Kaskisen kaunista tekstiä

Perinteistä joulua

Runoja kynttilän loisteessa

Kuurapuut, lasten silmät

Anna-Mari Kaskinen: Joulun iloa, runoja, Kirjapaja 2016

Anna-Mari Kaskinen on perinteisen ja kauniin runon taitaja. Joulusta hän huomaa kynttilän liekin yössä, puut valkoisine pukuineen, roudan kahleiden murtumisen, enkelin siiven jossakin lähellä, linnun askeleet valkoisella hangella, ensimmäisen kynttilän syttymisen, tähtitaivaan ihmeet, rakkauden ja lämmön syksyn synkkyyden keskellä.

Kynttilä on merkki suuremmasta,

kirkkaasta valosta valtavasta,

säteily sammumaton.

Kynttilä on viesti ikuisuuden,

tervehdys suuren salaisuuden,

sen, joka oli ja on.”

Anna-Mari Kaskinen ( s. 1958) tunnetaan mm. yhteistyöstään säveltäjä Pekka Simojoen kanssa. Tuotanto sisältää useita ns. lahjakirjoja, mutta romaaneitakin löytyy Kaskisen tuotannosta.

Kotimaa-lehden kyselyssä sai Kaskinen naisista eniten mainintoja, kun etsittiin henkilöitä, ” jotka avaavat kirkolle uusia näkymiä”. Huolimatta ”lahjakirjailijan” maineestaan, saa Kaskinen sisällytettyä runoihinsa paljon siitä joulusta, joka meillä kaikilla on lapsuuden muistona mielessä. Jopa kiireen ja hälinän keskellä tällaiset runot rauhoittavat ja luovat joulumieltä.

Joku on kulkenut tästä,

tunnen ja aavistan.

Joku on kuiskannut sanan

lempeän, hoitavan.”…

Ihminen tarvitsee joulun tunnelmia ja harrasta joulumieltä.

Valitettavasti jouluun kuuluu myös kiire, maailman väkivalta, surulliset uutiset pakolaisista, valtakunnan taloushuolet, jotka heijastuvat suuresti myös köyhimpien ja kurjimpien elämään. Mutta näistä asioista kertovat toisenlaiset runot.

Jouko Varonen

Einarin lempi

Satiiria nuorten lemmestä

Murrosiän syövereissä

Kennedy, pahalainen

Harri Manner: Einari, tytöt ja Kennedy, Arktinen banaani 2016

Pitääkin tytön äidin soittaa, että Kennedy on murhattu. Siihen hommaan taitaa Einarin ensimmäinen täyttymys lopahtaa. No pitäähän sitä yrittää muidenkin kanssa, kuten Teijan, joka on ollut ”ameriikan opissa” ja tietää rakkauden teknisen puolen – paitsi, että vetää Einarin housujen vetskarin vähän huolimattomasti auki ja siihen se asia sitten väsähtää.

Harri Manner ( s.1945) on saanut kiittäviäkin arviointeja ainakin esikoisromaanistaan ”Jos ja kun, jonka hän julkaisi jo ”ukkometsoiässä”. Manner tietää jotakin myös kuvataiteesta ja lastenkirjallisuudesta. Tunnettu Love Recordsin logo, joka eroottisuudessaan herätti keskustelua, on Mannerin käsialaa.

Tämä kirja vaikuttaisi enemmänkin Nyyrikin juttujen innoittamalta kuin vakavasti otettavalta luotauksena murrosikäisen pojan eroottisista kokemuksista. On tietysti muistettava, että Manner on satiirikko ja sisällyttää Einarin epätoivoisiin naisasioihin kosolti kirpeitä huumorimausteita.

Niin tai näin, ei tee mieli yhtyä arvostettuun kriitikkoon, joka on pitänyt Manneria nykykirjallisuutemme ansaittuna tekijämiehenä. Kirja voi tietysti viihdetehoillaan viehättää ja murrosikäiset pojat varmasti saavat siitä huumorinsekaista oppia seksiasioista. Milloin Kennedy, milloin äiti, milloin sade, milloin vetoketju. Esteitä löytyy Einarin lemmiskelyn tielle.

Kun ohjasin nuoria kirjoittajia, tuumin, että jokainen kirja on tekijälleen rakas. Taideteoksesta on siis kritiikissä löydettävä huonoja, mutta myös hyviä puolia. Etten vanhaa miestä ihan tunariksi alkaisi nimitellä, niin tuumin tässä lopuksi, että jos kirja on kirjoitettu, niin sillä on oletettavasti joku tilaus. Olisiko tämän kirjan ”tilaus” se, että nuori tuntee maailman ja hormooniensa myllerryksessä joskus tiettyä avuttomuutta. Ei ole helppoa olla nuori nykyäänkään, saati sitten Kennedyn aikakaudella.

Jouko Varonen

Uusia joululauluja

Uusia joululauluja

Joulun tunnelmaa laulaen

Joulukukasta uravalintaan

Timo Klemettinen/Tuula Korolainen: Laulua kuonoon, Joulua tassuun, Lasten Keskus 2016

Tuula Korolainen ( 1948) tunnetaan palkittuna lasten- ja nuortenkirjailijana, kirjallisuustoimittajana, kriitikkona ja suomentajana.

Timo Klementtinen on Suomen musiikkioppilaitosten liitto ry.n puheenjohtaja ja Suomen musiikkineuvoston hallituksen jäsen.

Yhteistyö tekstintekijä Tuula Korolaisen ja musiikintekijä Timo Klemettisen kanssa on poikinut tällaisen kirjan, jossa on nuotteja ja sanoituksia uusiin joululauluihin, ja ohjeet kokonaisuuden produsoimiseksi jopa musikaaliksi asti.

Korolaisen teksti kertoo perheen jouluvalmisteluista ja siitä ihmeestä kun näkösälle tulee ihan oikea joulu. Mukana joulupuuhissa on kuusen hakua, laulelua ja tietysti myös maukas jouluateria. Perheen joulun aineksista ryyditetty juttu ei nyt ihan kanna musikaalin ainesosana, mutta kotona voi kuunnella kirjan mukana tulevaa musiikki CD:tä ja lukea koiramaistakin juttua vaikka jatkosatuna.

Yleensä on niin, että uusia joululauluja on vaikea istuttaa suomalaiseen jouluun. Soittelin näitä laulelmia pianolla ja totesin, että niissä olisi ainesta vaikka nuoren polven suosikeiksi.

Kun joulun vietto etenee viimeiselle viikolle, kuuntelevat suomalaiset mieluusti kuitenkin klassikoita, jotka tekevät sen oikean joulun”.

On kunnioitettavaa, että uusia joululauluja saadaan esille ja toivoisin tietysti menestystä näillekin sävelmille. Aina joku uutuus putkahtaa esille ja liittyy klassikkojen joukkoon. Näistä voi mainita vaikka Katri Helenan, Suvi Teräsniskan ja Kisu Jernströmin laulut. Joululaulujen kohdalla on tietysti sama asia kuin runoissa ja kirjallisuudessa yleensä, että todellisia helmiä on harvassa, niitä jotka kansa hyväksyy pysyväksi kulttuuriperinnöksi.

Jouko Varonen

Pakinoitsijan elämä

Pirkko ”Pii” Kolbe

Legendaarinen pakinoitsija

Tissuttelu vei kunnon

Laura Kolbe: Nykyajan nainen, Kirjapaja 2016

Pitkko ”Pii” Kolbe tuli tunnetuksi Helsingin sanomien pakinoitsijana. Piin pakinat olivat joskus pikkutuhmiakin ja tietysti Pirkon elämässäkin oli monenmoista, joka stimuloi näihin juttuihin.

Laura Kolbe, Pirkon tytär, on Euroopan historian professori Helsingin yliopistossa. Hän on myös kirjoittanut teoksia historian ja kulttuurin aihepiireistä.

Kirjan ”täyteen ahdettu” taitto antaa lukijalle aavistuksen, että kirjoittajalla ei ole ollut helppo lähestyä aihettaan. Ainakin Pirkon alkoholin käyttö ja avioliiton säröisyys antavat näkökulmaan äitisuhteen luonteesta. Pirkko kun viihtyi kosteissa illanistujaisissa ja käytteli surutta niin lääkkeitä kuin viinaa.

Oliko äiti alkoholisti? ” Ei” vastaan, mutta hän joi paljon.Oliko hän lääkkeiden väärinkäyttäjä? ” Ei”, totean, mutta hän söi paljon lääkkeitä, monenlaisiin vaivoihin. Alkoholi herättää edelleen vahvoja tunteita, se on suomalaisen yhteiskunnan Akilleen kantapää, heikkous ja haitta samalla kertaa. ” …

Jotenkin koen kirjaa lukiessa, että kirjoittajan äitisuhde oli hivenen ulkokohtainen ja vailla rakkautta. Toimittajan työ on kuluttavaa, ja siinä perhe, jopa aviomies jää usein kakkoseksi. Pirkkokin päätyi avioeroon, kun miehellä oli jo toinen perhe valmiina. Sekä isä, että äiti olivat kovia menemään, monenmoisiin tilaisuuksiin, joista ei välttämättä aina kärsinyt puhua. Aviomies oli saksalaistaustainen, mutta Viipurissa syntynyt ekonomi Boris Kolbe. Kun molemmat puolisot olivat suhteellisen sanavalmiita, joutui Laurakin todistamaan sanan säilän kalsketta.

Kirja alkaa viimeisellä kohtaamisella äidin kanssa. Laura Kolben tapana oli kommunikoida äitinsä kanssa siivoamalla huoneita ja hajanaisia lehtikasoja. Niin hän teki nytkin, mutta huomasi äitinsä silmistä jotakin peruuttamatonta.

Joskus elämänkertakirjoissa tapahtuu pientä harhaa. Kokonaisuus unohtuu, kun kirjoittaja, joka on päähenkilön lapsi, ei voi erottaa henkilöhistoriaansa päähenkilön elämäntyön kuvauksesta. Se vähän väsyttää tässä teoksessa.

Jouko Varonen

Arkkipiispan elämäntyö

Piispa ja lähimmäinen

John Vikströmin työsarkaa

Pappi on profeetallinen johtaja

Gustav Björkstrand: Elämä on joukkuepeliä, John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana, Kirjapaja 2016

Lähimmät työtoverit kutsuivat Vikstömiä demokraattiseksi piispaksi, joka näki vaivaa, että kaikkien ääntä kuultaisiin ja jokainen voisi vaikuttaa kehitykseen. Jossakin asioissa Vikström näki todella vaivaa ja pysyi nuoruutensa ihannekuvassa papista profeetallisena johtajana henkien taistelussa.

Vikströmin piispakaudelle sattuivat myös spekulaatiot ja päätökset naispappeudesta. Hän kävi koko virkakautensa ajan taistelua patriarkaalista näkemystä vastaan, koska katsoi sen olevan esteenä naispappeudelle.

Vikström halusi myös purkaa menneiden aikojen siteet kirkon ja valtion väliltä. Vikströmin mielestä kirkon olisi hyvä osallistua keskusteluun tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Myös heikkoja ja turvattomia tuli auttaa ja pakolaisia sekä kehitysapua pitäisi puolustaa. Porvoon piispana toiminut Björsktrand on toiminut myös Åbo Akademin rehtorina ja teologian professorina. Tämä kirja on järkäle, joka tietysti pyrkii seikkaperäiseen kartoitukseen Vikströmin elämäntyöstä, mutta on toisaalta massiivisena ja teoreettisena vaikeahko luettava. Joskus kirjoittaja kuitenkin kiteyttää Vikströmin elämäntyötä ja tuo selvästi esille sen kuvan, joka itsellenikin on Vikströmistä hahmottunut. Hän on yhteiskunnallisen toimintansa ohella lämmin ja ihmisläheinen isähahmo, jonka elämäntavasta kielii jo leppoisa ja hymyilevä olemus.

Uskonasioissa Vikström suosi uskonpuhdistuksen perusajatusta siitä, että Raamatun keskipiste on Kristus ja sitä on lähestyttävä tästä näkökulmasta. Kristus vapautti ihmisen synnin orjuudesta , tarkoituksettomuudesta, yksinäisyydestä, epätoivosta ja synkkyydestä.

Jouko Varonen

Kettujahti

Ollako vai eikö olla eläin?

Hulluja nuo ihmiset.

Eläinmaailmaa parilla tapaa

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto, Kettujahti, Arktinen Banaani 2016

Carnovsky&Rachel Williams: Yön ja päivän eläimet, Nemo-kustannus 2016

Jarkko Vehniäinen ( s. 1973) tunnetaan mm. sarjakuvistaan: Selviytyvätkö julkimot ( 2004), IsoVelli ( 2005), Pelkotehdas ( 2006) ja Julkimoes ( 2008). Kamala luonto-albumit tekivät hänestä itsestään julkimon ja monien eri lehtien strippimaakarin.

Kamala Luonto on elänyt monta vaihetta. Pieruhuumoristahan se alkoi. On jotenkin vapauttavaa nähdä sarjakuvia Suomen saloilta, joissa ilves, kettu ja näätä pierevät estottomasti ja nauravat päälle. Niinhän se lienee, että eläimen elämä on joskus kivempaa ja vähemmän rajoitettua kuin ihmisen.

Tässä uusimmassa ihminen saa eläimet toteamaan: ”Hulluja nuo ihmiset”. Eläinkaverukset nimittäin näkevät Duudsonit metsässä niinsanotusti munasillaan odottamassa vuoroa, kun Jarppi ensin istuu ilkosillaan muurahaispesässä.

Itselleni tuli vahva ”takaisin luontoon” tunne noistakin uusista stripeistä, joissa vilahtaa vielä masennusteema, joka johdatteli Kamalan luonnon uusiin ulottuvuuksiin. Toki eläimilläkin saa olla masennusta ja kun kaveri päästää oikein riehakkaan pierun tai kettu juoksee iloissaan ohi, on masennuskin menneen talven lumia. Mielestäni Vehniäinen löytää tälläkin kertaa eläinstrippeihinsä aforistista syvyyttä.

Yön ja päivän eläimet tutustuttaa lapsen tai miksi ei aikuisenkin sademetsän, Australian aavikon, Loch Lomondin järven, Andien vuorijonon, jäämeren, punapuumetsän, Siperian taigan, Serengetin lakeuden, Ganges-joen, Filippiinien koralliriuttojen, jne. maailmaan.

Mukana kirjassa on puna-viher-sini – linsseillä varustetut lasit, joilla kuvista voi löytää lisää yksityiskohtia. Muuten kuvat ovatkin pelkkää värien sekamelskaa. Kirjassa on haukattu mielestäni liian suuri pala kakusta, josta murto-osakin riittäisi lapselle. Lisäksi suuren kirjan tutkiminen ”taikalaseilla” on hivenen vaikeaa. Tietysti lastenkirjojen pitää ottaa vastaan ajan haasteita ja siinä on tällä kertaa onnistuttu.

Jouko Varonen

Galleristin murha

Galleristin murha

Selkeä rikoskirja

Taidegalleria murhanäyttämönä

 

Unto Katajamäki: Kuka murhasi Galleristin?, Kustannus Mäkelä Oy

– Odota nyt hetki, Martti hätäili ja ryhtyi tekemään kehittämäänsä yhteenvetoa havainnollistaen luetteloa sormillaan.

– Yksi, molemmat olivat taiteilijapiireistä. Kaksi, Molemmilla on yhteydet venäläisiin. Kolme, molemmat on tapettu veitsellä. Neljä, molemmista tekotavoista huoikui viha.”

Unto Katajamäki on tamperelainen kirjailija, joka on toiminut lukion rehtorina ja opetustoimenjohtajana. Hän on julkaissut parikymmentä historiallista romaania, jännitysromaaneja sekä tieto- ja oppikirjoja.

Tämä teos kuuluu jännityskirjojen genreen, kun viinaan menevä ja hämäräkauppoihin syyllistyvä galleristi joutuu kasvokkain veistä pitelevän murhaajan kanssa. Huonostihan siinä galleristille käy ja kohta on ylikonstaapeli Petri pihalla yhdessä Martti Pihan kanssa visainen ongelma ratkottavanaan.

Helpommaksi ei rikosvyyhteä tee se, että galleristi on myös sekaantunut hämäriin kauppoihin venäläisten kanssa ja murha voisi olla myös heidän tekemänsä, ellei peräti mafiamurha.

Kohta keitokseen tulee lisää jännitysmausteita, kun toinenkin henkilö murhataan samantapaisilla menetelmillä kuin galleristi.

Katajamäen rikosproosan nivoisin siihen kastiin, jossa käytetään jonkin verran stereotypioita. Kieli ja juonenkulku on teoksessa selkeää, jopa mukaansa tempaavaa. Kirjailijan kokemus tekstintekijänä tulee selvästi esille. Aina ei mennä ns. helpomman kautta, vaan juttuun tulee käänteitä ja vivahteita.

Hän oli nojannut kauhuissaan kirjoituspäytään. Hän ei ollut koskaan nähnyt näitä miehiä. Lyhyempi, kalansilmäinen oli tuijottanut häntä ilmeettömänä. Isän murhaaja, hänen mieleensä oli noussut. Hänen oli tehnyt mieli syyttää miehiä, ryhtyä kirkumaan, mutta jokin tilanteessa oli pidätellyt häntä.”

Kirja on selvästi keskitasoa parempi rikoskirja ja sopivaa lukemista niille, jotka haluavat lukiessaan ratkoa rikospähkinöitä yhdessä poliisimiesten kanssa.

Jouko Varonen

Lapin luontoa

Lapin lumo

Maisemia ja luonnontietoa

Kaunis kirja

Suomalainen maisema, Lappi ja Koillismaa, päätoimittaja: Veikko Neuvonen, Docendo Oy 2016

1800- luvun lopulla kuvasi I.K.Inha suhdettaan Lappiin mm. seuraavilla korulauseilla:

Joku sisäinen voima, en osaa sanoa itsekään mikä, vetää minua pohjolaan. Ennen kuin olin siellä käynyt, kiehtoivat ajatuksiani sen tunturit, pitkät virrat ja aavat metsät. … rinnassa herää voittamaton vapauden himo, himo päästä ympäristöön, jossa luonnon sävel vielä kaikkialla kaikuu ylinnä, ja ihminen on tämän luonnon kasvattama, puhdas lapsi”…

Itse ihastuin suurtunturien Lappiin 18 – vuotiaana liftireissulla joka päätyi Kilpisjärvelle ja sieltä Norjaan. Koin jylhän luonnon ja tietysti taimenien taistelun siiman päässä. Tuli laulettua kitaran säestyksellä takkatulen loisteessa laulukirja kannesta kanteen.

Sen jälkeen en ole päässyt Lapin lumoista eroon. Sinne johtaa tie lähes joka kesä. Mutta asiaan. Veikko Neuvonen tunnetaan luontomiehenä, joka on koutukseltaan biologi ja tehnyt myös pitkän uran Ylen palveluksessa luontoillan vetäjänä. Tämän kirjan teksti ei ole yhtä letkeää jutustelua kuin on tottunut Neuvoselta kuulemaan. Hänen biologipuolensa tulee kirjassa esille lapin pinnanmuodostuksen tarkkana kuvailuna. Jos verrataan Neuvosta esim. Inhaan, on kansaan tutustuminen jäänyt kirjassa vähemmälle. Kuvin ja tekstein kuvataan Lapin luontoa. Tietysti olisi odottanut mukaan vähän enemmän myös lintu-, eläin- ja kasvimaailmaa.

Kirja on toimitettu myös englanniksi ja tietysti se lisää tämän mainion teoksen arvoa lahjakirjana ja turistiostoksena. Itse olen kokenut Lapin luonnon monilla kala- ja hillareissuilla, jotka ulottuivat aina Norjan Lofooteille asti. Kokemusta pitkistä vaelluksista minulta puuttuu ja näyttää siltä, että kirjan tekijätkin ovat paremmin viihtyneet näköalapaikoilla.

Niin tai näin, kirja on taittuvine panoraamasivuineen huikeaa katseltavaa ja monelle voi syntyä vetovoimaa Lapin reissuihin.

Inha kulki aikanaan jalan ja porokyydissä Etelä-Lappia. Nyt tiestö johtaa vaikka Utsjoelle tai käsivarren suurtuntureille. Samalla on kuitenkin osa luonnosta joutunut kärsimään.

Jouko Varonen

Leo Jokelan vaiheet

Leo Jokelan matkassa

Pidetty koomikko

Palmusta Pula-Ahoon

Asko Alanen: Leo Jokela, vaatimaton sivuosien sankari, Paasilinna kustannus 2016

Jos hiihtäjille ja juoksijoille pystytetään patsaita, ovat myösteatterin klassikkonäyttelijät ansainneet omat ”monumenttinsa”. Sellainen on tämä kirja, joka on pystytetty Leo Jokelan muistolle.

Jokela oli unohtumaton luonnenäyttelijä, joka ilmeillään puhui enemmän kuin moni puheliaampi sadoilla sanoilla. Suomen kansan lempinäyttelijäksi Jokela kohosi roolisuorituksellaan Komisario Palmu – elokuvassa ( josta Jokelalletuli myös Jussi-palkinto), sekä tietysti kuolemattomana papukaija G-Pula-ahona, jonka saimme vinyylinä kuultavaksi joskus 60-luvulla ja kun kuuntelemaan alettiin, niin tietysti lopulta levy kuunneltiin puhki. Myöhemmin tervehdin ilolla CD-tallennetta Pula-Ahon parhaista jutuista. Yhteistyö Spede Pasasen kanssa oli herkullista ja saumatonta.

Jokela suuntautui aluksi junanlämmittäjän oppiin ja Valtion Rautateiden palvelukseen. Upseerikoulukin kutsui nuorta luonnenäyttelijänä jo kannuksensa saanutta veijaria. Mutta myös teatterikoulu veti Jokelaa puoleensa ja sinne hän myös meni.

Isäukko ei tietysti suhtautunut myönteisesti Jokelan teatteripyrkimyksiin. Miksi jättää hyvin alkanut ura Valtion Rautateillä. Ja miten noin hiljainen mies edes pärjäisi puhelahjoja vaativassa teatterimaailmassa. Mutta Leollapa oli oma tapansa ilmaista ihmistyyppejä ilmeillä. Niinpä huomattiin pian että Jokela sai pieneenkin sivuosaan ilmetta ja syvyyttä omilla konsteillaan.

Asko Alanen, kirjan tekijä, on kuusikymppinen elokuva- ja musiikkitoimittaja, sekä sarjakuvatoimittaja ja – kääntäjä.

Hänellä on hyvä tyyli koota kirjaan myös syvenneltyä tietoa kohteesta ja pistää väliin myös anekdootteja teatterimaailmasta.

Kirjaa lueskelin joulun pyhinä ja mikäpä olisi ollut parempaa ajankulua, kuin viivähtää suosikkinäyttelijäni parissa. Muistuivat mieleen myös Jokelan esikuvat ja urallakin vaikuttaneet näyttelijät, kuten Aku Korhonen, Leo Riuttu, Matti Ranin, Jussi Jurkka, Ismo Kallio, Siiri Angerkoski, Tapio Rautavaara, Oke Tuuri, Heikki Savolainen, jne…

Todella hieno kirja hienosta taiteilijasta. Tietysti kirjassa vältetään puuttumasta näyttelijäntyön varjopuoliin, mutta se lienee enemmän kuin tavallista elämänkerroissa.