Tex Willer, Kronikka 66, Egmont Kustannus 2021

Rivollit sauhuavat

Rautatientekoa inkkarien maille ja vähän muutakin

Tex Willer, Kronikka 66, Egmont Kustannus 2021

Sehän lienee silleen, että texit opettavat nuorisolle mm. railakasta ja luovaa kielenkäyttöä, jolla auttavakin koululainen saa kiitettävän kouluaineesta.

Tex ja Carson heittävät lisäksi hirtehistä sananrieskaa, ja sehän kutkuttelee lukijan naurujänteitä. Mitäs sitä turhaa jöröttämään, kun ollaan tekemässä selvää niistä pahiksista, jotka kilpailevat likaisin keinoin rautatien rakentamisesta inkkarien maille.

Texien kuvakieli ja juoni ovat taattua wanhojen taitureiden Gianluigi Bonellin ja Aurelio Galleppinin ( piirrosasu) jälkeä. No mustavalkoasussa näkyy kyllä vähän ajan  hampaan tuomaa rosoisuutta, mutta itse asiassa se vain kiihottaa lukemaan. Mestareita ovat Gianluigi ja Aurelio.

Enpä ala juonipaljastuksiin enempää, kuin että Texillä ja Carsonilla on tietysti toisaalta sydän inkkarien puolella. Sehän on vanha totuus, että inkkarit ajettiin reservaatteihin omilta mailtaan usein epärehellisin keinoin ja armeijankin myötävaikutuksella. Mutta eivät ole inkkaritkaan ihan typeriä taistelupuuhissa. Kyllä siellä luodikot laulavat ja väijytykset toimivat.

Niin että mitä. Suosittelen texejä pojille, jotka ovat jo alkaneet tottua jahtaamaan örkkejä kännyköistään ja menettävät kokonaan kosketuksen wanhoihin kunnon seikkailuihin. Lisäksi näistä sarjiksista oppii miehen mallia, joka nykyisin on hakusessa monissa kodeissa. Kas kun ei sitä aina pehmoilemalla selviä näissä elämän karkeloissa. Tulee monenmoisia haasteita ja sitten niitä tosi haasteita ihan tavallisille perheenisille. Siinäpä pitääkin laittaa kova kovaa vastaan, kuten texeissä tehdään.

Jos perheenisät ovat laiskoja opettamaan poikiaan miesten tavoille, niin tilatkaapa edes pojille vaikka tällaisia opuksia.

Halavattu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Kaimahaltiat, Kustannus Mäntypuro

Todella tärkeää ihmissuhdeoppia

Jokaisella on omat haltiansa

Kaisa Halmkrona & Pia Ronkainen-Pelkonen: Kaimahaltiat, Riidellään sovintoon asti, Kustannus Mäntypuro 2020

Sehän on silleen, että jokaisella ihmisellä on taipumus uskoa omiin haltioihinsa, suojelusenkeleihinsä, haltijakummeihinsa. Minä kun ajelen autolla, niin jopa kojelaudan alaosastosta katselee partainen mies, Trifon Petsamolainen. Toisessa paikassa on itse Neitsyt Marian tiennäyttäjä-ikoni. Marialla on sylissään Jeesus-lapsi ja äidin sormet osoittavat kohti pientä Jeesusta, antavat ymmärtää että tätä tietä päästään tärkeämmän ihmisen luo. Ikonimaailma on täynnä symboliikkaa.

Metsässä liikkujalle ovat kuukkelit omanlaisiaan haltioita. Voi sitä, joka kuukkelin surmaa. Kuukkeli nimittäin antaa lähestymälleen ihmiselle onnea elämään ja metsästykseen muun muassa.

Mutta asiaan. Tämä kirja on kaunis ja taiteellisesti toteutettu. Tulee ihan mieleen Antoine de Saint-Exupéryn mainio kirja Pikku Prinssi. Siinähän puhuttiin siitä, että läheisen ihmisen voi kesyttää rakkauden avulla.

Niinpä tämän kyseessäolevan teoksen kirjoittaja ja kuvittaja ovat kehitelleet oman kuva-tarinamaailmansa, joka on huisin taiteellisesti ja herkästi toteutettu. Ihan tuossa kriitikkoressu herkistyi kyyneliin asti noita sivuja aistiessaan. Rakkauden sanoma tuli perille jopa hivenen tautologisesti.

Kaimahaltiat ovat semmoisia, jotka ohjaavat hyviin tekoihin ja kauniisiin sanoihin. Jos toden puhun, niin joskus hiipii omaan mieleenikin semmoisia sanoja, jotka loukkaavat. Wanha kehno kuiskii, että käytteleppä noita kivoja. Mieli tarjoaa sitten toisaalta rakkauden sanoja, jotka levittävät rakkauden asiaa. Silleen sitä saadaan ystäviä, eikä rikota hentoja rakkauden säikeitä.

Ai miten kivaa olisi loukata toista, jonka kokee olleen ilkeä. Mutta kun tarkemmin ajattelee, niin tuonpa kukkia oikein huolella sidotun kimpun ja kaikki sulaa hymyyn, hyvään mieleen ja läheisyyden lämpöön.

Tunsin erään kivan rouvan. Hänellä oli tapana ostaa ruusuja sille, joka puhui loukkaavasti tai teki ilkeitä tekoja. Niin sitä pitäisi ihmissuhteita hoitaa. Vaikka rouva kyllä kokosi toisaalta tulisia hiiliä mielensä pahoittajan pään päälle.

Tämä on hyvä kirja.

Kiitos sydämestä asti.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Arto Pietilä: Murhaaja seuraa kintereillä, Kustannus HD

Ihan terveet dekkarin ainekset

Pietilä virittää naisasiaakin

Arto Pietilä: Murhaaja seuraa kintereillä, Kustannus HD 2021

Niinhän se lienee, että naisen osa on joskus vaikea. Miehet mieluusti kohtelevat moraalista lipsuvaa tyttöä kuin nyrkkeilysäkkiä. Niinpä Ellen usein nähdään mustat lasit silmillään ja hän joutuu kestämään epäinhimillistä käytöstä.

Ellenin poika, Petu, ei tykkää rökälemäisestä isästään, joka on uuden elämän aikeissa Ellenin kanssa. Mutta vankilankundi isä tahtoo olla vähän vaikea pala. Pahat hänellä on mielessä, jopa niin pahat, että Ellenin ystävä, majuri, joutuu myöntämään voimattomuutensa.

Petun sydän sykkii äidille ja majuri haluaa perustaa Ellenin kanssa uuden perheen jossakin kaukomailla, jonne kotimaan kumut eivät kuulu.

Tykkäsin Pietilän selkolukuisuutta lähentelevästä tekstistä. Ehkä siitä puuttuu menestysdekkareille tyypillisiä gordionin solmuja ja räväkkää verbalistiikkaa. Kirja kuitenkin kertoilee vakaasti asioistaan ja sitä on kiva lueskella. Lopulta päästään idylliin ja hommassa on semmoista tuntua, että levottomasti elänyt olosuhteiden uhri on ihminen hänkin ja ansaitsee uuden alun.

Mitäpä sitä juonenkulkuja enempää paljastelemaan. Pietilä on sujuvasanainen ja selkeäkielinen kirjailija, jonka tekstissä nousee esille kivaa naisasian ja kärsivien ihmisten arvostamista.

Yleensähän dekkareissa on vaaralliseen ja kuluttavaan ammattiinsa leipääntyneitä poliisimiehiä jotka haistattavat pitkät ihmisarvolle. On noussut silloin tällöin niitäkin suosittuja dekkarintekijöitä, kuten Matti Yrjänä Joensuu ja Sjöwahl Wahloo – pari, joilta riitti myötämielisiä ajatuksia sosiaalisesti kieroutuneita ja rikoksen teille ajautuneita kundeja kohtaan.

Että mitä. Tähän genreen tarvitaan tiettyä positiivisuutta, niin että paha ei aina saa pahaa palkkaa ja kurjistuminen johtaa vain pahempaan flaksiin elämässä. Kun asiaa pohtii tarkemmin, niin Pietilällä on ihan puhtaita jauhoja pussissa, mitä tulee arvovalintoihin.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Nauti taiteesta joka päivä. Päästä luovuutesi valloilleen. 365 taidetehtävää. Into Kustannus

Miten se inspiraatio loihditaan

Kivoja niksejä taiteilijoille

Susan Schwake/Charlotte Farmer: Nauti taiteesta joka päivä. Päästä luovuutesi valloilleen, Into Kustannus 2021

– Kuvittele, että olet silittämässä kissaa tai koiraa. Piirrä tähän lyijykynäviivoilla, miltä se tuntuu.

– Venäläinen taidemaalari Wassily Kandinsky uskoi, että värien ja muotojen avulla voi ilmaista tunteita ja ääniä. Eräs hänen maalauksistaan esittää ruudukkoa täynnä värikkäitä ympyröitä.

– Katsele rauhassa huonetta, missä olet. Kirjoita kolme esinettä, joihin katseesi eniten kiinnittyi.

Niinhän se lienee, että värien, äänten ja aistimusten maailmaa on tutkittu liian vähän. Itse asiassa siitä voi avautua aarrearkku, joka on lähes kokonaan käyttämättä normaalilla arkitaviksella. Toki taiteilijat tievät, että esim. efektiivistä liikettä usein kuvataan punaisella värillä. Kansan suusta ovat tuttuja sanonnat ”hän oli vihreänä kateudesta”, ”mieshän ihan musteni raivosta”, ”kauniille naiselle kuuluvat vaaleanpunaiset ruusut”, ”mies jätti exälleen keltaisia ruusuja eron merkiksi”.

Entäpä muodot. Psykologian alkeiskirjaan oli piirretty kaksi kuvaa. Toisessa oli kaarevia ja pallomaisia muotoja, kun taas toisessa teräviä kiilamaisia. Lukijalle jätettiin tehtäväksi arvata kumman kuvan nimi on ”takete” ja kumman ”malumma”.

Siis puhuttu kielikin, käytettyjä äänteitä ja sanavalintoja myöten muodostaa yksityisen ja metafyysisen mielteiden kirjon. Sitä nykyrunoilijat käyttelevät tehokeinona vaihtelevalla menestyksellä.

Mutta tähän kirjaan. Kokonaisuus on aika paljon tehtäväkirjan tyyppinen. Joskus jopa lapsellisilta tuntuvien tehtävien ryydittämä. Mutta alappa tehdä näitä tehtäviä ja lukea tekstejä, niin huomaat että yksinkertaisuus on suurinta taidetta ja se pitäisi tavisten ja taiteilijoiden oppia ensimmäiseksi. Tuntu on semmoinen, että kehonkielestä lähtien kaikki on ihmiselle symbolista ja psyykkisiä viestejä sisältävää. Efektit voivat olla vahvoja tai hiuksenhienoja

Hyvä kirja.

Ilman muuta erinomainen arvosana.

Näin pitää taiteellisuuden monimuotoista kenttää lähestyä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Iisit joulubiisit, F-kustannus

Reippahista askelista pohjoisen mummon luo

Kivaa kitaraoppia ja vinkeitä jouluviisuja

Sehän lienee silleen, että jokaisessa ihmisessä joululaulut koskettelevat niitä rinnan herkimpiä kieliä. Usein sitä lauletaan pukkia odotellessa puttepossut ja muut ja sitten perheen pienimmät virittävät joulupukki-laulun itselleen jouluvaarille.

Mutta mepä vaimon kanssa lauloimme lapsille ja lapsenlapsille joululaulut mp3 – levylle kitaran kera, ja arvelimme, että riittäkööt kopiot lapsille ja lapsenlapsille, joilla alkaa olla omia tekemisiä elämän muuttuvia tekijöitä tarjoavassa karusellissa.

Mutta hiisi vieköön, nyt jo tähän kirjaan. Wanhat tutut joululauluklassikot ovat säilyneet suomalaisten jouluperinteissä hamasta joulupukin eka vierailusta lähtien. Niillä se jännitys häviää lapsistakin ja joulu-ukon käynti sujuu sutjakkaasti.

Mutta mukana on myös uusimpiakin, kuten Hei mummo, joka herttaisuudellaan kyllä melkein putsaa joululaulupöydän.

Olishan tuo Oi jouluyökin voinut kivasti antaa haastetta kitaristille. Sehän on silleen, että kun Jussi Björling tempaisee o helga nattin, niin sillä wanha kriitikonrenttu pääsee varsinaisesti avata narauttamaan uksen joulumieleen.

Kirja on arvokas kitaristin oppikirja. Se ujuttaa mukaan uusiakin sointuja, vaikka perustana ovat ne viisi tavallisinta.

Jospa joku tekisi samantapaisen oppaan myös lauluista, jotka eivät ole niin kausiriippuvaisia. Sointukuviotkin on muistettu ja vinkit komppausmahdollisuuksista ihan selkolukuisuuteen  asti.

Kirja on toteutukseltaan ihan hatunnoston arvoinen ja musiikkiin erikoistuneena opettajana ja koulunjohtajana olisin valmis antamaan sille arvolauseen excellent +.

Tämmöisiä kirjoja pitäisi hankkia koko perheelle ja tietysti kitaristi-isälle, jolta tietenkin taittuu myös piano ja harmonikkasäestys. Mutta isukin on mieluusti pysyteltävä sohvalla ja katseltava lasten ja lastenlasten riemua ja joulupaperikasaa, joka ulottuu kohti pirtin lakea.

Suuret kiitokset kirjan asiantunteville koostajille.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Nuori Tex Willer seminolien mailla, Egmont Kustannus

Seminolit pistävät kampoihin

Nuori Tex liittyy armeijan riveihin

Nuori Tex Willer, seminolien mailla, Egmont Kustannus 2021

Sitähän pistetään armeijan retkuja turpiin nuoren ja kauniin inkkarisukuisen tytön vuoksi. Tex on joutunut vaihtamaan nimeään murhasyytteen vuoksi, mutta hänellä on lämmin sydän inkkareita kohtaan.

Armeija on hautonut seminoliheimon nitistämistä viimeiseen henkiriepuun asti, mutta Tex aistii, että hommassa on myös oma eettinen puolensa.

Kas kun nuori Tex on sattunut tinttaamaan kunnolla armeijan miestä, joka tahtoi sanalla sanoen tehdä vanhanaikaiset seminolikaunottarelle, kapakan ruusulle tosin.

Turpiin tulee armeijan miehelle ja uni on syvä. Mutta kas, Tex saa vain uusia vihollisia. Sitten heitä ei enää ole yksi vaan isokenkäiset patutkin punovat juoniaan ja ovat hajulla salanimellä esiintyvän Texin menneisyydestä.

Pakkorakosessa Tex liittyy armeijan leipiin ja sittenpä kohta lähdetään taas sadannen kerran toivottomaan ajan- ja sotaväen tappohommaan seminoleja vastaan.

Näyttää siltä, että nykytexien efektiivisyys on säilynyt ja detaljit ovat myös kunnossa kuvituksessa. Mikäpä sitä oli muistoja verestäessä. Kouluaikoina vaihdeltiin texejä ja muita ja yhdellä texillä sai repullisen niitä muita. Kas kun oltiin sitä ikäluokkaa, jotka osasivat arvostaa tositoimia.

Miehisyyttähän tämmöiset seikkailut pojille kasvattavat, ettei heistä tule mitään räkätappia nenässään roikottavia äidin rintaruokinnassa rimpuilevia ressukoita. Toisaalta texit opettavat myös moraalisääntöjä, kun itse päähenkilö tuntee muutakin kuin tulta syöksevien rivollien oikeudet. Peräti rehti jätkä on tämä Nuori Tex.

Kiva oli lukuhetki.

Kiitosta vain kiitosta tiimille, joka näitä juttuja punoo.

Pitäkää edelleenkin käsi rivollilla ja sydän lämpimänä.

Semmoisesta nuoret tykkäävät vaikka eivät viitsi höpöasioista aina puhuakaan. Luottaisivat paremmin luuvitoseen kaveriporukoissa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

John Rutherford, valkoinen päällikkö, Lector Kustannus

Valkoisen maoripäällikön muistelmat

Anekdootteja ja jännitystä piisaa

George Lillie Craik: John Rutherford, valkoinen päällikkö, Tarina suuresta seikkailusta Uudessa Seelannissa, Lector-kustannus 2021

…”Tämä päällikkö halusi kiihkeästi saada kirveen. Viimein hän ehdotti vaihtokauppaa. Jos antaisimme hänelle kirveen, hän lupasi antaa meille päänsä. Mitään enemmän kunnioitusta herättävää ei alkuperäiskansoilla ole kuin päällikön pää. Kysyin häneltä, kuka saisi sitten kirveen, kun minä saisin hänen päänsä. Tovin epäröityään vanha päällikkö sanoi: – Ehkä voitte luottaa minuun jonkin aikaa, ja sitten kun kuolen, saatte minun pääni.”…

Tämä Uuden Seelannin saarella sekoillut ( ja sivistynytkin) mies kohotettiin arvoon arvaamattomaan aboriginaalien joukossa. Ja hänen sivistykseneisyydestään kertoo sekin, että hän paukaisi päiväkirjakässärin elämästään tässä villissä paikassa.

Toki kässäriä peukaloitiin ja siitä tehtiin osittain laimea kansantieteellinen kokonaisuus kirjaksi painettavaksi.

Niinpä välillä tunsin uupumusta vaikka kokonaisuus oli toki mielenkiintoinen ja kuvaukset ihan lähentelivät viihteellistä ja populaaria antia.

Monet asiat tulivat alkuperäiskansalle tabuiksi. Joskus he julistivat maasta pilkistävän herneen taimen tabuksi ja rakensivat sen ympärille aidan.

Toisaalta myös rituaalivihkimys oli heidän mielestään tabuasia. Sitä eivät saaneet muut kuin oikealla tavalla tatuoidut saarelaisnuorukaiset.

Pidän tämmöisistä kirjoista. Rutherfordia itseäänkin epäiltiin vähän kyseenalaisesti tekeistuista tatsoista, mutta kyllä sieltä naamaan ikuistetuista kuvioista löytyivät myöhemmässä tarkastelussa tärkeimmät tabukuvioinnit.

Usein näillä alkuperäishemmoilla on tavoissaan semmoisia pointteja, joita soisi teknistyvien ja tekosivistyneiden nykyihmistenkin noteeraavan elämässä.

Kiitosta kiitosta kirjasta.

Ihan tässä pääsi kartalle oikeasta elämäntyylistä ja villin kansan viisauksista.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Antti Leinonen: Mies ja ahma, Minerva Kustannus

Ahman kaveri

Kuvaajamestarin upeita

Antti Leinonen: Mies ja ahma, Minerva Kustannus, 2021

Siellähän se Antti kellottelee Ahman kanssa sulassa sovussa. Ennen wanhaan pohjoisen miehet lähtivät heti suksille ( nykyisin moottorikelkan selkään) kun vain näkyi ahman askellusta hangella.

Eikä siinä helpotettu, ennenkuin porontappaja oli kiikissä ja suolattu hengiltä. No, on ollut niitäkin aikoja, kun ahmoja oli enää vähänlaisesti. Mikä lie petoeläindiggarien kanta asiaan, mutta poromies on valmis antamaan heti tappotuomion. Se on kallis patsku kun poro tapetaan melkein tappamisen ilosta.

Sama se on nykyisin Pohjois-Karjassa susien kanssa. Ennen kun olin sen kuuluisan vaahtosammuttajan kokoinen, niin sudet selvittelivät kolmenkymmenen lampaan lauman pötkölleen yhdessä yössä. Tuskin maistoivat niitä. Mutta silloinpa maksettiin vastaiskuna susista myös tapporahaa.

No ei ole vaikea arvailla mestarikuvaaja-Leinosen kantaa tähän petoeläinasiaan. Otokset kertovat puolestaan näiden poroisäntien kauhujen ja ihmisen sopusointuisesta ystävyydestä jopa vuositolkulla, ellei vuosikymmeniä.

Itse olen ollut Suomen luontokuvaajien jäsen ja virvelikin tuli vietyä jätekeskukseen ongelmajätteisiin. Maksoin vielä siitä hyvästä keskuksen tytölle. Mitä sitä joutavaa kiusaamaan luontokappaleita, jotka ovat viisaampia kuin tuhovoimaiset ihmiset.

Mitähän minä nyt. Kesyjähän nämä Leinosen ahmat näyttävät kuvista päätellen olevan. Ihan pulla-ahmoja, etten sanoisi. Mutta kirjaa on kiva katsella ja lueskella. Varmaa on, että moinen dokumentti kiinnostaa paitsi lukuisia koskemattoman luonnon ystäviä Suomessa, myös ulkomailla. Siinä on sitä pohjoisen eksotiikkaa, jota Ruhrin alueenkaan saksalaiset eivät koskaan näe. Tuskin ovat nähneet sinistä taivastakaan ikänään. Sopii siis lahjakirjaksi, lastenkirjaksi ja nojatuolilukemistoksi.

Leinonen kun ei vielä ole niitä tylsimpiä kyniä Suomen luontokuvaajien penaalissa.

Kiitosta kiitosta kirjasta Antti.

Tuli ihan leppoisa olo dokumenttiasi lukiessa ja katsellessa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Marja-Liisa Vartio, Paavo Haavikko: Sylvi Kekkosen muotokuva, Art House Oy Kustannus

Valtakunnan äiti, Sylvi Kekkonen

Sylvi osasi toki olla äkäinenkin

Marja-Liisa Vartio/Paavo Haavikko: Sylvi Kekkosen muotokuva, Art House Oy 2021

… ”Tuli puhetta Pentti Saarikoskesta. Marja-Liisa Vartio sanoi: – Pentti Saarikoski leikkii olevansa kommunisti. Hän on lapsi.

– Mutta hän uskaltaa. Hän uskaltaa toisin kuin Arvo Salo, joka vain räksyttää.”… ( Sylvi Kekkonen)

…”Minä muistan talvisodasta vain, että minä pesin vaatteita saunan padassa keittämällä ja huuhdoin ja virutin niitä hyisessä avannossa, kuin Lemminkäisen äiti taikka vaimo.”…

( Sylvi Kekkonen )

Minulle, kirjailijanressulle on jäänyt Sylvi Kekkosesta vain semmoisia muistikuvia, usein median levittämiä pilapuheita, että Kekkosen rouva piti suun supussa ja esiintyi presidentin rinnalla hillitysti.

Muistin hänen kirjalliset piirinsäkin, joihin kutsuttiin nuoria kirjailijanalkuja tarinoimaan rennosti Rouva Presidentin kanssa. Niistä tämä Vartion ja Haavikon kirjakin kertoo. Minulle tuli hyvä mieli semmoista kirjoittajapiiriä ajatellessani. Nykyisin kun ollaan niin osallistuvia ja radikaaleja.

Kirjoittajan pitää mieluusti häväistä itsensä mediassa tai haukuskella Venäjää, ennenkuin tunnustuspalkintoja heltiää ja kansa on mielissään.

Mutta asiaan. Tämä kirja on tärkeä myös siksi, että edesmenneet Haavikko ja Vartio ovat sen kirjoittaneet, tai se on koottu heidän kirjoituksistaan, jotka koskevat presidentin rouvaa.

Osin runollissakin teksteissä siirtyy kohteen maailmankuva. Hän osasi tarvittaessa analyysin ja jos joku alkoi kärjekkääksi, osasi hän kyllä käyttää napakoitakin sananvalintoja.

Ehdottomasti tärkeä kirja Sylvi Kekkosesta, hiljaiseksi ja sielukkaaksi luokitellusta, jolla oli myös kirjallinen ura, puolenkymmentä julkaistua kirjaa ja sitten tämä Amalia, joka levisi myös ulkomaille.

Koin jotain valaistumisen kaltaista.

Tavoitin presidentin rouvan sielunmaisemaa, arvokasta ja pidättyväistä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Metsäretki lähiluontoon, readme.fi Kustannus 2021

Oletko itkenyt surujasi kuusen kylkeen

Metsä on parempi kuin tuhat terapeuttia

Metsäemo Noora Uusi-Kakkuri: Metsäretki lähiluontoon, readme.fi Kustannus, 2021

Siinäpä oivallinen opettaja tämä Metsäemo. Vei lapset luontoon iloineen ja suruineen. Itse hävisin päiväksi metsän peittoon oppilaitteni kanssa. Joskus oli opella kitara olalla ja kaikilla laulukirjat kainalossa. Siinäpä tulivat tutuiksi sammalet ja jäkälät, tikanpajat, autiotalot ikivanhoine monivuotisine kukkineen, rauhoitetut ja uhanalaiset kangasvuokot, talvihorroksesta heräilevät kyyt jne…

Kannattaa satsata lasten luontosuhteeseen. Suomen luonto antaa siihen erinomaiset mahdollisuudet. Toisaalta metsä, vaikkei sitä omistaisikaan, voi joskus antaa mahdollisuudet elinkeinoon. Itse olen ollut Suomen luontokuvaajien jäsen ja kaikki lintupaikat on koluttu, joskus saatu yhdestä luontokuvasta nelinumeroinen summa euroissa.

Mutta mitä minä kriitikon pahalainen alan rahasta puhumaan. Metsäemo kun opettaa, että metsään mennessä ja siellä ollessa unohtuvat sellaiset käsitteet kuin raha, menestys ja vaikutusvalta. Ikävä kyllä niitäkin tarvitaan, kun nyt rehellisiksi aletaan.

Kirjassa kerrotaan siitäkin, että metsässä on monenmoisia leikkimisen mahdollisuuksia. Itse tein sisaruksieni kanssa sammallinnoja ja panin puuhun pahvin, että kaikki vierailijat voivat laittaa nimensä tähän. No metsässä kävi muitakin, joten ylimmäisenä listassa oli metsän omistajan nimi ja lista täynnä. Lähistöllä sattui olemaan ukkojen kiljukuoppa.

Voi minua kriitikon ressukkaa, kun en jaksa pysyä aiheessa. Sitä kun on elänut lapsuutensa maalla Pohjois-Karjalan susirajalla.

Kirja on ihana, noin naismaista sanaa käyttääkseni. Sieltä löytyy myös ammattikuvaajien virikekuvia metsän ihmeistä. Aihepiirit kulkevat aina metsäretken reseptistä metsän kuunteluun ja luonnon hyvinvointivaatimuksista metsän pelkoon.

Nuorille rakastavaisille annetaan vinkki: Metsä on hyvä treffipaikka. Metsä huolehtii rakkauden asioista samoin kuin aikanaan Olavi Virta tanssilavalla.

Kiitos kirjasta. Sain ihania mielikuvaketjuja. Ihan joskus kosteaa pyrki silmänurkkaan vaikka metsään yhdistyivät myös raa´at  työmuistot hevosen kanssa tukkimetsässä.

Siispä, menen tästä lenkille lähimetsään.

Olen niinsanotusti liian vaikuttunut tästä teoksesta. Olisiko sittenkin niin, että olin ”oikea” opettaja, kun köijäsin lapsilaumaa milloin malminetsintään Outokummulle milloin kaukoputken ja kiikarien kanssa keväisille Saimaan rannoille lintuja bongaamaan.

Nyt se tuli: -Byäääääääää

Jouko Varonen

SARV:n jäsen