Lumoava Helsinki, 200 luontoelämystä

Helsingin luontokohteita

Suomenlinnasta Viikkiin

Lumoava Helsinki, 200 luontoelämystä, toim. Jussi Helimäki, Edita kustannus 2017

Helsingissä on luontokohteita aivan patikointimatkan päässä. Joskus ne ovat puistoja, joskus vanhoja puita tai hiidenkirnuja. Mutta mukaan mahtuu oivallisia kohteita mm. lintubongareille. Lueskelin kirjaa mielenkiinnolla ja kiinnostusta tietysti lisäsi kirjan oivallinen kuvitus. Kirjan alkusanoissa Helsingin ympäristönsuojelupäällikkö Päivi Kippo-Edlund toteaa mm. että koskaan aiemmin ei ole tehty näin kattavaa teosta Helsingin ympäristökohteista ja luontoretkipaikoista. ” …Urbaanissa Helsingissämme on paljon monimuotoista alkuperäistä luontoa ja virkistysalueita asukasmäärään suhteutettuna. … Hienointa on, että sykähdyttäviin luontopaikkoihin pääsee hyvin julkisilla kulkuneuvoilla tai vaikka pyörällä. Jopa puolessa tunnissa voit piipahtaa lähimetsässäsi Keskuspuistossa tai hengittää meri-ilmaa lähes ulkosaariston tunnelmissa kaupunkimme rannoilla.”…

Itse olen luontokuvaaja ja luonnon ystävä. Niinpä kirjan valokuvin tallentamat näkymät merestä rannikkoineen ja saarineen, Vanhankaupungin alueesta sekä Keskuspuistosta tuntuvat olevan sopivia alan harrastajan kohteiksi. Muista hyvistä kohteista voi mainita esim. Suomenlinnan ja Kaivopuiston, Viikin sekä Vallisaaren.

On tosi hienoa, että kirjaan on tallennettu luonnon yksityiskohtia, rotkoja, hiidenkirnuja, kuten Kivikon hiidenkirnut, tosi vanhoja puita, kuten Kuninkaan tammi, tai vaikkapa vanha mänty, jonka sisällä on muurahaispesä. Vanhankaupunginkoskella voi tavata koskikaran talvisissa puuhissaan, Vartiosaaressa on mahtava siirtokohkare, joka kertoo omaa kieltään ikivanhoista ajoista, Kyläsaaren ranta on pikkulintujen suosiossa ja siellä voi tavata esim. tiklin. Rastilan neva on 0,8 hehtaarin kokoinen luonnonsuojelualue jossa on mm. avointa nevaa ja karpaloita, kihokkeja, maariankämmekkää ja suovalkkua. Alueella on merkittyjä polkuja ja pitkospuita. Viikin ( lukuisia lintuhavaintotorneja, huomattava lintujen muutto- ja pesimäalue) ja Vanhankaupungin seutua ei kannata unohtaa, jos on kiinnostunut vaikkapa linnuista.

Kaunis ja hyödyllinen kirja urbaanille luonnon ystävälle.

Jouko Varonen

 

 

Kivimutka ja laukaus pimeässä

Kivimutka ja kumppanit

Veirto irrottelee huumorilla

Kalle Veirto: Kivimutka ja laukaus pimeässä, Karisto 2017

Viides Kivimutka-sarjan kirja on tarkoitettu vähän varttuneemmille pojille. Seikkailut moottoripyöräkerhon kanssa avainnipun takia, johtavat jopa pojan siskon kaappaamiseen. Mutta tietysti pojat yrittävät selvittää asian omin keinoin, joka savupommien ja kumiluotien avulla.

Muistan hyvin Veirron avauskirjat, joissa oli veikeää huumoria ja osuvaa tilannekomiikkaa. Kivimutka-sarjassa huumori jää vähemmälle, joskin pilkahtelee kivasti tapahtumien lomassa.

Veirto on tehnyt taitoltaankin lukijaystävällisen seikkailun, jossa tullaan tekemisiin jopa rahanväärentäjien kanssa. Luulisin, että kirja löytää tapansa mukaan lukijansa ja kiehtoo seikkailuikäisiä poikia.

…Mä olin todistanut omin silmin ja korvin, kuinka Mato uunotti jengin kanssa myöhemmin riitaantunutta Törhöstä ja Kolan palveluksessa olleita rakennusmiehiä Lahden jäähallin työmaalla. Se oli se juttu, jossa me todistettiin, ettei isäukko ollut syyllinen parakkiluokan katoamiseen kesken kesäisen Soccer – turnauksen.” …

Joskus tietysti tulee mieleen, että siirtyminen ns. ”kovan linjan” seikkailuihin rimmaa vähän huonosti veirto-huumoriin ja kirjat lähenevät, jo nykyisiin kovaksikeitettyihin aikuisdekkareihin sopivaa materiaalia. Mutta sellaisia ne pojat ovat, tykkäävät enemmän pyssyjen ja pommien paukuttelusta kuin televisioilloista Pikku Kakkosen seurassa.

Kalle Veirto ( s. 1961) on suomalainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut kirjoja nuorille ja aikuisille. Veirto on koulutukseltaan hum. kand ja häneltä on ilmestynyt 25 kirjaa, pääasiassa poikakirjoja. Siirtyminen ns. kovemman seikkailun pariin ei välttämättä ole hyvä asia, tosin näillä nuortenkirjamarkkinoillakin, joskus kustannuskysymys.

Jouko Varonen

 

 

 

Kaustajärvi-kirja

Kaustajärvi-kirjaa lukiessa

Kaustajärvi, jääkaudesta nykypäiviin

Kaustajärvi, Rajan jakama kotikylä, Katja Tikka & Kaustajärven kirjatoimikunta

Tuli ihan kyynel silmään, kun tutustuin Kaustajärvi-kirjaan. Niin läheltä liippaavat muistumat ja historialliset tiedot minua, Värtsilässä syntynyttä. Katja Tikka luotaa Kaustajärven historiaa todella asiantuntevasti ja sujuvasti, niin että kosketus lukijaan säilyy, eikä kirjoittaja syyllisty tieteelliseen norsunluutorniin piiloutumiseen.

Kun päästään sota-aikaan ja kurimukseen, jonka itänaapurin vaatimukset toivat kylän väelle, niin samalla se myös merkitsi uuden alkua. Kylän väki ei jäänyt ”ryssittelemään” vaan huomio kiinnitettiin jokapäiväiseen selviytymiseen ja perheen huoltoon.

Kirjassa riitti lukemista useaksi päiväksi ja usein tuli juttuja lukiessa lämmin olo ja hyvä mieli. Pieni kylä, joka on luonnonkaunis, elää nykyisin paljolti kesäasukkaitten varassa, mutta tulevaisuus näyttää valoisalta siitä huolimatta. Pitänee joskus käydä ”siltajuhlissakin”.

Luin Veikko Tikan ”Majan tarinan”, Erkki Lintusen jutun Ullukan erämaakirkosta, Rajakoiran Ismon tarinan, Annikki Hakkaraisen ja Kerttu Oikarisen artikkelin ansiomerkkiäideistä ja monen monta muuta kertomusta. Totesin, että kirja tyyli yhdistää asukkaiden muistelmat historialliseen ainekseen on onnistunut ja lukijaa motivoiva. Pelkkä asiateksti olisi ehkä uuvuttanut lukijan.

Mitäpä tähän voisi toivoa lisää. Kirja on kallisarvoinen ja muistorikas julkaisu, joka on vaatinut tekijöiltään pitkän työrupeaman, ehkä vuosikausien työn. Erityiskiitokset tarinoiden kertojille, joista suuri osa on miespuolisia. Myös Ensio Immosen säveltämää ja Maija Varosen sanoittamaa Kaustajärvelle-laulua tapailin pianolla. Arvokas laulu ja ikimuistoinen sanoitus. Päätin palata kirjan pariin vielä jatkossakin, sillä juttujen kirjo on värikäs ja riittoisa. Laitan kirjan kunniapaikalle hyllyssäni.

Jouko Varonen

 

 

 

Linnut luonnollisessa koossa

Punarinnasta lehtopöllöön

Havainnollinen lintukirja lapsille

Daniela Straub: Linnut luonnollisessa koossa, suom. Sari-Anne Ahvonen, Gummerus 2016

Straub on tehnyt kirjan, jossa on havainnolliset ja ”oikean kokoiset” kuvat linnuista. Mukana kirjassa ovat sinitiainen, talitiainen, punarinta, mustaleppälintu, peukaloinen, pähkinänakkeli, västäräkki, räystäspääsky, peippo, tikli, viherpeippo, punatulkku, varpunen, keltasirkku, kiuru, mustarastas, kottarainen, käpytikka, käki, närhi, sepelkyyhky, harakka, nokivaris, hiirihaukka, lehtopöllö ja sinisorsa.

Kirjan tekstit ovat hauskoja ja lintuja mukavasti kuvailevia:

Sinitiaiset pesivät puunkoloissa tai linnunpöntöissä, joskus jopa postilaatikoissa. Pienikokoinen sinitiainen voi munia jopa 15 munaa. Kuoriutumisen jälkeen pesässä onkin melko tiivis tunnelma, kun poikaset kököttävät kylki kyljessä ja hakevat lämpöä toisistaan. Vanhemmilla riittää puuhaa, kun ne etsivät toukkia ja hyönteisiä poikasilleen. Nuoret tiaiset kasvavat nopeasti ja lähtevät pesästä jo kolmen viikon ikäisinä.”

Lapselle kirja on hyvä ja havainnollinen. Niinpä esim. hiirihaukan ja lehtopöllön kohdalla on turvauduttu taitettaviin lisäsivuihin, että lintu saadaan mahtumaan oikeassa koossaan kuvaan.

Olen nähnyt monenlaisia lintukirjoja. Joissakin on kuvituksena piirroskuvitus, toisissa taas valokuvat. Tässä kirjassa on käytetty valokuvia ja lintujen ”oikea” väritys ja ulkonäkö on saatu hyvin esille.

Suosittelisin kirjaa lapsille ihan vauvaikäisistä tuonne kouluikään saakka. Niinpä kirja voisi olla hyvä, paitsi kotikirjastossa myös koulujen ja lastentarhojen oheislukemistona.

Kirjassa ei ole pyritty kattavuuteen. Mukaan on valittu kuitenkin edustava otos kotipiirin ja lähimetsien lintuja. Kirja voi olla monelle lapselle ensimmäinen kosketus lintujen maailmaan ja innostaa myöhemmällä iällä jopa lintuharrastukseen.

Jouko Varonen

 

 

 

Don Rosa Sammon salaisuus Juhlakirja

Sampo ja muita Don Rosan aarteita

Sammon salaisuus, pisin Aku-tarina

Don Rosa: Sammon salaisuus, Juhlakirja, Sanoma Media Finland 2017

 Don Rosa ( s. 1951) on yhdysvaltalainen sarjakuva taiteilija ja käsikirjoittaja, joka on tunnettu yksityiskohtaisesta piirrosjäljestään ja  tarkoista historiallisista viittauksistaan, sekä siitä, että oli mestari Carl Barksin vankkumaton ihailija, jopa niin, että jäljitteli mieluusti esiuvansa tyyliä.

Sammon tarina, johon hän tutustui perinpohjaisesti suomalaisten kustantamon henkilöiden avulla, on Rosan suurtyö, jossa seikkailevat monet Kalevalan henkilöt tarunhohtoisen sammon keralla. Roope Ankkaa tietysti kiinnostaa Sampo, joka taikoo tyhjästä kultaa ja rikkauksia. Niinpä päädytään Sammon etsintään ja tietysti Rosa on tehnyt mukaan myös ankka-variaatioita suomalaisesta klassisesta Kalevala-taiteesta. Kuva AkseliGallen-Kallelan sammon ryöstöstä nousee ehkä selvimmin esille, tosin keihäiden varressa ovat Ankkalinnan henkilöt ja purren kapteenina liehuu itse Roope Ankka. Louhi sen sijaan on ”oma itsensä”.

Rosa kertoo laveasti Sammon tarinan syntyvaiheista, kymmenistä ellei sadoista luonnoksista, joista tarina alkoi muotoutua. Samaan hengenvetoon hän kritisoi tätä tarinakoostetta, jossa on Ankka-juttuja aina ensimmäisistä Rosan luomuksista koko uran mittaavaan kavalkadiin.

Ehkä tämä seikka, siis tarinoiden aikakirjo, on osaltaan vaikuttamassa kirjan yleisilmeeseen, joku voisi sanoa, että se jopa latistaa kokonaisuutta. Mutta samalla on sanottava että Rosan kuvakieli on piiloviestejä myöten niin tarkkaa ja monivivahteista, että kokonaisuus on nautittava.

Mutta ajatelkaapa millaisia vaaroja liittyy jo opuksen ensimmäiseen tarinaan ( Sammon tarina). Minä, tietämätön ja oppimaton amerikkalainen olen kehdannut risteyttää keskenään Suomen suuren Kansalliseepoksen ja Aku Ankka – tarinan. Kuuluisihan tämä tehtävä kai jollekulle suomalaiselle, koska vain suomalainen voi tajuta moisen suurteoksen merkityksen.” …

No Rosan vaatimattomuudesta huolimatta, kohottaa avaustarina, huomattavan pitkä ankkakertomus, kirjan liitoon, ja tietysti Rosan muut mestarityöt saavat arvoistaan seuraa.

Jouko Varonen

 

 

Kuiskaajan uudet pakinat

Kuiskaajan paluu

Terävää satiiria

Aimo Vuorinen: Kuiskaajan uudet pakinat

Punarinta tuijottaa mustilla nappisilmillään ja ottaa osaa vanhan miehen arkeen. Terveydenhuolto on ulkomaalaisten tunarien hallussa. Tsu Hui Haista tuli maailman valloittaja ja arvostettu taiteilija, jonka luomuksista maksettiin satumaisia summia. Puppis on koko kaupungin homo. Angela Merkel on viime aikoina ollut levoton. Remonttiin tarvitaan voilokkia, mutta mikä se semmoinen on. Turun linnan kellarissa oleva vanha hirsisalvos herättää ajatuksia vaikka nykyrakentamisesta. Vanha mies ei saa enää pankista rahaa, kun pankkikortti ei toimi. Perunat jäävät kai ostamatta.

Vuorinen tunnettiin vuosikymmeniä maakuntalehden sujuvasanaisena pakinoitsijana. Jopa niin hyvin hänet muistetaan, että joku oli ehdottanut, että pappa tekisi vielä nipun pakinoita. Ja Vuorinenhan tarttui ideaan. Kohta oli käsikirjoitus lähetettävissä kirjapainoon.

Vuorinen kyseenalaistaa nykyajan kotkotukset ja maailmanpolitiikan vinoutumat. Niinpä lukiessa ei tule suru puseroon. Vuorisen teksti on piristävää ja omaleimaista.

Ihan tulevat mieleen vanhat hyvät kuiskaajan pakinat Etelä-Saimaa lehdessä. Lieneekö niin, että asioilla on toisinaan todella taipumus kääntyä päälaelleen ja esim. sotet ja kikyt ovat vain tietynlaista poliitikkojen harhaa, ikiliikkujoita, joilla nostetaan vuodesta toiseen korkeaa ministerin palkkaa.

Lueskelin kirjaa mielenkiinnolla. Tuli toisaalta mieleen toinen yhteiskuntakriitikko, mielensä pahoittaja, jonka aivoitukset ovat lähellä näitä yhteiskuntakriittisiä kannanottoja.

– Hyvää päivää, miten voin palvella? virkailijatar kysyy.

– Haluan nostaa tililtäni rahaa, mies sanoo.

– Meiltä ei voi enää nostaa käteistä.

– Miksiköhän?

– Koska tämä on pankki eikä rahavarasto. …Käteisen jakaminen ei enää vastaa kustannustehokkuus vaatimuksiamme.

Jouko Varonen

 

 

Ulla-Lena Lundberg Sade

Sade on suuri voima

Lundbergin kirja Afrikasta

Ulla-Lena Lundberg: Sade, toinen painos, Gummerus 2017

Ulla-Lena Lundberg on hieno kertoja. Tässä, jo toiseen painokseen ehtineessä romaanissa hän yhdistää ikiaikaisen afrikkalaisen shamanismin ja nykyaikaisen insinöörin todellisuuden, kun tämä tulee Afrikkaan järjestämään vesihuoltoa.

Lundberg ( s. 1947) on suomenruotsalainen kirjailija, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012 teoksellaan Jää. Lundberg on mieltynyt myös historiallisiin aihepiireihin. Romaani Leo kertoo ruotsalaisten talonpoikien purjehduksesta 1800 – luvulla. Leo-pojan isä on tehnyt itsemurhan maatilan suurten velkojen vuoksi ja pojan tehtävä on selvitä veloista. Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna sijoittuvat 1900 luvulla eläneen Annan elämään.

Sade on kahtalainen romaani. Se kertoo Afrikkalaisesta shamanismista heimon nuoren Oras-nimisen pojan näkökulmasta. Kun Oras joutuu kalliomaalausta tehdessään onnettomuuteen, hänelle avautuu sade-eläinten maailma.

Myöhemmin, nykyaikaan sijoittuvassa osiossa saapuu ruotsalainen insinööri Bengt Afrikkaan järjestämään vesihuoltoa. Bengt tutustuu myös afrikkalaisiin perinteisiin ja huomaa sen, mikä merkitys niillä ja sateella on alueen ihmisille.

Kirja on kaunis ja Lundbergin kieli paikoin runollista. Lukiessani huomasin todella, mikä merkitys vanhoilla shamanismin aikaisilla perinteillä on myös nykyajan afrikkalaisten ihmisten todellisuuteen. Sateen mahti on suurempi kuin konsanaan insinöörien viisaudet.

Olen ollut Afrikassa tarpeeksi kauan tietääkseni, että kaikki vie ikuisuuden. Oli täysin mahdotonta lähteä matkaan aikaisin huomisaamuna, tarkastaa vahingot, kutsua poliisi paikalle ja saada inventaarioluettelo allakirjoitetuksi, että ehtisin illaksi levänneenä ja raikkaana Lizin luo.”

Lundbergin kerronta on Sateessa paikoin epätasaista, mutta se ei muuta sitä, että hän on ja tulee olemaan suomalaisen kerrontataiteen huippunimi.

Jouko Varonen

 

 

Muutakin kuin numeroita

Ikä ei ole numeroita

Minäkö vanha?

Kaija Maria & Lari Junkkari: Muutakin kuin numeroita, Vanhenemisen taidosta, Kirjapaja 2017

Kun puhutaan iästä, tarkoitetaan usein kronologista, eli kalenteri-ikää. Mutta on muitakin määreitä. Biologinen ikä on kehon ikä, joka voi olla huomattavasti vähemmän tai enemmän kuin kalenrin mukainen ikä. Puhutaan myös sosiaalisesta ja henkilökohtaisesta iästä. Eläkeiässä biologisen iän erot ovat suurimmillaan. Kehon rakenne, aistitoiminnot, keskushermosto, sekä fyysinen ja psyykkinen toimintakyky vaihtelevat suuresti.

Tämän kirjan kirjoittajat eivät ole ensi kertaa asialla. He ovat kouluttajia, luennoitsijoita ja kirjailijoita. Parin aiemmat teokset paneutuvat mm. elämänkaareen ja ihmissuhteisiin.

Kirjailijapari asettaa itsensäkin alttiiksi pohtiessaan ikääntymisen vaikutuksia mm. fyysiseen terveyteen. Vanha sanonta kuuluu: Vierivät kivet eivät sammaloidu.” Niinpä moni eläkeikäinen hakeutuu joskus pakonomaisesti uusiin työtehtäviin ja stressaa kuin konsanaan keski-ikäinen. Kultainen keskitie on kuitenkin löydettävä niin työtehtävissä kuin kunnon hoidossa.

Pidin kirjan kirjoittajien tyylistä koota aineistoa kustakin aihepiiristä ja verrata toisten kokemuksia myös omiin ikääntymisen tuntoihinsa:

Kaija Maria tunnistaa itsessään selkeimmin välttelevän kiintymyssuhteen, näkemyksen siitä, että vaikeiden asioiden tapahtuessa kuuluu pärjätä yksin. ”

Vanhusten ”lääkitsemisestä” vanhainkodeissa on kirjassa myös mielipide. Sen mukaan nukahtamislääkkeiden poistaminen aiheutti sen, että asukkaiden muisti ja aktiivisuus paranivat. Yleensä kuitenkin pilaillaan sanomalla, että kun vanhainkodin ovet sulkeutuvat, on totuttava nukkumaan yötä päivää ja käytävillä hortoilu pannaan nopsasti järjestykseen lääkkeillä.

Hyvä kirja. Palasin sen pariin useita kertoja ja aina löysin jotain uutta ja rakentavaa.

Jouko Varonen

 

 

Tonu Onnepalu Paratiisi

Rakastettu virolaiskirja

Kirjailija nuoruutensa mailla

Tonu Onnepalu: Paratiisi, suomennos: Jouko Väisänen Kirjokansi 2017

…”Keväisin Ukkopellon kumpare lämpeni aikaisin, sillä pohjoisen puolelta sitä suojasi metsä. Tuohon aikaan siellä kukki pienen pieni kukka, nimeltään kynsimö, eikä sitä edes näe, ellei katso läheltä, sillä se on ainoastaan kuin valkoista usvaa maan pinnalla. Mutta se kukkii ja sitä on paljon ja näin tapahtuu jo varsin varhain keväällä.”…

Onnepalun kirjaa on sanottu jopa sakraaliseksi ja sen lähestymistapaa mm. biologiseksi. Kirja kertoo Hiidenmaan Ristnan niemellä olevan pienen kyläyhteisön elämästä ja luonnosta. Se on omaelämänkerrallinen ”kirje” ystävälle ja kertoo myös kirjailijan nuoruusvuosien henkisestä kasvusta.

Lueskelin kirjaa iltapuhteen ja totesin, että kirjaan syventyminen vaatii viitseliäisyyttä, sillä juoniaines on sanan varsinaisessa mielessä olematon, kuvaus sinänsä yksityiskohtaista luonnon, ympäristön, oman kasvun ja kylän henkilöidenkin tarkkailua.

Sain kirjan kääntäjältä, Jouko Väisäseltä, ohjeen, että Paratiisissa on liikuttava kauneutta ja luontoa aistien, siis hiljaa ja nauttien. Niin todella on. Kirjailija, joka kuuluu Viron nykykirjailijiden kärkikaartiin on rakastettu ja pidetty maassaan. Paratiisia on pidetty jonkinlaisena kulttikirjana ja se on saanut paljon lukijoita.

Itse väsähdin jossakin vaiheessa kirjan viivähtelevään tyyliin. Huomasin liittyneeni niiden lukijoiden joukkoon, jotka eivät välttämättä pääse sisälle kirjan ”aarteisiin”, vaan vaativat enemmän juoniainesta. Olin kyllä kuullut kustantajan sanoneen, että kirja varmaan löytää kohderyhmänsä niistä, jotka ymmärtävät hidasta ja esteettistä tyyliä, jossa tuulet, luonnon yksityiskohdat ja kylän asujaimiston käydään läpi hiuksenhienoin nyanssein.

Kirja kuvaa toisaalta Viron lähihistoriaa ja ”vapauden” tuloa tänne syrjäiseen paikkaan. ” Minä halusin olla riippumaton ja paimentaa omia lampaitani. Sillä juuri siihen aikaan tuli myös vapaus eikä kukaan meistä tiennyt, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Nyt me tiedämme, vanha vapaus vaihdettiin uuteen ja vanha orjuus korvattiin uudella, niin kuin aina toisinaan tapahtuu.”

Hyvä ja kaunis kirja, kiireettömille lukijoille, joilla on aikaa tutustua kirjailijan aivoituksiin ja luonnon ihmeisiin. Olisin toivonut hivenen lisää jäntevyyttä kerrontaan esteettisten ohuuksien lisäksi.

Jouko Varonen

 

Asko Sahlberg Amandan maailmat

Surumielinen sinfonia

Vanhus ja poika

Asko Sahlberg: Amandan maailmat, Like Kustannus 2017

Amanda on vanha, elää talonrötiskössään, miettii elämää ja sen lainalaisuuksia. Amandan maailma on synkkä.  Eniten häntä harmittaa ihmisten elämä, se miten heillä on vain arki, kylmänhuuruinen arki, jota koristellaan heräteostoksilla, hankkimalla roinaa, joka maatuu yhtä lailla kuin ihmiset, toiveineen ja pelkoineen.

Amanda kohtaa pankkiautomaatilla varkaan, pojan joka vie rahatukun, jota hän on ottamassa automaatista. Mutta Amandan ja maahanmuuttajapoika Samirin tiet kohtaavat uudelleen. Pojasta tulee Amandan lapsi, korvike sille lapselle, jonka hän sai nuorena raiskaajalleen. Lapsi annettiin pois, Amanda oli vajaaälyinen ja hänelle ei kasvattajan osaa suotu.

Amandalla on naapuri, Jansson, joka tulee ovelle ja haluaa, että Amanda näyttäisi hänelle rintansa ja hän sitten tekisi itselleen sitä, mikä tekee miehille hyvää. Vaikka ei Jansson taida enää huipulle päästä, jotakin häivähdystä sentään. Mutta Jansson on muutakin. Hän on Amandan tuki ja turva, kun tumma viha tulee kahden miehen hahmossa Amandan pihalle. Jansson ajaa miehet tiehensä kirvestä heilutellen. Mutta viha ja pelko pesiytyy Amandan ja Samirin taloon. Öistä tulee pitkiä, pelottavia.

Asko Sahlberg on Ruotsissa asuva kirjailija, jonka tuotanto on kotimaista huippuproosaa. Tämä kirja tempaisi selkeällä ja runollisella kerronnallaan mukaansa niin, että halusin kokea teoksen yhdeltä istumalta. Muutamia muitakin henkilöitä tulee kuvioihin, kun Amanda, Jansson ja Samir elävät yhteisössään.

Jotakin positiivista on Amandan elämänasenteessa, mutta kirjan yleisilme on tummanpuhuva, etenkin kirjoittajan kielikuvissa luotu kuva maailmasta, yhteiskunnasta, pakolaisongelmasta, väkivallasta, vihasta.

Jouko Varonen