Anna Liisa Tajasvuo: Polku lähteelleni

Sehän on siinä

Pohjois-Karjalaista nostalgiaa

Anna Liisa Tajasvuo: Polku lähteelleni

Tajasvuo vietti lapsuutensa Joensuun hallitopiiriin kuuluvan Kitsanjärven maisemissa. Kovin muistattavat hänen lapsuusmuistonsa omiani Värtilässä, susirajalla. Niinpä teki ihan höpöä näitä lueskella ja joskus pyrki jopa kosteaa silmänurkkaan. Sitä en vaimolle näyttänyt. Olen tehnyt välini selväksi menneen ja tulevan kanssa. Elelen mieluusti tätä päivää ja tuotan iloa ihmisille. Se lienee tärkeää vaikka Tajasvuo vannookin rakkauden nimiin. Itse löisin vetoa vähemmän rankatun ystävyyden puolesta. Kas kun nuorukaiset nykyään heitttelevät rakkaus-sanaa huolimattomasti likaisinkin tarkoitusperin.

Mutta mitä minä taas höpisen. Kirjahan on hyvä ja lähestymistapa nostalgis-naivistinen. Tiettyjä stereotypioitakin vilisee. Mutta voi hyvänen aika ja kertakaikkiaan. Itse Alarieston Andreasakin välähti mieleeni kun katselin kirjan piirroksia. Niissähän on sitä perinnettä ihan visuaalisessa muodossa. Ja mikäs muu sieltä rämpikään taas esille muu kuin kostea heikkous silmänurkkaan.

Totuushan lienee, että runomuotoon kirjoitettu kirja on paremminkin lyhytproosaa, ihan kivaa muuten. Joskus kirjailija intoutuu kalevalaiseen mittaan alku-, loppu- ja sisäsointuineen.

Taitajat semmoista osaavat.

Että todella julkaisemisen arvoinen kooste. Saattaapa ns. Wanha kansa innostua tuommoisen mukana vaikka viettämään päivän ja saamaan terapeuttista antia. Itse vedin työväenopiston kirjoittajapiiriä vuosikausia ja siellähän ne mummot ja papat kirjoittelivat tämmöisiä. Hymyiltiin ja nyyhkittiin. Kyllä joskus laitoin jutun palautteeksi, että syventelehän vähän. Ei ne muistot voi noin kultaisia pelkästään olla. Itse sen tiedän ja pidän minäkin suuni kiinni, 24 kirjaa kaupallisilta julkaisseena. Ketä ne murheet pidemmän päälle kiinnostaisivatkaan. Iloa pitää olla ja kirpeää huumoria.

Se stimuloi lukemaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Leena Ahtola – Moorhouse: Fabergé ja minä, Tammi 2020

Nyt on käsissä tosi aarre

Kultaseppäsuvun nuorin tilittää

Leena Ahtola -Moorhouse: Fabergé ja minä, Ulla Tillander – Godenhielmin elämä, Tammi Kustannus 2020

Sehän tiedetään, että Pietarissa vilisi keisarien aikaan suomalaisia kultaseppiä kuin konsanaan isomuksia vaskoolissa. Suomalaiset olivat arvostettuja työntekijöitä ja Fabergékin loi maineensa suurelta osin suomalaisten taitureiden avulla. Siitäpä sopi lahjoitella kultamunia keisarisväelle ja muille silmäätekeville.

Kun elän läheisessä suhteessa ortodoksimaailmaan, tiedän kyllä mikä arvo esim. taidokkaasti tehdyillä pääsiäismunilla yhäkin on.  Niitä saa satosiin kipuavilla kappalehinnoilla. Fabergé – luomusten arvoa ei sensijaan mitata edes rahalla. Fabergé on noussut sfääreihin suomalaiseen taidekultaankin verrattuna.

Mutta sepä siitä. Huomasin, että taidekriitikolla on nyt käsissään todellinen Teos. Joskus taidealan todellisetkin vaikuttajat jäävät pienelle huomiolle, kun mediassa riittää monenmoista populistista pelleä, joista kansa on kiinnostunut.

Kultaseppä Tillander aloitti mm. Pietarissa, asiakkainaan keisarit ja muut silmäätekevät. Taitaa Ulla olla jo neljännen polven edustaja suvussa ja hänen harteilleen jäi myös Helsingin Tillander” aikanaan.

Rouvalla on mahtava taidealan tuntemus ja tällaisen taidekriitikkorentun tulisi olla aivan hiljaa, hänen elämänkertaa esitellessään. Kas kun meikäläisen amissiooni ei riitä kuin joutavaan harrasteluun taidealalla.

Kirja on todellakin nautittava kokonaisuus. Siinä käydään arvostetun taiteentuntijan elämä aina lapsuudesta Ateneumin intendentin vuosiin ja muihin saavutuksiin, jotka ovat arvostettuja myös maailmalla, ei vähiten Ruotsin hovissa. Toivonpa että rouva availee muistojaan vielä uusissakin teoksissa. Itse elin oivallisesti toimitetun kirjan joka detaljin ja nyanssin, jos tämmöinen stereotyyppinen ilmaisu sallitaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras, WSOY 2020

Tuomas Kyrö kelteisillään

Traumojen vitutus häviää vain huumorilla

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras, WSOY 2020

No no, ja voi halavattu Tuomas.

Päästelee kaikki elämänsä kohtuuttomuudet kuin ei olisi ikinä kuullut miten seurapiireissä pitää näytellä. Kas kun on syntyessään saanut Tuomas-syndrooman jota on kestettävä läpi vaelluksen, aina kapaloista makkaranpaistoon itsensä alakerran ukon tulilla. No hanko on ainakin hänellä kieltämättä hyvä. Siihen voi laittaa parikin HK:n sinistä.

Niin se lienee, niin kuin Kyrö antaa oivaltaa. Keisarin uudet vaatteet ja valkoiset valheet jos jättää jo nuorukaisna naulaan, käy niin kuin eteisen nurkkaan hylätylle koulurepulle. Kaikki semmoista rääpälettä potkivat ja retuuttavat, kunnes viimeinenkin rehellisyyden kipinä on tapettu.

Kyllä minä tiedän. Ortodoksisen pappissuvun vävy. Häissä jo teki mieli huudahtaa velipojalle, että elä vittu kolkuttele sillä kruunulla takaraivoon. Mutta pokka piti, liekö hyvä vain huono juttu.

Mutta mitä minä nyt tässä. Mennäänpä asiaan. Kyllä Kyröstä auttava vekehuovinen sukeutuu, kunhan saa vähän jännettä juttuihinsa. Kolumni on tietysti hyvä juttu ja kolumnimainen kirjoittelu. Niistä minä tykkään kuin hullu puurosta. Kymmenvuotiaana läjäsin kaikki maakuntalehdet uunin päälle ja taittelin niistä esille pakinasivut. Isähän siellä uunin päällä jo urvotti. Tuumi savotasta tultuaan, että nyt myrkkäsi sivut. Pitää makoilla viikko. Se oli Topin tapa taistella työuupumusta vastaan. Savotoissakin semmoinen voi tulla.

Peijoona. Taas harhauduin aiheesta. Mutta niin se vain on. Kyrön jokainen sana on nannaa ja toivottavasti tavoittaa suomalaiset jörrikät sadoin tuhansin. Nimittäin moni ei uskalla olla elämässään suora. Semmoiset aarteet leimataan hulluiksi.

Arvokas tyyppi, kertakaikkiaan tämä Kyrö.

Voi halavattu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Tiitu Takalo: Memento mori, sarjakuvaromaani, WSOY Kustannus

Sarjakuvaromaani vaikeasta aiheesta

Kun aivoverenvuoto yllättää

Tiitu Takalo: Memento mori, WSOY Kustannus 2020

Kuvataiteilijat ovat kovia kokeneita. Kirjan taiteilijalle on kuitenkin onnistunut saada tunnustusta. Elämä soljuu rauhallisesti. Mutta sitten tulee se kohtalokas yhden oluen ilta. Eipä ole tullut ennen otettua.

Tuli soiteltua ensiapuun. Puhelinvastaaja seuloi soittajia. Annettiin numeroita. Mikä niitä muistaa. Pää oli kuin helvetin tulipallo. Välillä helpotti. Jospa se siitä. Joku kehotti soittamaan ensiapuun ja ambulanssimiehet mittailivat rauhallisesti. Ottivat sentään mukaansa. Tutkittiin, diagnosoitiin. Lopulta selvisi hirvitys.

Aivoinfarkti taisi olla.

No maineiskas sarjakuvapiirtäjä päätti jossakin toipumisen vaiheessaan tehdä ehkä terapiatyönä muhkean sarjakuvaromaanin, jossa teksteillä on aika suuri merkitys. Suuri osa kuvista kun on vuoteessa makoilevan potilaan kasvoja. Mutta kaikki kunnia Takalolle. On tullut sarjakuvafinlandiaa ja puupää-hattua, että kannattaa niiden naamojen sävyjä ja niistä välittyviä tuntemuksia tutkia tarkkaan.

Kirja on tietysti jo ilmestynyt nettiversioina ja joskus tuntuu, että tarvittaisiin vaihtelua kuvaskaalaan. Tekstit puhuvat toki omaa kieltään kuvataiteilijan ahdistuksesta, jota vielä pahentaa aivoinfarkti. Takalo on taiteilija isolla T:llä. Siksi häntä viedään erilaisiin projekteihin kuin litran mittaa. Joskus tulee mukaan normaalin työuupumuksen sävyjäkin. Onneksi kuitenkin taiteilija  oppii myös uuden tavan suhtautua elämän haasteisiin ja -laatuun.

Kirjahan pitää lukea ja katsella tarkkaan. Se ei ole ”normaali” efektiivinen tai seksistinen sarjakuvaromaani. Nyt päähenkilö jämähtää sairaalan petille ja valottaa tuntemuksiaan jotka vaihtelevat pimeästä tajuttomuudesta manian huipulle ja luomisvoimaisista kausista depressioiden kynsiin.

Niin se vain on, että mestarit pääsevät harvoilla vedoilla yli sen mitä normaalit populaarit strippinikkarit eivät tavoita koskaan. No onhan se jotakin, jos masennuksen sijaan piirroksille nauraa hörähdellään ja niistä kerrotaan vitsejä kavereille.

Takalo on ottanut haasteen ja onnistunut siinä kuin aivokirurgi vaativassa työssään. Ihailtavaa on hänen tarkkanäköisyytensä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Matkani futaajaksi, Juniorijalkapalloilijan kirja, Tammi Kustannus

Tärkeä kirja futisjunnuille

Ruokavinkeistä henkilökuviin

Johanna Harkkila/Ari Virtanen: Matkani futaajaksi, Juniorijalkapalloilijan kirja, Tammi Kustannus 2020

Näkyvin ja tuntuvin osa jalkapalloharrastusta on harjoittelu. Kävitpä harjoituksissa sitten kerran tai viisi kertaa viikossa, on tärkeää että se tuntuu mukavalta.” …

Niinhän se usein on, että jalisjunnujen vanhemmille tulee Suomi tutuksi” kun turnausvaiheeseen ehditään. Mutta siihen on pitkä matka ja vanhemmille olisi kultainen sääntö, että laitetaanpa jäitä hattuun, ei karjuta kirosanoja kentän laidalla, ei kyykytetä lasta, suhtaudutaan pieteetillä tähän suosittuun harrastukseen.

Kaikista ei tulee littilitmasia tai teemupukkeja, kaikille eivät ovet pidemmälle aukene. Mutta on muistettava että liikunnan ilo ja sosiaalinen kanssakäyminen toisten nuorten kanssa voi jo olla lapsesta tärkeää ja ihanaa. Siis eipä runnota liikaa ja kovistella tuomareita tai valmentajia, vaikka lapsi joutuisi vilttiin tärkeässä pelissä.

Tämä kirja on todella upea tietokooste jalisjunnuille ja heidän huoltajilleen. Eritoten esille nousevat haastattelut. Niistä lukija voi saada vinkkiä miten toimitaan oikein ja mikä on tärkeää.

Lukas Hradecky tuumii aloittaneensa jalkapallon 7 – vuotiaana. Myös maahanmuuttajan näkökulmaa avataan. Kun tuli mestaruus Turun nappulaliigassa kymmenvuotiaana, annettiin palkinnoksi lasten shamppanjaa. Vanhemmat tukivat ja kyyditsivät treeneihin.

Tie johti Saksan bundesliigaan ja Suomen maajoukkueen ykkösmaalivahdiksi, kuten asian harrastajat tietävät. Monta kertaa tarvittiin ymmärtämystä vanhemmilta, kun piti herätä treeneihin tai huolehtia koululäksyistä.

Lapsi voi samaistua kirjaa lukiessaan huippupelaajien muisteluihin, samoin kuin useisiin haastatteluihin, jotka ovat kirjan suola.

Tykkäsin. Futisnuorelle kirja voi olla myös avain lukemisen maailmaan. Lukemisharrastus kun olisi syytä muistaa, eikä saisi heittää koulureppua nurkkaan, kun pitää lähteä harkkoihin. Ja mikä tärkeää, naisnäkökulma on kirjassa vahvasti mukana.

Tietysti pitäisi vieläkin enemmän korostaa  sitä, että joskus haaveet ja todellisuus eivät ikävä kyllä käy yksiin. Se pitäisi myös dominoivien vanhempien muistaa. Rakastaminen ja lapsen onnellisuus nouskoot etusijalle.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Kari Hietalahti / Tommi Korpela: Perhokalastuksen jäljillä, Tammi Kustannus 2020

Perhomiehet ovat erimiehiä

Ykkösluokan näyttelijät kalavesillä

Kari Hietalahti/Tommi Korpela: Perhokalastuksen jäljillä, Tammi Kustannus 2020

…Taimenetkin ovat yksilöitä. Jotkut tulevat rauhallisesti ja jotkut pistävät ilmashow´n pystyyn heti, kun tarttuvat. Hyvä väsytystekniikka on talutus, silloin pidetään jatkuvaa painetta vavan ja kalan välillä. Yleensä silloin kala tulee rauhallisesti kohti”…

Siellähän ne televisiosta ja elokuvista tutut ja näyttelijät kokeilevat elää luonnon ehdoilla. Perhokalastus on kuulemma muotoutunut heille tärkeämmäksi elämässä kuin konsanaan leipätyö, joka tuo rahaa ikkunoista ja ovista, niin sanoakseni.

No, enpä tuota ollenkaan ihmettele. Lappi ja Norjan kalavedet ne kiskaisivat minutkin aikanaan mukaansa. Nyt niitä reissuja voin selata ulkoisten kovalevyjen Lappi – hakusanoista. Löytyy taimensaaliita, meritaimenta, seitä, siikaa, harjusta ja mikä se oli se, jolla oli vaaleanpunainen maha. No enpä tuota arvokalaa enää muista. Tai muistan sittenkin. Rautujahan ne komistukset olivat.

Kovia olivat juromaan kivien välissä tunturijärvien isot taimenet. Mitä lähemmäs meni päävirtaa purolla, sitä suuremmiksi ja ahneemmiksi muuttuivat tammukat. Sieltä suvannon ylle kaartuvien vaivaiskoivujen alta opin ottamaan keltamahaisia purotaimenia ja virtapaikan jälkeen tuli aina uusi tammukkapoukama.

Mutta asiaan. Kirja on todella innostava ja koukuttava elämys. Runsaasta hivenen levottomastakin kuvituksesta olin mielissäni. Lappi näkyy tehneen hyvää julkkisnäyttelijöille. Luonto opettanut vaatimattomuutta ja erämaan lakeja. Senkin huomaan kuvista ja teksteistä. Ammattimiehiltäkin ovat keränneet oppia kirjaan ja tietysti myös juttuja. Lieneekö kuvausryhmäkin ollut pojilla haittoina.

Itseni opetti nuorukaisena taimenen ottoon vääräleuka Asko Kaikusalo, joka oli sopulintutkijana ja oppaana Kilpisjärvellä. Muistan hänen isot kumisaappaansa, kun porskutteli taimenten perässä. Mankalle oli ottanut vesipisaroiden tippumista Norjan jääluolissa. Olipa mahtavat kai´ut siellä.

Kiva kirja. Oikein herkkupala Lapin kalavesien koukuttamille. Sinne pitäisi lähteä, mutta jos lämmittäisi saunan ja katselisi ulkoiselta vaikka kuvia 70 – luvun tienoon suurelta sopulivuodelta.

Silloin Kilpisjärven rannassa oli puolen metrin kerros yli yrittäneitä sopuleita. Linja-auton eteenkin asettuivat kiroilemaan kuin Euroopan omistajat. Ja tunnoton linibussi teki tietysti ylvästelijästä pitsan alta aikayksikön. Näitä pitsoja riitti Neljän tuulen tiellä tuhansittain. Teltan pohjan alle tunkivat myös sadattelemaan. Semmoista vaellusta ei ole sittemmin ollut.

Kirjahan on täyttä rautaa. Olivatpa Lapissa vaikka Martina Aitolehti ja Sofia Belorf kumppaneineen tekemässä juttua, niin Lapin tunnot sieltä pönkeilisivät herkullisesti esiin. Mutta viimemainituille saattaisi jytkyitikan rokotus pyllynposkeen olla se viimeinen niitti. Saattaisi julkkistyttöjen vaelluksesta tulla kaksi reissua yhdellä kertaa, ensimmäinen ja viimeinen.

Mutta voi halavattu minua. Kaunis kiitos kuitenkin kirjantekijöille. Ihan oli makoisa teos. Tietysti vähän hengästykseen asti monipuolinen ja kirjava, mutta ihan täyttä timanttia Lapissa sekoilleelle.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Marja Kangas: Miestä näkyvissä, WSOY 2020

No vot ja vot vot

Ison kilpailun voittaja

Marja Kangas: Miestä näkyvissä, WSOY 2020

Södikka ja S-ryhmä pistivät kirjoituskisan. Tarkoitus oli keksiä kässäri, joka viihdyttää sinkkunaisia, mutta myös muitakin.

Marja Kangas seulottiin esille kässärillään, joka täytti kaikki kriteerit ylitsevuotavuotavasti.

Kas näin:

…” Yliruskeat tirkistelijämiehet makaavat altaan vierellä kireissä Speedoissaan ja hymyilevät minulle oudon maireasti. En ymmärrä, miten he voivat olla niin paahtuneita, nythän on vasta kesäkuun alku. Keskityn syömään munkkia siististi. En halua, että Speedomiehet näkevät minut nuoleskelemassa sokerisia huuliani. Sitten munkki loppuu… .”

Ja tälleen tömäkämmin:

En halua katsoa häntä, mutta krapulapaneminen tuntuu kyllä kivalta idealta. … Huoltomies rapistelee jotakin ja ennen kuin olen kunnolla olen edes ehtinyt katsoa häntä, seuraa uusi rynkytys. Makaan sivuttain, hän pökkii, saa täyttymyksensä, urjahtaa, lysähtää selälleen ja sanoo: – Miten usein sä sheivaat, tai siis mikä sun nimi oli?”

Mutta asiaan. Kangas tietää yhtä ja toista teatterielämästä ja sehän on jo ansio kirjalle. Omaelämänkerrallisen opuksen sivuilla vilahtelee jotain tuttua ihmishahmoissa ja detaljeissa.

No, kukapa tuon tietää vaikka olisi ihan lipanalusfiktiota koko stimuloiva kirja.

Viihdettä näyttää olevan ja tarkoitettu eroneille, kotoa ajetuille, tai muuten kiihkeille, halavatun miesten hihassa roikkujille, sidukan lipittäjille, tyttösille, jotka tulevat hiprakkaan kun juovat puoli pulloa jaffaa, kikattelevat valtoimenaan, kunnes heidät ohjataan jonnekin muualle rauhottumaan juottotiskin äärestä tai annetaan eteen sanaristikkotehtävä ja kynä.

No, seiskani kannessa, tuossa työpöydällä näyttää muhoilevan kaljuuntuva Teuvo Hakkarainen. Tämä kirja oli paljon rapsakampi kannanotto eronneiden asiaan kuin em. lehden pikaluotaukset.

Semmoista vain 95% ihmisistä välillä tarvitsee.

Visat vinkukoot ja tsemppiä esikoiskirjailijalle. Kolmio-kirjoilta on muuten moni kova prosaisti, aloittanut. Et sillei.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Eetu Salunen, Raihnainen Suomi, Duodecim-kustannus

Liiku, jätä tupakka ja viina

Terveet elämäntavat kunniaan

Eetu Salunen: Raihnainen Suomi, Duodecim Kustannus

Niin se vain on, että tupakka, viina ja liikunnan puute nousevat kärkisijalle suomalaisten vanhusten sairastelussa. Toki on muita asioita. Joku masentuu, kun elämässä ei ole tarpeeksi sosiaalisia virikkeitä, toinen haksahtaa ruoka-asioissa epäterveellisiin maneereihin. Käväistään kaupasta, jos pystytään, sitä helpointa mikrossa lämmitettävää, unohdetaan kalatiskit ( liian vaikeaa ), jämähdetään apaattisina kotisohvalle ja katsotaan television sillisalaattia väkivalta-seksi-pintaviihde- akselilla, kun muuta kulttuuria on vähänlaisesti tarjolla.

Pitäisi produsoida enemmän luonto-ohjelmia. Kaikki ikääntyneet eivät pääse muuten luontoon. Terve huumorikin olisi hyvästä niin ”toosassa” kuin parisuhteissa.

Jo telkun ohjelmien mainospätkät pullistelevat väkivaltaa ja mustaakin mustempaa antia. Kas, kun tietokonepeleihin tottuneet nuoret, valtaryhmä, kaipaavat tappamista, ampumista, pahoinpitelyjä ja karrikoituja ihmissuhdesarjoja hirvityksineen.

Apaattisuus on paha sairaus. Pahempi kuin korona. Lisäisin sen ansiokkaan kirjan antiin sinne syy/seuraus – puolelle.

…”Oma osansa on myös elintavoilla. 70-vuotiaat naiset painavat enemmän kuin koskaan, tupakoivat enemmän kuin koskaan, käyttävät alkoholia enemmän kuin koskaan ja liikkuvat vähemmän kuin koskaan. Ei ole vaikea ennustaa, että viidentoista vuoden kuluttua he ovat raihnaisempia 85 – vuotiaita kuin voisivat olla.”

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Arttu Tuominen: Hyvitys, WSOY 2020

Vielä on toivoa jäljellä

Tuominen tykittää jäykkiä

Arttu Tuominen: Hyvitys, WSOY 2020

…”Se mies on hullu”, Linda sanoi. ”Se tekee sen uudellen.” Manner nyökkäsi. ”Minä en voi ymmärtää. Näyttää tuollainen video suorassa uutislähetyksessä. Minusta se on jo itsessään kansallisen turvallisuuden vaarantamista. Mieshän käytännössä julisti sodan homoseksuaaleja vastaan. Eikö medialla ole mitään vastuuta?”…

Niinhän se on, että nyky- yhteiskunnassa riittää monenmoista tallaajaa. On niitäkin jotka eivät suvaitse pienintäkään fibaa, henkistä tai fyysistä, puhumattakaan sukupuolista. Niinpä Venus – yökerhoon hyökännyt rasisti tappaa ja haavoittaa surkeilematta melkoisen määrän näitä halvesittuja. Ja punainen mekkohan se oli poliisimiehelläkin yllä, kun hän poistui vähän aikaisemmin tästä ns. paheiden pesästä.

Eipä kirjailijalla jää montakaan kiveä kääntämättä, kun hän tykittää vähemmistöryhmiin kohdistuvista vääryyksistä. Siinä verkkosukkamiehienkin sielunelämä tulee tutkittua tismalleen, jopa homppeli-poliisin.

Rikostutkija Oksmanilla on omakin lehmä ojassa, kun hän alkaa selvitellä homoihin kodistunutta terroritekoa. Pitäisi salata omat perversionsa, mutta se kun on sitten virkarikos.

Arttu Tuominen paukaisi noin vuoden sisällä pari jämäkkää ja analyyttista kirjaa. Verivelasta tuli  arvostettu johtolanka-palkinto.

Tässä teoksessa on toki syyllinen melkein selvillä, kun ”lähettiläs”-niminen umpirasisti pistää videon nettiin. Mutta poliisinelikolla hommia riittää. Vainottuja pienryhmiä on muitakin, esim. ”jehovat”. Lienevät näillä rasisteilla takana lapsuuden ikävät muistot, kuten myös Oksmanilla.

Että mitä. Rajua revitystä, välillä epäuskottavaan malliin, tyyliin Jerry Cotton tai bondit. Jos haluaa kesäpäivään vainoharhaisia pilviä taivaalle, niin tätä lukemalla löytyy. Mutta totuus on tietysti toisenlainen. Liioittelun lahja tunnetusti lisää visojen vinkumista kirjakaupoissa, kuten Remes paranoidisilla idän uhka – best-sellereillään osoitti.

Matti-Yrjänä Joensuu ja Sjöwall-Wahlöö – parikin kirjoittelivat tähän nähden lelliä rikosproosaa, vaikka pureutuivat myös rikollisten sielunelämään ja osoittivat, että syitä löytyy syvältä sielun syövereistä tai elämän murjovista kokemuksista.

Efektiivinen on tämä tumma dekkari. Tulisikohan taas tunnustusta kukkuramitoin. Dekkarintekijöitä tarvitaan. Varsinkin jos pureutuvat kipeisiin yhteiskunnallisiin ongelmakenttiin.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Tuula Nieminen: Juorutoimittajan päiväkirjasta, Tammi Kustannus 2020

Makeita juoruja ja paljastuksia

Vankilalla uhkailivat ressukkaa

Tuula Nieminen: Juorutoimittajan päiväkirjasta, Tammi 2020

Puoluesihteeri erosi paritusepäilyjen vuoksi. Ilkka Kanerva tekstitteli puutarhanhoidoista. Katri-Helena ja Päiviö Pyysalo lauloivat Kotkan ruusua. Linda Lampeniuksen äiti oli nähnyt tyttärensä vain kuvissa. Jere Karalahden olinpaikkaa ei taas tiedetty. Juhlimassa jossakin Kreikassa. Sauli Niinistö tuli Cocinaan ja toimittaja oivalsi, että Iisa olisi sopiva pari miesparalle. Paakkasen puku oli tangolta eikä maksanut kuin 2800 euroa. Jumalauta. Sillä ei saisi edes nappeja Gallianon haute couture – pukuun.

Mitäs sitä tietäisi tavallinen 100 neliön rivaripäädyn eläjä maailman menosta, jos ei olisi näitä uskaliaita juorutoimittajia. Kun juorutoimittaja saa tökättyä nokkansa semmoiseen pihviin josta lehden myynti lisääntyy 90% niin jopa on odotettavissa palkankorotuksia. Kun taas toimittajaressukka erehtyy pistämään liian jäykkää tekstiä, ei kiertele, kaartele, tai salaa, niin siitäpä syntyykin äläkkä ja pomo uhkailee YT:llä. Kas kun oma palli jo huojuu.

Kekkonen se hoiteli nämä juorutoimittajat omalla tavallaan. Pisti myllykirjeen päätoimittajalle, joka pikimmiten sanoi ottavansa vastuun niistä tabeslioor-jutuista ja eroavansa, muuttavansa vinkuintiaan riisinviljelijäksi.

Minulle on aina sattunut naapurustossa kivoja ”uutistoimistoja”. Niille pitää olla mielin kielin, ettei juoru satu omaan nilkkaan. Valtakunnan suurimman juoruviikkolehdenkin tilasin sen takia, että näen aina torstaina, miten huonosti muilla menee, miten jätkä nousee katuojasta seuraavan illan tähtijuontajaksi hyväntekeväisyysohjelmaan. Siinä omat mokat muuttuvat hyttysen pieruiksi.

Mutta asiaan. Kun kirja on nimetty juorutoimittajan päiväkirjaksi, niin kyllä visat vinkuvat. Tuula Nieminen kuitenkin tietää, että päiväkirjaa on käsiteltävä raskaalla kädellä, että se on julkaisukelpoinen. Ihan kiva ja elämäniloinen on Nieminen ollut. Pistänyt nokkansa joka paikkaan ja hieraissut jutun, jolla ei saa lakimiestä asialle.

Tykkäsin Niemisestä persoonana. Elämä pitää ottaa kevyesti, naureskella, juoruilla, tehdä muita iloiseksi, ottaa chardonnayta pitkästä lasista. Julma ei saa olla ja ilkeä. Sitä on tässäkin teoksessa varottu. Nieminen opettaa mielestäni elämäniloista tapaa suhtautua arkeen. Toki semmoisessa saattaa tulla pippaloiden jälkeen vähän haikea olo, jopa halavatunmoinen kankainen ja morkkis.

 

Elämähän on vain kabaree.

Niin se on. Kertakaikkiaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen