirjaa viiteen kertaan. Villen runot sen kestäisivät ja paranisivat joka kerralla, syvenisivät, saisivat värejä, hohtoa.

Hivenen runoilijan maailmankuva vaikuttaa harmaasävyiseltä, mutta valokuvaajana tiedän, että harmaasävyistä saa aikaan sitä parasta ja kuolematonta taidetta. Siihen eivät kirjavat viihdehemmot pysty. Ville on arvokas runoilija, niin arvokas, että kun join kahvikupposta hänen kanssaan, huomasin arasta ja tutkivasta katseesta, että hän lokeroi minut pieteetillä varsin keveäksi.

Miehellä näyttävät olevan helvetinmoiset karkelot pään sisällä. Siihen ei joka jätkä pysty. Runoilija on siitä kumma lintu, että hän analysoi pienintäkin yksityiskohtaa ympärillään, nivoo sen hetkessä symbolikuvaksi.

Mutta, että mitä?

Runokirja avasi minulle Ville Pohjalaisen maailmaa. Se on arvokas ja toivon, että sitä ei häneltä murskata. Siksi sanoin erotessamme, että kasvata hyvä mies kuori ympärillesi, ettei sinua poljeta maan rakoon.

Maailma on herkälle runoilijalle kova. Joku Lassi Sinkkonen ( kukahan hänet muistaakaan paitsi minä) sai murska-arvion pääteokseksi aikomastaan Sirkkelisirkus-romaanista. Otti pistoolin mukaan ruotsinlaivalle ja that was it.

Tämän sanoin kun Villestä tuli mieleen nuori runoilija, Jouko, jonka mietteitä luettiin kolme kertaa keskipäivän mietelauseena pääkanavalla ja joka meni runokirja kainalossa armeijaan, siis suden suuhun. Loppu oli suvun vaiettua historiaa.

Pidä pintasi Ville. Olet nuori nero. Älä pelkästään katsele ihmisiä ikkunasta, mene lenkille ja juttusille. He ovat aarteita jokainen. Niin se vain on, voi halavattu. Olispa entinen aika ja nykyinen mieli – mutta eipä ole. Helppohan se on, hölöttäjäksi lannistetun, neuvoa.

Kiitos ja anteeksi. Olen runoilijakollegasi. Nostan peukkua.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Suhteellisen vapaata, Otava Kustannus 2020

Seikkailuja rakkauden ja ystävyyden välimaastoissa

Kyllä nykynuoret asian tietävät

Riikka Suominen: Suhteellisen vapaata, Otava Kustannus 2020

Kun parisuhde on päässyt maaliin, saanut meidät laillisesti saman katon alle ja lisääntymään, pitäisi sen mielestä kaiken pysyä samana siihen saakka, kunnes me makaamme Ilmarin kanssa käsi kädessä sukuhaudassa.”…

Pahinta on, että pettäminen voi tulla niin monenlaisessa peiteasussa. Pikkujoulujen känninen pussailu voi olla portti siihen, että perustaa salassa toisen perheen.”

No niinhän se on, että elämä antaa meille haasteita monessa asiassa. Joskus sitä pitää ottaa itseään niskasta kiinni, kun kuppi maistuu ja toisen kerran houkuttelevat valtiovallan keksimät kyykytykset rahapelien muodossa. Joku on semmoinen, että kotiolo onnistuu kirpparin feikkireinot jalassa ja toista taas viedään kuin litran mittaa sosiaalisessa mediassa ja puoliso ihmettelee, kun kaveri tulee pikkutunneilla silmät sikkarassa viereen ilmeisen selvästi aikomuksenaan syödä puoliso elävältä.

Mikä näistä ihmisen aivoituksista selvän ottaa. Parempi, että on kaveri itselleen, toisin sanoen suora. Kierous kun on paha syöpä parisuhteessa. Sen kumppani kyllä huomaa heti vaikka silmän iiriksen liikkeistä. Kas kun pehmoisten puhuja ei esim. pysty katsomaan kumppania silmiin, vaan katse valahtaa jonnekin sivulle tai alas strategiseksi hetkeksi.

Riikka Suominen, helsinkiläinen toimittaja, tietää varmaan mitä on ammatin ja parisuhteen yhteensovittaminen, myös omakohtaisesti. Toimin erään kulttuurikeskuksen kirjoittajakouluttajana ja kutsuin mm. toimittajan asiantuntijavieraaksi lukuisten kirjailijoiden lisäksi. Tämä pamautti nuorille, että jos pysyvään parisuhteeseen aiotte, on paras jättää toimittajan ammatin ihannointi sikseen. Siinä ovat jo työajat semmoisia, että hyvästi auvoinen perhe-elämä.

En sano Suomisen aivoituksiin sitä, en tätä. Luulisin, että itselleen kannattaa ihmisen olla rehellinen. Kaveria voi pettää, mutta ei itseään. Maailma on nuorten ja he luovat omia sääntöjään myös parisuhteisiin. Meidän ikääntyvien ei kannata jurnuttaa. Kunhan nostamme eläkkeemme ja keitämme vaimolle päiväkahvit, tuomme kukkakimpun aika usein kun hautakummulle sitä on turha enää hiissata. Kyllä siinä parisuhteessa voi harmoniankin löytää, mutta nuori polvi on hektisempää elämäntavoiltaan. Wanhan liiton vinkkinä lienee kuitenkin tuo kuudes käsky parisuhteen ohjeeksi. Monelta itkulta siinä säästyy kun sen tallentaa mielensä viisiteraiselle muistitikulle.

Nuoret ovat nuoria. Yksilöitä pitää ymmärtää, kävelivätpä he vaikka käsillään vastaan kaupungin keskuskadulla. Nuoret ovat oikeassa. Kaikkia pitää arvostaa ja ottaa jokainen lämmöllä ja huumorilla, tuottaa iloa. Se on sentään luvallista. Aina on ollut muutoshakuisia nuoria, joista varttuu ihan mukiinmeneviä aikuisia.

Että pistähän lupaava esikoiskirjailija Riikka arvot uusiksi. Sinulla näyttää olevan verbaalia lahjakkuutta vaikka kansainvälisiin haasteisiin asti. Jäntevöitä kuitenkin vähän. Et ole ensimmäinen kysytyssä genressäsi.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Terveyskuilu, Into Kustannus 2020

Sosiaalilääketieteen näkymiä

Kokonaisvaltaista auttamista

Michael Marmot: Terveyskuilu, Miten terveydenhoito ei ole sama kaikille, suom. Ulla Lempinen ja Kirsimarja Tielinen, Into-kustannus 2020

Ihmisten sairaudet liittyvät niihin olosuhteisiin, joissa he elävät. Jos ja kun emme halua parantaa vain sairauksia vaan myös ehkäistä niiden syntymistä, meidän on tarkasteltava sitä, millaisiin oloihin ihmiset syntyvät, missä he kasvavat, elävät, työskentelevät ja ikääntyvät.”…

Kyllähän minä koulunjohtaja huomasin, että kaikilla ei ole helppoa kotona. Tajusin, että nuorten häiriökäyttäytyminenkin johtaa lopulta sylttytehtaalle, eli yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen.

Itseäni on hoidettu hyvin. Kun astelen sisään lähiöni terveyskeskukseen, tapaan iloisia ja palveluaalttiita hoitureita, lääkäreitä ja alansa asiantuntijoita. Toki pikkukaupungin terveyskeskuksessakin napataan äkkiä pois päivystävän lääkärin palvelut ja sitä rataa. Mutta yhteiskunnan rattaat pyörivät meidän kaikkien avulla. Jos pandemia vie rahat, niin pakko on yhteiskunnan reagoida ja rikkailla on tietysti enemmän rahaa hoidattaa itseään tai vanhetessaan mennä täyden palvelun hoivakotiin.

Niinpä julistinkin työssäni kokonaisvaltaista ihmisten ymmärtämistä. Semmoinen on tärkeää myös elämässä, ei ainoastaan sairaanhoidossa. Nykyisin on näitä suuntaviivoja alettu ymmärtää. Joskus tietysti stressi, siis näiden rikkaiden ja asioita terveydestään piittaamatta hoitavien ihmisten kantti pettää kun painolastia tulee liikaa. Niinpä en erityisesti syyttelisi terveydenhoitoa eikä Marmotkaan tee, vaan suuntaa syyttävän sormen yhteiskunnallisiin päättäjiin. Siis tullaan ikivanhaan noidankehään.

Sanon sen mahdollisimman positiivisesti. Rikkaat tekevät tärkeitä töitä ja voivat vaikka sairastua stressin paljouteen vastuullisissa puuhissa. Köyhät ovat arvokkaita ihmisiä ja tarvitsevat tukea kun heille on annettu erilaista stressiä elämässään, esim. taloudellisia vaikeuksia, joista voi kummuta esille vaikka perhehelvetti.

Taas tuli höpistyä joutavia. Mutta kirja on hyvä ja kannustaa meitä tekemään sen mitä voimme. Niin rikkaat kuin köyhät tarvitsevat sydäntä lähimmäisiltä. Täytyy jakaa iloa ympärilleen ja tehdä parhaansa kaikkien suhteen.

Kuunnellaan toisiamme, itketään ja nauretaan yhdessä. Ei nosteta syyttävää sormea. Jokainen ihminen voi olla psykiatri läheiselle tai vieraalle. Samalla hän saa psykiatrin itselleen. Läheisyys riittää.

Niin se vain on, juukeli soikoon.

Elämä on.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Pieni taikakauppa, Fantastinen kirjoitusopas, Haamu Kustannus

Genret ja niksit laidasta laitaan

Kivaa kirjoitusoppia

Mervi Heikkilä&Anne Leinonen: Pieni taikakauppa, Fantastinen kirjoitusopas, Haamu Kustannus, 2020

…Moneen kertaan kirjallisuudessa kerrottua tai esitettyä asiaa sanotaan kliseeksi. Kliseitä voi toki tarinoissa käyttää, mutta joskus voi olla paikallaan vähän uudistaa niitä”…

Kerrassaan ihanalta kirjalta vaikuttaa tämä fantasiakirjallisuuden kirjoittamisen opas ja kirjoittajat eivät ole ihan vastaantulijoita, vaan tietävät asioista yhtä ja toista.

Niinpä tarinan yksinkertaisin rakenne on alku, keskikohta ja loppu. Mutta jutussa pitää olla jokin konflikti, ristiriita tai särmä, joka sysää homman liikkeelle. Yleensä hyvä-paha – rakentelu jossakin muodossa on käypä lääke lukijan pitkästymistä vastaan.

Jos kirjoittelee noitatarinoita tai siihen verrattavia, henkilöt voivat joskus kokea metamorfoosin, eli muodonmuutoksen. Noita voi muuttua lohikäärmeeksi tai noiduttu prinssi hirviöksi, jonka silmistä kuitenkin loistaa jotain tosi inhimillistä. Tästäkös prisenssa aistii, että eipä syytä pelätä tuota hirviötä. Se tarvii vain kunnon pusun ja that´s  it.

Fantasiamaailmoissa elelee sekalaista väkeä, joista maneereiksi ovat tämäntyylisissa teoksissa tulleet tietäjät, lohikäärmeet, keijut, peikot tai vaikka hattivatit.

Suorastaan ahmin kirjan tietoja, jotka eivät ole pitkästyttäviä jorinoita, vaan napakoita ja tarpeellisia mille vain kirjoittajalle.

Päätalon Kallella, joka ylsi myöhemmin satojentuhansien painoksiin omaelämänkerrallisilla kirjoillaan, oli savottarepussa myös Mika Waltarin kirjoittama kirjoittajan opas, jossa Sinuhen luoja mm. räkytti suorasukaisesti, että älä ala runoilijaksi, jos alat, olisi parempi että ampuisit itsesi.

Jos ylistelisin tätä kirjaa liikaa, se vaikuttaisi falskilta. Sanon vain että kultaa se on. Sen verran uskallan sanoa pitkän linjan kirjoittajakouluttajana.

 

Niinpä lienee, voi jumalan pyssyt ja puupaukut.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Marjatta Sarpaneva: Timo Sarpaneva, Taide ja elämä, Tammi Kustannus 2020

Upea kirja mestarista

Rakkaustarina

Marjatta Sarpaneva: Timo Sarpaneva, Taide ja elämä, Tammi 2020

– Oliko sinun mielestäsi isällä muuta elämää kuin työ, kysyin pojaltamme jokunen vuosi sitten. -Ei ollut, hän vastasi miettimättä hetkeäkään. Timo hengitti taiteensa kautta. Kaikki hänen elämässään oli alisteista hänen työlleen – myös me läheiset.”

( Marjatta Sarpaneva)

Ankeahkoista alkusanoista huolimatta kirja kertoo upeasta viidenkymmenen vuoden rakkaustarinasta ja luotaa mestarin tuotannon kautta arkista elämää juhlahetkineen ja koettelemuksineen. Myös kirjan kuvallinen anti on huikea.

Timo Sarpaneva rakasti kauneutta. Niinpä hän mykistyi myös nähtyään nuoren, kuvankauniin lähettitytön ja alkoi piirittää tätä hienon miehen elkein. Loppu on kirjoitettu perheen kotipiirin ja maailman historian lehdillä.

Kirjaa toisaalta dominoi Sarpanevan taiteen kuvallinen ja verbaali esittely, mikä tietysti on oivallinen sisältövalinta. Toki tekstiin mahtuu myös kauneutta ja ihmissuhteen, taiteen lajeista tärkeimmän ja haastavimman, luotaamista pieteetillä.

Lasitaide oli tärkeää Sarpanevalle. Mutta mestarillinen kuvallinen ilmaisu yleensä sai hänet tolaltaan, olipa se hänen itsensä tekemää tai vaikka luonnossa, historiallisissa miljöissä, tietysti taidenäyttelyissä, arjessa, miksei ihmisissä kohdattua.

Vaatetuskin oli myös hänelle itselleen tärkeää. Sen tyylikkyys, kauneus, puhuttelevuus, vuodenaikoihin sopivuus.

Tällaisesta henkilöstä kun lukee ja hänen taiteellisia innovaatioitaan tutkii aina luonnoslehtiöiden sivuilta lähtien, voi vain todeta, että on kokenut suurta. Aistinut elämäntarinan aina nuoruuden voimakkaista vuosista maailman rakastaman huipputaiteilijan päiviin. Perhe-elämä tietysti on kärsinyt tällaisen taiteilijan yksityisyyden takia.

Arvokkaista arvokkain kirja.

Huippukokemus.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Ann Selin, Iminen, nainen, Johtaja, Minerva Kustannus

Maukas elämänkerta

Myös naisen pitää olla vahva

Pirkko Vekkeli, Ismo Loivamaa: Ann Selin, Ihminen, nainen, johtaja. Henkilökuva, Minerva Kustannus 2020

Monen toimen nainen on kyseessä. Niinpä häntä ei horjuttanut edes vakava sairaus:

Sairaala-aikana kysyin lääkärikierroksella kandien ympäröimältä Hernesniemeltä, enkö jo pian pääsisi kotiin. Vastaus kuului, että niin kauan kuin menee tämmöinen määrä morfiinia, ette te kyllä voi kotiin lähteä. Vastasin, että vähentäkää sitä morfiinia.” …

Selin antoi palaa elämässään monelle sektorilla. Eräitä tärkeimpiä olivat naisasia ja ammattiyhdistystoiminta. Lueskelin kirjaa aamutunneille ja todella mielenkiinnolla. Toisaalta vähän nukuttikin, mutta otin pienet tirsat vaimon vieressä ja uudelleen puuhanaisen henkilökuvan pariin. Siinähän se yöpimeä vaihtui syyskuun aamuhämäräksi.

Onhan kirjassa kivoja anekdoottejakin ja tietysti myös poliitikoille niin tärkeää elämäntyön kartoitusta, kokouksia  ja sensemmoista.  Toki löytyy elämänoppia tuleville ammattiyhdistysjyrille.

– Jos tuntuu, että omat ajatukset kerta toisensa jälkeen sivuutetaan, kannattaa miettiä omaa esitystapaa.

– Olen ollut luottamustehtävässä. Tämä ei ole ollut minulle vain leipätyö. Tässä on ollut sydän mukana.

– On ollut hienoa huomata, että ihmiset haluavat auttaa.

– Luottamus ei synny organisaatioissa vaan ihmisten välillä.

– Isäni joskus sanoi, että älä likka hommaa ittelles vatsahaavaa.

Jos toden puhun, harppasin muutaman stereotyyppisen ammattiyhdistystiimellyksen yli lukiessani. Yleensä etsin tämäntyylisistä kirjoista ihmistä ja sitä miten hän on käytellyt sydäntään suhteessaan toisiin. Selin on tietysti joutunut toimessaan käyttämään jopa porkkanaa ja keppiä, että riitoja saadaan soviteltua. Vähäinen ei ollut hänen osuutensa kivenkovassa PAM – ammattijärjestössä.

Arvelin vain noita naisasiajuttuja lukiessani, että missä viipyy miesten MeToo. Tosi karjut kun tekevät silmänympärykset mustina töitä mm. ammattiyhdistyksissä ja ns. miehille kuuluvissa rönttähommissa, joita piisaa.

Naiset vievät miestä nyky-yhteiskunnassa niinsanotusti 100 – 0. Tosi julmiakin ovatten jos tarve vaatii.

Mutta eihän se Ann semmoinen. Kiltti kitaristityttö vain.

Kiva kirja, hohhoijaa.

Niin se vain on, peijoona vieköön.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Harri István Mäki: Mörkökiekkoilua, Lector Kustannus

Raikas lastenkirja Mäeltä

Nyt meni nappiin Harri

Harri István Mäki, Mörkökiekkoilua, Lector Kustannus Oy 2020

Ainahan minä olen Harrin kirjoja lukenut ja piirroksia katsellut. Joskus hiipi mieleen hirveä ajatus, että Harri alkaa toistaa kuvissa itseään ja unohtaa perinteiset omat lastenkirjansa. Mutta mitä vielä. Nyt Harri tulee ehompana kuin ennen ja raikkaan maukkaasti. Voi halavattu sentään.

Tekstintekijänä Harri on oivaltava ja humoristinen. No pukkasi välillä tosi viiltävän elämänkertatyyppisenkin opuksen, taisi olla nimeltään ”Musta kiekko”. Lueskelin sitä mieluusti ja itkeskelin lukiessani omia nuoruusmuistojani. Nykyisin en ole enää nuori, viisastunut kuin Pavlovin hiiri törmättyään tarpeeksi monesti nenulinsa verille tukevaan seinään.

No mutta mitä minä nyt. Siteeraanpa entistä vahvaa lastenkirjailija-Harria, kun teksti vilisee kivoja juttuja ja opetuksia ( sanoo entinen koulunjohtaja). Toisaalta tämä kirja on aikamoista tyttöjen miituu-touhua ja poikapolot saavat kärsiä napakoiden naisenalkujen vastaiskuista. Nelli ja Emma kun vievät lätkäjunnuja 100 – 0 niin sanoakseni. Sitä se on jo lapsesta asti. Tytöillä on terävä kieli ja rapsakat vastaiskut. Poikapolot yrittävät pistää suoraan kovilla. Siinä erehtyvät surkeasti.

…Tein päiväkodissa todella toimivan jekun. Kaadoin vesilasin Emman jalkojen väliin. Märkä läikkä näytti siltä kuin likka olisi pissannut housuihinsa. Kaikki nauroivat makeasti. Kostoksi Emma laittoi puurooni chilipippuria ja minä aivastelin loppupäivän. ” …

Nyt on Mäki löytänyt teemojen teeman. Tyttöjen ja poikien kivat jäynät toisilleen. Näin sanoo kriitikko, joka siemailee aamukahvinsa valtavasta mukista, jossa seisoskelee hymyilevä hääpari ja teksti kuuluu:

” Miehellä ja naisella on hyvässä parisuhteessa yksi yhteinen päämäärä, tehdä nainen onnelliseksi.”

Mutta taas aloin höpöttelemään joutavia, vanha kriitikko-ukko. Piti sanomani, että Harri on taas löytänyt itsensä ja luovuutensa niin tekstinheitossa kuin raikkaalla kuvapuolella.

Todella riemastuttava kirja.

Niin se vain on, kertakaikkiaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Kaikki tunteet sallittuja, runoja, Enostone-kustannus 2020

Lavarunoilijan pidettyä runoutta

Elämänfilosofiaa, arkista elämänkarttaa

Harri Hertell: Kaikki tunteet sallittuja, Enostone Kustannus 2020

Piinaavan huonosti nukutun yön jälkeen

annan lapseni valita itse vaatteensa

ja vaikka matka kodista päiväkotiin on kylmä

hän oppii itsenäiseksi

ymmärtää että välillämme on luottamusta ja huolenpitoa

kun tarhan pihalla

vedän hänen kesämekkonsa päälle hupparin

ja jalkaan housut.

Tarkkanäköistä on Hertellin ”keittiöpsykologia”. Siinä käsitellään ultratutkimukset, pakastepizzan syöminen polttamatta suuta, parisuhdekemia, oman lapsen elämään tuoma valo, iltapesut, isä-poika suhde, rakkauden opiskelu, isyys, tomaattien elämäntarina ja merkitys, traumojen kohtaaminen, jne jne…

Hertell on minulle mieleinen runoilija. Hänen runonsa on proosatyyppistä vapaamuotoista juttelua, joka usein porautuu myös syvempiin elämänviisauksiin. Mitä sitä turhaa tiivistämään, vaikka itsekin opetin aikuisopettajana karsimaan runosta turhia sanoja, kunnes jäljellä oli vain muutama tärkeä. Joskus on kiva lukea hertell-tyyppistä puheenpartta. No usein tietysti tulevat mieleen minun ja jokaisen kokemat elämänvaiheet lapsien isänä, kotipuuhissa, toisten kuuntelijana ( huisin tärkeä oppi muuten ja paljon toistettu).

Jos joku suurennuslasin kanssa runoja analysoiva saisi sanoa mielipiteensä, niin onhan Hertellin runokooste vähän rönsyilevä. Siinä voisi olla enemmän jäntevyyttä, paradoksia ja analyysia, niin sanoakseni.

Mutta niin kuin tulin maininneeksi, tykkäsin hetkistä Hetrellin matkassa. Semmoista se elämä on. Pitää muistaa muut, kuunnella, osallistua, ei aina olla suuna päänä. Silloin avautuu yllättäen tie toisen ihmisen sisimpään. Kiireiselle omiensa vouhottajalle käy niin, että ns. ystävä alkaa vilkuilla kelloaan ja keksaisee tekosyyn, että pääsee eroon pitkästyttävästä minäminä – tyypistä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Göring ja psykiatri, Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa, Minerva Kustannus 2020

Göring vei psykiatria 100 – 0

Natsirikollinen paljastelee psykiatrille

Jack El-Hai: Göring ja psykiatri, Kohtalokkaat istunnot natsikollisen kanssa, Minerva Kustannus 2020

Nuori armeijan psykiatri Douglas M. Kelley sai vaikean, mutta haastavan tehtävän. Hänen piti arvioida natsirikollisten, mm. Herman Göringin henkinen kantti ja kelvollisuus osallistua oikeudenkäyntiin. No Kelley oivalsi heti, että kyseessä oli jopa historiallisesti merkittävä ja ainutlaatuinen tilaisuus.

Hän vilautteli kuvia mm. Göringille, tarkoituksenaan saada häneltä selostus mitä tämä kuvassa näki. Sehän on psykiatrien tuntema kikka, ja tapa ottaa selvää tutkitun mielenliikkeistä ja mahdollisesta henkisestä kunnosta. Göring ei kuitenkaan mennyt vanhaan”. Hän selosteli kuvia aivan kuin tavallinen ihminen. Kun kuvassa oli peltotöiden lomassa lepäilevä maalaismies, niin eikös hermanni sanonut, että näkyy maajussi pitävän siestaa rankan työn lomassa. Otappa semmoisesta selvää, mikä on miehen mielenterveyden laita.

Kelleyllä oli toinenkin tehtävä. Hänellä kun oli tutkittavanaan nippu pahiksista pahimpia, niin psykiatri päätti tehdä tutkimuksen, että mikä näitä hemmoja henkisesti yhdistää ja mikä on heidät johtanut hirmuisen pahuuden teille.

No, homma ja sen jälkipuinti nosti psykiatri Kelleylle kovan luokan psyykkiset paineet. Niinpä hän päätti tehdä henkilökohtaisen ratkaisun elämässään, eli selkeämmin sanottuna nappasi syanidit hetulaan Göringin tapaan.

Kirjahan on aivan mahtava paketti niille, joita kiinnostaa natsirikollisten elämän penkominen, noin syvällisemmässä mielessä. Psykiatri ressukka tietysti jossakin vaiheessa ystävystyi Göringin kanssa ja siitä se hänen helvettinsä alkoi.

Göringiin kuulemma vetosi ylellinen ja vauhdikas elämä, sankarin esittämisen tuoma jännitys, tunteikas ja kiivastahtinen elämänmatka ja hupsista keikkaa, psykiatri Kelleykin piti näistä samoista asioista. Kelleystä tuli Göringin kamu. Siispä kallonkutistajaparan kohtalo oli siltä osin paketoitu tavallisten ihmisten maailmassa.

Sen verran olen itsekin ollut hoiturin sijaisena b-mielisairaalassa opiskeluaikana, että tiedän, miten potilaat voivat lopulta hallita hoitureita elämäntarinoillaan ja synnyttää empaattisuuden tunteen. Pitihän ne opiskelijaressukan saada vuokrarahat kokoon talveksi.

No, lopettelen kirjan lukemista aamuviiden aikoihin, joka osaltaan kertonee, että teos on ainutlaatuinen analyysi ihmisen kietoutumisesta sairaaseen pahuuteen ja psykiatrin hurahtamisesta liian läheiseksi potilaansa kanssa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Anna Liisa Tajasvuo: Polku lähteelleni

Sehän on siinä

Pohjois-Karjalaista nostalgiaa

Anna Liisa Tajasvuo: Polku lähteelleni

Tajasvuo vietti lapsuutensa Joensuun hallitopiiriin kuuluvan Kitsanjärven maisemissa. Kovin muistattavat hänen lapsuusmuistonsa omiani Värtilässä, susirajalla. Niinpä teki ihan höpöä näitä lueskella ja joskus pyrki jopa kosteaa silmänurkkaan. Sitä en vaimolle näyttänyt. Olen tehnyt välini selväksi menneen ja tulevan kanssa. Elelen mieluusti tätä päivää ja tuotan iloa ihmisille. Se lienee tärkeää vaikka Tajasvuo vannookin rakkauden nimiin. Itse löisin vetoa vähemmän rankatun ystävyyden puolesta. Kas kun nuorukaiset nykyään heittelevät rakkaus-sanaa huolimattomasti likaisinkin tarkoitusperin.

Mutta mitä minä taas höpisen. Kirjahan on hyvä ja lähestymistapa nostalgis-naivistinen. Tiettyjä stereotypioitakin vilisee. Mutta voi hyvänen aika ja kertakaikkiaan. Itse Alarieston Andreaskin välähti mieleeni kun katselin kirjan piirroksia. Niissähän on sitä perinnettä ihan visuaalisessa muodossa. Ja mikäs muu sieltä rämpikään taas esille muu kuin kostea heikkous silmänurkkaan.

Totuushan lienee, että runomuotoon kirjoitettu kirja on paremminkin lyhytproosaa, ihan kivaa muuten. Joskus kirjailija intoutuu kalevalaiseen mittaan alku-, loppu- ja sisäsointuineen.

Taitajat semmoista osaavat.

Että todella julkaisemisen arvoinen kooste. Saattaapa ns. Wanha kansa innostua tuommoisen mukana vaikka viettämään päivän ja saamaan terapeuttista antia. Itse vedin työväenopiston kirjoittajapiiriä vuosikausia ja siellähän ne mummot ja papat kirjoittelivat tämmöisiä. Hymyiltiin ja nyyhkittiin. Kyllä joskus laitoin jutun palautteeksi, että syventelehän vähän. Ei ne muistot voi noin kultaisia pelkästään olla. Itse sen tiedän ja pidän minäkin suuni kiinni, 24 kirjaa kaupallisilta julkaisseena. Ketä ne murheet pidemmän päälle kiinnostaisivatkaan. Iloa pitää olla ja huumoria.

Se stimuloi lukemaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen