Kirja tytölleni, Jani Toivola

Toivola yllättää

Isä-lapsi suhteesta rehellisesti

Jani Toivola: Kirja tytölleni, WSOY 2018

– Ehkä parasta, mitä minä voin isänä ja vanhempana sinulle tarjota, on rinnallasi kulkeminen.

– Stressitason nousu näkyi kotona kärsimättömyytenä ja kireytenä.

– Mietin jo välillä sitä vaihtoehtoa, että olisin kävellyt puhemiehen luokse ja pyytänyt vapautusta kansanedustajan tehtävästäni.

– Mitä enemmän minussa oli vihaa, sitä kauemmas ajauduin itsestäni ja sitä epävarmemmaksi tulin.

Jani Toivola, jos kuka tietää, mitä on olla vieroksuttu Suomessa. Hän myös tietää miten stressi eduskuntatyössä voi kohota yli äyräidensä. Niinpä lapsi, jolla ei ole äitihahmoa, voi vain kiukuttelemalla testata isän henkistä tilaa ja saa joskus vastaukseksi kiukuttelulleen ärtymystä ja kiroilua.

Mitä pidemmälle luen Toivolan kirjaa, sitä enemmän ajattelen, että jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus äidinrakkauteen. Isän rakkaus on joskus erilaista. Hän näkee pienen lapsen vertaisenaan. Hänen helmassaan ei voi itkeä suruja pois, olla vajavainen.

Kirja on hyvä ja rehellinen. Kaikki, minkä Toivola lukee itselleen miinukseksi voi jokainen suomalainen mies löytää suhteestaan lapsiin ja perheeseen. Lapsen osa ei ole helppo perheessä, josta puuttuu herkkä, hellä ja kaikessa rakastava henkilö, äiti. Mies kun voi pimahtaa jo lapsen aamutoimista.

Myös Toivolan työtehtävät kansanedustajana ovat olleet joskus haastavia. Tie on ollut kivikkoinen ja vaikea, mutta kirja osoittaa, että Toivola on ottanut työtehtävänsä tosissaan ja yrittänyt myös antaa lapselleen mahdollisuuden kehittyä rakastavassa ilmapiirissä: ”Minä valitsin ottaa mukaani rauhan itsessäni, vanhemmuudessa, parisuhteessa ja työssä, ilossa ja surussa, umpikujissa ja muutoksessa.” …

Kaunis kirja, joskin vähän kliseinen ja toistoinen. Itse olisin kirjoittanut vähän särmikkäämmän kirjan, ilman tekopyhiä ”liturgioita”. Mutta mitäpäs muuta poliitikolta voi odottaa kuin kiertelyä ja kaartelua.

Jouko Varonen

Aku Ankka, näköispainos, vuosikerta 1976, osat I ja II

Olympiavuoden Akut

Jättihelmistä maanalaiseen maailmaan

Aku Ankka, näköispainos vuosikerrasta 1976, osat I ja II, Sanoma Media Finland Oy , 2018

Roope Ankka on huolissaan maanjäristyksistä, jotka voivat nielaista hänen rahasäiliönsä tuossa tuokiossa. Niinpä kaivamaan, onko peruskalliota riittävästi. Hänen kannattaisi olla huolissaan myös Karhu Koplasta joka on kiinnostunut Roopen maanalaisista kaivauksista. Lisäksi maan alta löytyy kokonainen maanalainen maailma olentoineen.

Aku Ankka ehdottaa veljenpojilleen, että he laittavat uudenvuodenlupauksensa kirjekuoriin, että muut eivät voi vaikuttaa niiden toteutumiseen. Mutta kuinka ollakaan, siitähän soppa syntyy ja Aku joutuu jopa höyryttämään kuorensa auki vaihtaakseen lupausta.

Mortti ja Vertti pelaavat palloa vanhasta merimiesarkusta löytämällään pallolla. Se osoittautuu kuitenkin jättihelmeksi ja tietysti arkusta löytyy myös aarrekartta tietoineen. Kuinka ollakaan, Musta Pekka saa vihiä asiasta. Mutta tarinan edetessä Musta Pekka joutuu hengenvaaraan, josta Mikki hänet pelastaa. Pekka lupaa luovuttaa osan löytämistään jättihelmistä pelastajilleen ja muuttua kiltiksi. Näinköhän?

Roope saa luettavakseen lehti-ilmoituksen maharadzasta, joka myy kaikki korunsa alennuksella ja tietysti Kroisos Pennonen on myös kiinnostunut samasta ilmoituksesta. Taitaa Karhu Koplallakin olla kohta sormensa pelissä.

Olympiavuoden 1976 Akuissa on tuttuja piirtäjiä aina Carl Barksista ja Paul Murrysta lähtien. Niinpä jännitystä piisaa, etenkin pitkissä jatkiksissa, jotka jatkuvat aina kolmen tai neljän lehden mukana.

Piirtäjiä ovat Barksin ja Murryn lisäksi Luciano Cotto, Giorgio Cavazzano, Roger Armstrong, John Carey, Massimo De Vita, Chuc Fuson, jne…

Etenkin näissä jatkissarjoissa jännite säilyy ja voi vain kuvitella, miten lapset ovat odottaneet uutta lehteä, saadakseen osallistua Akun, Mikin ja muiden sankareiden seikkailuihin, joita tietysti varjostavat pahikset, kuten Musta Pekka ja Karhukopla jne… . Onneksi loppu on usein seesteinen.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

 

 

Sauli Niinistö, Hiljaisten historia, Teos

Ei hassumpaa

Presidentti ja prosaisti

Sauli Niinistö: Hiljaisten historia, Teos

Silloin joskus, yli kymmenen vuotta sitten, Sauli Niinistö kirjoitteli proosaa. Arvelin kirjaan tarttuessani, että tietysti sitä vaalihömppää. Mutta mitä vielä, ihan kivoja kertomuksia maan hiljaisista, ja myös silmäätekevistä, fiktiivistä tietysti mutta mukanaan pitävää ja osuvaa.

Niinistö näyttää tällä teoksellaan, että kynä pysyy hänen kädessään ja tekee vielä siedettävää jälkeä. Toteavan tuntuinen teksti on jotakin muuta kuin olen kuullut hänen suustaan presidenttinä. Tietysti pitää olla suu supussa, kun hoitaa presidentin tehtäviä ja varottava irtiottoja mihinkään suuntaan. Niinistön henkilökuvista ei ole pitkä matka runoilija-kolumnisti vaimonsa kirjoihin ja lehtikirjoituksiin. Niissäkin on sama selkeä linja, jossa tietysti, niinkuin arvaa, puhutaan luonnon ihmemaasta ja vältetään ”vaaralliset” aiheet.

Niinistö kertoo tässä kirjassa mm. pelastusarmeijan työntekijästä, joka on jo vähän ikääntynyt, mutta ajattelee terveesti, ei tee itsestään numeroa. Hän analysoi ihmisiä ja tykkää työstään, eikä sen vuoksi niin kuin ihmiset väittävät maisterismiehestä, että hän petaa taivaspaikkaa ja kultaista kruunua. Mies paikallaan.

Entäs kiinalainen rahakirstun vartija, joka pohtii amerikkalaisten saamista yhteistyöhön, niin että Kiinalle tuleekin vähitellen velkojan rooli. Monta seikkaa on otettava huomioon. Liikaa ei sovi sijoitella, vaan sopivat rahavirrat ovat paremmat. Niinistö varmaan tietää mistä kertoo. Hänellä on näkemystä.

Mukaan juttuihin tulee vaihto-oppilas, juoksijalupaus Keniasta, huonomuistinen mies, jne…

Pidin kirjasta. Valtakunnan napamies taitaa tuntea myös ns, varjojen kulkijat ja hiljaiset, jotka tekevät työtään ilman maallista arvostusta. Kaunokirjallisestikin kirja on todella yli valtakunnan keskitason nousevaa proosaa. Ei liikaa elämöi, mutta on psykologisesti tarkkanäköistä. Toivottavasti presidentillä riittää aikaa tällaisiin kaunokirjallisiin ”höpöhommiin” jatkossakin.

Jouko Varonen

 

 

 

Mustalaisromantiikkaa Valitut Palat

Romanimusiikkia

Reissun päältä leirinuotiolle

Mustalaisromantiikkaa, 4CD, Valitut Palat 2018

Minulle tulevat kotimaisesta mustalaismusiikista mieleen muutamat yhtyeet ja solistit. Näistä kuumimpina niminä ovat Hortto Kaalo, jonka bassolaulajasta Marko Putkosesta olen kuullut yhtyeen olleen monta mieltä, ennen kuin hänet otettiin onneksi mukaan. Itse diggaan Markoa ja kaunisäänistä tenoria Feijaa. Sitten tulivat Pelimannet, joiden tie oli täynnä monttuja ja ongelmia, niinkuin entinen kylätie rospuuttoaikaan. Mutta Pelimannet tekivät hyviä levyjä ja heidän musiikkinsa tempaa todella mukaansa. Itse asiassa se on musiikillista ilotulitusta. Sen jälkeen mustalaismusiikkia ei juuri erottanut muusta kuin siitä, että laulajilla oli pientä romaniaksenttia. Iskelmiä lauleltiin välittämättä perinteistä. Rainer ”Raikku” Friman takoi kultaa rytmikkäillä lauluillaan ja samaan maineeseen ylsi vähän aiemmin Taisto Tammi, josta tuli todellinen kansansuosikki.

Amadeus Lundberg, Markus Allan, Dimitri, Sebastian Ahlgren, Saska Helmikallio, Anneli Sari ja kumppanit pitävät lippua korkealla vielä 2000 – luvulla. Ehkä romanien musiikki on lähentänyt heitä valkolaisten  kanssa. Ainakin tangokuningas-titteleitä satelee.

Kuuntelin levyä monena iltana ja mieleeni tulivat ne illanistujaiset joita vietettiin lapsuudenkodissani maalla. Isä oli ”hyvä isäntä” ja piti huolta kiertolaisista. Laulu raikui ja jotkut puheet eivät tainneet olla lapsille sopivia, mutta nehän ne meistä kiinnostavia olivatkin. Vielä piti vaihtaa hevosia ja maksaa hyvät ”välirahat” ja ottaa harjakaisiksi fingerporilliset. Lähtiessä romanit jättivät kerrankin magnetofonin ”lainaksi” ja sinne oli tallennettu mustalaismusiikin ja -elämän kirjo siltä ajalta.

Edellä kerrottu osoitukseksi siitä, että tavallaan imin tämän musiikin itseeni jo lapsena. Vielä aikuisena nuortenkirjailijana muistin lapsuuden kokemukset ja tein kirjan romanityttö Rositasta.

Levykokoelma on aarre. Se on osa suomalaista kansanperinnettä. Olin hyvin liikuttunut tästä koosteesta. Mieleen jäivät jo muinoin Hortto Kaalon laulun sanat: Miksi ovet ei aukene meille onko rotumme syytä tää?”

Jouko Varonen

 

 

 

 

100 tapaa uudistua ja kukoistaa

Leiki, ole kiitollinen

Elämä koostuu tottumuksista

Tuomas Mikkonen: 100 tapaa uudistua ja kukoistaa, Docendo-kustannus 2018

Elämässä on monia tapoja, jotka rikastuttavat ihmisen arkea. Niinpä kiitollisuuden oppiminen eri muodoissaan voi olla avain onnellisempaan arkeen. Rakastamisen tärkeyttä ei voi tarpeeksi korostaa esim. perhe-elämässä, mutta ihminen voi rakastaa myös ystäviään, harratuksiaan, luontoa, arkeaan. Jos osaa olla muiden palvelija, on voiton puolella. Esim. vaaleissa kilvoitellaan siitä, kuka osaa palvella, mutta valitettavasti kaikki eivät toteuta lupauksiaan, jotka ovat joskus vain sanahelinää.

Oikeat ruokailu- ja liikuntatottumukset ohjaavat sinua virkeään arkeen ja toimivaan vanhuuteen. Luovuus auttaa meitä innovoimaan arjessamme ja lyömään vaikka leikiksi välillä, totisen torvensoiton sijaan. Pelot liittyvät joskus menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Sinun tulisi kuitenkin elää tätä päivää ja unohtaa menneet eikä kurkottaa liikaa tulevaisuuteen. Antelias ihminen jakaa ystävilleen pieniä lahjoja, lähettää kortteja, tekee heidän elämästään paremman kestää. Samalla hän saa itselleen hyvää mieltä. Kyräilijöitä on liikaa, niitä jotka vähät välittävät yhteydenpidosta, jopa ystävien puhelinsoitoista, joihin he eivät vaivaudu vastaamaan.

Tuomas Mikkonen, kirjan kirjoittaja, on elämäntapayrittäjä joka työskentelee ihmislähtöisen ja tehokkaan työelämän kehittämisen parissa. Jotkut hänen kikoistaan ovat hivenen tuttuja muista elämäntapaoppaista, kuten onnen hetkien tai pelkojen ym. kirjaaminen päivittäin. Jos ihminen on vaikka masentunut, hän tuskin jaksaa ryhtyä kirjallisiin puuhiin. Yleensä ottaen Mikkosen vinkit ovat kuitenkin hienoja ja tarpeellisia:

– Jos et ole mukana missään yhteisössä, lähde mukaan johonkin.

– Opettele suhtautumaan empaattisemmin ihmisiin ja muihin kansoihin.

– Ota rennosti, ihan hyvällä omallatunnolla.

– Luonto on niin kaunis ja mielenkiintoinen. Pidetään siitä huolta, niin se pitää huolta meistä.

Lueskelin kirjaa ja huomasin, että se on todellinen rikkaan elämän pikkujättiläinen. Hoksaava ihminen osaa toki säädellä omia tottumuksiaan paremmiksi, mutta kaikkeen ei tule kiinnitetyksi huomiota arjen keskellä.

Jouko Varonen

 

 

 

Pupu Tupuna ja ystävät

Pupujen kevät

Hankihypyistä sinivuokkoihin

Pirkko Koskimies/Maija Lindgren: Pupu Tupuna ja ystävät, Sanoma Media Finland 2018

Muistan Pupu Tupunan niiltä ajoilta kun lapset olivat vielä pieniä. Pupu Tupuna oli heidän suosikkinsa. Eikö vain se seikkaillut myös televisiossa, ellen väärin muista.

Tällä kertaa keväthanget kutsuvat pupuja leikkeihin, mukana tietysti myös oravat ja hiiret. Kun hypätään isolta kiveltä hankeen, on pienellä pupulla vaarana hukkua lumeen, mutta muut kaivavat sen esille hyvissä voimin.

Jääpuikkojen imeskely voi tuntua jännittävältä, mutta ei pidemmän päälle innosta. Sen sijaan lumiukon teko on riemukas kokemus. Pupuille kuitenkin maistuisi itselleen porkkana ja Tupuna popsiikin porkkanan poskeensa.

Mutta lumi alkaa sulaa ja sehän merkitsee rakkaalle lumiukolle muuttumista toiseen olomuotoon. (Olaf tosin pitäisi kuosinsa jatkuvasti, mutta se on toinen satu se.)

Pajunkissat puhkeavat, hiiret tulevat haistelemaan kevään tuoksuja, Tupuna uittaa keppejä purossa. Mutta jäälle ei pidä mennä. Sen saa orava kokea kastumisen kautta. Onneksi Tupuna auttaa oravan pois jäälautalta ojentamalla risun.

Kurre löytää kaarnasta tehdyn laivan purjeineen ja uittaa sitä. Linnuilla on jo pesä, mutta kissa, pahalainen aikoo ryöstää linnunmunat. Tupuna käskee sen pois oksalta, mutta kissa putoaakin risun katkettua ja putoaa tietysti jaloilleen, niin kuin kissoilla on tapana.

Pupu Tupunan seikkailut ovat lempeän hauskoja, mutta myös opettavaisia. Tämäkin kirja löytää kevään leikeistä myös vaaran paikkoja. Tosi hieno asia, että ”tupunat” ovat tulleet nykynuorisonkin iloksi.

Jouko Varonen

Lohtua suruun ja kaipaukseen

Ajatuksia sureville                                                                 Särkyneiden lähteellä

Anna-Mari Kaskinen: Lohtua suruun ja kaipaukseen, Kirjapaja 2018

Suruun ei ole lääkettä, tai on sentään, läheisyys ja ystävälliset sanat, sydämen lämpö. Kun suru tulee vastaan yllättäen, ei edes sanoilla ole mahdollista sitä hoitaa, läheisen läsnäolo antaa ymmärtää, että joku elää sinun tuntojasi, ymmärtää suruasi.

Hän lähti./Jäi sävel soimaan/kaipauksen syvyyteen. /Hän rohkaisi unelmoimaan/ja luottamaan hyvyyteen.”

Koimme perheeni kanssa läheisen ihmisen muuttamisen taivaskotiin joulun aikaan. Huomasimme, että suru jää elämään meissä, se muuttaa muotoaan, mutta vie aikaa, ennen kuin se muuttaa muotoaan, vaihtuu lämpimiksi muistoiksi, kiitollisuudeksi. Aluksi sitä vain ei voi käsittää, kyyneleet tulevat. Onneksi on läheisiä ihmisiä.

Kaskisen runot tuovat lohtua suruun. Koskettelevat sielun herkimpiä kieliä. Hän muistuttaa meille, että rakkaus ei koskaan katoa, rakkaus rakentaa sillan. Taivas on lähellä kun rakastaa.

Myös kuvakieli auttaa surussa, valkoinen lumme kuvajaisineen, käden täysi kesän kukkasia, loistava lyhty hangella, pimeyden keskellä, syksyn väriloisto, pihlajanmarjaoksat maljakossa.

Mutta surulle ei saa luovuttaa. Poislähtenyt toivoo, että olemme vahvoja, elämän liekin on annettava palaa.

Kauniita ajatuksia, kaunis kirja. Sitä on luettava kun haluaa löytää suruunsa lohdutusta ja jos sanat eivät riitä, voi antaa kirjan ystävälle, joka ehkä on vahvempi, kestää jo.

Rakas kumppani,                                                                   sisareni hiljaisuus,                                                               kaipauksen polku,                                                                siellä kulkivat rakkaat.                                                   Kuulen askelten kaiun.”

Jouko Varonen

 

Me autot , Meriponit, Disney

Autoista meriponeihin

Lasten suosikkeja

Disney: Vekkulit meriponit, Sanoma Media Finland 2017 Disney: Me autot, Sanoma Media Finland 2017

Equesteriaan on hyökätty ja ponit etsivät apujoukkoja. He ovat matkalla kaukaisissa vesissä kauniin ja ystävällisen meriponin kanssa. Meriponin nimi on Skystar ja hän johdattaa ponit tapaamaan kuningatar Novoa. Seikkailujen, juhlinnan ja kirjavien tapahtumien jälkeen apua luvataan hyökkääjää, Myrskyn kuningasta vastaan. Itse taistelua ei kirja näytä, mutta sen tekee tietysti joku toinen kirja. Kirja jäljittelee aiheesta tehtyä lasten elokuvaa.

Me Autot – sarja esittelee Piston Cup – kilpurit, WGP- sarjan kilpurit, Romurallisakin kilpurit, jne… Doc, eli The Fabulous Hudson on harvasanainen, mutta monitaitoinen tyyliniekka. Se toimii paitsi liikenneoikeuden tuomarina myös Syylari Cityn lääkärinä. Smokey on Piston Cup – kisatiimin omistaja, johtaja ja kaupungin paras mekaanikko. Piston Cupissa on myös ”ensimmäisenä naisena” tunnettu Maikki. Fordilta on mukana Junnu Kuu. Muita autoja ovat esim. Jokke Virta ja Salama, joka kuuluu voittoisaan Ruoste pois- tiimiin.

Jokaisella personoidulla autolla on oma tarinansa, niin sorateiden sankareilla, kuin kilparatojen kunkuilla. Autoista on tehty elokuvia ja tässä kirjassa esitellään kaikkien kolmen Autot – elokuvan vauhdikkaat hahmot. Voi vain kuvitella, miten pojat katselevat silmät hehkuen näitä suosikkejaan.  Autojen hahmot ovat oivallisia ja jokaisesta autosta kerrotaan tarina. Itse viehätyin taitavasti personoitujen autojen ulkoasuista ja niihin liittyvistä jutuista. Disney-tuotanto kulkee ajassa mukana ja tarjoaa nykylapsille sopivaa mielikuvitusta ruokkivaa viihdettä ja oheismateriaalia.

Uusien tuontantojen tiimoilta tehdyissä kirjoissa ei aina pystytä kuin kuvakavalkadeihin elokuvien tapahtumista, mutta itseäni viehättävät Disneyn uudetkin sadut, joissa on lämmin ja eheä sisältö loppuidylleineen.

Jouko Varonen

Persia, matkasanakirja ja kulttuuriopas, Joonas Maristo

Persia-opas

Sanoista kanssakäymiseen

Joonas Maristo: Persia, matkasanakirja ja kulttuuriopas, Art House – kustannus 2017

Suomen ja Iranin suhteilla on lähes yhtä pitkä historia kuin Suomen itsenäisyydellä. Iran – silloinen Persia – oli ensimmäisten joukossa tunnustamassa Suomen itsenäisyyden vuonna 1918.

Kirjan tekijä kertoo oleskelleensa Iranissa kirjan tekoa ajatellen ehkä liiankin vähän aikaa (4 kk), mutta hänellä on ollut paljon apulaisia, aina taksikuskista kengänkiillottajaan ja torimyyjään.

Kirjan rakenne perustuu Iranin kulttuurin ja kielen esittelyyn ja ja myöskin vaiheisiin aiemmin, historiallisina aikoina. Iranin kulttuuri on tunnustettua ja siellä on mm. 21 Unescon maailmanperintökohdetta. Asukkaita on 80 miljoonaa ja Iran onkin maailman 18. väkirikkain valtio.

Kirja esittelee kivasti Iran-tietoutta. Se on tarkoitettu suomalaiselle matkalaiselle, jolla ei ole paljon pohjatietoa maasta, kielestä, tavoista ja kulttuurista. Samalla tuodaan mukaan tärkeää sanastoa.

1900 – luvun alkuun asti persia oli historiallisesti ja kulttuurillisesti Lähi-Idän ja Intian niemimaan tärkeimpiä kieliä. Kirjan tekijä opastaa lukijaa käytännön sanaston hallinnassa. Jo muutaman sanan osaaminen tuottaa yleensä iloa ja hyötyä.

Kirjan tekijä on myös lisännyt mausteeksi kirjaan aforismeja ja runoja, jotka hän on itse suomentanut:

Minulla on sinun ilmasi/sääsi.” ( Tarkoittaa että puhuja seisoo puhuteltavan rinnalla ja tukena.)

Pidin kirjan tyylistä. Kirjan tekijän valittama pikaisuus kirjan valmistelussa ja toteuttamisessa on ollut toisaalta etukin. Näin on saatu teokseen sitä ”kanssakulkijan” otetta, jota turisti tarvitsee kun on vielä varsin uusi Iranin tuntemuksessa.

Kirjassa neuvotaan myös valmistamaan iranilaisia ruokia, perehdytetään persian kielen kielioppiin, vanhoihin historiallisiin aikoihin, jne… . Turhaan ei suurlähettiläs sano saatesanoissaan, että hän toivoisi teoksen pääsevän useiden matkalaisten laukkuun, kun he suunnittelevat Iranin matkaa.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Silmukka, Pierre Lemaitre

Psykologinen romaani

Kun syyllisyys painaa

Pierre Lemaitre: Silmukka, Minerva-kustannus 2017

Lemaitre kirjoittaa trillereitä todella kaunokirjallisella otteella. Tämän teoksen alkuasetelma on se, että nuori poika tekee ahdistuksissaan murhan, joka jää selvittämättä. Kun seudulle tulee luonnonmullistus, se ”huolehtii” myös ruumiin hävittämisestä, eikä koira perään hauku.

Pikkulapsen murha alkaa kuitenkin painaa hyvään yhteiskunnalliseen asemaan edennyttä miestä ja  silmukka kiristyy yhä tiukemmin psyykkisestä painolastista kärsivän miehen ympärille.

Pako on eräs mahdollisuus kiristyvässä tilanteessa:

Hän raotti huoneensa ovea ja laskeutui hiljaa portaita. Alakerrassa hän kuuli television hiljaista muminaa. Hän lähestyi eteisen lipastoa ja avasi irvistäen ylimmän laatikon, hyvin varovasti. Hänen passinsa ja maastapoistumislupansa olivat siellä päällimmäisinä, tismalleen omilla paikoillaan”…

Lemaitre on psykologisen jännitysromaanin taitaja. Luin hänen aiemmat teoksensa Rosie ja Alex, ja totesin, että vastaavaa taitoa ei ole monella.

Lemaitre luonnehtii kirjojensa tekotapaa:

Otetaan yksi piirre täältä, toinen tuolta, lainataan jotain vanhalta ystävältä tai joltakulta, joka on nähty vilaukselta asemalaiturilla junaa odottamassa. Joskus lainataan jopa lause tai idea lehden pikku-uutisesta. Siten romaani kirjoitetaan, mitään muuta tapaa ei ole.”

Lemaitren kirjoihin jää todella koukkuun. Vastaavaa psykologista virittelyä olen tavannut esim. Georges Simenonilla ja voin todella sanoa, että lukukokemus on viiltävän kiehtova. Se avaa jotakin tärkeää myös lukijan omasta minästä ja suhtautumisesta ahdistaviin traumoihin.

Jouko Varonen