Martti Issakainen: Kollaa Savon miesten talvisota, Myllylahti Kustannus 2021

Nyt pisti Issakainen uuden ”tuntemattoman”

Sodan kurimuksesta sovinismiin

Martti Issakainen: Kollaa, Savon miesten talvisota, Myllylahti Kustannus 2021

Niinhän se oli, että mestari Väinökin vähän viritteli sovinismilla ja sai siitä osakseen kokkapuheita. Pistetäänpä tältä sektorilta pieni issakaisnäyte:

…” – Helena ymmärtää. – Hi hii! Vaan nyt majuri tyrkkää nyrkkinsä, jo tokkiisa, on rauhan aika!

He rakastelevat laupiaan leppoisan tunnelman vallitessa. Kaikki tapahtuu varsin nopeasti, eivätkä he pitkitä tapahtumaa muuten kuin asiaankuuluvasta kohteliaisuudesta. Sitten majuri istuu sängyn reunalla ja Helena ojentaa itseään nautinnollisessa raukeudessa”…

Näyttääpä Issakaiselta löytyvän aivan sillanpääläistä verbalistiikkaa kun niikseen tulee. Tositoimissa on kuitenkin mukana linnamaista efektiivisyyttä ja lepotauoilla huumorimielikin vilahtaa mukaan. Sehän oli Väiskinkin maneeri, josta kansa tykkäsi.

No, isäukko tuumi tultuaan tuntemattoman filmiversiota katsomasta, että ei se tuommoista ollut. Pelleksi muutti Linna sotilaat.

No niin tai näin, kyllä Issakainen on löytänyt todella tehoja kuvaukseensa, jossa kynnet aika ajoin kylmenevät isänmaan puolesta. Onhan se ihan kiva lukea tosi wanhalla staililla tehtyä sotakirjaa, kun nuorukaiset jo pyrkivät sotakirjoissaan olemaan ihan jermujen jermuja, vailla toden häivää.

Issakainen on miljöiden ja taistelukohtausten taitaja vimosen päälle. Tietysti on mukana itsensä mestari Linnan vaikutteita, mutta väliäkö hällä. Kielikin lipsahtaa joskus vähän pliisuksi, mutta pitipä ihan jättää Suomi-Norja MM-rökitys katsomatta, kun Issakaisen romaanin sankarit ottivat lähikontaktia pystykorvien ja suomikonarien kanssa.

Rauha kaikille heille. Nuoria olivat miehet molemmilla puolilla ja joskus tulee ihan outo olo kun kävelee sankarihautausmaalla. Isäni kuvan tälläsin vuoteen pääpuoleen. Korsun edessä hän seisoo kippurakärkilapikkaissa ja pistooli nahkahihnassa kaulalla, viiden vuoden pioneeriressukka.

Tärkeä kirja

Teen ristinmerkin ja hiljenen.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Paula Noronen: Tarja Kulho, Lomille lompsis, Tammi Kustannus 2021

Kyllä se siitä, vaikka ei ole mökillä bidétä

Noronen kun on äänessä, kohta kansa hirnuu

Paula Noronen: Tarja Kulho, Lomille lompsis, Tammi Kustannus 2021

Sanoisin wanhana ja kalkkeutuneena opettaja-kriitikkona, jolla sormetkin ovat muuttuneet taululiiduiksi, että tämä Noronen on kyllä ihan taitava kevyen, jopa välillä itseironisen huumorin viljelijä.

Ja jos joku kirjoittaa suomalaisesta lomanvietosta, aihepiiri on niin laaja että, alimmat ideat jo happanevat.

…”Minusta olisi voinut tulla venäläinen klassikkorunoilija, mutta minusta tuli korsolaisen kaupan kassa. Kaikella rakkaudella Venäjää kohtaan, mutta ei haittaa, vaikkei minusta tullut klassikkorunoilijaa, sillä joku siinä mättää, kun Moskova on mielikuvissa aina luminen suurkaupunki, jossa vanhat mummot kantavat painavia kauppakasseja kadulla. Kodeissaan he keittävät kaasuhellalla outoja makaroninykeröitä ja ovat onnettomia ja köyhiä”…

No Noronen ehtii heittää monta huumorimiinaa siinä ajassa, kun normisuomalainen syö vähäsattumaisen hernekeittonsa ja ehkä myös santsilautasen.

Tulee juttua suomalaisen labratulos- traumoista, hitsarin häistä, joissa on kunniakujassa jokaisella kädessään hitsipilli, sosiaalitiloista näpistelevistä räkkärimarketin työntekijöistä, somessa liikuskevista kalpeista lapsista, elämän kehityskohteista ja kipupisteistä, hippistereotypioista, moniavioisuudesta, Korson baarin sinkkuilloista, jne…

Selvästihän tässä huomaa, että kirjailijalla näyttää olevan ns. turbovaihde silmässä. Juttua puskee ja joskus ihan hengästykseen asti. Kirja on vielä selkeälukuinenkin, kun taitto on mieluusti myös ikääntyneitä suosiva.

Onhan se Paula ollut telkussa. Ainakin muistelen, että hänen näköinen daami on siellä vilahtanut ja saanut heti tuntumaan siltä, että ei se maailma niin paha olekaan, kun sen ottaa huumorilla.

Kriitikko sanoo: Vielä vähän viivähdän.

Vaimo sanoo: Nukkumaan mamin viereen ja heti.

Kriitikko sanoo: Mutta tää on sen Norosen kirja.

Vaimo sanoo: Annat sen heti minulle ja lopetat tuon virnuilun.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Martta Kaukonen: Terapiassa, WSOY kustannus

Terapointia ja jännitystä

Esikoiskirjailijan kyydissä

Martta Kaukonen: Terapiassa, WSOY Kustannus 2021

Martta Kaukonen, elokuvakriitikko, on tosiaan tarttunut lukijaa stimuloivaan juonikehykseen. Kas kun psykiatrin, varsinkin hienostopsykiatrin sohvalla loikoilee monenmoista väkeä.

On semmoisia, jotka haluavat syyntakettoman paperit, on niitä joille valehteleminen on elinehto ja psykiatriressukaan ei voi siitä tajunnanvirrasta erottaa totuuden siemeniä. Entäs sarjamurhaaja joka tilittää lapsuuden traumojaan tai patajuoppo mies, toimittaja, jolle tupsahti juomisen takia yyteet.

Psykiatrin työssä pätevät samat säännöt kuin taksikuskin hommassa: Ei saa kuulla, nähdä tai muistaa mitään. Niinpä sitä joutuukin istumaan tuppisuuna koko istunnon ajan ja tekemään muka muistiinpanoja lehtiöön, jossa tosiasiassa on tulollaan päivän ostoslista malliin: ”Muista Chardonnay, sammen mäti ja  tietysti paahtopaisti”…

Hyvä perheystäväni koki psykiatrin työssä sen pahimman, kun naispotilas päätti ”uida liiviin” terapeutille ja aneli läheisyyden lämpöä ihan konkreettisesti. No hyväntahtoinen psykiatriressukka päätti kokeilla uuden metodin tehoa ja joutui tietysti vaikeuksiin. Pitäisi psykiatrin arvoisen miehen muistaa pieteetti työhommissa. Hänen kohdallaan se merkisti tylyä rangaistusta, että tointa saa harjoittaa vain vieraan tarkkailijan läsnäollessa.

No, mutta asiaan. Martta Kaukonen on todella ihan virkistävä esikoiskirjailija. Hän juoksuttelee teemojaan tällä psykiatriteemalla ihan varteenotettavan trillerin mittoihin. Jännitystähän sitä pitää olla. Ja varsinkin kun kesä on tulossa. Tämmöinen psykoanalyysiteema se on tosi kivaa uimarantalueskeltavaa. Jos kirjan ottaa, niin on oltava tosi hyvä suojakerroin aurinkovoiteessa. Muuten toi nahka muistuttaa lukemaan unohtuneella ihan piloille palanutta possunkylkeä.

Hyvä, että uusia ja potentiaaleja kirjoittajia ilmaantuu naiskirjalijakaartiimme, kun entiset kohauttajat alkavat jo luottaa aikakajuslehdissä julkaistujen kolumniensa kokoelmiin, jotka sisältävät lähinnä nokkelaa keittiöterapiaa.

Ihan laatuisa teos, jos nyt muutamat stereotypiat unohdetaan esikoiskirjailijalta armeliaasti.

En menisi isosti mollaamaan. Martasta saattaa tulla noilla eväillä vaikka kansainvälisesti kysytty.

Tyst tyst, ootellaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Inka Hytönen ja Kristiina Mäkimattila: Herkko ja Hilla Munkkipossut, Lector Kustannus 2021

Herkänhauska selkolukuinen

Pikkuisille pitää tarjota illuusioita

Inka Hytönen, Kristiina Mäkimattila: Herkko ja Hilla, Munkkipossut, Lector Kustannus Oy 2021

No nytpä wanha lastenkirjailija sen oivalsi. Mitä sitä turhia tykittämään vaikeita juonenkulkuja lasten kuvakirjaan.

Pitää olla vain ihanat satusilmät niin koskettava kuvitus ja oivaltava juonenkulku syntyy kuin itsestään.

Tämän kirjan tekijät ovat asian hiffanneet. Herkon ja Hillan seikkailu syntyy ihan keskellä päivää, koulumatkalla.

He ovat sisaruksia, jotka todella tykkäävät toisistaan – ja leipomon tuotteista.

Kun leipomosta tulee ikääntynyt mummeli, niin eikös tämä pudotakkin huivinsa kadulle. No kirjan sankaripari on kärppänä paikalla ja ojentelee huivia vanhukselle, joka ei aluksi kuule tai ymmärrä.

Mutta voi sitä hymyä ja hyvää mieltä, kun asia selkiytyy. Joskus vain ikäihmisiltä tahtoo unohtua tai tippua tavaroita. Mutta mummopa ei jätä kiittämättä, vaikka kiitoskin olisi lapsille jo kova sana. Hän antaa rapisevan paperipussin jossa on kaksi, kukaties uunilämmintä, munkkipossua.

Niitä popsiessa kotimatka sujuu ratevammin. Ja kohta on kehitteillä myös innovaatio. Lapset päättävät autella myöhemminkin vanhuksia, vaikka ilman munkkipossuja. Tosin mahdollinen palkkiokin käväisee mielessä. Yritykselle leivotaan samalla nimikin: ”Katupartio”.

Wanha kriitikkohan luki tämän sydänlämpöisen kirjan hellyttävine kuvineen kolmeen kertaan. Ja eikös vaimokin sanonut sen hotkaisseensa jo neljä kertaa. Totuushan tietysti tarjoaa muutakin kuin illuusioita ja idyllejä, mutta semmoiset asiat tulevat eteen sitten aikanaan.

Selkolukuisia kirjoja todella tarvitaan. Niitä voi lukea yksin tai yhdessä aikuisen kanssa. Mikä parasta kun asioita yksinkertaistetaan, niin kirjan kiva sanoma menee pikkuisille vielä paremmin perille. Ja mitä sitä aina tyrkkimään efektiivistä puuroa lapsille, jotka saavat semmoista moskaa televisiosta jo parhaaseen katseluaikaan, kun jännäreistä heitetään esim. ennen uutisia aivan lapsille sopimattomia pätkiä. Etten sanoisi törkyistä tavaraa.

Kiva ja kaunis hyvän mielen kirja. Tällaista pitäisi elämänkin olla parhaimmillaan. Mutta rakkauden sanoman oppii löytämään usein vasta ikääntyneenä ja viisastuneena.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi, WSOY Kustannus 2021

Joenpelto oli arvostettu myös yhteiskuntakriitikkona

Taiteilijaproffan ja menestyskirjailijan mietteitä

Suvi Ahola: Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi, WSOY Kustannus 2021

…”Muistan istuneeni pienen ritisevän kamiinan ääressä jossakin tiskin takana lähellä maustelaatikkoa ja sipulisäkkiä ja kuunnelleeni tunnista tuntiin huopatossuisten 20-luvun maalaismiesten tarinointia”…

…”minä olin semmoinen voimakas ihminen, jolle saattoi tapahtua mitä tahansa”…

…”Romaanin totaaliseen kuolemaan en usko; sen on povattu kuolevan jo tarpeeksi monta kertaa ja aina turhaan”…

Onhan Joenpellon romaaneita käännetty kymmenkunnalle kielelle, ellen väärin muista. Häntä on palkittu finlandiapalkinnolla ja valtionpalkinnolla, ym…

Kohderyhmä, etenkin Lohja-sarjalla, oli valtava ja innostunut. Uutta sarjan kirjaa odotettiin kuin sitä kuuta nousevaa ympäri Eurooppaa. Joskus luottamustehtävät menivät Eevalla vähän ”ristiin” ja nuristiin jopa mestarittaren jääviysongelmasta. Mutta tekevälle sattuu.

Tätä kirjaa lueskelin kahdella tapaa. Se on lavean proosan tyyliin kirjoitettu elämänkerta ( semmoinen kriitikonrenttua kiinnosti), mutta myös kirjailijattaren vahvan teemaston mukaisina kannanottoina. Joenpelto ei tykännyt siitä, että nuoret kirjailijattaret nyykähtivät hellan ja lapsikatraan väliin.

Vahvat naiset ovat tuttuja myös Lohja-sarjasta. No, Joenpelto ei itse oikein innostunut identiteetistä vahvojen naisten kuvaajana ja femakkona.

Kirja sisältää upeaa kulttuurihistoriaa. Näitä aikoja moni viime vuosisadan puolenvälin jälkeinen kirjafani muistelee kaipauksella. Nykyisinhän naisten aseman puolustaminen on vakioitu mm. metoon ja muiden avulla. Mutta totuus on toisenlainen. Tuskinpa muuttuu koskaan.

Hyvä ja koukuttava kokonaisuus, esseetyylinenkin, mutta rikastuttavaa elämänkerta-ainesta kaihtamaton.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY Kustannus

Tuuve Aro jyrää perinteisyyden

Railakas kirja, joka hiertää sovinnaisia

Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY 2020

En kävisi tytöttelemään, mutta nyt näyttää olevan kyseessä semmoinen leidi, joka pistää sukupuoliarvot ja normaaliksi määritellyn käyttäytymisen lattian rakoon.

No, nuorena pitää olla kriittinen ja etenkin romaanille särmä on vain hyväksi. Kuka sitä nyt joutavia romanttisia pelleilyjä haluaisi lukea. Ei kukaan. Mutta kun tytöt pistävät kirjassa ”läpsyn läpsyn” railakkaasti, niin johan pitäisi laittaa jääpuikko tiettyyn paikkaan, että homma rauhoittuisi.

Mutta asiaan. Tuuve Aro lienee kannuksensa ansainnut.

Tosiasiassa mielipiteet ovat kääntyneet myönteisiksi lesboille ja multi-persoonille jo ajat sitten. Mitäpä tuossa ihmettelemistä.

Menneet olivat ne ajat jolloin mielisairaalan käynyt savustettiin ulos niin sosiaalisesta kanssakäymisestä kuin järkeviksi rankatuista keskusteluista. Naisilla on tietysti se metoo, johon he voivat vedota, jos tiukille ottaa.

Mutta miehilläpä ei ole. Jos nainen heittäytyy parisuhteessa hankalaksi niin ”puupää-auto” miehelle riittää. Naista uskovat kaikki.

Tuuve Aro on kahtalainen kirjailija. Sekä pliisu, stereotypioita heittelevä, tautologinen, tautonominen, kliseinen ja populaari, että koskettava ja lukijaa koukuttava. Annetaanpa tekstinäyte joutessaan:

…”Kuinka naiset voivat pitää riman niin järkyttävän alhaalla? Jos he ovat sinkkuja , he piiskaavat itseään, he tyytyvät murusiin jotka tarttuvat kurkkuun, he ottavat auliisti vastaan kaikki iskut, heidän itsetuntonsa rapistuu silmissä…Jos he ovat parisuhteessa, he kertovat, että ”miehet ovat kuin koirat”, ne tulee kouluttaa sitäsiisteiksi ja joskus se onnistuu paremmin kuin toiste…Yhteiselo muuttuu hiljaiseksi epätoivoksi tai äänekkääksi asemasodaksi, jonka pelinappuloiksi päätyvä jälkikasvu tuntee nahoissaan koko räjähdysalttiin ydinperhemallin.”…

No maailmaan ääntä mahtuu

Railakas puhe joskus puhdistaa ilmaa, ettei parisuhteessa oleva vaimo peittele koko parisuhteen ajan onnettomia seikkailujaan interraililla ja pilaa vihjailuillaan aviopuolisolta koko elämää.

Mitä tulee tyttötyttö ja poikapoika – pareihin, niin turhapa noita on eskaloida enää. Yhteiskunta kun jo muutenkin on ymmärtänyt vähemmistöryhmien kohdan. Niistä on tehty jopa vaaliteemoja.

Napsutelkaa vain kaikessa rauhassa gunvorit ja sven-oket.

Huluvattu

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Marjo Heiskanen: Yhteen hiileen, Mistä ilmastonmuutoksessa on kysymys ja mitä me voimme sille tehdä? Tammi Kustannus

Ilmastoasia vaatii yhteishenkeä

Saako sen kumikengän laittaa biojätteeseen

Marjo Heiskanen: Yhteen hiileen, Mistä ilmastonmuutoksessa on kysymys ja mitä me voimme sille tehdä? Tammi Kustannus 2020

Naapurin isäntä päätti, että kaupunkireissulla, jonka hän teki aina polkupyörällä, piti kerätä ainakin viisi kauppakassillista roskia tien viereltä ja toimittaa kassit roskiksiin. Kertoi minulle, tuo pyöreiden synttäreitteni ainut vieras kolmenkymmenen vuoden ajalta, että et usko, mitä kaikkea sinne luontoon on heitetty.

Tottahan minäkin, Suomen luontokuvaajiin kuuluvat mies, olen nähnyt kaikenlaista. Viimeksi juotiin retkikahvit lähellä keltavuokkopaikkaa, metsän peitossa ja istuttiin sinne hiissatulla vanhalla sohvalla. Olen nähnyt sipanneita telkkuja, aikansa palvelleita tietokoneita, printtereitä, stereoradioita, jne…  .  Ja vieressä kasvaa rauhoitettuja ja uhanalaisia kangasvuokkoja.

No, mutta asiaan. Heiskanen kertoo mm. ilmastonmuutoksen syvistä syistä, ihmisten mahdollisuuksista toimia niin, että päästäisiin synkeistä ilmastolukemista paremmalle levelille, soiden tilanteesta, säiden ääri-ilmiöistä, hiilijutuista, energiaprobleemeista, sekä paljosta muusta.

Mielenkiintoinen lähtökohta on se, että kaunokirjallisella puolella ansioitunut Heiskanen kirjoittaa tuiki ajankohtaisesta ja riidellystä asiasta. Toisaalta, hänellä on sielukas lähestymistapa ja lukija varmaan aistii tämän kirjan sivuilta.

Sillä ilmastonmuutos ei ole pelkästään rationaali asia. Tarvitaan myös psyykkaamista. Näin Marjo tarinoi:

…”Planeettamme on hakeutumassa kohti uutta vakauden tilaa, mutta se voi poiketa nykytilasta huomattavasti eikä kenties ollenkaan vastaa sitä, mitä ihminen yleensä tarkoittaa vakaudella tai tasapainolla”…

Ymmärsin kyllä Heiskasen viestin. Se on kulttuuripersoonan hätähuuto, mutta myös terve lähestymistapa asiaan, jota monet pitävät mörkönä tai vouhotuksena. Semmoinen se asia ei ole. Ilmastonmuutos vaatii meiltä jokaiselta tekoja ja sydäntä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Magnus Rietz: Itämeren majakat, Tammi Kustannus

Majakat ovat kansallisaarteita

Voimakirja, kuvateos majakoista ja saaristosta

Magnus Rietz: Itämeren majakat, Tammi Kustannus 2021

…”Missään päin maailmaa ei ole toista Itämeren kaltaista, jossa olisi yhtä pienelle alueelle rakennettu yhtä monta suurikokoista majakka. Eikä missään päin maailmassa ole myöskään paikkaa, jossa yhtä pienen meren ympärillä olisi yhtä monta maata”…

Onpa ollut ammattikuvaajalla melkoinen urakka, kun on sukkuloinut saaristoissa tekemässä tämmöisen suurteoksen ansiokkaine kuvituksineen.

Wanhat tarinat kyllä muistan. Ne kertoivat erakoista, majakanvartijoista, jotka elelivät yksikseen suuressa majakkatornissa ja huolehtivat, että merenkävijöille oli valo vilkkumassa vaaran merkiksi. Mutta että näin jyhkeitä rakennuksia on niin tiheässä Itämeren rannoilla, sitä en heti saanut mahtumaan tajuntaan.

Rietzin kameraan on tarttunut iltaruskoja ja auringonsiltoja majakoineen, upeita luonto-otoksia saaristosta, detaljikuvia majakoitten esineistöstä, otoksia yövalossa, majakan rakenteita ja laitteistoja, jne jne…

Joskus, kun elämä on puristellut rautahansikkain, olen ajatellut, että kun pääsisi loppuelämänsä ajaksi majakkasaarelle, vaikka apulaisen apulaiseksi. Mutta sitten järki on voittanut. Yksinäistä hommaa se majakan vartiointi on varmaan ollut. Lieneekö nykyään jo siirretty toimimaan ihan automatiikalla.

Itämeren rannoille alettiin rakentaa majakoita jo myöhäiskeskiajalla. Homma vain lisi 1800 – luvun alkupuolella. Kivet muurattiin ja rapattiin torniksi. Muita rakennusaineita olivat mm. teräs, puu, tiili, valurauta, jne. . Rakennusmateriaalin vienti saarelle oli aika hankalaa, joten suosittiin lähimateriaalia.

Olipa olipa upea kuvateos. Lienee Magnuksella ollut ikimuistoinen projekti. Nautin kuvista suuresti. Ajattelin, että joillekin suodaan tämmöinen tilaisuus tutustua romantisoituihin ja tuiki tärkeisiin muistoihin menneilta ajoilta. Kun tämmöisen nojatuolimatkan tekee, niin tuntee ihan jotakin tärkeää. Ei muuta kuin teos odottamaan uusia ja uusia katselukertoja. Kirjan katselusta kun välittyy paljon myös terapeuttisia tehoja.

Voimakirja kerrassaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Jaakko Numminen: Sivistys-Suomen synty, Osat I ja II, Edita Kustannus

Monessa mukana koulutus- ja kulttuuripolitiikassa

Jaakko Numminen on ollut innovoiva työmyyrä

Jaakko Numminen: Sivistys-Suomen synty, 1. Jaakko Numminen: Sivistys-Suomen synty, 2. Opetusministeriön kansliapäällikkö muistelee, Edita Kustannus 2020

Jaakko Nummisen puumerkin suomalaiseen koulutuspolitiikkaan muistaa wanha koulunjohtaja ja vararehtori varsin hyvin. Semmoinen allekirjoitus kun tuli johonkin pumaskaan, piti sutaista kiireesti kolme ristinmerkkiä  ja tallentaa kirje tärkeälle paikalle koulun arkistoon.

No tämmöisen kaksiosaisen teoksen kun ottaa käsiinsä niin tietää kyllä, että moisessa opetusalan ”raamatussa” on tärkeää asiaa viljalti. Itse tulin koulunjohtajaksi peruskoulun ensimmäisenä vuonna. Ohjauskirjeitä sateli. Mutta hyvin päästiin alkuun.

Numminen on ollut mukana maakunnallisessa yliopistohankkeessa, ammattikorkeakouluhässäkässä ja monissa muissa viime vuosisadan loppupuolen tärkeissä uudistuksissa. Annetaanpa mestarin taas lausua ”livenä” mielipiteensä ensiarvoisen tärkeistä vuosistaan suomalaisen koulutuksen ja kulttuurin saralla:

…”Omalla kohdallani lähes kaikki huomioni kohdistui 1960-luvun loppupuolen laajentuvaan ja kiihkeään korkeakoulupolitiikkaan. Asemani antoi kuitenkin mahdollisuuden seurata myös koulutuspolitiikkaa kokonaisuudessaan ja samoin ministeriön kulttuuripolitiikkaa. Olin perehtynyt kulttuuripolitiikkaan kokonaisuudessaan kirjoittamalla valtakunnansuunnittelutoimiston aikana teoksen Suomen kulttuurihallinnon kehittäminen”…

No niinpä tuli nuortenkirjailijalle selväksi, että kuka se oli takapiruna” moniin opetusministeriön verottomiin apurahoihini, joita kertyi euroissa laskettuna yli 70 000. Sehän oli ensiarvoisen tärkeää, kun varsinaisesta kirjailijantyöstä ja rojalteista valtio nappasi 50% veroa. Tulipahan maksettua eläkeiän kalliit lääkkeet ihan omatoimisesti.

Mutta asiaan. Nyt on kysymyksessä kirjallinen monumentti, jonka edessä kriitikonrenttu paljastaa päänsä ja toivottaa virkeälle eläkeläiselle ansaittuja ja nautinnollisia lepopäiviä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset, Otava Kustannus

Kateus syö kalat vedestä perhepiirissä

Menestyvä isä ja nälkärajan poika – syndrooma

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset, Otava Kustannus 2020

Niinpä se lienee, että menestyksen lunnaat ovat aika rumat ja kalliit. Menestyvän julkkisisän perhepiirissä se merkitsee sitä, että isukista tehdään lopulta vaikka häväistyskirja, että saataisiin viimeisetkin rahat imaistua ukon kukkarosta.

Usein perhepiiri unohtaa sen, että isä on tehnyt pyyteetöntä työtä vaimon ja lapsien hyväksi ja antanut kaikkensa – myös rahansa – että perheellä olisi hyvä elää. Esimerkkejä löytyy.

Jörn Donnerin poika, Kari Tapion poika, jne jne…

Minkäpä sille mahtaa, että isällä ei ole ollut antaa enempää järkeä omille lapsilleen. Toisaalta työ on vienyt isukkia kuin litran mittaa. Eipä ole jäänyt aikaa joutavaan höpöstelyyn perheen ja lasten kanssa.

Näyttää Pekkolakin liittyvän tähän synkän kateelliseen kaartiin, joille isä saavutuksineen on pelkkää ilmaa. Itse opin arvostamaan isääni, viiden vuoden pioneeria sodissa, vasta seitsenkymppisenä. Niin tiukassa oli kotiasenteiden ja äidin suvun kateuden taakka. Nyt isän kuva on sänkyni vieressä, lähellä tyynyä ja pidän häntä elämäni sankarina.

Mitäs se neljäs käsky sanoikaan vanhempien kunnioittamisesta.

Mistäpä sen tietää jos Pekkola vaikka heittää fiktiota loput, että saisi isänsä näyttämään oikein rikolliselta. Tai jospa koko kirja on tehty siinä mielessä, että pistetään taas kerran suomalainen, menestyvä mies lattian rakoon. Voihan olla myöskin niin, että kirjan isällä ei ole mitään tekemistä kirjailijan isän kanssa.

No, monisyisen kirjan on Pekkola kirjoittanut. Kun isän exä ja lasten äiti vielä pääsee heittämään hetulaa, niin vedetään esiin tosi inhottavia asioita, joista isä voisi olla eri mieltä.

Mutta Suomessa on vallalla metoo, joten naiset saavat pahoinpidellä miestään henkisesti niin paljon kuin haluavat. Naisressukat kun osaavat heittää fiktiota aika rajusti, että saisivat homman näyttämään tosi härskiltä.

Mitä mie nyt höpisen. Suomalaiset isät ovat mielestäni aliarvostettuja. Jos isä sattuu vielä olemaan menestyvä ja valtakunnallinen julkkis häntä on iskettävä olan takaa.

Senpä haluaisin sanoa tämän kirjan teemoista. Pitäisi aina muistaa katsoa peiliin ja unohtaa kateus isän suhteen.

Mielestäni se kannattaa. Itseänikin, kirjailija- ja kriitikkorenttua on yritetty kammeta nurin kateuden merkeissä aika rankasti. Kerrassaan surkuhupaisaa.

Katos, kun isukin olisi tyydyttävä vain tuomaan kukkia joka päivä vaimolle ja pitämään mölyt mahassaan ilkeistä ja pimentoon painetuista asioista.

Nyt tämä meni ihan löpinäksi. Mutta kirjan ansio on sekin, että saa miehen ajattelemaan ja kriitikon repsahtamaan henkilökohtaisiin tilityksiin.

Excellent++ Pekkolalle.

Perkele.

Mitä hyötyä niistä kaunistelluista ja stereotypioita vilisevistä lukuromaaneista lienee. No pintaviihdettä tietysti ovatten. Sama se on pieteetillä kirjoitettujen elämänkertojen suhteen.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen