Tauno ja Nelli evakkomatkalla, Hurmaavat hiukset, Avain-kustannus, Sanoma Media Finland

Evakkomatka karjalaislapsen silmin

Palmikoita ja Hulmuavia hiuksia

Seija Helander/Anne Stolt: Tauno ja Nelli evakkomatkalla, Avain-kustannus 2018

Disney Prinsessat: Hurmaavat hiukset, 24 kauneinta kampausta, Sanoma Media Finland 2018

Tauno ja Nelli aavistelevat, että enää ei palata kotikonnuille Karjalaan. Sen tietää myös Alma Akilina Ohrei, pieni karjalaistyttö, joka saa luettavakseen Mannerheimin päiväkäskyn. Karjalan metsiin, kukkien keskelle,  jäävät myös Alma Akilinan ystävät Keiju-Mielikki ja peikkopoika Päntti.

Kertomus on haikeaakin haikeampi, mutta lapsenomainen tarina siitä, mitä oli koota tärkeimmät tavarat ja lähteä Karjalasta Helsingin suuntaan. Entisiä metsiä ja kukkaketoja ei enää nähtäisi.

Kirjan toteutus on todella kaunis ja lapsen mielikuvitusystävistäkin kertova kokonaisuus. Mielikuvitusystävillä kun on tapana hoitaa surutyö, kun muuten sitä ei sota-aikaan lapsille eikä aikuisille tarjottu.

Ehdottomasti tärkeä kirja, jonka lapsenomainen kuvitus myötäilee päättyvän sodan tunnelmia ja karjalaislapsen pelkoja. Ymmärtävätköhän ne siellä perillä miuta? Saanko mie ystäviä?

Hurmaavat hiukset littyvät edelliseen kirjaan vain karjalaistyylisten palmikoitten verran. Toki kirjassa on muitakin kampauksia, mutta palmikot ovat pääosassa. Kirjan kuvitus on laatutyötä. Kampauksien tekeminen selostetaan kuvasarjoilla ja valmiin luomuksen kantajasta on sitten suurempikin potrettikuva. Ei tässä kirjassa Karjalasta puhuta vaan Disneyn prinsessoista ja heidän hiustyylistään, mutta stailit sopivat kaikille lapsille.

Kaunis kirja, joka on varmasti lasten mieleen. Ulkoasusta ja taitosta anna täydet plussat ja vielä erikoismaininnan. Ehkäpä kodeissa innostutaan tekemään näitä juhlakampauksia vaikka perhejuhliin tai tapaamisiin. Ne kohottavat tyttösten mielialaa ja omanarvontuntoa. ”Prinsessoja tässä ollaan.”

Jouko Varonen

 

 

 

 

Elämäntaitoa yksisarvisilta, Kirjapaja-kustannus

Kivoja vinkkejä yksisarvisilta

Luovuuden leijat lentävät korkealle

Eunice Horne: Elämäntaitoa yksisarvisilta, suom. Vilhelmiina Koho, Kirjapaja-kustannus 2018

Tästä kirjasta jokainen löytää oman yksisarvisensa. Ei liene ketään niin jöröä, ettei hän joskus haluaisi vapautua hulluttelemaan ja näkemään elämän yksisarvisen satusilmin.

Pienet lapset ovat usein täynnä yksisarvisvoimaa ja haluavat olla omaperäisiä, kunnes tulevat puuduttavat kouluvuodet ja yrittävät tehdä lapsista samanlaisia, totisia torvensoittajia. Mutta aina voi piirrellä historiankirjan liepeeseen yksisarvisia, tai tekstata koulun vessan seinään pieniä yksisarvisrunoja.

Kun lapsi varttuu yksisarvisen opeissa kaikesta huolimatta ja  pojat ( myöskin tytöt ) joutuvat armeijan harmaisiin, on tultu paikkaan, jossa yksisarvisuus on kiellettyä. Silloin on turvauduttava mielikuvitukseen ja sisäisiin yksisarvisfantasioihin, kunnes armeijavuosi on lusittu.

Aikuisena voi työpaikalla toteuttaa yksisarvisuutta, kertomalla kivoja vitsejä kahvihuoneessa, auttamalla kavereita, jotka ovat masennuksen syövereissä, jos ei muuta niin halimalla tai sitten asettumalla työpaikan byrokraattista ilmapiiriä vastaan, tietysti yksisarvisen lempeällä hymyilevällä vastarinnalla.

Mutta asiaan. Tämä kirja on ihan kiva ja hyvä toteutukseltaan. Se on helppolukuinen, joskus toistoinenkin, mutta hyviä ja tärkeitä asioita pitääkin toistaa, että ne jättävät muistijäljen. Itselleni jäi kirjasta kevyt ja lämmin olo. Ehkä sittenkin olen lastenkirjailijana ollut onnellisempi kuin konsanaan proosallisissa ammatissani johtajaopettajana ja varaehtorina, joiden on pidettävä kuria ja pystyttävä käymään oppikirjat kannesta kanteen läpi, vaikka talvella kutsuvat kuurametsät lasten kanssa, keväällä heräävä luonto, linnut, sammakot ja ötökät.

Yksisarvisuuteen on monia muotoja. Niinpä suosittelisinkin seuraavaan valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan kuivien koulutuspäivien sijaan kaikille rehtoreille ja koulutoimenjohtajille tätä kirjaa, joka on yliveto elämäntaito-opas myös lapsille koulukirjaksi.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Mikki ja hukkunut meri, Martti pakittaa aakkoset, Sanoma Media Finland 2018

Mikki ja kumppanit virtuaalimaailmoissa

Vielä tarvitaan aakkosia

Disney: Mikki ja Hukkunut meri, käsikirjoitus: Denis-Pierre Filippi, piirrokset: Silvio Camboni, väritys: Gaspard Yvan, suomennos: Saara Pääkkönen, Sanoma Media Finland 2018

Disney: Martti pakittaa aakkoset, teksti: Lisa Wheeler, kuvitus: Satoshi Hashimoto, suomennos: Satu Heimonen, Sanoma Media Finland 2018

Ranskalaiset taiteilijat ovat inspiroineet Mikki-seikkailuja, joissa mennään joskus virtuaalimaailmoissa, jopa niin, että Musta Pekka pääsee Mikin pään sisälle. Musta Pekka ei kuitenkaan ole kirjan pääkonna, vaan ykskorva, joka aikoo tehdä tuhojaan maapallolla, kuten James Bond – filmien pahikset.

Ensin Mikki, Hessu ja Minni etsivät kadonneen aluksen koralliinipolttoaineella täytettyjä tankkeja. Tietysti myös Musta Pekka ilmestyy paikalle, tällä kertaa ilmalaivalla ja vie suurimman osan saaliista.

Kohtapa mennään railakkaaseen ja merenalaisilta maisemiltaan loisteliaaseen tykitykseen, kun kaveruksilla on mahdollisuus siirtyä 3 D – tyyppiseen fiktioon. Pahiksista ei ole puutetta ja Mikki heiluu tietysti sankarina sukelluspuvussaan.

Todella huikea toteutus Mikin seikkailuista 2000-luvun ja tulevaisuuden henkeen. Kuvitus, joka on joskus vähän toistoista jos vaikkapa vertailee Dorin seikkailuihin, on valtava elämys. Tunnelma on samantapainen kuin itselläkin olisi 3D – lasit päässä. Tarkka piirros- ja väritystekniikka enteilee jo sarjakuvan siirtymistä uusiin ulottuvuuksiin.

Disneyn Autot-sarjan kirja, joka sisältää aakkostauluja, on minulle opettajana tuttu juttu. Ihan tuli hyvä mieli kirjaa selatessa. Itse piirtelin aakkostauluja luokan seinälle tyyliin I – niinkuin intiaani ja D-niinkuin dromedaari. Aakkostauluista lapsi oppi aika hyvin perusasioita lukutaitoon. Mietin vain, että miksiköhän kirjan aakkosaukeamat piti aloittaa ööstä alkuunpäin. Joku viisaus siinä lienee, niinkuin siinäkin, että lapsille ei enää opeteta alakoulussa kaunokirjoitusta. Pyh, sanon minä!

Jouko Varonen

 

 

 

Täysistunto, Timo J. Tuikka

Timo J. Tuikan huumoritykitystä

Opiksihan siitä piti ottaa

Timo J. Tuikka: Täysistunto, helposti sulavia huussitarinoita, Docendo kustannus 2018

Timo J. Tuikka suunnitteli kustantajansa kanssa, että miten hänen lehtipakinoistaan saataisiin kirjana myyvää kamaa. Niinpä pakinat markkinoitiin huussilukemisena. Lyhyemmät pakinat sopivat pienemmällä hädällä pytyllä vieraileville, keskipitkät vähän tuhdinpaa tavaraa tuottaville ja monisivuiset jutut tosi kovasta vatsasta kärsiville. Johan alkoi kassakone kilkattaa.

Huomasin, että Tuikan jutut ovat ihan opettavaisia, vaikka lykkäävätkin huumoria omasta kotipiiristä ja yhteiskunnan naurettavista sekoiluista ihan hengästykseen asti huumoria viljellen. Jokaisella on oma tyylinsä, myös pakinoitsijalla ja huomasin piankin, että kirjailija puhuu paljon järkeä, josta jokaisella on opittavaa.

Tuikka kertoilee ironisesti aurinkoisen perheloman koettelemuksista, aikuistumisen ihmeestä ennen ja nyt, naisten kellistyksestä tunteista puhumalla, isorintaisista naisista paratiisisaarella, omasta tyttärestään ja isän roolista, kilpaurheilun joutavuudesta lapsille, kaukaloväkivallasta jääkiekossa, opiskelun joutavuudesta, suomalaisurheilusta ennen ja nyt, jne…

Kirja on todella hauska ja oivaltava. Juttuja on varmaan kiva nautiskella vaikka kerran viikossa lehdestä ja koukuttua Tuikan tyyliin. Kirjan kokoisena koosteena ne jo vähän tuntuvat väsyttäviltäkin niinkuin entisen lähiöhumoristin jutut kahvimukin ääressä Nesteen huoltamolla. Mutta kas, siihen vaivaan löytyy keino. Huoltamolla pitää sanoa, että pitää tästä lähteä kuntosalille ja Tuikan lukija voi koukkuun jouduttuaan palata asiaan seuraavana päivänä. Niinpä takakansi kolahti minullakin, vanhalla miehellä, yllättävän nopeasti ja ajattelin, että tuollainen tuikka olisi kyllä lahja minkä tahansa huoltamon kahvion ukkoringissä.

Jouko Varonen

 

 

 

Kaita polku, Rauli Badding Somerjoen tarina, Siltala-kustannus 2018

Haikea juttu

Rauli Baddingin taival

Jukka Rajala: Kaita polku, Rauli Badding Somerjoen tarina, Siltala- kustannus 2018

Rauli Badding oli herkkä mies. Hän tykkäsi kirjastoista, hauskoista runoriimeistä, oivaltavista vitseistä, luovista ihmisistä, luonnosta, kotiseudun maisemista ja tietysti musiikista. Baddingin ura kulki kuoppaista tietä, kuten monella muullakin tähtiartistilla. Kun Rauli tapasi lopullisen naisystävänsä Paulan, oli nainen juuri pyyhkinyt nenäänsä parimetriseen kaistaleeseen vessapaperia. Vuoropuhelu, ja ihastuminen, alkoivat siitä kun Rauli tuumi Paulalle: – Anteeksi, neidiltä putosi nenäliina.

Somerjoen uran kannustajina toimivat mm. M.A. Numminen, Agents, Kristian, Antero Jakoila, monet taustayhtyeet ja musiikin ammattilaiset joita oli suursuosikilla useita.

Kirja voisi olla ”se tavallinen tarina” jos ei tietäisi Raulin erikoislaatua ja herkkyyttä. Somerjoki ei ollut rahan perään. Hän nautti elämästä, putosi välillä epäsuosioon, kun unohti keikoilta ”Fiilaten ja höyläten” – biisin. Oli tietysti monia muitakin syitä. Mutta paluu oli sitten sitä mahtavampi.

Viinaan ja sairauksiin yhdistetty elämä joutui lopulta viimeiseen kierteeseen. Tarina muistutti loppuvaiheeltaan mestari Olavi Virran tilannetta. Raulilla oli kumippaninaan ja suojelijanaan elämäntoveri Paula, joka kohulehtien mukaan läksi hakemaan Raulille lisää kaljaa, mutta todellisuudessa hakikin ruoka-annoksen ravintolasta. Palattuaan hän ei voinut muuta kuin kutsua ambulanssin.

Kirja sisältää paljon anekdootteja ja uutta tietoa Baddingin muusikkourasta ja elämäntaipaleesta. Sehän piti tietysti lukea tarkkaan ja samalla oli laitettava tabletti soittamaan Baddingin parhaita. Harvoin saa luettavakseen näin koskettavaa elämänkertaa. Yleensä julkkisten elämänkerroissa ohitetaan paljon ja vesitetään vielä enemmän, niin että jäljellä jää vain mielenkiinnoton ja ylistävä kokonaisuus fanikuvien kera.

Tämä kirja ei ole sellainen. Se porautuu Baddingin sieluun täydellä intensiteetillä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Chewie pelastaa porgit, Sanoma Media Finland

Johdatus Star Warsiin

Lempeä satu pienille

Disney: Chevie pelastaa porgit, alkuteos Star Wars: Cewie And The Porgs ( Kevin Shinick/ Fiona Hsich) Sanoma Media Finland 2018

Kulttitarinaa aletaan kääntää pienten lasten kielelle. Tässä kirjassa esiintyy perusystävällisiä Porgeja, jotka ovat asuttaneet kaukaisen planeetan. Porgit ovat elelleet planeetallaan kuin herran kukkarossa. Niiden pesimäpaikkoja ei ole kukaan koskaan uhannut. Tai siis pian on, kun Millenium Falcon laskeutuu planeetan pinnalle ja sieltä marssii esille kaksi henkilöä, joista toinen on turkin peitossa ja toinen on tyttö, joka näköjään on kaksikon pomo.

Kirjassa vilahtelevat nimet ja tapahtumat, jotka vievät lukijan Star Warsin klassiseen maailmaan. Teksteissä on ehkä liikaakin viittauksia em. tarinaan ja henkilöihin. Lapset oletettavasti kiinnostuvat tällaisesta jutusta, ovathan heidän vanhempansa olleet myös lätkässä Star Wars – mielikuvitusseikkailuun.

No jutun juoni on siinä, että avaruusalus rikkoo laskeutuessaan porgien ruokavaraston käyttökelvottomaksi ja Chewien pitää käyttää Millenium Falconin luotaimia löytääkseen sopivan kalaisan lammen planeetan pinnalta. Pikkujännitteitä riittää tarinassa, joka kuitenkin etenee lapsille sopivasti, vähemmillä vihamielisyyksillä.

Tähtien sodan tarinoissa oletettavasti riittää aineistoa vaikka kymmeniin kuvakirjoihin, joten oivallus on kustannuspoliittisestikin nerokas. Kun perustarinaa varioidaan ja siihen lisätään uusia mausteita ja kuvallisia kikkoja, niin juttu saa uudet siivet alleen.

Tietysti on hyvä, että aihetta hyödynnetään pala kerrallaan ja lapsenomaisesti. Kenties lapset sitten innostuvat kasvettuaan tutustumaan koko kertomukseen.

Disney-tuotannolla on kiva tapa viritellä tuttujen klassikkosatujen teemoja ja juonia, kuitenkaan puuttumatta itse tarinan perusrakenteeseen. Teksti on tässä kirjassa sopivaa pienimmillekin, jos nyt Chewien pörröinen hahmo ei saa huulta väpättämään. Niinpä onkin parasta lukea kirjaa vanhemman kanssa.

Jouko Varonen

 

 

Boucq/Jodorowsky: Bouncer, osa 5, Susinaaraiden saalis, Jalava-kustannus 2018

Tyylikästä kuvakieltä

Mestarin sarjakuvaa

Boucq/Jodorowsky: Bouncer, Osa 5 – susinaaraiden saalis

Eipä päästä helpolla perussovinnaista lukijaa tämä maineikkaan Jodorowskyn albumi. Verta, suolenpätkiä ja paljon vielä inhottavampaa.

Homman nimi on sellainen, että intiaanien viimeisten asuinalueiden raiskaajat saavat ansionsa mukaan, kun Bouncer ystävineen pistää tuulemaan. Vahinko vain että Bouncerille rakas nainen, joka tykkää väkivaltaisesta rakastelusta, on päättänyt tappaa Bouncerin intiaani-isän, kun taas Bouncer suojelee rakasta isäänsä kuin silmäterää, mutta on silti lätkässä tappajanaiseen ja myös toiseen vähemmän brutaaliin tapaukseen.

Siinäpä sitä on jutun juurta tällaiselle albumille, jota joku voi vaikka pitää korkeakulturellina taiteena. Itse, niinkuin sanoin, en paljon arvosta väkivaltaviihdettä, oikeammin en pätkän vertaa. Väkivaltaa tulvii nykyisin joka tuutista ja vaikka monet fanit vannovat Jodorowskyn nimeen, sanoisin että jokainen väkivaltaa levittävä julkaisu olisi nyky-yhteiskunnassa laitettava kirjaroviolle kirkon eteen.

On tietysti semmoinenkin käsite kuin väkivallan kauneus. Itse olin Hemingway-fani nuorena ja yritin änkyttää että hänen tekstinsä ei ole rumaa, vaan välittää väkivallan kauneutta, joka on eri asia kuin väkivalta.

Jos käsittelen albumia muuten kuin väkivallan kannalta, niin se etenee vähin ja vaikuttavin tekstein kuin konsanaan Aki Kaurismäen filmit. Kuvakieli on myös lähtöisin mestarin kynästä. Helppolukuisuus on etu tälle koosteelle. Vaikuttava kokemus on kerrassaan tämä albumi, jossa kosto on suloista ja paha saa palkkansa. Asetelma on tietysti tuttu. Viimeinen intiaani kostaa leegiolle herroja, jotka rakensivat kaupunkeja ja rautateitä intiaanien asuinmaille. Samaa maata on hänen poikansa Bouncer. Rakkausjuonnekin on albumissa melkoinen. Toinen naisista tykkää rajusta rakkaudesta ja toinen on sovinnaisempaa sorttia. Jodorowskyn ystävät ovat taas saaneet teoksen, joka ”hipoo neroutta”.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Valheiden helminauha, Teos-kustannus

Kenellä on puhtaita jauhoja pussissaan?

Oikeuskin suojelee itseään

Matts Dumell: Valheiden helminauha, Teos-kustannus 2018

Kun puhutaan todella vaikeista jutuista, joutuu kirjan päähenkilön mukaan oikeuskin suojelemaan itseään. Päähenkilön idänkaupan kuviot ja kiinteistökaupat poikivat jutun, jossa aluksi rapsautetaan vuosien ehdottomat tuomiot, jotka sitten lievennetään ehdonalaisiksi. En ole asiantuntija, kuten Dumell, joka on monialainen toimittaja ja tutustunut lähdeaineistoon. Dumell on saanut myös mediajulkisuutta tekemisillään. Häneltä on ilmestynyt noin viisikymmentä dokumenttielokuvaa ja useita kirjoja.

Voi vain kuvitella, millaisia paperipinoja on kirjoitettu oikeuskäsittelyistä esim. keisari Aarnion tapauksessa. Tämän kirjan päähenkilö on aloittanut idänkaupasta ja hänelle on tietysti kertynyt vihamiehiä ja ystäviä. Kiinteistökauppa, joka ei oikeuden mielestä ollut laillinen, mustasi hänen perheensä maineen, vaikka tuomio muuttuikin ehdollisesta ehdonalaiseksi.

Jutun yhteydessä vilahtaa esille myös julkisuutta saanut Win Capita Kailajärvineen. Loppuidylli potretteineen osoittaa, että päähenkilö on saanut asiat hoidettua ja ne, joilla ei ole puhtaita jauhoja pussissa ovat saaneet ansioidensa mukaan.

Ei tämä kirja kuuluisi erityisesti kaunokirjallisuuden piiriin. Paremminkin jutussa on niin monta mutkaa, että ei siitä saisi kunnon dekkariakaan, vaikka jossakin vaiheessa vilahtaa jo väkivallalla pelottelu rahojen perimiskeinona.

Kirjan päähenkilö, liikemies Tuomo Partanen on ollut monessa mukana, mutta bisnesmiehen kuviot eivät oikeuta syyllistämään vaikka moni niin haluaisi. Isäni antoi itselleni elämänohjeeksi, että pitää olla suora ja sanansa takana on pysyttävä. Samantapaisia ohjeita lienee annettu lapsuudessa myös Partaselle, jonka kuvioissa sadat tuhannet ja miljoonat vilahtelevat kuin pikkurahat.

Dumell ottaa selvää, kenellä on puhtaita jauhoja pussissa ja voiko oikeuslaitoskin toimia virheellisesti. Kirjaan tuli tutustuttua ja muisteltua sekin, että jo pienissäkin ympyröissä, jopa opettajan toimessani sain tutustua rehtorimafian väärinkäytöksiin. Jos joku ymmärtämättömyyttään puhui ohi suunsa esim. rehtorin henkisestä ja fyysisestä väkivallasta jopa lapsia kohtaan, niin siinä koulutoimenjohtajan ja rehtoreiden rinki  alkoi tehdä kaverista entistä opettajaa. Ei auttanut sanoa, että minähän olin lasten puolella.

Jouko Varonen

 

Luovuuden idea, Gaudeamus kustannus

Luovuudesta puhuminen on tärkeää

Luovuuden ja innovoinnin salat

Nando Malmelin/Petro Poutanen: Luovuuden idea, Gaudeamus-kustannus 2018

Tältä kirjalta odotin käytännön esimerkkejä luovuuden toteuttamisesta, mutta ikävä kyllä, asialla taisivat olla tekijät, joille luovuus liikkuu tuolla kapulakielen, gradutöiden ja tohtorinväitteiden teoreettisella tasolla.

Itse olen opettajana ja vararehtorina opettanut lapsille luovuutta jo 70 – luvulla. Pidin useita iltapäiväkerhoja, mm. ”luovan toiminnan kerhoa”, joiden yleisömenestys oli valtava. Joskus pieneen luokkaan oli ahtautunut yli sata oppilasta. Teimme askarteluja, retkeilimme luonnossa, annoin pianotunteja, piirsimme, kirjoittelimme maakuntalehtiin, jopa radioon.

Koulutoimenjohtajana oli lakimies, joka ymmärsi vain rahan päälle, niinpä kerhot lopetettiin, kuten myös oppimateriaalikeskus, joka oli luovan toiminnan paikka.

Mutta asiaan. Tämän teoksen ensimmäisessa luvussa tarkastellaan mm. sitä mitä luovuus on ja miten luovuus on ymmärretty. Perehdytään erilaisiin tapoihin lähestyä luovuuden käsitettä ja ilmiötä.

Itse olisin kapulakielen lisäksi toivonut semmoisia lähestymistapoja, kuten juttujen kirjoittelu elämän ilmiöistä, lintukiikarin käyttö, jäkälä- ja sammalretkien toteuttaminen, pianonsoiton alkeisopetus, laulujen sanoittaminen ja säveltäminen, riimirunojen ja vapaamuotoisten tekeminen, jne…

Toisessa luvussa tarkastellaan sitä mitä luovuudesta tiedetään ja millaista ymmärrystä luovuudesta tulevaisuudessa tarvitsemme. Analysoidaan luovuuden tutkimuksen koulukuntia jne…

Itse olisin analysoinyt luokka-akvaarion hankkimista kiireellisenä opettajan omalla rahoituksella ja mitkä ovat kalojen ruokinta-ajat, pidetäänkö Heurekan matkaa tärkeänä, tehdäänkön malmikivien keruuretki heti vai huomenna, tutustutaanko vesilintujen elämään aamulla vai keskipäivällä, pidetäänkö lasten pianokonsertti koulun myyjäistapahtuman aikana, vai ihan muuten vain, tulevatko lapset seurakunnan kirjoituskerhoon, kun rehtorit ja koulutoimenjohtaja ovat kieltäneet kerhot kouluissa toistaiseksi.

Teoriat ovat asia sikseen. Niiden avulla tehdään tohtoreita ja maistereita. Kaikki kunnia kirjan tekijöille. Semmoisia kirjoja kaivattaisiin, joissa lähestyttäisiin luovuuden ruohonjuuritasoa.

Monesta oppilaastani tuli kirjailijoita ja luovia innovoijia, Kaukaan tehtaiden kirjailija-johtajia, Euroopassa rankattuja taiteilijoita, suomalaisen elokuvan päätähtiä, lauluntekijä-huippuartisteja, jne… . Tällaiset kapulakieliset kirjat he laittaisivat ö-mappiin, haukottelisivat jos niitä heille luettaisiin.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Reijo Taipale, Elämän parketeilla, 48 levytystä, Valitut Palat

Tutun turvallinen Taipale

Mestarin parhaat paketissa

Reijo Taipale, Elämän parketeilla, 48 levytystä matkan varrelta, Valitut Palat 2018

Satumaa, Aila, Tähdet meren yllä, Monika Monika Monika, Satu ruskeista silmistä, Vanhan vaahteran laulu, Ethän minua unoita, Hopeinen kuu, Niittykukaset, Elämän parketeilla, Odotin pitkän illan, Ruusu joka vuodesta, Kun pappa rokkaa ja mitä niitä onkaan. Kaikki on koottu tähän boxiin, joka taatusti viehättää niitä, joille rap-musiikki ei istu alkuunkaan. Itse kuulun Taipaleen musiikin ystäviin.

Muistan miten lapsena kitkin ja harvensin mittaamattoman suurta lanttupeltoaarniota aamusta iltaan ja vielä oli pellon laidalla vaunussa pikkuveli kitisemässä. Mitä enemmän pikkuveli äänteli, sitä suuremmalla volyymilla lauloin tulemaan nuoren Reijo Taipaleen levyttämää Satumaata. En ollut tietysti niiden armoitettujen joukossa, jolle olisi auennut ura iskelmälaulajana, vaikka naapurin pirtsakka tyttö Katri Helena onnistuikin.

Reijo Taipaleen ääni ja olemus on ollut kautta vuosien tanssilattialla tutun turvallinen elämys. Hänen laulunsa tahtiin on painuttu kretonkia vasten ja lauluja tulee nykyisin kuunneltua usein ja pyörähdeltyä joskus vaimon kanssa pirtin permannolla.

Itse suuntauduin lopulta kirjailijan uralle, koska pokka ei pitänyt esiintymistä, vaikka ääni olisi ollut kuulemma tosi hyvä.

Reijo Taipale ( s. 1940 Miehikkälässä) syntyi Taipaleiden kymmenlapsiseen perheeseen ja koki surun jo 3 – vuotiaana isän kuollessa. Taipaleen idoli laulamisessa oli, kuinkas muuten, Olavi Virta. Laulaminen alkoi 12-vuotiaana ja komea nuorukainen osallistui voittoisasti useisiin laulukilpailuihin. Helsinkiin muutettuaan hän sai Jaakko Salolta ( Scandia-musiikki) levytyssopimuksen ja pian soi Satumaa joka kodissa.

Keikoilla Taipale on virittänyt Satumaata jo yli 6000 kertaa. Levy on todella unohtumaton kokonaisuus, jota kuunnellessa tuntee arvonsa 50-luvulla syntyneenä vanhan iskelmämusiikin ihailijana. Taipaleen musiikin myötä tulevat mieleen myös hänen monet aikalaisensa, joiden esityksissä oli sitä jotakin.

Reiskalle toivon vielä monia antoisia keikkavuosia!

Jouko Varonen