Juha Mäntylä/Harri István Mäki, Tonnelot ja vuodenajat, Lector Kustannus

Tonnelot ja jättiläiset

Kivoja fantasioita lapsille

Juha Mäntylä/Harri István Mäki: Tonnelot ja vuodenajat, Lector Kustannus 2019

Harri Isván Mäen (kuvittaja) tunnen ennestään. Viestejä on vaihdettu ja neuvoja jaeltu. Jospa vaikka tämä tonneloteema alkaisi nostaa Mäen kuvitusta plaaniin, etenkin kun Juha Mäntylä tekee parhaansa tekstinikkarina.

– Tuolla ulkona on suuret jäljet, poika selosti ja näytti käsillään. Poika venytti kädet lähes niin etäälle toisistaan kuin vain sai. Tonnelo oli hetken aikaa hiljaa ja katsoi vierelleen tulleita muita Tonneloita. Ne katsoivat päätään pyöritellen toisiaan ja supattelivat jotain , kunnes taka-alalla oleva tonnelo sanoi rauhallisesti:

– Se on palannut.

Ihan sopivan jännitteistä kerrontaa suoltaa Mäntylä lapsille. On jättiläisiä joita Tonnelot pelkäävät, on itkevä keiju, joka ei pysty enää lentämään, ovat luonnonvoimat, joita vastaan tarvitaan apua, myös peikkoja, jotka häiritsevät päähenkilöitten omenamässäjäisiä.

Että mitä. Harri István varioi jo kohtalaisesti kuvakieltään, joskin nuo pölypunkki-tonnelot ovat puolituttuja jostakin toisesta, vieläkin kysytymmästä kirjasta. Tarvittaisiin luovuuden lentoa ja hurttia huumoria. Mutta kirjan tekijät voivat sanoa kriitikonrentulle, että saahan niitä pyydellä.

Jotain tällaista tarkoitin, kun Ehdotin Harri-Istvánille oman sarjakuvaperheen perustamista, malliin Ankkalinnan väki. Siihen suuntaan ollaan tietysti menossa ja lapset oletettavasti tykkäävät näistä jännitteistä jotka päättyvät loppuidyliin niinkuin hyvissä satukirjoissa on tapana. Yleensähän hyvä-paha asetelma on käytetyin ja varmin kikka niin saduissa kuin muissakin viihteellisissä tai vähemmän viihteellisissä kirjoissa.

Sitähän aikuiset odottavat dekkareilta ja lapset lastenkirjoilta. Harri Istvánille olisi mielessäni vinkki:

  – Unohda jo nuo ainaiset pölypeikot ja käyttele mielikuvitustasi ja ideoitasi, joita sinulla on niin että alimmat happanevat.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Ilkka Remes, Kremlin nyrkki, WSOY 2019

Kremlin luuvitonen

Ilkka Remeksen kiinnostavaa paranoiaa

Ilkka Remes: Kremlin nyrkki, WSOY 2019

Juttelin ylemmän sotilashenkilön kanssa. Hän on armoitettu ilkkaremes-fani. Muistin, että sotilaskoulutuksessakin pyritään neuvoaan nuoria miehiä taistelemaan oletettavaa maahantunkeutujaa vastaan, eikä jää arvailun varaa, mikä se oletettu vihollinen on.

Mm. siitä olen yhtä mieltä Ilkan kanssa, että toden tullen Ruotsi linnottautuu puolueettomana turvaan Suomen selän taa ja Eu sekä Nato spekuloivat asialla, siis sillä, että Suomeen on hyökätty Venäjältä. Nämä viimemainitut pysyvät visusti spekulointiasteella, mutta apua ei heiltä heru toden tullen.

No Remeksen uusimmassa taas venakot hyökkäävät Suomen kimppuun ja tietysti mukana ovat ajan mukaisesti tappavat drone-armeijat, Venäjän häirintä niin, että Hornetit jäävät toimintakyvyttöminä halliin, monipuolinen nykyaikainen sodankäynti kaikessa karmeudessaan.

Kyllä Remes taas stimuloi railakkaasti suomalaisten paranoidisia ajatuksia ”rakkaan ystävämme” itänaapurin suhteen. Jos hommaa lukee iltalukemiseksi, niin yöunet jäävät vähäisiksi. Kukaties pihalle laskeutuu milloin hyvänsä tappava drone-pommi, tai suomalaisten edessä on joukko iivanoita, jotka eivät enää käytä kalashnikoveja, vaan eliminoivat suomen armeijankin puu-ukoiksi muutamassa minuutissa. Jos hallitus yrittää pistää kampoihin, niin kohtapa se on jumissa, kun veli-venäläinen estää tämmöiset ajatukset uhkaamalla tuhota Helsingin kivikauteen.

Niinhän se on, että jos Remeksen kauhukuviin uskoo, niin on parasta jättää armeija varustamatta ja odottaa valkoisen lipun kanssa vaimon ja lapsien ottajaa ihan suosiolla. Remeksellä on miljoonia lukijoita. Hän kirjoittaa ns. raskasta viihdettä joka perustuu venäjä-ennakkoluuloihin. Mukaan mahtuu myös ilmastonsuojeluhysterian analyysia. Sehän on kuulemma keino lamauttaa länsimaiden itsenäinen ajattelu.

Jospa sitä kävisi nukkumaan kun kello jo tikkaa pikkutunteja. Ymmärrän kyllä, että venäjäviha on syvällä suomalaisissa. Varuillaan pitää olla. Auttajia ei tosipaikassa löydy. Remeksellä on oiva markkinarako.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Haruki Murakami, Tanssi tanssi tanssi, Tammi 2019

Murakami viihdyttää ja koskettaa

Taas täyslaidallinen Murakamin ystäville

Haruki Murakami: Tanssi tanssi tanssi, suom. Antti Valkama, Tammi 2019

Eipä ole tullut Murakamin teoksista huumaannuttua tuotannon alkupuolen ihania lukuunottamatta. Toki olen niitä kahlannut läpi ja nauttinut ylivertaisesta tunnelmien luonnista ja tyylistä, jonka vain Haruki osaa. Norwegian Woodista muodostui minulle kulttikirja ja sain monet ystäväni Murakami – faneiksi sen avulla.

Viimeistään onnistuneen elokuvasovelluksen jälkeen näytti siltä, että nyt se nobel-voitto tärähtää Harukille. Mutta eipä ole tullut sitä päivää että nappaisi, vaikka olen riemuinnut joka vuosi, kun arvaillaan suosikeita ja kirjailija löytyy listalta kärjen tuntumasta.

Ehkä Murakami alkaa hajottaa teemojaan liikaa uusimmissaan. Löytyy erikoisia ystävyyksiä mielen guruista vanhimman ammatin harjoittajiin, napsahtavat dekkaritehot murhineen päälle, lennetään mielen syvimmissä sokkeloissa kuin konsanaan scifi tunneleissa, jne jne…

Mutta Murakamin ylivertainen tyylittely ihmistuntijana ja vain hänen tapansa kartoittaa mielen liikahduksia, ne ovat todellista helminauhaa, aidon kuultavan helmiäisen hohtoista.

Että mitä. Murakamin pitäisi ottaa harppaus taaksepäin. Pelkistää kerronnan ulkoisia puitteita, vähentää henkilöskaalaa, pyrkiä tulkitsemaan vain muutamien ihmisten sielunelämän sokkeloita, kauniisti, jäljittelemättömästi. En ikinä unohda ihmissuhteissaan selkeän Norwegian Woodin maailmaa. Liu´uin siihen sisään kuin huippujäätanssijat laatumusiikin kuvioihin.

Kyllä Murakanin järkäleissä on runsaasti entistä oman itsensä etsintää, mutta hengästykseen asti elementtejä aina tajunnanvirrasta selkeisiin murhamysteeri-asetelmiin.

Ihme ja nero Haruki on kaikesta huolimatta. Hänelle on käynyt ”vanhat”. Suosion, kuuluisuuden ja maineen aalloissa on unohtunut se tärkein, pelkistäminen ja yksinkertainen ihmiselämän kauneus, sekä tunnenyanssien hipaisevan tyylikäs tavoittaminen. Mutta eipä hätää. Yksikin lause Murakamilta nostaa kriitikkoressukan arjen yläpuolelle, sfääreihin niin sanoakseni.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Marssivat mursut, Lector Kustannus

Marsujen salaisuus

Kiva luku- ja katselukirja pienimmille

Kristina Ruder/Jana Valge: Marssivat mursut, Lector Kustannus 2019

Mursuiksi itseään nimittävät karvapallot elelivät meren syvyydessä ja näkivät huikeuta maisemia sekä kivoja ystäviä. Merihevoseen tutustuttiin lähemminkin ja tietysti myös värikkäisiin kaloihin huumaavalla koralliriutalla.

Valkohai katseli kaukaa kaveruksia muttei moisten vuoksi viitsinyt vaivautua. Kilpikonna uiskenteli laiskasti ohi.

Olipa tosiaan ihana vedenalainen valtakunta. Joskus aiemmin nämä karvapallot olivat meripoikien lemmikkejä, ja elelivät nyt merellisellä saarella. Lapset juoksivat heitä katsomaan ja ihastuivat ikihyviksi. Mursuille syntyi liuta poikasia. Niin sai alkunsa marsujen sukupuu. Siitäpä alkoi lemmikki-marsujen tarina ja monet miljoonat lapset tulivat onnellisiksi.

Kivan jutun on Ruder punonut. Siinä on esitetty myös ihmissuvun ekologista historiaa. Kaikki alkaa merestä ja sitä rataa. Valgen kuvitus on myös herttaista. Näyttävät angoramarsuilta nämä karvapallot.

Tykkäsin kirjailijan tyylistä. Hän punoo mukavan kokonaisuuden, jossa tietysti on myös Disney-efektejä niistä filmatuista merenalaiskirjoista. Riutoilla kun odottaa sukeltajiakin kokonaan uusi ihana maailma ja lapset ovat näistä aihepiireistä täpinöissään.

Jäänpä ihan odottelemaan uutta luettavaa taitavilta kirjantekijöiltä. Pikkulapset oletettavasti ihastuvat ikihyviksi, kun marsut ovat lemmikkeinä sieltä kivoimmasta päästä. Mursu-nimi viittaa kyllä semmoiseen lemmikkiin, jota en ottaisi olohuoneeseeni. Ainakin rouvasvieraat saattaisivat pysytellä loitolla luotani. Ehkä sanaleikki on kuitenkin otettu mukaan vain kivan riimikikan vuoksi – tai mene ja tiedä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Kari Lumikero, Uutismies, Tammi 2019

Kun Pekka Tiilikainen sai viimeisen Gin Tonicin

Juttumies paiskoo herkullisia anekdootteja

Kari Lumikero: Uutismies, Tammi Kustannus 2019

Kari Lumikero, toimittaja ja armoitettu juttumies, on nähnyt taipaleellaan kaikkea, aina Serbian sotarikollisten todellisuudesta Lordin euroviisuvoittoon. Lapsuudesta ja nuoruudestakin tulee tarinaa ihan hengästykseen asti. Mutta minä tykkään juttumiehistä ja vietin unohtumattomia hetkiä tämän kirjan parissa.

Journalisti Unto Miettinen kuulemma kuskasi viimeisen gin tonicin selostajagurulle Pekka Tiilikaiselle sairaalan sänkyyn. Kun pullotuliainen takavarikoitiin dominoivan hoiturin toimesta, niin Miettinenpä kuljetti paukun takkinsa sisällä ja Pekka siemaisi sen juuri parahiksi ennenkuin edellämainittu hoitajakauhistus ehti sabotoimaan hyvän asian.

Turkin Izmitissä Lumikero oli näkemässä, miten pelastusmiehet etsivät väkeä talojen raunioista. Sortuneiden rakennusten alla oli ilmataskuja ja niissä eläviä ihmisiä. Mutta kaikkeen eivät pelastajien resurssit riittäneet ja muutaman päivän päästä laskeutui paikalle kuolemanhiljaisuus.

Ylen Uutiset olivat telkussa Lumikeron aikaan melkoisen totista meininkiä, mutta MTV:lle pääsi kirjoittaja tekemään muutaman loppukevennyksen. Niinpä ruotsalainen suomalaismetsissä asuva Carsten lemmikkikrokotiileineen oli melkoisen kiva kohde. Ihan piti postiluukusta vilkaista, että millä päällä nälässä pidetty kroko on, ennenkuin ovi avattiin. Hirviön jalat vain sutivat muovimatolla, kun se ryntäsi kohti. Onneksi Carsten ehti lepyttää sen kalanpaloilla ja Lumikeroa ei kutsuttu vielä Yläkerran Ukon ykköstoimittajaksi.

Lumikerolla on jutuissaan mukavan humoristinen ote. Kirja onkin lukijalle todellinen namipala, vaikka joskus liikutaan tosi vaikeissa paikoissa, joissa tulee paremminkin tippa silmään kuin ilonpilke.

Lumikero kuuluu toimittajiemme guruihin ja hänellä riittäisi meheviä anekdootteja vaikka trilogiaksi asti, jos ei enemmän. Arvelin minä, toimittaja ja kriitikon renttu, että kun pääsisi joskus tuommoisen miehen kanssa joskus kumoamaan pari-kolme gintonicia. Se oli ennen minunkin lempijuomani ja huulenheitto lempilajini. Nykyisin juomana on vain Valion sininen maito, kahvi tai pelkkä huuberi, mutta jutut, ne onnistuvat.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Oikeus tietoon, Informaatio-oikeuden perusteet, Edita Kustannus 2019

Informaatio-oikeuden perusteet

Yhteiskunta rakentuu tiedon varaan

Tomi Voutilainen: Oikeus tietoon, Informaatio-oikeuden perusteet, Edita Kustannus 2019

Informaatio-oikeus on kehittyvä oikeudenala julkisoikeuden ja yksityisoikeuden välimaastossa, vaikka tietojenkäsittely ja tieto itsessään ovatkin aina olleet osa oikeutta ja oikeusjärjestystä. Informaation ja sen käsittelyn sääntely on kuitekin kokenut uudistuksia viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, kun tietojenkäsittelymahdollisuudet ja tietojen kerääminen ovat tehostuneet tietoteknologian kehittyessä ja erilaisten tietovarastojen käytön lisääntyessä.”

Onpas todella muhkea tietopaketti, jossa on käsitelty sekä alan entinen lainsäädäntö, että uuden uutukaiset muutokset, jotka vapauttavat tietojen käsittelyä, silloin kun se on tärkeää asianomaisen kannalta tai esim. muiden tahojen oikeusturvan ollessa kyseessä.

Suomen kansalaisella on tietysti tiettyjä perusoikeuksia jotka kohdistuvat hänen henkilökohtaisiin tietoihinsa. Niinpä ei pidä suin päin antaa edes terveysviranomaisille oikeutta tietojen tallentamiseen tiedostoihinsa. Henkilökohtaiset tiedot kun ovat salaisuuksia, vaikka niitä helposti rekisteröitäisiin esim. terveydenhuollon piirissä ”ihan vain ohimennen”.

Henkilökohtaisen tiedon luovuttaminen on aina vaarallista niin pankki- ja terveysasioissa kuin sosiaalisessa mediassa. No, onneksi terveysalalla on vankka salassapitosuoja henkilön sairauksiin liittyvissä asioissa.

Mutta asiaan. Kirja on todellinen järkäle ja sen kokoaminen on vaatinut rankkaa työtä myös kirjoittajan avustajilta, ei vähiten kotiväeltä. Voutilainen on Itä-Suomen Yliopiston proffa joka suosittelee tuoretta kirjaansa mm. lakiopiskelijoille. Teksti ei ole mitään selkolukuista, vaan viisisataaviisikymmentä  sivua pienifonttista, tiukkaan sullottua materiaalia.

Onnittelen Voutilaista mahtavan materiaalin saattamisesta painettavan kirjan asuun. Moni olisi väsynyt moisella työssä. Mutta onneksi nykytekniikka auttelee mm. tiedonkäsittelyn mahdollisuuksilla.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Kari Tapio, Ainut maailmassa, 44 laulua rakkaudesta, Valitut Palat Kustannus

Kari Tapion ihanat

Jos voit, tule luo ja muita hempeitä

Kari Tapio: Ainut maailmassa, 44 laulua rakkaudesta,

tupla CD, Valitut Palat 2019

Tanssi loppuun rakkauden, Etkö uskalla mua rakastaa, Sinun silmiesi tähden, Amado mio, Kenties, kenties, kenties, Jos minuutin saan ajastasi, Elämältä kaiken sain, Kuin taivaisiin, Sinut tulen aina muistamaan, jne…

Kari Tapion repertuaari on laaja. Suomen parhaaksi kantrilaulajaksi mainitulla artistilla on lauluissaan mukana myös uskonnollista eetosta ja isänmaallisuuden tuntoja, puhumattakaan tanssittavista rakkausbiiseistä.

Tämä levy kahden cd:n kooste kääntää katseen myös laulajan vähemmän tunnettuun puoleen. Jokaisella laulajalla kun on tuotantoa, joka jää vähän varjoon, vaikka Tapion jokainen laulu oli varmaan melkoisen odotettu hitti, varsinkin ikääntyneempänä.

Tuli istuttua laulajan konsertissa, kun hän viritteli jouluteemaan ja kirkkoon sopivaa materiaalia. Hyvin mies selviytyi urakastaan, vaikka joskus piti antaa vuoro orkesterille, joka tempaisi railakkaan joulupotpurin. Lätiessä tuli vielä tavaramerkki, ”lippaan” vedetty käsi ja lausahdus ”Kari kiittää”. Enpä tiennyt, että kiitos jäi viimeiseksi lajiaan, ainakin itselleni osoitetuista.

Kuuntelin 44-laulun kokoelmaa mielenkiinnolla ja ajattelin, että tosi upeaa materiaalia on kerätty kuultavaksi. Kaikkia biisejä en muistanut edes kuulleeni, vaikka hyllyssäni jököttää toistakymmentä Tapion albumia ja toinen mokoma kokoomalevyjä.

Kun Tapio veti kirkossa osuutensa melkoisella arvokkuudella, muistui mieleen myös kirkkokonserteissaan vitsaileva Eikka Grön. Karilla olisi varmaan anekdootteja riittänyt, mutta hän luotti karismaattiseen laulunlahjaansa. Niinpä kerrankin, kun Tapio oli keikalla Tohmajärvellä, jossakin susirajalla ja paikkakunnan oma orkesteri viritteli taustoja, tuli artisti maininneeksi basistille, että fuskua on sun soitossa. Johon basisti, että kun mie sitasin aamulla basson katkenneen kielen solmuun, niin pahalaisen solmu ei oikein pidä.

Että mitä. Näitä rakkauslauluja kansa janoaa, sillä suomalaisen paras lääke jokaiseen vaivaan on läheisyyden lämpö. Rakkaudesta kun kuulemma se entinen hevonenkin hirnui.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen.

 

 

 

 

 

 

 

Sampo Kaulanen, Suomen sympaattisin kauppias, WSOY 2019

Nerohan se Sampo on

Viidakon keskeltä julkisuuteen

Riku Siivonen: Sampo Kaulanen: Suomen (hulluin) sympaattisin kauppias, WSOY 2019

Kaulanen ponnahti kansan tietoisuuteen jostakin television viidakkojutusta, jossa paras sai 30 000 €. Niissä sitä juonitellaan ja saadaan toiset henkilökohtaisen ratkaisun partaalle, mutta Sampo selvisi voittajana, vaikka hänelläkin oli jo humeetti tiukoilla Kalle Päätaloa lainatakseni.

Kirja on lukijaystävällinen ja lukujen alussa annetaan selonteko niiden sisällöstä. Niinpä käsitellyiksi tulee myös Sampon innovatiivinen luonne, joka keksii varsinkin luontoa suojelevia ratkaisuja kauppahallissa, joka on niitä Suomen kärkipään mahtimyymälöitä. Samoja kikkoja, mm. Sampon ja Vaimonsa yhteisestä tv-sarjasta on käyttänyt myös Vesa Keskinen Tuurin kesäapulaisten kanssa.

Heittäytymistä tarvitaan nykyisessä yhteiskunnassa, varsinkin jos aikoo yrittäjäksi. Sampoa nimitellään luonteenlaatunsa vuoksi adhd – tapaukseksi, mutta semmoisiahan ne kaikki nerot ja kansan rakastamat persoonat yleensä ovat. Kaulanen onkin sitä positiivisessa mielessä. Hän osaa kyllä pitää kauppabisnekset tiukasti hallussaan. Joskus humeetin ollessa heikoimmillaan, mies tekee hullujakin kauppoja ihan päähänpistosta, mutta yleensä kauppa käy ja ihmiset rakastavat omaa kylähulluaan, tai koko Suomen kansa rakastaa.

Että mitä. Kiva kirja kivasta miehestä. Tuommoisen jätkän kanssa olisi kiva rupatella, mutta saattaa olla että mies olisi varsin kysytty ja kriitikonrenttu jäisi ölön osalle jopa nimmaripyyntöineenkin.

Luin kirjaa mielenkiinnolla. Totesin tietysti, että se on vähän toistoinen ja tilkkeenä on käytetty paljon Sampon verbaalia nokkeluutta tuolta facen ja blogin puolelta.

Mieshän on painonsa arvoinen kultaa pohjoisen turismille sun muulle julkisuudelle ja turismihakuisuudelle. Jospa vaikka vielä joskus…tai mene ja tiedä…jään odottamaan tilaisuutta vaikka ihmekaupassa vierailuun.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Tähtien Joulu, Valitut Palat Kustannus 2019

Silkkaa kultaa

Seimen lapsesta Lapin mummoon

Tähtien joulu, Valitut Palat Kustannus, 2019

Laitoin saunan lämpiämään. Kävin päiväpeiton päälle pitkäkseen ja aloin kuunnella Tähtien Joulun antia. Ja sieltähän sitä tuli.

Ihania ja selkeitä sointukulkuja, virheettömiä ja herkkiä tulkintoja. Ykköslevylle mahtui ainoastaan parhaita joulun klassikkoja joissa oli usein uskonnollinen eetos, joka kulki jouluisen rakkauden, seimen lapsen ja auvoisen yhteiselon merkeissä.

Niin tarkkaan aistin sointukulkuja, että jopa nimesin soinnut vajavaisella kitaristin taidollani. Laulujen sanojen ja sävelten variointi oli pieteetillä tehtyä ja luonnollista.

Mukana olivat mm. Juha Tapio, Waltteri Torikka, Diandra, Jarkko Ahola ja Suvi Teräsniska. Heidän persoonalliseen ilmaisuunsa ei kyllästy tämmöinen jääräkään, etenkin kun kyseessa ovat kultaiset klassikkosävelmät vuosien takaa.

Kakkoslevyllä loistaa mm. Suvi Teräsniska joululaulullaan Hei mummo, joka on pikkuhiljaa nousemassa joululaulujen uustuotannon huipulle raikkaana ja nostalgisena. Tykkäsin myös Torikan ja Kaija Koon oivaltavasta Ei mitään hätää – sävelmästä.

Teräsniska virittää kaiken kukkuraksi sen ”lumiukkolaulun” Walking In The Air, suomenkielellä tietysti.

Upea levy. Taas saunan kivet hohtivat kuumuttaan, kun viimein kömmin lauteille. Itse olen tehnyt metalli- ja nailonkieliseni, sekä capon kanssa monta  MP3 – levyä, joten joululaulaulut sujuvat kyllä vaikka yöllä herätettynä.

Mutta nämä tulkinnat ja oivaltavat, selkeät, luovasti sovitetut laulut saivat ajattelemaan, että jos sentään tyytyisin tekemään levyjäni vain lähisuvulle ja ystäville.

Siirsin kauniin ja uskomattoman lämmintä joulumieltä välittävän levyn paalupaikelle levyhyllyyni. Sieltä nappaan sen, kun tarvitsen jouluista hiljentymishetkeä.

Kyllä uudempienkin viritysten joukossa oli potentiaalisia sävelmiä, joskin stereotypioiden ja kliseiden vaara vaanii aina uusien joululaulujen sanoittajia ja sävelkulkujen laatijia.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Raja Oranen,Manu, Otava 2019

Otsakiehkuramies Orasen käsittelyssä

Fiktiota ja puolifaktaa Koivistosta

Raija Oranen: Manu, Otava 2019

Oranen, vankka lukuromaanien punoja, on tainnut ottaa liian kovan palan romantisoitavaksi. Näin ajattelin, kun aloin lukea Manu-kirjaa.

No jos ei jäyhästä Manusta irtoa salaisia romantiikka-aineksia niin kyllä hän kirjassa elää ja hengittää, toden totta. Käsitellyiksi tulevat Herra Presidentin aivoitukset aina uskonlahkoihin hurahtavasti isästä vaikeasti tavoitettavaan Gorbaan – ja tietysti Tellervoon.

On todella hienoa, että historiallisiin tapahtumiin pureudutaan lukijaystävällisen fiktion keinoin ja vieläpä valtakunnan ykkösnimiin kuuluvan Raija Orasen toimesta. Kirjahan on ihan namipala Orasen proosan ystäville ja tietysti monelle muullekin. Oletettavasti tämä kattaus saa visat vinkumaan kirjakaupoissa. Varsinkin kun kirjassa käytetään reilusti henkilöiden omia nimiä ja mukavasti dialogia.

Tellervo vetää syrjään verhon, aamuauringon raju paiste syöksyy sisään, elämme valon väristä päätellen kevättä enkä minä ole enää presidentti, eikä ole myöskään Gorbatsov.

– Taisin nähdä unta.

– No niin taisit, Tellervo hymähtää mutta katsoo minua ilmeisen epäluuloisena ja varuillaan.

– Kyllä mää ihan täyspäinen silti olen, minä vakuutan hänen poistuvalle selälleen.”…

Kyllä Oranen on saanut poliittiset faktat kohdalleen. Sepä se kiinnostaa lukijaa, joka hakee taitavasta poliitikosta myös ihmistä ja vaikka aviomiestä ja perheenisää. Suuria romanttisia seikkailuja ja syrjähyppyjä saa etsiä vaikka luupin kanssa, mutta mitäs se suora kaukopartiomies kepeiden naisten kanssa rehveltämään.

Toista se oli Kekkosen aikaan.

Mainio kirja Oraselta ja kriitikon rentulla meni päiväunet nukuttaviksi, kun oras-sessio kesti ihan marraskuisen päivän valkenemiseen asti.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen