Kategoria: Uncategorized

Mielenkiintoisia pienten kirjoja

Moksun pajasta Avaloriin

Disney: Elena, Avalorin salaisuus, Sanoma Media Finland 2018

Annukka Kiuru/ Sirkku Linnea: Moksun paja, Minerva-kustannus 2018

Näyttää siltä, että monet satukirjat poikivat uusia henkilöitä joiden avulla entiset seikkailut saavat ilmaa siipiensä alle. Prinsessa Sofialle selviää kirjastossa, että hänen kaulassaan oleva amuletti kätkee sisälleen Avalorin prinsessan Elenan. Onnistuuhan se Elenan vapauttaminen kirjavien vaiheiden jälkeen ja kansa hurraa uudelle hallitsijalleen. Entinen pahis- Skylar joutuu väistymään.

Kirjassa on myös kokonaan uusi henkilöskaala, muun muassa Skylar, Migs ja Luna, jotka ovat puoliksi jaguaareja ja puoliksi lintuja.

Lapset varmaan ihastuvat uuteen sankarittareen ja Elenan vaiheet Avalorin vallan kahvassa saavat uusia mausteita. Niinhän se pitää lapsille ollakin, että tuttujen hahmojen parissa voi viettää aikaa siinä missä entisten ja rakastettujen.

Kirjassa on taattu hyvä-paha asettelu. On pahis Skylar, joka on hallinnut Avaloria taikasauvansa avulla ja tietysti Avalorin väki ja satuolennot, jotka riemuitsevat asioiden saamasta käänteestä. Pienimmillekin sopiva kirja ei kuitenkaan nouse liian jännitteiseksi ja loppuidylli on paikallaan.

Moksun paja on televisiostakin tuttu seikkailu, jossa lelujänis-Moksu unohdetaan kesälomareissulla Hupsulan huvipuistoon, kahvilakojun pöydälle. Mutta Moksupa päättää etsiä uuden kodin puiston takaisesta metsästä. Sinne hän perustaa ystäviensä kanssa Moksun pajan, jossa korjataan huvipuistoon unohdettuja leluja. Heistä saadaan myös uusia ystäviä.

Kivoja satukirjoja pienimmille. Niissä on lämminhenkistä opetusta siitä, että ystävää ei jätetä, ei edes resuista ja huvipuistoon jätettyä lelua. Kuvituksesta Moksun pajalle täysi kymppi. Se on humoristista ja hellyttävää. Avalorin salaisuudessa taas on upeita linnamiljöitä ja kaunista, lapsia miellyttävää kuvakieltä.

Avalorin salaisuus on satumaailma, jossa on aineksia vaikka mihin seikkailuihin. Juoni polveilee mukavasti, jopa jännitteisesti, mutta turvallisesti pienimmillekin lapsille. Ihan kriitikko jäi odottamaan Elenan uusia seikkailuja. Niinhän se on, että kuvakirjat puhuttelevat usein myös aikuisia. Itse olen lastenkirjailijana jäänyt niihin koukkuun kuten myös koulun johtajana pienten lasten rehellisiin ja humoristisiin kannanottoihin.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

 

 

Suomussalmen suolta Pariisiin

Unto Ahjotulen näyttelyssä

Päätettiin lähteä katsomaan taiteilija Unto Ahjotulen retrospektiivistä näyttelyä Lappeenrannan Galleria Pihattoon. Minulla kun on aina ollut mielikuvana, että Unto on ihmisenä tosi välitön ja karjalaisen puhelias. Hänen kanssaan tulee juttuun tämmöinen nuortenkirjailija-kriitikkokin ilman sen kummempaa kursailua.

Toki tiesin , että Ahjotulen taidetta on esitelty aina Pariisia myöten. Itse mies on yksi vaatimattomuus eikä tykkää olalletaputtajista pätkän vertaa. Kerran Ahjotulelle ja kumppaneille vastattiin apurahapyyntöön kylmästi, että painukaa suolle. Niinpä miehet tekivät näyttelyn hetteiselle suolle, Suomussalmen lähistölle.

Eivätkä jekut jääneet tähän. Kun etelän arvostettu naiskriitikko oli jostakin syystä eri mieltä Unton taiteesta, niin taiteilija tekaisi kriitikosta nakukuvan, jossa kaikki näytetään niinkuin se on. Ihan tunnistettava hahmo tuli kriitikosta.

Kun menimme näyttelyyn, oli taiteilija itse paikalla ja puhetta riitti, jos nyt ei nuoruuden päivien malliin, niin aika kivasti kuitenkin. Niinpä sain Untolta luvan julkaista tämän blogijuttuni yhteydessä kuvankin.

Untoa on mainittu postmodernistiksi ja mitä muita ismejä häneen lie liitettykään. Itselleni tuli joskus mieleen Ahjotulen tempauksista itse Salvador Dali. Unto kun kokeili muistaakseni munasta kuoritumistakin Dalin tapaan. Nuorena hän oli kekseliäs veikko. Ahjotulen taide on kyllä ihan kivaa katseltavaa, aina seksistisistä maalauksista suureen tilaustyöhön, jossa vuodenajat vaihtuvat saman työn puitteissa.

Ahjotulelle myönnettiin Valtion taiteilijaeläke, joka meni oikeaan osoitteeseen.  Nykyisin hän asustelee Galleria Pihaton yhteydessä olevassa asunnossa. Vaikeimpina aikoina miehellä oli puutetta jopa asunnosta.

Pidän Ahjotulen impulsiivisuudesta ja karjalaisesta ideavuolaudesta. Siitä kertoi myös hänen toimittamansa taidelehti Kymengarde. Taiteilijalle toivottelin vielä lähtiessä monia vuosia kuvataiteen tekemisen parissa. Tiedän Ahjotulella olevan ideoita niin paljon, että alimmat jo happanevat.

Jouko Varonen

 

 

 

Jääkiekkoilijan vaikea taival

Koskettava kirja

Tommi Kovanen/ Jenny Rostain: Kuolemanlaakso, Bazar – kustannus

Jääkiekko on kovien poikien väkivaltapeli. Nuorille kiekkoilijoille tosin opetetaan, että on tärkeä tietää, miten taklaukset otetaan vastaan. Tommi Kovanen oli pitkän linjan liigapelaaja, kunnes tuli se viimeinen ottelu ja ruma taklaus, joka lopetti miehen uran.

Ei tullut halvaantumisia, niinkuin monille muille taklatuille. Tuli jotakin pahempaa, nimittäni aivovamma, joka sai miehen jopa veitsen kanssa viimeiselle rannalle. Onneksi poliisit löysivät hänet ajoissa.

Mutta jälkivaikutuksiin kuului myös syvä masennus, perhevaikeudet, avioero ja ajautuminen synkkyyteen. Onneksi ymmärtäjiä ja auttajia löytyi ajoissa ja nyt Kovanen elää suhteellisen tasapainoista elämää tyyliin ”päivä kerrallaan”.

Kirja on hyvin tehty. Tietysti esitystapa on joskus toistoinen. Mutta se ei merkitse sitä, ettei tällaiselle erilaisella elämänkerralla olisi tilausta nykysuomessa. Liigamaailma on samantapainen herrojen leikkikenttä kuin vaikkapa koulumaailma. Yksittäisten pelinappuloitten on pidettävä suunsa kiinni, että pomoille ei tule tahraa takkiin. Auttajia on vähän. Useimmat ystävätkin lipuvat vähitellen omille teilleen. Ja aivovaurion kärsinyt henkilö on tietysti myös hankala autettava. Onneksi on muutamia tosi ystäviä ja tietysti oma poika, josta on elämäniloa ja toivoa vaikeina hetkinä.

Kovanen aloitti peliuransa Kalpan riveissä ja pelasi uransa aikana useimmissa suurimmissa liigajoukkueissa. Suomen mestaruuskin on tilillä HIFK:n paidassa. Uraan pelaajana kuuluivat myös Italian ja Sveitsin kaudet.

Kovasen toisenlainen elämänkerta kietaisi minut mukaansa ja niinpä kello vilahti aamukahteen sitä lukiessa. Hyvä että mies on saanut äänensä kuuluviin herramafiasta huolimatta.

Jouko Varonen

 

 

 

Johdatus metoo – ilmiöön

Miehen vai naisen alistamista?

Maaret Launis& työryhmä, Tästä ei saa puhua, seksuaalista väkivaltaa Suomessa, S&S 2018

Olin vaimoni kanssa vastavihitty aviopari. Olimme opettajia Kuhmon syrjäkylällä, minä johtajaopettaja ja vaimoni alaluokkien ope. Kun kävimme kirkonkylällä bussilla tuli joskus eteen vaikeita tilanteita. Niinpä paikallinen mies kouri bussin käytävällä vaimoani haaroista aivan sumeilematta. Vaimo ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota, joten minäkin jätin asian sikseen. Toisaalta, jos olisin puuttunut asiaan jämäkämmin, olisin kohta istunut poliisin puheilla väkivaltasyytteiden vuoksi, kukaties olisi napsahtanut sakkoja tai ehdonalaista. Asia vaivaa minua vieläkin, se siis jätti pysyvät jäljet.

Yhteiskunnan asenteet ovat muuttuneet metoo – kampanjan myötä. Elokuvaohjaajat ja muut ovat joutuneet karvaiden syytösten takia hankaliin tilanteisiin. Mutta lööppijutuissa on vain kapea otos tapauksista, ehkä 1%. Yleensä naisissakin on vikaa. Heillä on tapana käyttää seksiä uralla etenemiskeinona jopa parisuhteen muodostamiseen. Näistä ei kukaan arvonsa tunteva mies pukahda mitään. Kuvaavaa on että tästäkin kirjasta on jätetty pois miehiin kohdistuva henkinen ahdistelu. Usein mies pakotetaan naimisiin jo vähällä tuntemuksella, koska hän on hyvän näköinen ja hänen kanssaan voisi ekaksi tekaista lapsen, joka laittaisi miehelle pallon jalkaan.

Naisten varma keino on vedota miehen kyvyttömyyteen, jos hän ei ole valmis läheisempään kanssakäymiseen tai yhden illan suhteeseen. Kirjassa käsitellään tärkeitä aihepiirejä: huorittelua, kourimista, puskaraiskauksia, alaikäisten lähentelyä, toisen vallassa olemista, riistettyä lapsuutta, väheksyntää, aliarviointia, vähemmistöjen tilannetta, jne…

Kirja on toistoinen, mutta metoo- sanoma tulee siinä hyvin selvitettyä. Lueksin kirjaa päiväsydämen ja totesin, että paljon on mätää miesten ja naisten suhteissa. Samalla ajattelin, että miesten ja naisten seksuaalisuus toimii eri tavoin. Mies on paremmin toiminnan kannalla, kun taas nainen viisaana ajattelee tulevaa perhettä ja uralla etenemistä, miehen kiristämistä ja alistamista seksin avulla.

Jouko Varonen

 

 

 

Eläytyvästi kirjoitettu romaani

Analyyttista ja tuoretta kerrontaa

Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän, Otava 2018

Jotenkin tuli Saaren kirjan tyylistä mieleen Anna-Leena Härkösen nautittava verbalistiikka romaanissa Häräntappoase, ehkä siksikin, että Härkönen kirjoitti romaaninsa 17-vuotiaana ja nuorten ehdottomuus ja toisaalta elämänkokemuksen tuoman viisauden puute tulevat Saarenkin kirjassa esiin.

Kiira on kokenut rakkauksia ennenkin, jopa alkavan raskauden, joka päättyi keskeytykseen. Mutta jokin Kiirassa viehättää Lenniä, jopa niin paljon, että kohta Kiira alkaa odottaa lasta myös Lennille. Nuoret päättävät pitää lapsen, mutta mukaan tulee muuttuvia tekijöitä, kuten Lennin viime hetkillä tapahtuvat suunnanmuutos punkkariksi, joka katkaisee nuorten suhteen ennenkuin vauva on edes tullut maailmaan.

Mutta kun on nuortenkirjasta kysymys, niin kirjailija tietysti luottaa turvalliseen loppuidylliin. Elokuvakin kirjan pohjalta ilmestyy ja Saari on niittänyt myös mainetta käsikirjoittajana Oscar-ehdokaaksi kohonneessa elokuvassa Pitääkö mun kaikki hoitaa.

Pidin saaren verbaalista valmiudesta ja nuorten elämän analyyttisesta lähestymistavasta. Kirja ei pitkään vanhentunut käsissäni, kun tunsin jo takakannen kolkuttelevan lukijaa. Romaanissa oli lisäksi lyhytajoinen tyyli, jossa Kiira ja Lenni olivat vuorotellen tapahtumien keskipisteessä.

Eipä lukija ehtinyt väsähtää kirjaa lukiessa, vaikka sen tyyli viittaa paremmin viihteelliseen nuortenproosaan. Käsittelyssä on kuitenkin varsin satuttava aihe, teiniraskaus. Nuorten pitäisi lukea tämä kirja opiksi ja ojennukseksi. Molemmilla nuorilla on ystäväpiirinsä, jotka auttavat minkä voivat. Kun Kiiran ystävät pyrkivät kannustamaan ja antamaan positiivisia mielialoja, niin Lennillä on jos jonkinlaista ystävää, jopa lopuksi äärioikeistolaisia kavereita. Pidin kirjasta. Kirjoittajalla oli riittävästi taitoa pitää lukija mukanaan. Jäänpä odottamaan Saarelta lisää hyvin kirjoitettua proosaa.

Jouko Varonen

 

 

 

Jukka Itkosen runomaailmat

”Minne moinen kiire johtaa?”

Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa, runoja, Kirjapaja 2018

Luontorunojen ja lastenrunojen genreen asettaisin nämä Jukka Itkosen riimittelyt. Kriitikkona sanoisin, että tarvittaisiin lisää paradoksia ja analyysia. Joskus tulee Itkosta lukiessa mieleen toinen luonnonrunoilija Jenni Haukio.

Itkonen kertoo leikkipuiston lapsista ja mummoista, mustan yön täysikuusta, kissasta ruohikolla, siitä miten joulun jälkeen joulukuusi on pelkkä neulasmuusi, pihan variksesta mustapäisestä, siitä miten aurinko luo säteen heinäsirkkaan, miten kaupunkikaniini pomppii kujalla, jne…

Tunnen Jukka Itkosen paremmin lastenrunoilijana ja lapsille sopivilta tuntuvat nämäkin hauskat runot. Mutta Itkosella ( s.1951) on ollut monia virkoja luovalla taipaleellan. Hän on kirjailija, runoilija, sanoittaja ja muusikko. Itkosen kirjallinen tuotanto sisältää kaikkea kuunnelmista ja käännöksistä novelleihin ja runoihin. Itkosella on ansioluettelossaan myös Finlandia Junior-palkintoehdokkuus. Musiikintekijänä ja laulutekstien kirjoittajana hänellä on monen tähtilaulajan lauluja tilillään ja Itkosen musiikkinäytelmä Astoria esitettiin vuonna 2003 Lahden kaupunginteatterissa. Oma sooloalbumi, Joko teitä on rakastettu, ilmestyi vuonna 2007.

Että mitä? Minulle jäi tälläkin kertaa se tuntuma, että Itkosen riimit eivät oikein toimi. Kirjoittajakouluttajana olen löytänyt paljon napakampia riimejä, jotka vievät runoa eteenpäin. Näyttää vähän siltä, että Itkonen antaa riimien kuljetella runojen sisältöä, eivätkä ne tuo yllätyksiä tai jäntevyyttä kokonaisuuteen, saati sitten syvyyttä.

” Leikit on leikitty,/ ilta jo joutui/ lattialla on lelu/ Talo on hiljainen,/ katu on tyhjä,/ vaiennut liikenteen melu./ Hän nukahti tuoliin, / väsähti siihen./ Mitähän mielessä liikkuu?/ Hän keräilee tähtiä taskuunsa/ keinussa keinuu ja kiikkuu.”

Vakavasti otettavaksi runokokoelmaksi tätä Itkosen työtä on vaikea kuvitella, tai sitten kriitikkopaha ei enää ymmärrä tosi runouden päälle mitään.

Jouko Varonen

 

 

 

Lauluja Markku Aron taipaleelta

Kestosuosikin parhaat

Markku Aro, Käyn uudelleen eiliseen, 50 vuoden klassikot, 2CD, Valitut Palat 2018

Tasaisen varmalla iskelmälaulusuosikilla Markku Arolla ( s. 1950) on ollut lukuisia hyviä hittejä sekä esiintymisiä Euroviisuja ja Syksyn säveltä myöten. Hän on ehkä jäänyt turhaankin muiden aikalaistensa varjoon iskelmälaulajana.

Arolla on persoonallinen tapa tulkita lauluja ja hänen kehonkielensä kertoo siitä, että hän rakastaa sitä mitä tekee työkseen.

Pitkäsoittolevyjä Arolta on ilmestynyt 50 vuoden aikana kaksikymmentä. Tämä kokoelma tuo kuultavaksi Aron laulujen koko kirjon. Mukaan mahtuvat mm. Käyn uudelleen eiliseen, Kertoisin sanoin suoraan sen, Hyvännäköinen, Tie uuteen päivään, Oo mikä nainen, Jestas sentään, Moskiitto ja mitä niitä onkaan.

Olen aina tykännyt Aron tyylistä ja ulkoisesta habituksesta. Hänestä henkii humoristinen ja lämmin suhde kuulijoihin, vaikka keikkaelämä on joskus raskasta ja kuluttavaa.

Kuuntelin kokoelman läpi huolella ja totesin, että mukana on sekä ikihittejä, että vähän tuntemattomampaakin materiaalia.

Kooste on Aron ystäville todella aarre. Aro itse tuumii tästä kokoelmasta:

” Toivottavasti nämä laulut tuovat mukavia muistoja menneiltä ajoilta ja nautitte niiden kuuntelemisesta. Itselleni tämä projekti toi monia hienoja kappaleita esiin vuosikymmenten takaa, jotka olin jo melkein unohtanut. Noihin vuosiin mahtuu todellakin paljon hienoja käännöskappaleita sekä kotimaisia sävellyksiä ja sovituksia, joita on ollut ilo levyttää loistavien muusikkojen ja kapellimestarien kanssa.”

Aro kuuluu kuolemattomiin nimiin suomalaisella iskelmätaivaalla ja tämä kokoelma tuo ansaittua arvostusta hänen uralleen.

Jouko Varonen

 

 

 

Maukkaita musiikkihetkiä

Nostalgista, upeaa

Kansanmusiikin suosikit, 2CD, Valitut Palat 2018

Kansanmusiikin suosikeissa löytyy paljon sellaista antia, joka koskettelee myös ikääntyvämmän väestön tunteita. Mukana vilahtelevat Kaustisen Purppuripelimannit, Veikko Ahvenainen, Tapio Rautavaara, Hortto Kaalo,Värttinä, Eero Piirto, Vesa-Matti Loiri, O. Hotakainen viuluineen, Marjatta ja Martti Pokela, Cumulus, Nils Aslak Valkeapää, Leikarit, Anna Mutanen, Tallari, Pihasoittajat, Sakari Kukko, Viskurit, Koinurit, ja mitä niitä onkaan.

Kansanmusiikki pysyy ja paranoo. Aina on tarvittu reipasta menoa, jota tarjotaan faneille, mm. Kaustisen pelimannijuhlissa. Itseäni miellytti suuresti tämä mahtava kooste. Soittelin sitä uudelleen ja uudelleen, eivätkä esitykset tuntuneet vielä puuduttavilta. Raikas esitystapa, suomalaiset kansansoittimet yhdistettyinä myös klassisiin, ovat oiva kooste. Tietysti tarvitaan myös tulkitsevia ja asiansa osaavia laulajia tai kuoroja.

Nykyisiä kansanmusiikin esittäjiä voitaisiin kuvailla vaikkapa itsensä Väinämöisen perillisiksi. Kansanmusiikki on usein muistinvaraista soittelemista. Toisaalta perinne ei ole pelkästään muistin varassa. Siitä ovat todisteina virret, arkkiveisut ja vanhat nuottikirjat. Tämä kooste sisältää musiikkia noin viidenkymmenen kansanmusiikin soivalta ajanjaksolta. 1960 – luvun loppupuolella kansanmusiikki koki uuden rikkaan nousun ja loppua ei ole näkyvissä.

Itse olen tykännyt soinnutella melodioita pianolla, kitaralla, huilulla ja harmonikalla. Harmonikan soitollakin on monta ihailijaa. Itse kuulun niihin. Inspiraation tullen olen sanoittanut ja säveltänyt omia laulujani. Kun toimin koulunjohtajana, oli minulla tapa mm. musiikkikerhossa opastaa lapsia omien laulujen säveltämiseen ja sanoittamiseen. Nuottilehtiä kertyikin melkoinen määrä mappiin. Niinpä musiikin teko ja esittäminen jäi oppilaille mieleen ja useista kehittyi muusikoita jopa tangokuninkaallisia.

Huikea kokoelma, jonka pitäisi kuulua jokaisen suomalaisen levyvalikoimiin.

Jouko Varonen

 

 

 

Apinaluolasta ilmapallolentimeen

Innovaatioita kerrakseen

Rusty Rivets: Kekseliäät keksijät, Sanoma Media Finland 2018

Ryhmä Hau: Valppaat pelastajat, Sanoma Media Finland 2018

Rysty Rivets – ja Ryhmä Hau – kirjat ovat nykyaikaa. Lapset kuulemma pitävät niistä kuin konsanaan jäätelöstä ja muffinseista.

Kekseliäs Rusty ja hänen ystävänsä Roosa joutuvat taas hieromaan älynystyröitään, kun Lasse poika on varomaton ja kokeilee ilmapallolentimessä istumista. Sattuu nimittäin pieni onnettomuus, kun lennintä pitävä naru irtoaa ja Lasse lähtee ypöyksin ilmojen teille.

Toisessa Rusty Rivets –  tarinassa lapset kehittelevät robottia, joka jakaa muffinseja juhlaväelle. Muffinsit tekee tietysti Leivosmaatti, joka muistuttaa vaalenapunaista muffinsia. Pahaksi onneksi uusi muffinsien tarjoiluun kehitetty robotti tarvitsee vielä vähän korjauksia. Hymyilyä herättävien vaiheiden ja mielikuvituksellisten keksintöjen jälkeen muffinsit saadaan juhlaväen käteen robottivoimin.

Kirja on todella mainio lapsille, jotka haluavat innovoida uusia keksintöjä itsekin Rusty Rivetsin antaman esikuvan mukaan. Siitähän on kysymys myös nykyisessä koulukasvatuksessa, joka pyrkii opettamaan lapsille innovointia ja mm. uusien teknisten visioiden keksimistä.

Ryhmä Haulla on taas muita pulmia. Pitää pelastaa Taitolentäjä Ässä vioittuneesta koneesta ja seikkailla viidakkotemppelissä, jonne ystävälliset apinat odottavat uutta apinajohtajaa. Tarinasta tulevat mieleen aivan elokuvan Kadonneen aarteen metsästäjä – tunnelmat. Kolmannessa tarinassa Ryhmä Hau auttelee Herra Totterin, pitsanleipojan, jyrkänteen reunalle livenneestä autostaan.

Tykkäsin kirjoista joissa nykylapselle puhutaan oikeaa kieltä. Tekstissä vilahtelevat nykyajan tekniset laitteet ja tarinat varmaan miellyttävät lapsia, jotka oman opettajan tietämykseni mukaan hallitsevat jo tietokoneenkin salat paremmin kuin opettajansa.

Aika muuttuu ja lastenkirjojen on pysyttävä ajan hermolla. Mutta lämpimät teemat ja loppuidyllit onneksi säilyvät hurjista seikkailuista huolimatta.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kämppälukemista erämiehille

Kivoja, erähenkisiä juttuja

Erämaailma 2018 – 2019, toim. Minna Klapuri, Karisto-kustannus 2018

Näyttääpä siltä, että nykyerästelijöille, siis tosi jäärien jälkipolville, kelpaa saaliiksi paistiahven tai lapin miehen halveksima jänkäkoirakin. Mutta tärkeintä lienee, että ollaan luonnossa, ja nautitaan tunnelmasta malliin ”nyt metsä kirkkoni olla saa”. Niitä muistoja ei jälkipolvilta oteta pois, kun he saivat olla papan kanssa kalalla.

Kirjassa päästään tällä kertaa myös huumorin makuun joissakin jutuissa, kuten kahden eräpoliisin kokemuksia kuvaavan Seppo Saraspään tarinassa. Hillareissulla voi parhaassa tapauksessa saada suolammesta myös körmyniskoja ahvenia reppuun, tai jos lähtee peräti Inarinjärvelle kanootin kanssa, niin melko varmasti jupuilee kohta selkäevä purjeena taisteleva harjus siiman päässä. Mutta entäpä kun kahteen siimaan tarttuu yhtä aikaa jättiharri ja ne sotkevat siimat keskenään? Jätetäänpä jännitysmomentti jokaisen itsensä luettavaksi.

Kirjassa on kivasti myös naisnäkökulmaa mukana, vaikka kustantajan maineikkain eräkertoja-nainen Aini Tahvanainen ei enää taidakaan olla listoilla mukana. Tykkäsin ennen Ainin tyylistä, jossa oli lämmintä huumoria ja miehisen uhon ymmärtävää taltuttamista.

Matti Kettunen on lapsenlastensa kanssa kalassa, kuinkas muuten kun vaarille on jo kertynyt pieniä kalamiehiä matkaan. Vinotassu – tarinan nimihenkilö on kettu, joka on joutunut kerran rautoihin ja vioittanut tassunsa. Siitäpä moinen lisänimi ja legenda saatiin aikaiseksi, kun kettu kiersi sen jälkeen kaukaa raudat ja ansat.

Hivenen aneeminen jälkimaku jäi tämänkertaisesta Erämaailmasta. A.E. Järvisen ajat ovat ohi ja nykytarinoiden  erästely on suurelta osin puuhastelua. Juttuja voisi tietysti auttaa huumori ja kiva dialogi, yhdistettynä luonnonkuvaukseen ja henkilöiden välisiin jännitteisiin. Itse kuitenkin Viihdyin kirjan parissa ja tietysti kun kutsu kirjolohisopalle kuului alakerrasta, tuumin, että sepä siitä tällä kertaa. Vanhojen eräjäärien aika alkaa olla ohi ja hyvä niin. Mutta yhtä en anna anteeksi, kirkasta lohisoppaa, jos kerran kermaa on jääkaapissa saatavilla.

Jouko Varonen