Kategoria: Uncategorized

Disney uudistuu

Selkeää ankkahubaa

Disney, Duck Tales, Pako onnellisten saarelta, Sanoma Media Finland, Sanoma Kids, 2018

Jopas nyt jotakin! Näyttää siltä, että uudet tekijät ovat luoneet erilaisen ankkatyylin. Enää ei haikailla vanhojen ankkagurujen perään vaan ilmaisu on kuviltaan ja tekstiltään modernia. Dialogit ovat ilahduttavan napakan tuntuisia. Joskus jopa aforistisia. Kuvissa on mm. makrokuvia tutuista sankareista ja henkilöskaalakin uudistuu. Toki on mukana wanhan tyylin ankkaseikkailujakin, ettei totuus unohtuisi.

Kun Roopen ja Akun perheen lentokone tekee pakkolaskun ja rämpii saarelle, heitä odottaa yllätys. Saari on omistettu onnellisuuden palvonnalle. Niinpä vieraat saavat oppaaksen ikimakean tyttelin ja kohta saadaan astua ruokapöytään, jossa on kymmeniä lajeja. Lapsille on ilmapalloleikkejä, mutta kun he ovat sudenpentujen oppaansa lukeneita, niin rakentavat kuumailmapallon, jolla kaikki pääsevät karkuun uhkaavaksikin käyvästä onnellisuuden tuputuksesta. Vai oliko koko juttu Roopen kikka sukulaisille?

Kun Akun lapset vaeltavat Saharassa ja pyramideilla, he joutvat unimaailmoihin, jossa on vaarallisia lohikäärmeitä.

Siivotessaan vanhaa majakkaa, josta kyläläiset eivät tykkää, Aku kumppaneineen tulee keksineeksi vanhan lähteen. Ennen ei majakkaa käynyt katsomassa kukaan. Mutta kun lähde alkaa tulvia, tulee kylästä kuuluisa matkailunähtävyys ja kansa jonottaa myös vanhan majakan luona sisäänpääsyä.

Kun Roope saa kultaisen kanan, siitä seuraa seikkailu vailla vertaa. Kultakana alkaa kuitenkin kasvaa ja dominoida Akua, Roopea ja veljenpoikia. Mutta taikapapujen avulla homma hoituu ja pikkuinen kulta-kananen on pian taas nöyränä häkissään.

Kivoja ja piristäviä ankkasarjiksia. Tekstit ja kuvat ovat pelkistyneitä ja suuria. Tekstitkin avautuvat usein moneen suuntaan, kuten aforismien mm. kuuluukin tehdä. Kivaan tyyliin on ankkaviihde uudistumassa, perinteitä tietysti kunnioittaen.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

Jännitteinen esikoinen

Lasten symboli saa uusia ulottuvuuksia

C.J. Tudor: Liitu-ukko, WSOY 2018

Lapsilla on oma symbolinsa. Se sai alkunsa liitupussista. Pojat piirtelivät liitu-ukkoja moniin paikkoihin. Kun ikää karttuu pojat vetävät yhtä köyttä ja kostavat niille, joille on kostettava. Liitu-ukon taika pysyy.

Kun pastori saa nuoren tytön raskaaksi ja lehtori on samoissa puuhissa, seuraa tietysti myös vaikeuksia. Jos virkavalta ei pysty selvittämään asioita, niin on niitäkin joilla on omat keinonsa. Kirja liikkuu kahdella aikatasolla ja sivujuonteita on monia.

” …Minä suorastaan palvoin lehtori Hallorania siihen aikaan, sanon. Mutta kai hänkin oli vain sellainen vanhempi mies, joka oli ihastunut nuoriin tyttöihin, aivan niin kuin pastori Martin.” …

 ”Martin oli tekopyhä, valehtelija joka paasasi Jumalan sanaa vaikka tosiasiassa saalisti sen avulla nuoria tyttöjä.”

No pastori pani alulle äpärälapsen nuoren tytön kanssa. Mutta myös lehtori on pinteessä. Lisäksi tytön isä on voinut olla kostoaikeissa. Vai onko joku murhannut erehdyksessä väärän henkilön? Entäpä mystinen ontuva mies? Jospa onkin kyseessä kunniamurha? Ja kääntääkö kirjan loppuratkaisu kainen vielä päälaelleen?

Kirjasta kehkeytyy trilleri vailla vertaa, vaikka tietysti, kun on kyseessa yli 400 – sivuinen jännäri, se vaatisi myös käsittelyyn enemmän jäntevyyttä ja särmää. Toki särmääkin löytyy, kun sitä jaksaa odotella.

C.J. Tudorin ansioihin kuuluu copywriterin työ, tv-juontajana toimiminen, ääninäyttelijän puuhat, sekä koirien ulkoiluttaminen. Nyt hän on iloinen, kun ei enää tarvitse rämpiä koirien kanssa kuraisilla pelloilla. Liitu-ukon oikeudet on myyty 40 maahan. Rahaa tulee ikkunoista ja ovista.

Näinhän se on arkielämässäkin. On salaisuuksia ja mustia menneisyyden haamuja. Joskus jopa paljastajaa uhkaillaan hengen lähdöllä. Lehtoreita ja pappeja ovat aina kiinnostaneet nuoret tytöt ja niistä asioistahan ei hiiskuta. Kun olen kingini lukenut, niin toivonpa, että Tudorista kehittyy varteenotettava haastaja ikääntyvien jännärintekijöiden kärkinimiin.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Lehtisen kekkoskavalkadi

Idänsuhteita ja kekkoskritiikkiä

Lasse Lehtinen: Minä ja Kekkonen, Otava 2018

Lasse Lehtinen on ollut monessa mukana. Hän on sujuvasanainen mies joten politiikan teko ja vaikkapa tv-juontajan hommat onnistuivat. Niinpä hän ollut tullut kansalle tutuksi. Sen sijaan Kekkosen kanssa hän ei ollut tuttu. Lähetti toki esikoiskirjansa Kekkoselle ja Urkki tai presidentinkanslia kiitti kauniisti, niin kuin kiitetään yleensä kaikkia, joiden tuotokset laitetaan ö-mappiin.

Tämä kirja toimii arkistojen pohjalta. Urkin idänpolitiikkaa ruoditaan ja Kekkosta pidetään suomettumisen kantaisänä. Niinpä huomasin heti, mihin genreen kirja kuuluu. Siis jälleen yksi kirja, jota markkinoidaan kansitekstistä ja -kuvista lähtien Kekkosen imagolla ( Minä ja Kekkonen). On tietysti hyvä lukea tulkintoja Suomen sodanjälkeisestä idänpolitiikasta. Ikävä, kekkosvastainen Lehtinen ei juuri tarjoa paljon uutta, ei edes skandaaleja ( ei mitään yhteistä Kekkosen kanssa, ei edes naisasioissa).

Lasse Lehtinen ( s. 1947) on tohtorismies. Hän on herättänyt kansassa kahdenlaisia mielipiteitä. Toiset eivät noteeraa Lehtistä enempää kuin kekkonen niitä ”tunareita” joita hänen ympärillään pyöri. Lehtisen ainut kekkoskontakti taisi olla kädenpuristus itsenäisyyspäivän kutsuilla presidentinlinnassa.

Jos Lehtinen olisi päässyt vaikka saunaan Kekkosen kanssa, olisi voinut syntyä puheyhteys. Lehtinen on nimittäin verbaalisti nokkela mies, jonka tekstejä kyllä lukee ja puhetta kuuntelee.

Ikävä kyllä kirja on sitä samaa sanahelinää, jota Lehtiseltä on kuultu liikaakin, kuten myös monelta muulta tunarilta, joille on tärkeintä, että Kekkosen nimi mainitaan heidän kirjansa kannessa ja mieluummin kuvien kera.

” Nykytiedon valossa voimme olettaa, että kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainvaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi.” …

Lehtisen kirja on Suomen sodanjälkeisen politiikan ”lukuromaani”,  joka ei tuo juuri uutta moneen kertaan kaluttuihin aihepiireihin, päinvastoin ratsastaa aiheettomalla kekkoskritiikillä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Sota ennen ja tulevaisuudessa

Miten sotaan tulisi valmistautua?

Tuleva sota, Ennustamisen sietämätön vaikeus, Edita-kustannus

Sotastrategit ovat tehneet kolmiosaisen kirjasarjan mm. menneen vuosisadan sodan kuvista, nykyajan sodan visioista ja tulevaisuuteen tähtäävistä ajatuksista.

Kaikkia osatutkimuksia ohjasi väljästi yksi tutkimuskysymys: Miten tuleva sota ja sodankäynti on eri aikoina nähty ja kuinka sodankuvissa on onnistuttu näkemään tulevaisuutta.

Kirjasarja on useista asiantuntija-artikkeleista koostuva kokonaisuus ja suunnattu erityisesti sotastrategeille ja alan harrastajille, jopa ihan tavallisille lukijoille, jos heillä riittää malttia paneutua kirjan joskus vaikeaankin verbaaliin asuun.

” Sotilaallisessa varustautumisessa ongelmaksi muodostui vuoden 1940 kuluessa sotavarusteiden toimittaminen Eurooppaan. Samoja sotavarusteita olisi tarvittu pidettäväksi varastoituna Yhdysvaltain asevomien liikekannallepanoa varten. ”

” Saksan hyökkäys 22.6.1941 alkoi kuitenkin salamasotaoppien mukaisesti vahvan ensimmäisen strategisen portaan iskuilla, joiden kolmessa pääsuunnassa joukkojen voimaduhde oli 5:1 hyökkääjän eduksi.”

Tulevan sodan ennustaminen on vaikeaa. Sotia käydään jatkuvasti ja ne pitkittyvät ja mutkistuvat. Kauhun tasapainon vuoksi on tietysti entistä tärkeämpää pitää diplomaattinen puheyhteys myös mahdollisiin vastustajiin. Niinpä meillä liittoutumattomassa koti-Suomessa kiinnittyy huomio mahdollisimman hyvään ystävällismieliseen sukkulointiin idän ja lännen johtajien kanssa. Siitä on kiittäminen presidenttejämme, aina Paasikivestä ja Kekkosesta lähtien. Uhittelulla ja sapelinkalistelulla ei paljon saada aikaan. Kun henkilökemiat pelaavat ovat sodan mahdollisuudet pienemmät. Niinpä näkisin, että median yleistyvät propakandistiset kirjoittelut idän ja lännen johtajia vastaan eivät olisi suotavia. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, sanoisi vanha kansa.

Kirja on tärkeä lukukokemus ja itsellenikin se avasi spekuloinnin paikkoja, vaikkapa ruohonjuuritason keskusteluissa.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

 

Selkeää verbalistiikkaa

Spekulatiivinen jännityskirja

Kimmo Miettinen: Kurkopari, Like-kustannus 2018

” – MC Motordead saattaa hyvinkin olla mister Elon surman takana, amerikkalainen huokaisi, kun oli kuullut viimeisimmät uutiset. – Ja Mc Bomber, tai oikeastaan pari omillaan toimivaa kokelasjäsentä, on Deadheadsin hakkaamisen takana. Siellä oli kuulemma pohjalla jotakin vanhoja skismoja, joihin yhdistyi täysin väärin kanavoitu halu tehdä vaikutus Helvetin Enkeleihin.”

Tulipahan sekin ”totuus” kuultua tätä kirjaa lukiessa, että veli venäläinenhän se oli John F. Kennedyn salamurhan takana.

Kirjassa vilahtelevat moottipyörämiehet ja tietysti Ukki, Iso Otto ja Pikku Otto. Tykkäsin Miettisen dialogista, henkilöskaalasta ja verbaalista tyylistä, joka joskus muistuttaa vaikka jerrycotton-tapaista retvakkuutta. Mutta parempi näin kuin jos oltaisiin haudanvakavia, vaikka joku on pudonnut katuun viidennestä kerroksesta ja tietysti ei nosta enää päätään – mitäpä sitä kuollut semmoista tekemään. Taitaapa olla moottoripyöräjengiläisten tekosia ja näyttää myös siltä, että tunnelma alkaa tiivistyä merkittävän valtiovierailun lähestyessä. Kunhan ei suunniteltaisi leeharveita arvokkaalle miehelle.

Jengien valtataistelua ja vähän viivähtelevää juonenkulkua on tässä verbalistiikaltaan makeassa, jopa varesmaisia antisankareita sisältävässä jutussa.

Kimmo Miettinen ( s. 1958) on kirjoittanut Helsingin alamaailmasta Sukuviha (2013) ja Valuvika (2014). Lisäksi kirjailijalta on ilmestynyt tietoteoksia ja romaaneja.

Pidin Miettisen tyylistä, joka on selkeää ja repliikit napsahtelevat hauskasti. Myös huumorimausteet ovat kohdallaan. Lienee Miettinen jännärinsä lukenut ja kaivanut oppia myös muista tämän genren teoksista. Joskus spekulointi alkaa jo vähän haukottaa, mutta loppua kohden tietysti alkaa veri roiskua ja miestä kellistyä.

Jouko Varonen

 

 

 

Luomutilallinen opastaa

Mahtava kirja lehmistä

Rosamund Young: Lehmien sielunelämä, Bazar kustannus 2018

Sen verran tiedän, vartuttuani maatalon poikana, että lehmäkarjassa on monenmoisia persoonia. Kirjo-lehmä oli rauhallinen ja flegmaattinen askeltaja kun mentiin jonossa metsälaitumelle ja minä perässä. Kirjon paikka oli aina jonon kärjessä. Sillä oli kaulassaan kuuluvaääninen iso messinkikello. Jokaisella lehmällä oli metsän kohdalla omat polkunsa, joille ne poikkesivat jonosta, kukaties meditoimaan, ja palasivat vähän ajan kuluttua täsmälleen omalle paikalleen jonoon.

Joku lehmä oli iloinen ja virkeä tuulispää, toinen vihainen, kolmas rauhallinen kuin viilipytty. Meille lapsille annettiin omat nimikkolehmämme. Minulla oli Kalke, siskolla Ylväs jne…

Nykyisin lehmiä ei viedä laitumelle, vielä vähemmän metsään. Ne saavat viettää elämänsä ahtaissa sisätiloissa ympäri vuoden. Kun menin iltapäivällä tiettyyn aikaan hakemaan lehmiä metsälaitumelta, ne olivat jo portilla odottamassa hakijaa.

Mutta omat muistoni sikseen. Kirjan tekijä on luomutilallinen ja tietää, että lehmien pitää saada valita missä ne haluavat  oleskella vapaina. Talvella voi olla ratkaisuna pihatto, jossa on jaloittelualue lehmien vapaassa käytössä. Young tuumii myös, että jokaisen lehmän maidon voi tunnistaa mausta hänen tilallaan.

Ruuan laatu ja stressin määrä vaikuttavat kaikkien eläinten käytökseen. Jos ruoka-aineisiin lisätään erinäisiä kemikaaleja, se voi vaikuttaa paitsi lehmän elämänlaatuun, myös maidon makuun.

Persoonallisuuksia löytyy niin sioista, kanoista, kuin muistakin maatilan eläimistä, navettakissaa unohtamatta. Minulle oli lapsena elämän kohokohtia tutustua eläinten sielunelämään, niinkuin myös luomutilallinen Young kertoo. Kirja on täynnä anekdootteja ja sattumuksia, joskus humoristisia, joskus ikäviä. Kas kun eläin voi myös surra itsensä vaikka kuoliaaksi, jos sen paras ystävä kuolee tai teurastetaan. Äidilläni oli läheinen suhde eläimiin. Niinpä hän usein meni kamariin itkemään, kun karja-auto ajoi pihaan. Hän oli lehmien tuntija, ammatiltaan karja-assistentti, joka avioitui maanviljelijän kanssa.

Tämä kirja opettaa paitsi ymmärtämään eläimiä, myös huomaamaan, mitä huonot olosuhteet aiheuttavat esim. lihan maulle tai maidon aromeille. Tärkeä kirja, joka jokaisen suurtilallisen ja eläinten kasvattajan pitäisi lukea.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Akutagawan tummaa proosaa

Mestarillisia novelleja

Ryunosuke Akutagawa: Hammasrattaat, suom. Markus Mäkinen, Aporia kustannus 2018

Ryunosuke Agutagawaa ( 1892 – 1927) on pidetty eräänä japanilaisen sanataiteen kulmakivistä. Hänen novellinsa herättävät usein ahdistusta lukijassa, mutta mukana on myös auvoisia onnenhetkiä. Kipeät, tummat tunnot ovat tietysti leimanneet hänen novellitaidettaan. Eräs asia, äidin mielisairaus, lienee ollut leimaa-antava myös kirjailijan kutsumukselle ja myöhemmille itsetuhoisille vaiheille.

Näissä novelleissa näkyy kirjailijan kyky yhdistellä japanilaista ja länsimaista kirjallisuuden perinnettä. Agutagawa oli heiveröinen lapsi, joka turvautui nuorena klassiseen kirjallisuuteen ja haaveili omasta kirjailijanurasta.

Itseäni ahdisti näiden novellien tumma sielunmaisema. Jotain pilkahduksia oli kuitenkin esim. venäläisestä kirjallisuudesta. Novellissa Nenä kirjailija tuntuu yhdistelevän tyylikeinoihinsa mm. mestari Gogolin sanataidetta.

” Naigu oli jo yli viidenkymmenen ja saavuttanut korkea-arvoisen hovimunkin aseman, mutta hän oli kärsinyt nenästään jatkuvasti aina kaukaisista noviisiajoistaan tähän päivään. … Ensinnäkin pitkä nenä oli epäkäytännöllinen. Naigu ei voinut edes syödä riisiä ilman apua. Jos hän yritti syödä omin avuin, nenän kärki ylsi osumaan ruokakipon riisiin. Siksi aina ruokailujen aikaan Naigu käski yhden temppelin munkkioppilaista istumaan pöytätarjottimensa toiselle puolelle kannattelemaan nenää laudanpätkällä, joka oli noin tuuman leveä ja kyynärän pitkä.”

Mestarihan Agutakawa on, ehkä suomalaiseenkin novellitaiteeseen verrattuna liian inhorealistinen, raskas ja tummaakin tummempi. Kirjailijan kohderyhmä lienee maassamme varsin kapea.

Japanin historiassa Akutagawan aika kirjailijana osui 10 – 20 – luvulle. Kirjailija tunsi epämääräistä levottomuutta omaa tulevaisuuttaan kohtaan. Näin oli asian laita monien muidenkin japanilaisten kohdalla. Japanin kirjallisuuteen Akutagawa on jättänyt lähtemättömän jäljen.

Jouko Varonen

 

 

 

Upeita prinsessasatuja pienimmille

Ystävyys ja rakkaus ovat tärkeintä

Disney, Prinsessat, Paras ystäväni Belle, Sanoma Media Finland 2018

Disney, Prinsessat, Paras ystäväni Ariel, Sanoma Media Finland 2018

Ystävyys on ihmeellinen juttu. Siitä kumpuaa elämänvoimaa niin isoille kuin pienille. Ystävänä voi olla vaikkapa vanhus tai joku lapsi jolla ei ole kaveria, miksei vaikka noiduttu kahvikuppi tai merikala.

Näissä selkeissä, upeasti taitetuissa ja kuvitetuissa, sekä  katselijalle ystävällisissä kirjoissa ystävyksiä ovat Kippo ja Prinsessa Belle, sekä vedenneito Ariel ja merikala Pärsky.

Täytyy ihmetellä taitoa, jolla kirjat on toteutettu tuttuihin Disney- teemoihin ja aivan pienimmillekin sopiviksi. Kukaties niissä on vaikka virikettä oppia suurista teksteistä lukutaito jo varhain, ennen kouluun menoa. Mikäpä sen parempi, kun taidon oppii kotipiirissä ilman koulun tuomia onnistumisen paineita.

Pärsky ja Ariel lähtevät tutkimaan vanhaa hylkyä. Kirjan sanoin: Seikkailujen kuuluu olla jännittäviä. Mutta Pärskyn ja Arielin tarinassa sanotaan ystävyyden sanat myös aivan selkeästi. Pärsky muistuttaa, Arielia tämän rohkeudesta ja laulutaidosta. Siitähän Ariel tulee hyvälle mielle. Ariel muistuttaa, että Pärsky on todella rakas ystävä hänelle.

Kunpa me aikuiset ja lapset muistaisimme sanoa ystävillemme ne ystävyyden sanat, jotka ilahduttavat toista. Valittevan usein ihmiset kiinnittävät huomiota vain toisen huonoihin puoliin.

Kahvikuppi Kippo taas viihdyttää Belleä noidutussa linnassa. Niinpä ystävyys ja rakkaus siirtyvät vaikka lintuihin, joita noiduttu prinssi syöttää ulkona rakkauden pilke silmissään. Kyllä he tietävät, että paha taika raukeaa aikanaan ja hirviöstä kuoriutuu komea prinssi.

Onnistuneita kirjoja kaikkein pienimmille. Mikäpä siirtäisi ystävyyden ja rakkauden sanomaa paremmin lapsiin, kuin yhteinen lukuhetki tällaisten upeiden kirjojen parissa. Siihen lukuhetkeen kuuluu tietysti lämmin läheisyys aikuisen kanssa, jopa suukko.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

 

Harkimon ajatuksia

Hyvä kirja – paremmasta ei väliä

Hjallis Harkimo: Suoraan sanottuna, WSOY 2018

Hjallis Harkimo on suomalainen vastatuuleen purjehtija, joka on tottunut siihen, että meri velloo ympärillä ja yhden ihmisen on taltutettava vaikeudet. Sama se on poliitiikassa. Arkadianmäellä kyttäillään. Kukaan ei saa sanoa omaa mielidettään. Kaikki ovat sidoksissa ryhmiin ja valtaapitäviin, puolueisiinsa.

Niinpä Hjallis, jonka julkkisarvo oli tärkeä kokoomukselle, lähti puolueesta ja perusti oman. Herjakirjeitä tuli puolueen taholta. Jopa toivottiin Harkimon pikaista kuolemaa. Niin likaista on poliittinen peli Suomessa.

Kirja on sopivan ilmavasti taitettu ja lukijaystävällinen. Arvelin, että siinäpä oiva mies pääministeriksi. Mutta heti hiipi mieleen peikko, että onkos tämä sitä populistista propagandaa, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia toteutua kansanedustuslaitoksessamme. Kaikki kun pitävät kiinni omista eduistaan ja puheet ja teot eivät ministereillä ja kansanedustajilla vastaa vähemmässäkään määrin toisiaan.

Hjalliksen oppeja voi lukea kuin elämäntaidon opasta:

” Vahva on se, jonka mielipiteet ja näkemykset kestävät avointa keskustelua.”

”Heikkojen pitää tehdä päätökset kabineteissa.”

” Oma usko ei koskaan riitä, mutta sen pitää olla vahva, jotta omassa sielussa oleva palo tarttuu muihinkin.”

” Ei kannata sanoa mitään, jos ei ole järkevää sanottavaa.”

Hjalliksen elämäntaivaltakin sivutaan kirjassa. Mies sai kolme upeaa lasta vaimoiltaan ja on siitä kiitollinen. Toki hän myös myöntää toimineensa väärin.” Hyvä isyys toteutuu mielestäni kahdessa suunnassa: Toisaalta pitää olla lapsille ”hyvä”, kasvattaa, rajoittaa, antaa rakkautta ja tukea. Hyvä eronnut isä ei parjaa ex – puolisoa. Hyvä isä antaa myös äidin olla hyvä äiti.”

Erityiskiitoksen kirjan selkeästä taitosta ja mielipiteistä, jotka on kerrattava vielä kirjan luettuaan.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

 

Elämänoppia ja johtajuustaitoja

Mainio kirja

Sinä pystyt, Jaakko Alasaarela: readme.fi – kustannus 2018

– Ole rehellinen!

– Ole lojaali!

– Kehitä tietojasi ja taitojasi myös vapaa-ajalla.

– Keskity aina ajattelemaan positiivisesti.

– Valitse elämällesi selkeä päämäärä.

– Muista unelmat, niistä voi tulla totta.

– Tee asiat viivyttelemättä.

– Suunnittele ajankäyttösi ennakkoon.

– Opi tekemään myös nopeita päätöksiä.

Siinäpä sitä Alasaarelan oppia aluksi. Rehellisyys ja suoruus oli isäni elämänoppi. Sitä olen yrittänyt noudattaa. Vapaa- ajan puuhistani kehittyi uusia sivuammatteja. Päämääränäni oli kouluajoista lähtien tulla kirjailijaksi ja toimittajaksi.

No, minusta tuli opettaja, koulunjohtaja ja vararehtori, mutta kirjoitin 24 nuortenkirjaa kaupallisille kustantajille ja olin toimittajana ja kriitikkona oman työni lisäksi. Muitakin ammatteja on tullut ajan oloon matkaan.

Alasaarela kertoo, miten hän joutui koulussa vaikeuksiin, kun ei oikein viitsinyt päntätä asioita. Kunnes opettaja ratjautti äidinkielestä nelosen todistukseen ja kehotti vähän ryhdistäytymään. Poika otti neuvon tosissaan ja kohta alkoi kiitettäviäkin ropista kokeista ja todistukseen.

Moni kirja, niinkuin tämäkin, on tietysti sellaisella asialla, joka on persoonakohtainen. Jollakin ihmisellä ei ole unelmia, mutta hän valitsee elämäntehtävänsä mieltymyksensä mukaan. Joku tykkää sosiaalisesta kanssakäymisestä, toinen haluaa auttaa muita, kolmas tykkää lapsista, jne…

Jaakko Alasaarela ( s. 1980) on palkittu yrittäjä ja Suomen parhaaksi työpaikaksi valitun ZEF Oy:n toimitusjohtaja. Näyttävät häneltä kirjoitushommatkin sujuvan, vaikka peruskouluaikoina opettaja vähän kurmutti huonoilla arvosanoilla.

Alasaarelan kirja on mainio. Olen itsekin työelämässä huomannut positiivisuuden merkityksen. Mottoni oli: Auta työkavereita niin paljon kuin pystyt, mutta pyydä itse apua mahdollisimman vähän. Rakasta lapsia!

Niillä keinoin sain ystäviä.

Jouko Varonen