Varjostajat, S&S, Frozen, Sanoma Media

Frozen-klassikosta mielikuvitusystäviin

Hyviä kuvakirjoja

Maija&Anssi Hurme: Varjostajat, S&S – kustannus 2018

Disney: Frozen, rakastetuimmat elokuvaklassikot, Sanoma Media 2018

Muistuu mieleeni oman lastenkirjailijan uraltani kirja, jossa pieni Mika joutui turvautumaan mielikuvitusystävän apuun. Sekin sattui olemaan vähän pelottava ”huppumies”. Niinpä päästiin ohi vaikeuksista ja lopulta mielikuvitusystävän oli aika lähteä omille teilleen, auttamaan ehkä jotain toista poikaa.

Lastenkirjallisuudessa on käytetty mielikuvitusystävä-kikkaa varsin paljon. Niinpä Varjostajat kirjassa äiti on kadonnut. Kirja ei kerro, minkä vuoksi äiti on kadonnut, mutta isä ja lapsi opettelevat elämään ilman häntä ja avuksi tulevat pelottavaa nukkea muistuttavat mielikuvituskaverit. Tilanteeseen tulee jonkinlainen muutos ja laukeaminen. Kirja on taiteellisesti ja hyvin tehty, ehkä sillä on tavoiteltu sitä oloa, minkä perheen äidin poistuminen tuo mukanaan. Siinä on myös onnistuttu.

Frozen vie kirjan lukijan ja katselijan Frozen-tarinan alkujuurille ja osaltaan myös henkilöiden syntyhistoriaan. Kuningasperheen vanhimmalla tyttärellä, Elsalla, oli taikavoima. Taikavoimaa jopa pelättiin ja toden totta vapaaksi päästyään nuo voimat voivat jäädyttää vaikka koko valtakunnan. Vain todellinen rakkauden teko voi muuttaa kaiken hyväksi ja hyytävän talven jälleen kesäksi. Tietysti kirja päättyy loppuidylliin ja henkilöt alkavat elää omaa elämäänsä kuvakirjasta ja elokuvasta toiseen.

Vielä muutama sana edellisestä kirjasta ( Varjostajat). Varjostajat on kuvitettu pellenkasvoisiksi ja toisaalta lapset on joskus pelkäävät pellejä, omat lapseni ainakin pelkäsivät. Niinpä mielikuvitusystäviin on saatu mukaan myös tietynlainen kauhuefekti. Kirjaa olisikin syytä lukea yhdessä vanhemman henkilön kanssa, ettei siitä tule esimerkiksi huonoja unia tai traumoja lapsille.

Pidin kummastakin kirjasta. Ne ovat erilaisia, mutta lasten kannalta ehkä kuitenkin Frozen-kirjan ”helppo” loppuidylli paikkaa sen kauhuefektit ja antaa sijaa henkilöiden uusille seikkailuille. Varjostajat jättää paljon lukijan tai katselijan itse oivallettavaksi. Se puhuu aika paljon pelottavilla tunnelmilla ja kuvakielellä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

Laulajan kirja, F-kustannus

Laulamisen taito

Mainio kirja viihdelaulajalle

Laulajan kirja, Kauneimmat melodiat, tekniikkaa ja tulkintaa, toim. Ari Leskelä ja Ahti Paunu,F-Kustannus

Muistuu mieleen musiikkiin erikoistuneen opettajan taival. Lapsille piti opettaa laulamista ja ”vanhan polven” opettajat vaativat, että laulunkokeessa jokaisen pitää laulaa yksin ja koko luokan kuunnellessa. Mielestäni se oli muutamille lapsille stressaavaa ja antoi vääriä muistoja laulutunneista. Niinpä sallin lasten laulaa ryhmissä tai opettajan kanssa kahdestaan koetilanteessa. Kuuntelin sillä korvalla, että arvostelu oli helppo antaa, vaikka ei kiusannut lapsia ”wanhan liiton” laulunkokeilla.

Tämän kirjan tekijäkin mainitsee tämän lapsia traumatisoivan  perinteisen kokemuksen. Mutta henkinen puoli on vain eräs tärkeä osa laulajaksi kehittymistä. Laulajan pitää iloita laulamisesta. Pidemmälle päässeet nuoret voivat päästä ammattimaiseen valmennukseen, jossa laulutekniikka, kropan lämmitysharjoitukset, hengitysharjoitukset, äänen lämmitysharjoitukset, tulkinta, esiintyminen ja äänenhuolto ovat tärkeitä osa-alueita. Niistä tämä kirja antaa oivallista tietoa.

Toki tutuiksi tulleet lauluaarteet ovat suuri osa tämän kirjan annista. Kirjan lauluissa on mukana myös sointusäestys, joka voi auttaa yksinlaulajaa, esim. kitaran kanssa esiintyessä. Niinpä olen usein laulanut Vyssotskin ”Mistä tunnet sä ystävän” – laulun tämän kirjan kitarasoinnuilla ( am, dm, e7). Joskus riittää vaatimatto-mampikin soinnutus trubaduuriesityksiin.

Kirjan lauluantiin kuuluvat monet suomalaisille rakkaiksi tulleet sävelmät kuten, Nocturne, Lapin kesä ja Itkevä huilu, joista Vesa-Matti Loiri on tehnyt suomalaisten rakastamia tulkintoja. Mukana on myös Leif Wagerin jäljittelemätön Romanssi, sekä Tangomarkkinoiltakin tuttu Soi maininki hiljainen, vain muutamia mainitakseni.

Kirja on todellinen löytö viihdelaulua harrastavalle ja niinpä itsekin nappasin kitaran käteen ja aloin soinnutella. Istuin myös pianon ääreen ja totesin, että kirjan sovitukset ovat tosi hyviä ja sopivat harrastelijankin soitettaviksi.

Jouko Varonen

 

 

Fingerporin päiväkasku, Pertti Jarla

Jarlan kipakkaa huumoria

Löytyykö marsalkalta kuppia?

Pertti Jarla: Fingerporin päiväkasku, Arktinen Banaani 2018

Sotilashuumori on innoittanut Pertti Jarlan ennennäkemättömään vauhtiin. Joku tietysti voisi  kokea vaikeista sota-ajoista irvailun vaikka kyseenalaisena, mutta Pertti-poika on sitä mieltä että huumori keventää huolienkin taakkaa ja auttaa unohtamaan vanhat traumat.

Hitler oli kuulemma suuri Wagnerin ihailija ja huudahteli Viiviä ja Wagneria lukiessaan: ”Ha ha” Näytä sille eukolle!”

Hitlerin pohjoinen retkikunta oli löytänyt aidon valkoisen rodun edustajan, kenetpäs muun kuin valkoisen muumipapan.

Kun suomalaiset olivat tiukassa torjuntataistelussa, lähetti sai vietäväksi viestin että etulinjassa tarvitaan kk hyökkäyksen torjumiseen. Niinpä lähetti meni pääkkallonpaikalle ja ilmoitti, että kuukausi menee vielä ennenkuin iivana on torjuttu.

Jarla puuttuu sota-ajan ilmiöihin ja muuntaa ne usein omintakeiseksi sanasukkeluudeksi. Tällä kertaa ironinen piikki osoittaa usein sodan johtajia, ei vähiten ”aatua” josta on väännetty huumoria muissakin yhteyksissä.

Jarla itse tuumii, että hänen tietämyksensä sota-ajoista ovat rajoitetut, mutta riittävät huumorin vääntämiseen. Kun aatu karjuu kabinetissa, että tarvitaan etnistä puhdistusta, niin eikö vain paikalle tule Hussein&pojat-firman tummaihoinen siivooja harjoineen ja luutturätteineen suorittamaan siivousta.

Ihan hyvä ottaa kantaa sota-aikoihin vähän ironisen huumorin merkeissä. Kun sotaherroja, kuten marsalkka Mannerheimia pistetään huumorin keskiöön voi vaikka syntyä seuraavanlainen pila. ” On tarkoitus ottaa ”munatoti”, oikein herraseurassa mutta kuppi puuttuu. Niinpä joku kysyy itseltään marsalkalta, että löytyykö tältä kuppia. Marsalkka kajauttaa, että löytyy aasialainen ja tavallinen.

Kirjan stripit saivat lukijan hihittelemään ihan tippa silmässä. Piilomerkitysten etsijän on paras lukea kirja pariin kolmeen kertaan.

Jouko Varonen

 

 

Kalastajan niksikirja, Ari Manninen

Kalastusniksejä joka lähtöön

Upea kalastuskirja

Ari Manninen: Kalastajan niksikirja, readme.fi 2018

Ari Manninen ei ole ensi kertaa asialla kalastuksen merkeissä. Hän on kirjoittanut satoja artikkeleita alan lehtiin ja muihin julkaisuihin. Tässä kirjassa on tosi hyviä niksejä esim. vapakalastukseen. Sen sijaan  ”passiivinen kalastus” ei kuulu tämän kirjan antiin. Ehkä verkoista, rysistä ja katiskoista kertoo joku toinen kirja.

Itsekin olen julkaissut alan lehdissä ja kirjoissa paljon kalastusaiheisia juttuja. Omat kokemuksenikin ovat lähinnä vapakalastuksesta, vaikka nuorena tuli kalastettua esim. rysillä haukia ja lahnoja niin että rysät repeilivät.

Manninen tuumii, että edellisestä teoksesta jäi paljon materiaalia ja näyttää todella, että vinkit ovat ”hyviksi koettuja” , joskus jopa yllättävän uusia. Esim. pilkkijän on hyvä tietää, että joskus ahvenparven jallittamiseen tarvitaan tapsi koukun ja pystypilkin väliin, tai onkimiehen ”varma paikka” on tukkinippujen lähellä, josta tulee aina. Manninen puuttuu myös kalastuskuvien tallentamiseen. Hänen niksinsä ovat tuttuja minullekin. Olen kerännyt kuvat Lapin tunturipuroilta ja Etelä-Suomen pilkkipaikoilta tai onkirannoilta ja tallentanut ne aina kahdelle ulkoiselle kovalevylle, niin että minulla on kuvista ”tuplat”, jos vaikka ulkoinen kovalevy sanoo sopimuksen irti. Sieltä on kiva ottaa materiaalia erälukemistojuttuihin ja lehtiartikkeleihin.

Kirjan kuvituksesta tosi isot plussat. Kirjan tekijä on antanut lukijalle parastaan. Kirja on hyvä ja hyödyllinen lukemisto näin heinäkuun ottikelejä odotellessa ja miksei muuhunkin aikaan, sillä järvitaimenkin ottaa vaikka aurinkoilmalla, kunhan on vain tuulenviriä. Kysymys on vain kalastajan osaamisesta.

Parhaat niksit ovat tosipaikassa keksittyjä. Kalastajilla on omaa tietotaitoa, joka on kullanarvoista kun lähdetään koittamaan ”siiman kireyttä”.

Jouko Varonen

 

 

 

Sankarikaupunki Pietari, Arvo Tuominen

Matkaopas pietarilaisten sisimpään

Mainio kirja

Arvo Tuominen: Sankarikaupunki Pietari, Reuna-kustannus 2018

Tässä kirjassa kuljetaan läpi vuosisatojen, katujen, kapakoiden ja palatsien sekä kartoitetaan tavallisten pietarilaisten mielenmaisemaa ja hallitsijoiden oikkuja. Menoa siivitetään venäläisten ajattelijoitten mietteillä. Tämä ei ole matkaopas, sillä hotellien, kapakoiden ja liikennereittien tiedot löytyvät netistä. Tämä on suunnistusopas naapurin tajuntaan. ”

Muistui mieleen tätä tärkeää kirjaa lukiessa opiskeluni venäjän kirjallisuuden kurssilla, kirjallisuuden abbrobaturia varten. Siellä puhuttiin oblomovilaisuudesta. Oblomov oli Tsehovin romaanihenkilö, joka ei tiennyt tämän maailman stresseistä mitään, oli laiskanpulskea nautiskelija. Siitä syntyi käsite oblomovilaisuus, kuvaamaan venäläistä elämäntapaa.

Kirja on hyvä ja hyödyllinen. Tietysti matkat Pietariin suuntautuvat usein opastetun kiertueen merkeissä, mutta jos haluaa henkilökohtaista kosketusta ”naapurin tajuntaan” on otettava kontaktia ja nautiskeltava vanhasta arkkitehtuurista, venäläisten ystävällisyydestä ja kulttuurikohteista, jotka ovat maailman huippuluokkaa.

Kirjan kuvitus ansaitsee erityisplussat. Pietarilaiset rakennukset ovat hienoja taideteoksia joissa on säilynyt satavuotinen ilme muuttumattomana. Niitä on kuvattu hyvin kirjan sivuille, kuten myös Pietarin asukkaita.

Lappeenrannassa, joka on kotipaikkani, huomaa pian, että suuri osa turisteista, joita tulee bussilasteittain ”ostoksille” Lappeenrantaan, on pietarilaisia. Jos vähän haluaa jutella näiden henkilöiden kanssa, riittää ”turistivenäjä” hyvin. Yhdyn kirjan tekijän ajatuksiin siitä, että pietarilaiset pitävät Suomea tärkeimpänä ystävämaanaan.

Tuomisen tavassa suhtautua Pietariin ja pietarilaisuuteen on myös ironista, mutta lämmintä huumoria. Niinpä tulevat selvitettyä melkoisen lukijaystävällisesti myös Pietarin monivaiheinen historia ja aitovenäläinen kansanluonne.

Jouko Varonen

 

 

 

Pikkuväen poluilla, Tuula Aaltonen

Puistojen, vesien ja puutarhojen pikkuväkeä

Lämminhenkinen kirja lapsille

Tuula Aaltonen: Pikkuväen poluilla, kuvitus: Miranda Mord, Haamu-kustannus

Metsät, pellot, puutarhat, lammet ja puut ovat täynnä pikkuväkeä, kun sen vain huomaa. Tämä kirja auttaa lapsia laajentamaan mielikuvitustaan ja luovuuttaan henkiolentojen kanssa.

Hauki nappaa pienen sorsanpoikasen ja emolla on hätä. Mutta pikkuväki auttaa. Poikanen on toki hengissä, hauki vain haluaa kiusata sitä, koska on niin yksinäinen. Niinpä haukikin saa ystäviä ja siitä tulee kiltti. Pikkusorsa tietysti palautetaan äidilleen.

Kirjan tarinat ovat lämpimiä eikä niistä heijastu pelkoja. Hiisikin, vaikka tuntuu pelottavalta olennolta, on pohjimmiltaan kiltti ja auttavainen. Ulla tekee hyviä pullia ja joskus hiiret napsivat niitä suihinsa ja nakertavat jopa reiän jauhopussiin. Mutta Ulla tietää keinot. Hän antaa hiirille oman pullan aika usein ja nämä lopettavat kiusanteon. Viettävät kiitollisina pullajuhlia.

Toki kirjassa on myös henkiolentoja, jotka pystyvät jopa parannusihmeisiin, mutta tämän tarinan juju on siinä, että lämminhenkinen suhtautuminen lähimmäisiin voi myös parantaa.

Viivähdin kirjan parissa kunnes takakansi tuli vastaan. Sen luonnonläheistä kukkaiskieltä on kiva lueskella aurinkoisena kesäpäivänä. Loppuidyllit jokaisessa ongelmassa ovat tietysti hyviä ja lapsille sopivia.

Erityisplussat kirjan värikkäästä ja taiteellisesta kuvituksesta. Sen myötä moni lapsi voi päästä vielä paremmin sisälle lämpöisiin taikamaailmoihin.

Toisinaan Mummelilla oli ruuhkaa. Hän jatkoi parantamista ja kiireetöntä elämäänsä tyytyväisenä. Niihin aikoihin paikkaa alettiin kutsua Tuhannen Tuskan Kahvilaksi. Mummeli on jo muuttanut muualle, mutta kahvilassa käynti on edelleenkin erikoisen virkistävää. Kokeile itse!”

Jouko Varonen

 

 

 

Luovuuden idea, Gaudeamus-kustannus

Luovuus ja innovointi

Hyvä ja hyödyllinen kirja

Nando Malmelin/Petro Poutanen: Luovuuden idea, Luovuus työelämässä, yhteisöissä ja organisaatioissa, Gaudeamus-kustannus

Minulle sana luovuus tuo mieleen opettajan ja kirjailijan elämän joskus vuosia sitten. Silloin sitä innovoitiin eka-tokaluokkalaisten kanssa, kirjoitettiin ja piirrettiin Kalavalakin uusiksi ja tietysti maakuntalehti julkaisi sen teelmän sivun kokoisena, eikä se ollut mikään tabloidilehti.

Luovuus kukkii lapsilla myös luonnossa. Yhteisillä luontoretkillä otettiin matkaan monenmoista puunkäkkyrää, joihin sommiteltiin kokonainen peikkoyhteisö. Niinpä oppilaistani varttui kirjailijoita taiteilijoita, isojen firmojen johtajia ja kansainvälisiä taiteilijoita. Jostakin tuli elokuvan päätähtikin.

Mutta asiaan. Kirjan tekijä tuumii, että joskus luullaan kaikkien ideoiden tulleen jo keksityiksi. ” Luovuus onkin käytännössä sellaista ideoiden jalostamista ja uudenlaista toteuttamista, joka johtaa uusiin ja ennennäkemättömiin lopputuloksiin. Siksi luovan työn tavoitteena usein onkin löytää uusi tai ainutlaatuinen tapa toteuttaa ideoita, ei sisällöltään ainutlaatuisen idean synnyttämistä sinänsä.”

Huolimatta siitä, että kirja joskus vaikuttaa toistoiselta ja hivenen kapulakieliseltä, jopa tautologiselta ja tautonomiselta, se myös käsittelee luovuuden ideaa monesta näkökulmasta. Niinpä aihepiirejä ovat mm. Mitä luovuudella tarkoitetaan?, Mitä tiedämme luovuudesta?, Miten kehittää luovuutta?, jne…

Kirjan jutuissa tuumitaan, että luovuus on ”arkista toimintaa”. Siihen yhdyn mm. 24 fiktiivistä nuortenkirjaa julkaisseena täysin rinnoin. Tuumin, kuten edellä jo sanoin, että luovuuden ainekset kylvetään lapsiin jo nuorella iällä. Niinpä ei ole yhdentekevää mitä opetusmetodia käytetään. Luonnonläheinen opetus ja luovuus, kuten käden taidot, kuvataide, kaunokirjallisuus sekä itse tuotettuna, että luettuna, antavat vahvan pohjan innovatiivisuudelle.

Vietin kuuman kesäpäivän varjossa tähän kirjaan tutustuen. Kirja opettaa, että luovuus ei ole vain tieteilijöiden, taiteilijoiden ja keksijöiden sarkaa, vaan se kuuluu ihmisen arkeen ja työelämään, yrityksiin ja yhteisöihin. Siinä kirjoittajat ovat harvinaisen oikeassa.

Jouko Varonen

Aapeli, Aika hyvä kirjailijaksi

Aapelin parhaita murjaisuja

Kiva kirja Parkkiselta

Jukka Parkkinen. Aapeli, Aika Hyvä kirjailijaksi, Docendo 2018

Aapelin pakinakatkelmiin tutustuessa nousee väkisinkin hymynkare suupieliin, vaikka liikuttaisiin sodan perääntymisvaiheen keskellä. Hänen jutuissan on lämpöä ja humoristisuutta jota tarvittaisiin nykyisiinkin pakinoihin. Aapelin loistokkaimmat jutut ilmestyivät lehdissä 1940-1950 – luvuilla. Ihan koukuttivat runoriimit ja pakinat. Jospa vaikka kirjastosta löytyisi muutakin Aapelin tuotantoa kuin Pikku Pietarin piha, jonka olen nähnyt kesäteatterissa. Siunattu hulluuskin on lukematta ja Meidän herramme muurahaisia.

Sota-ajan pakinoissa rintamalta Aapeli mainitsee mm. että sotilaiden rakkaat vaimot ja morsiamet eivät kyllä tiedä mihin heidän kirjeensä joutuvat. Ne laitetaan ”piikkiin” korsun ovelle ja siitä jokainen riu´ulle lähtevä nappaa arkin mukaansa, kas kun paperista on pula niissä oloissa.

Aapelin teksti taipuu myös aforistiseksi, muun yhteiskunnallisiin asioihinkin puuttuvan pakinoinnin ohella. Monet ”aforismit” tietysti menevät huumorin puolelle nekin:

Raittius, kohtuudella harjoitettu, pidentää ihmisen iän ja karaisee miehen kestämään edessä olevia rasituksia.”

Enempi harvempi mies se tohtii iankaikkisuudesta vallan selvin päin puhella.”

Hyvä lääke aamulla vaivaavaan päänsärkyyn on , ettei anna siihen aihetta. ”

Kirjan parissa vilskahti päiväsydän, joka myös kääntyi yösydämeksi tuota pikaa. Parkkinen, joka on melkoinen Aapeli – fani ja asiantuntija, tietysti kommentoi ”lainauksia” parhaansa mukaan ja kas, mielenkiintoinen elämänkerta kirjasta viäntäytyy. Minut se sai harkitsemaan Aapelin tuotantoon tutustumista ihan tosissaan. Jos jättäisi murakamit ja muut nobel-sarjan kirjat toistaiseksi ja naureksisi savolaishuumorille.

Jouko Varonen

 

 

 

Suomen luonto, lasten pikkujättiläinen

Luonto on lapsille tärkeä

Kaunis luontokirja

Suomen luonto, lasten pikkujättiläinen, readme.fi 2018

Olen lukenut paljon oppaita mm. mielenrauhaan ja parisuhteen hoitoon. Myös lastenkirjat kuuluvat erityisalaani, olenhan itse julkaissut kaupallisilta kustantajilta 24 lasten- ja nuortenkirjaa. Sekä aikuisille, että lapsille suosittelen aina paljon unohdettua asiaa, luonnon merkitystä. Mikään ei voita luontoretkeä isän ja äidin kanssa, vaikka lähimetsään tai niitylle.

Tämä kirja ei kokonsa vuoksi ole helppo mukaan otettava luontoreissuille, mutta se tarjoaa mielenkiintoisia ja laadukkasti kuvitettuja nojatuolireissuja luonnon ihmeiden pariin. Vaikka kirjan anti on suppea, käsittäen yleisimmin ”vastaantulevat” lajit, se tuo kuitenkin teksteissään esille jotain hyvin tärkeää, kuten esim. eri kasvien myrkyllisyyden. Kielon myrkyllisyys on sitä luokkaa, että jo maljakkoveden juonti voi olla lapselle kohtalokasta. Samoin on mm. myrkkyseitikin laita. Jo maistiaiset kynnen päältä voivat vaurioittaa sisäelimiä pysyvästi. Kevään airut, näsiä, voi kiinnostaa lapsia punaisten marjojen takia, mutta sekin kuuluu erittäin myrkyllisten kategoriaan. Siksi olen kuullut monen kiskoneen mökkitontiltaan näsiän taimet juurineen, ettei vahinkoa pääse tapahtumaan. Linnut tosin ”viis veisaavat” näsiän myrkyllisyydestä, eivätkä näsiän marjat pysty niitä vahingoittamaan.

Kirjan eläin ja kasvilajit on esitelty hivenen epätasaisesti. Sienistä on esim. runsaasti kuvia ja asiaa, mutta päiväperhosista vain pari aukeamaa. Kyllä lapsi voi tämän kirjan avulla todeta, että luonto on ihmeellinen ja luontoretkillä vanhempien kanssa voi todella nähdä näitä ihmeellisyyksiä ihan livenä.

Erityismaininnan ansaitsevat kirjan taitto ja kuvitus. Mukana ei ole häiritseviä laatikoita ja tekstikin on helppo omaksua, kun se ei puutu suuriin luonnontieellisiin spekulointeihin.

Kirja tuo eteemme aikuisten hyvin tuntemat ”knopit”, kuten sen mistä koivusta saa parhaat saunavastat, mikä ero on rusakolla ja metsäjäniksellä, mitkä sienet vaativat ryöppäyksen, jne…

Hyvä kirja, joka on oletettavasti lasten mieleen ja jonka pitäisi kuulua kotien ja koulujen käsikirjastoon.

Jouko Varonen ( SARV:n jäsen)

 

 

 

Jussi Parviainen, Jumalan rakastaja

Impulsiivinen voimamies

Vaikuttava elämänkerta

Maria Roiha: Jussi Parviainen, Jumalan rakastaja, Tammi 2018

Kelpo elämänkerta tämä Jussi Parviaisen taipaleesta kertova kirja on. Kirjan kirjoittaja on eläytynyt mukaan Parviaisen impulsiiviseen tapaan julkituoda näkemyksiään. Kuhmosta teatterikoulun draturgialinjalle lähtöään Parviainen luonnehtii samantapaiseksi kokemukseksi kuin iglussa asuvan, hylkeentaljalla makoilevan ja hylkeensilmiä lempiruokanaan syövän pojan lähteminen pääkaupungin kulttuurielämän keskiöön.

Jussi Parviaisella on ollut apunaan sosiaalinen luonne ja taito pistää ”lipan alta” sellaista tekstiä, että sillä saa helposti ystäviä. Mutta taiteen suhteen hän on ollut tinkimätön. Uskonnollisuus on hänellä ollut lapsuuden perintöä ja niinpä hän osasi jo nuorena puolet Raamatusta ulkoa. Lieneekö tämä ja Jussin kirjallinen lahjakkuus tehnyt hänestä Outi Nyytäjän lemmikkioppilaan.

Pidin tekstin rehevyydestä, joskin siinä korostuu liian usein myös Parviaisen Helsingissä oppima kolmiyhteys: vittu, viina ja viisaus. Parviainen toki remelsi naisten parissa ja abortti tuli tutuksi monesta suhteesta ja joskus ei-toivottu lapsi johti vähäksi aikaa jopa lämpimään parisuhteeseen ja hyvään isä- poika suhteeseen.

Parviainen ihannoi Jouko Turkkaa, jonka kaudella teatterinteko muuttui monen paheksumaksi ”paskanheitoksi”. Turkkaa Parviainen piti nerona, joka osasi ottaa näyttelijöistä irti arvaamattomia nyansseja ja tehoja. Eipä silti, ei Turkka ollut kaikkien näyttelijöidenkään mieleen. Hänen oma näyttelijä-vaimonsakin heitti näyttämöltä Turkkaa kirveellä.

Kirja on täynnä anekdootteja, mutta tietysti joskus painottuu liikaa eroottisiin paljastuksiin. Parviainen, kuten monet muut syvästi tuntevat taiteilijat, kävi tiensä raskaimman kautta ja joutui tietysti myös median hampaisiin.

Kirja on hyvä. Kannattaa lukea vaikka siitä näkökulmasta, että näkee, mitä -70 – 2000 luvun teatterielämässä on tapahtunut ja ollaanko sittenkin menonssa yliampumisiin vai rikkaampaan ja monisyisempään ilmaisuun.

Jouko Varonen