Tulirinta, Romaani Erik Edelfeltistä, Tammi Kustannus 2020

Tuberkuloosi vei Edelfeltin lahjakkaan pojan

Tummasävyinen romaani

Anna Kortelainen: Tulirinta, romaani Erik Edelfeltistä, Tammi Kustannus 2020

…” Erikistä tuntui, että taival ei edisty ollenkaan vaan taivaanrannasta nousee koko ajan uusia viiniköynnöksiä. Luc tönäisi häntä kylkeen ja sanoi, että hän oli liikaa aikaa sisätiloissa. Ainoaa vaihtelua opiskelijan elämässä olivat viime viikkoina olleet lauantai-illat huokeissa krouveissa Lucin kanssa.”…

…” Vakuutan sinulle, että jos minusta joskus tulee ministeri ( puhtaasti sosialistiseen ministeriöön, muuhun en ikinä suostuisi), niin toden totta suuntaisin kanuunat kohti yhtä lailla porvareita kuin anarkisteja, jos he uhkaisivat perustuslain sanomaa.”…

Nuorena sitä oli kaikenmoisia ihanteita. Niinpä näkyy Edelfeltin pojalla Erikilläkin olleen. Hän vaikuttaa kirjassa todella tulisieluiselta aatteensa mieheltä. Aluksi poika eli äitinsä hoivissa, kun taidemaalari-isä nautiskeli uuden vaimon Ellan de la Chapellen kanssa Ranskassa ja maalasi upeita taideteoksiaan. No yleensä suuren taitelijan lapsilla ja vaimolla on se kurimus, että isä ei välitä heistä tipan tippaa, vaan elää taiteelleen. Jälkeenpäin ajatellen voi ajatella, että tämä syndrooma oli tietynlaista onneakin jälkipolville. Kas kun on varsin tavallista, että pere, vaimo ja lapset vievät suuren osan lahjakkuuksien elämästä, jos he eivät ota pesäeroa ja elä kutsumukselleen.

Ranskassa Erik eleli vapaammin, kun ei ollut ns. rintaruokinnassa äidin luona. Isänkaipuu oli melkoinen, mutta isä oli päättänyt elellä omalla levelillään ja siihen eivät kuuluneet semmoiset haitat kuin vaimo ja lapset. Albertillahan oli useita lapsia, mutta Erik oli ainut avioliitossa saaduksi rankattu. Ei ole semmoinenkaan kovin erikoista, että lapset yrittävät tavalla tai toisella kostaa lahjakkaalle isälleen läheisyyttä vaille jäämisen ja keskinkertaisuutensa. Kateutta siinä lienee paljon mukana.

Tärkeä teemahan tässä kirjassa on. Kirja kertoo osaltaan siitä, miltä tuntuu suuren taiteilijan lapsesta. Kun sitä tekaisee lapsen maailmaan ja perustaa perheen, on kaksi vaihtoehtoa, luopua unelmistaan ja elää kilttinä ja typistettynä koti-isänä tai sitten pitää koko maailmaa sylissään lapsien ja vaimon sijasta. Tämmöisen tempun teki Albert – isä poikaansa Erikiä ja vaimoaan kohtaan, mutta eipä se näyttänyt kovin onnelliselta Albertin liitto Ellan de la Chapellenkaan kanssa. Vaimoilla kun on tapana roikkua riippakivenä nerojensa jalassa.

Paras olisi nerojen vain elellä keskinkertaisuusina perheensä parissa ja vaihtaa neroutensa joutavuuksiin. Näitä erimerkkejä synkistä pojista, vaimoista tai lehtolapsista on paljon. Joskus he menevät niin pitkälle, että julkaisevat kirjan isänsä julmuuksista saadakseen puntit tasan sen halavatun neron kanssa.

Keskinkertaisuuksia riittää, mutta neroja on harvassa. Erikinkin nuori elämä meni isän ikävää möllöttäessä ja rannattomia viinitila-aavoja katsellessa tai räkälöiksi luokitelluissa pubeissa. Sitten tuli se vihonviimeinen tuberkkeli ja vei synkän nuorukaisen parikymppisenä. Taisi isä viimein tajuta että ei olisi pitänyt piirustella niitä joutavia maalauksiaan vaan elää elämäänsä perheelleen.

Niin se vain on.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Utelias Mieli, Claes Anderssonin elämä, Siltala Kustannus 2020

Jatsimies on tosimies

Claes Andersson oli monilahjakkuus

Riitta Kylänpää: Utelias mieli, Claes Anderssonin elämä, Siltala Kustannus 2020

He nukkuvat raskaasti he ovat rajusti päissään

Kukat puhkeavat kuin paiseet heidän kasvoilleen

Kukaan ei kadehdi heitä kukaan ei tunne heitä nimeltä

He eivät koskaan sovittaneet mitään heidän kuolemansa

ei sovita ketään”…

( Claes Anderssonin runokokoelmasta ”Det är inte lätt att vara villaägare i dessa diter, Ei ole helppoa olla huvilan omistaja näinä aikoina ( kirjoittajan vapaa suomennos), suom. Pentti Saaritsa, 1969).

Claes Andersson oli lääkäri-psykiatri, joka tunnettiin omintakaisista hoitomenetelmistään. Erityisesti hän halusi auttaa kurjista kurjimpia, kuten asunnottomia alkoholisteja.

Hänet tunnettiin myös kirjailijana ja runoilijana, sekä unohtumattomien laulujen tekijänä. Ja mitä vielä, Kaikkien aikojen parhaana opetusministerinä, sekä jazzmiehenä, joka mieluusti konsertoi, kun aika salli, vain raottaakseni vähän monilahjakkuuden toimintaa.

No tottahan tällainen mies on kirjallisen monumenttinsa ansainnut. Kirja on taas niitä ”viimeisten mammuttien” muisteloita, joita ei voi jättää väliin. Itse noudatin sitä linjaa, että pistin opuksen välillä lepäämään ja tein itse laulujani joita olen laulellut tubelle kitaran kanssa aika runsaasti.

Nimelläni niitä löytyy. Musiikki on itsellenikin henki ja elämä. Joskus istahdan pianon ääreen inspiroimaan eikä minua saa siitä ylös tuntiin pariin ilman keppiä ja porkkanaa. No kyllähän vaimo semmoisia keksii ja sutjakkaasti siirryn hanurin tai metallikieliseni pariin. Vaimo siinä huokaa, että huh huijaa.

Niin, että mitä. Kirjahan valottaa kivasti viime vuosisadan loppupuolen kulttuurielämää ja tuttuja nimiäkin vilahtelee, sekä meheviä anekdootteja. Joskus siteeraillaan neron runoteoksia ja laulutekstejä.

Ihana Teos! Tämmöisiä olen aina halunnut.

Voi herranjestas.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija, romaani Väinö Linnasta, WSOY – kustannus

Aika velikultia

Kun Väinö uhkasi kioskin kaataa

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija, romaani Väinö Linnasta, WSOY 2020

Sehän oli sitä aikaa, kun Väinö Linna alkoi saada merkittiviä tunnustuksia ja sitä mitä köyhä kansa rahaksi nimittää. Taisi olla jo aamupuoli yöstä, kun kirjailijamestari ilmestyi kioskille ja uhosi. ”Nyt kaaran koko tönön, perkule, jollen saa heti nakkejani.” Näin olen kuullut kerrottavan. Seteleitä kuulemma pursusi ressukalla joka taskusta.

Kova oli miehen tie. Kova on ollut monen muunkin. Mutta ilman kovaahan ei olisi elämää, niinkuin entinen kosiomies tuumi kun sai rukkaset tanssilavalla.

Kova oli myös Väinön ja Lauri Viidan otatus Tampereen ”herruudesta”. Sitä piti vain näyttää tiettyä roolia, kun oltiin julkisuuden henkilöitä. Mutta kerrotaan, että kahden kesken he olivat ihan sopuisia, Late ja Väiski, luulisin. Kuppi maistui ja hervoton läppä lensi.

Karo Hämäläinen ( s. 1976) pistää fiktiota kuin entinen torikauppias, siis sutjakkaasti. Arvokirja on todella upea lukukokemus ja niinpä itsenikin unijukka tavoitti hiekkoineen vasta aamuviideltä. Mitäs tässä. Eläkeläisen sopii jatkaa unia sitten, kun on ensin keittänyt aamupuuron siipalleen mustikoiden kera. Keräsimme niitä ahneuksissamme 170 litraa. Mitähän minä, lällykarjalainen, taas sekoilen unipäissäni.

On se kumma tuo kirjojen maailma. Sitä mies muuttuu vaikka Väinö Linnaksi tai Sammalsuon Kaukoksi hetkessä, jos näitä kahta kansansuosikkia voi sijoittaa edes samaan lukukappaleeseen. No Väinöpä kirjoitti itsensä pois tehtaan pölyistä. Saman tempun on tehnyt moni muukin työläiskirjailija.

Tuntematon sai herratkin nostamaan hatun päästään, vaikka pohjoiskarjalainen isäni, täyden viiden vuoden jermu, tuumi tultuaan maamiesseuran talolta Väinön sotaelokuvan jälkeen, että ei se tuommoista pelleilyä ollut, saatana. Odotin rapulla. Eivät laskeneet minua sisälle isän kanssa. Olin tietysti katsonut pimennysverhon repeämästä miten pommikoneet jyristivät kohti. Halavattu.

Karo Hämäläinen tarjoaa lukijan eteen maailman, johon jokainen nuorukainen toivottavasti tutustuu. Itsekin tunnen olevani taas se nuori ja sensitiivinen poika, jota kohtalo potki ja on potkinut suoraan päänuppiin kovalla mononrantilla ja jolle ymmärtävä kirjastonhoitaja laittoi uutuuksia tiskin alle.

Höpötin taas joutavuuksia. Saateri. Elämä on kovalla kädellä opettanut kiroilemaankin siististi. Karo on tehnyt hyvän kirjan, vaikka fiktion lento vaihtuukin pian lähes normielämänkerraksi, niinsanoakseni. Mutta makeita anekdootteja löytyy kuin sattumia Suomen armeijan hernekeitosta. Laatuteoksen teossa ovat olleet vänkäreinä myös äänitteet joilla Linna juttelee.

Excellent ++  arvelematta Karolle opuksesta.

Peijoona, en paremmin sano.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Lepään joogamatollani ja rukoilen, toim. Olli Seppälä, Kirjapaja Kustannus 2020

Joogamatto vai ilon jakaminen

Olli Seppälä meditoinnin aaltopituuksilla

Olli Seppälä: Lepään joogamatollani ja rukoilen, Kirjapaja 2020

Mie aina metsäpoluilla kulkiessani juttelen ötököille, linnuille ja vaikka kiittelen ylöspäin, kun kuulen vähän mielenkiintoisemman linnunäänen, puron solinan tai tapaan rusakot höristelemässä korviaan aamutunnelmissa.

Kiitoksen aiheita olisi monia. Lenkillä tapaa aina tuttuja tai uusia ihmisiä. Heidän kanssaan vaihdan sanan-pari tai intoudun syvällisempään psykoanalyysiin.

Ukkoringissä heitän hetulaa sydämen halusta ja huomaan että meitä tallaajia on monenmoisia. Iloa levitän ympärilleni. Minusta se on eräs ihmisen tehtävä. Siinä kehittää itselleen semmoisen ystäväpiirin joka menee ohi monesta muusta harrasteesta tai joogamatolla pötköttelystä.

Kuuntelen ja joskus intoudun myös kertomaan omistani aina sinne asti, kun juttukaveri alkaa vilkuilla polun suuntaan ja tähyilee kelloaan. Yleensä pitää ennen muuta kuunnella. Jokaisella on sisällään aarreaitta, kun malttaa ottaa vastaan. Kohta löytyy ilo ja sydän, yhdessä käkätys, joka friskaa korona-aikana.

No voihan sitä kokeilla meditointia muullakin tavoin, jopa joogamatolla omassa työhuoneessa. Olen vain löytänyt erilaisen tavan, elän arkeani ihmisten kanssa, teen löytöjä jopa kauppareissuilla. Kaupungissani on yliopistossa nuorisoa yli 30 maasta. Vaihdan heitä tavatessani kielen sujuvasti englanniksi.

Venäläisten kanssa puhun vajavaisilla taidoillani, mutta tärkeää on saada henkilö hymyilemään. Se onnistuu kun vaikka osoittaa sormellaan toista ja pistää käden sydämelleen. Kukaties nostaa käden ylös kämmenpuoli taivaisiin päin. Elekieli on tärkeää.

Mitä sitä jurottamaan naama pitkänä. Pitää löytää ihmisiä, hymyillä heidän kanssaan, jakaa iloa ja ymmärtämystä.

No, tämä kirja opettaa rukoilemaan. Rukoilemiseen on miljoonia tapoja. Omani, sosiaalinen tapa, ilon välittäminen, ei ole niitä huonoimpia. Joskus kun on vaikeaa, tulee huokaistuksi kyberavaruuteen hätäänsä. Nautin, kun olin kirkossa puolta tuntia ennen palvelusta mietiskemässä kivassa, rauhittavasssa miljöössä ja kirkkoherra tuumi, kuinka ollakaan, saarnassa että erityisesti hän tykkää takapenkin vaatimattomista, jotka tulevat reilusti ennen palveluksen alkamista. Liekö saanut kirkkokahveilla pyyhkeitä niiltä etupenkkiläisiltä jotka vilkuilivat ympärilleen.

Mutta kirjasta piti puhua. Olli, vanha tuttuni kirjailija-ajoiltani, Kirjapajan julkkareilta, varmaan ymmärtää, jos sanon että en ihan kaikkea kirjasta lukenut. Hyvä on hiljentyä ja etsiä mielenrauhaa. Itse koen puhuvani, normaalisti rukoillessa, kylmän kyberavaruuden kanssa. Joku on sanonut, että rukous on sitä, kun huokaisee kiitokset vaikka kuullessaan harmaapäätikan alkuvoimaisen äänen ja tietää, että kohta saa siitä kuvan 750 – millisellä putkellaan.

Onnellinen ja iloinen elämä ihmisten ja luonnon kanssa on rukousta. Pitää muistaa, että antaa enemmän kuin ottaa. Niin se vain on.

Kiitos Yläkerran Ukko kun annoit tämän kirjan käteeni, vaikka olet sinä minut jo opettanut rukoilemaan kantapään kautta monin eri tavoin.

Voi herrajumala, en paremmin sano

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Riitta Uosukainen: Yhdessä, ihmohimosuhteesta hoivasuhteeseen, Tammi Kustannus 2020

No jopas nyt jotakin Riitta

Uosukaisten rakkaudenote pitää

Riitta Uosukainen: Yhdessä, Intohimosuhteesta hoivasuhteeseen, Tammi Kustannus 2020

…”Mieheni on kovin taitava peittämään ilmenemismuodot. Hän on valoisia ja hilpeä myös lääkärin seurassa. Hän kiistää kokonaan tyytymättömyyden, alavireisyyden, omatoimintakyvyttömyyden korostamisen, hidastumisen liikunnassa, levottoman yöunen ja näläntunteen”….

…”Alzheimer on tuonut tämän äkkikieltäytymisen – harvakseltaan mutta silti. Mies joka aina on tehnyt mitä lupasi ei voikaan pitää sanaansa, eikä auta keskustelu, loitsu eikä rukous”…

Omalla tahollani tiedän myös paljon yhtenevää kirjailijan kokemaan. Olen joskus tuuminut, että pystyn elämään vaikka tynnyrin pohjalla, jos on musiikkia ja kirjoja. Mutta näyttää tulevan aika, kun sitäkään ei enää suoda. Sitten ei olekaan muuta kuin oma pää, jossa on kautta aikain ollut luovuutta ja ideoita niin, että alimmat happanevat.

Uosukaisten kurimuksen kokenut taidokas säveltäjä, joka on ystäväni ja vieraillut paljon menetetyssä Karjalassa hankkimassa ideoita, tuumi joskus yllättäen, että enää ei siirry karjalan käkien kukunta nuottipaperille. Siis siinä halavatun omaishoitajan hommassa taitaa mennä se luovuuskin.

No Riitalla ja Topilla on keinonsa muistitautiinkin. Ennen riehakas rakkauselämä on vaihtunut läheisyyden lämmön antamiseksi kumppanille. Yksi muisto on kuulemma säilynyt noilta vesisängynloiskutusajoilta, Suuri tietosanakirja raisuissa rakkausleikeissä katkenneen sängynjalan paikalla.

No sattui minullekin kun appiukkorovasti tuli vierailemaan johtajaopettajan tilavassa lukaalissa ja kosketti sänkymme takautaan. Se rojahti lattialle. Ristinmerkinhän siinä humoristinen ortodoksirovasti livautti kolmeen kertaan. Nuoria ja viriilejä olivatten opettajatkin silloin kuokan ja sirpin aikana.

Mutta höpötykset sikseen. Lällykarjalainen ei vaan osaa lopettaa, kun on kerran aloittanut. Uosukaisen kirja kyllä stimuloi lukemaan. Monessa hän on ollut mukana, hänen mainetekojaan eduskuntatalon lisäsiipeä ja jämäkän puhemiehen roolia unohtamatta. Välillä jo arvelin, että pirtsakalta Riitalta on hymynvirne kadonnut kun elämä antaa ikääntyville koettavaksi usein semmoista, mikä ei ole mieleistä ja hauskaa.

Nyt visat vinkuvat Imatran, Lappeenrannan ja Etelä-Karjalan kirjakaupoissa, koko suloista Suomeamme unohtamatta.

Nykyisin ikiliikkujia heitellään Arkadianmäellä esille alvariinsa ja Riittaa tarvittaisiin toppuuttelemaan, mutta tarvii se Topi – ressukkakin vielä enemmän. Ei kuulemma laskisi viereltään.

O tempora o mores

peijoona, en paremmin sano

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Miika Nousiainen: Pintaremontti, Otava Kustannus 2020

Älykköhän se Miklu on

Miun lemppari pisti taas klassikon

Miika Nousiainen: Pintaremontti, Otava 2020

…” pelkkä maitokin on mahdoton ostettava. Jostain tulee aina tietoa, että rasvattomassa on liian vähän rasvaa ja jotain pahoja aineosia ja sitten rasvainen on liian rasvaista. Ja luomua pitää olla, mutta luomumaito on homogenoimatonta, mitä sekin tarkoittaa. Maitoa on pakko juoda kalsiumin takia, mutta maito heikentää raudan imeytymistä ja aiheuttaa yskää, siksi kauramaito…koska ferritiini. Kun rauta ei imeydy kalsiumin kanssa. En saatana tiedä!” …

Kyllähän minä Miika Nousiaisen tunnen. Se on se katsojasta nähtynä vasemmanpuoleinen siellä mielensäpahoittajan ja muiden verbaalijätkien kanssa poskea soittamassa. Se ei katso heti sivulle, että miten hänen sutkauksensa muita, ja erityisesti juontajaa naurattavat, niinkuin muut, mielensäpahoittajaa myöten tekevät.

Älykkö on Miika ja kirjoista elokuvia tehty. Viehätti sekin, että hän uskalsi sanoa, että mies on perheessä kuin sylikoira, joka viedään heti piikille jos se alkaa voida henkisesti pahoin. Sen kertainen arvosana taisi olla 7- naisjuontajalta ja hiljaisuus lankesi porukkaan kuin äänekkään pieraisun jälkeen kirkkohäissä.

No mutta mitä halavattua minä nyt. Mennäänpä juoniosioon. Sami Heinonen siellä puuhailee, saadakseen vakituisia sensuaalipuuhia kämppäänsä, mutta sotkeutuu rikollisten ja jengien kanssa suhmurointiin.

Mikäpä siinä. Laitettaneen taas elokuvanteko työn alle ja visat vinkunevat kirjakaupoissa, kun eivät nämä nykyajan kännykät anna tilaa lukijan mielikuvitukselle kirjaa lukiessa. Miekin, 24:n kaupallisen kustanteen mies kävin aina kukoistuskaudellani piäkaupungissa lipittämässä julkkareiden viintä ja palasin lappeenrantaan mandoliinissa, maailman parasta junarataa ja arvokristallia mukanani. Ei vaan tullut niitä elokuvia eikä Topelius-palkintoa vaikka ehdokkaaksi kustantaja laittoi.

Tasan eivät onnenlahjat

Timanttimiehet ovat erikseen, niinkuin tämä Miklu

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

 

 

 

Timo Sandberg: Kostonkierre, Karisto Kustannus 2020

Sandberg tykittää jo viidettä Kekki-sarjassa

Sota-ajan jännitteet eskaloituvat

Timo Sandberg: Kostonkierre, Karisto 2020

Sota-ajalta on kerrottu monta tarinaa. Kansa ei unohda pettureita. Yksilötasollakin taistellaan välirauhan aikana. Työnjohtaja Hovi päästetään päiviltä kuten myös iloluontoinen Saaga. Näyttää siltä, että he ovat liipaisseet liian läheltä arkoja puna-valko – miinakenttiä.

Sandberg on johdatellut historiaan perustuvan Kekki-sarjansa jo tähän viidenteen osaan. Siitähän se härdelli syntyy, kun sirpakkana tyttönä tunnettu Saaga Ahola saa kalmankyydin ja moni mies tietysti tuntee piston sydämen puolella.

Nykyiset jännitteet ja riitelyt ovat hyttysen tuhnu sota-ajan vainoharhaisten kostajaisten rinnalla. Niinpä Kekki saa selvitettäväksi todella kuumia perunoita. Tuskinpa niitä puna-valko – ja käpykaartiasetelmia on vieläkään kunnolla unohdettu. Siitä sitä sopii Sandbergin heittää rikosproosaa.

Monet vannoutuneet Sandberg – fanit, joita kyllä tunnen, odottavat hänen dekkareitaan kuin se entinen maatalon poika suutarin tuloa taloon tekemään roimuvarsilapikkaita. Mutta suutarit sikseen. Homma hoituu Sandbergilta, ihan mallikkaasti. Tämähän sopii taannoiselle johtolanka-voittajalle ( Mustamäki).

Mitäs sitä joutavaa tasoa laskemaan, vaikka joskus on havaittavissa semmoistakin, että napakan esikoisen jälkeen tulee sitten muutama kirja silkkoa, tai sitten koko loppu-ura.

No dekkarintekijöillä on siitä kiva duuni, että kansa ei kyllästy veren makuun ja maukkaisiin juonenkulkuihin. Entinen kustantajani sanoi minulle, 24 kaupallista julkaisseelle, että jospa Jouko alkaisit tehdä dekkareita. Niillä se kassakone kilkattaa.

Mutta asiaan. Tämänkertainen aihepiiri on todella rankkaa virittelyä stimuloiva ja Sandberg kyllä käyttää teemat ja juonet hyväkseen sataprosenttisesti. Ei siinä antisankareita ja irvailuja tarvita, vaan ihan jämäkkää, totisenoloista vientiä, niin kuin entisellä peräkammarinpojalla Öllölän lavalla, naistentansseissa.

Olokeettepa hyvät, sanoo Timo varmaan.

Syksyn menestys on taas tehtailtu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Hermann Göring Nousu ja tuho, Minerva Kustannus 2020

Holokaustijeppe kelteisilllään

Hävittäjälentäjästä aatun jengiin

Heinrich Fraenkel/Roger Manvell: Hermann Göring, Nousu ja tuho, Minerva Kustannus 2020

Aihepiiriähän voi lähestyä kahdella tapaa, rankasti psykopaatin tuomiten tai analysoiden pahista ihmisenä, tuntevana ja jopa joskus ihan terveenoloisena ja sosiaalisesti taitavana verbaalimiehenä.

Niinpä esimerkiksi kävi psykiatrille, kun hänet laitettiin antamaan lausuntoa Göringin henkisesta kapasiteetista. Hermannihan kieputteli psykiatria 100 – 0 ja taisipa ihmissielun insinööri hupsahtaa ihan ihailijakaartiin. No myöhemmät vaiheet niin kallonkutistajalla kuin holokaustipomolla olivat semmoiset, että eipä niissä ole lapsille kerrottavaa. Loppu taisi olla vähemmän idyllin tyyppinen.

No, mitä minä nyt. Göring oli taitava manipuloija, ei kuitenkaan yhtä taitava kuin Aatu. Hän käytteli sujuvasti huumeita, kun oli siihen sairaalassa oppinut. Mahtavan taidekokoelman kerännyt mies oli myös taiteellinen. Yhteinen piirre itsensä Adolfin kanssa. Hitlerin kun oli valittava taiteenteko tai politiikka. Olen nähnyt hitlerin öljyväritöitä kuvina, eivätkä ne olleen mitään roiskaisuja. Joku olisi voinut nimittää jopa lupaaviksi. Mutta taideakatemiaan ei häntä hyväksytty ja loppu on todella murheellista historiaa.

Kirjan tekijät ovat paneutuneet huolella tehtäväänsä. Kaikki mahdollinen aineisto Göringistä on seulottu esille ja toisiaan sivuavat faktat punnittu. Joskus jopa tuntuu, että juukelista tehdään jopa sankaria. Mutta puntit kyllä pannaan tasapainoon ennemmin tai myöhemmin. Eikä se aatukaan tainnut aina ymmärtää kakkosmiestään, välitkin pääsivät kylmenemään.

Kirja on asiallinen ja uutta tietoa tarjoava teos. Historiafiikeille lienee oikein makupala. Itse joskus väsähdin, mutta uusia tieto aina virkistää. Ei Göring saanut minua manipuloitua haudan takaa niinkuin kirjan tekijöille joskus häivähdyksen verran käy.

Nappasi sitten myrkyt naamaan niinkuin aatukin ja sitäpä perintöä maailma ei lakkaa kipuilemasta koskaan.

Halavattu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Olli Sarpo, Sisäolennoista, Reuna-kustannus 2020

Kulttuurihenkilön mielenmaisemia

Koukuttavaa sekahedelmäsoppaa

Olli Sarpo: Sisäolennoista, Reuna Kustannus 2020

– Tämän päivän ihme oli, jos heräsit. Nauti siitä täysin siemauksin.

– Minä olen, itseni ruhtinas. Huomattava varallisuuteni suo minulle etuuksia ja vapauksia, jollaisista useimmat eivät saata edes unelmoida.

– Oleminen on hirmuista ristiriitojen aallokkoa.

– Eilinen päivä oli suuri seikkailu, joka sinun oli kohdattava. Halusitpa tai et.

Lueksin Sarpon kirjaa aamutuimaan, kun livahdin vaimon vierestä työhuoneen taiteilijaystävien koristamaan miljööseen. Katselin teosta, tutkailin ja mietiskelin. Sarpo tuntuu olevan monisyinen mies, jonka jutut vaihtelevat aina tupakansavuisen ukkokerhon tunnelmista taiteilijoiden tapaamisiin kulttuurimiljöissä, tai juoppoputkan kusenhajuisista hetkistä dominoivan opettajan henkiseen pasahtamiseen, puhumattakaan kirjeestä 16 – vuotiaalle ja jutusteluun monotonisen neiti ajan kanssa.

Että mitä. Näyttää Sarpo olevan semmoinen ikääntyvä henkilö, jolla on kertynyt koettua aikamoisen trilogian verran mielen tuhatteraiselle kovalevylle. No niitä on soma purkaa luettavaksi, vaikka tämmöisten  pienproosakirjojen muodossa.

Ensin arvelin, että joskohan osaan Sarpon usein hieman harmaasävyisiin juttuihin suhtautua ihan oikein tai niitä lähestyä niiden vaatimalla pieteetillä. Mieleen hiipi oma todellisuus ja se, että meitä elämän riipomia oman mielen ruhtinaita riittää.

Itse tunnen kuuluvani Ollin jengiin kun käyn psykiatrisilla istunnoilla R-kioskin ukkorinringin pakeilla päivittäin. Lipitetään kahvia ja joskus antaudutaan hiljaisempina päivinä kahdenkeskiseen järisyttävään psykoanalyysiin ihan syvissä vesissä. Huikataan lähtiessä, että näistähän ei sitten kerrota.

Ratevan kirjan on Sarpo tehnyt.

Lähden tästä, halavattu.

Kivat sulle Olli.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Isän varjo, WSOY Kustannus 2020

Herra varjele suomalaista miestä

Kimmo Oksanen tykittää isukista

Kimmo Oksanen: Isän varjo, WSOY 2020

…”Isä valokuvasi paljon. Ehkä hän yritti kuvilla säilyttää jotakin. Pelkäämmekö menettävämme jotakin, jos emme ota siitä kuvaa? Omistan isän kameramuseon. Kameroita on yksi jokaiselta vuosikymmeneltä.” …

…” Jeesus teki taikoja kuin Harry Houdini ja puhui kuin Vladimir Lenin. Tuollaisen yhdistelmän voimaa on mahdotonta vastustaa. Jeesuksen teot ja puheet asettuvat jonnekin faktan ja fiktion, taitavan lääketieteen, insinööritaidon, juridiikan, astronomian ja huuhaan välille”…

Sehän lienee niin, että kun poika kasvaa tuonne 13 – 17 ikävuoden välille, niin ennen siitä ei tule miestä, kunnes painaa oman isän lattian rakoon sekä henkisesti, että joskus fyysisesti. Olenpa moisen itsekin kokenut. Sehän on luonnon laki. Kasvoipa pojasta mimmoinen oluthemmo ja nelikymppinen rintaruokintamies hyvänsä, niin isää on kohdeltava kuin välttämätöntä riesaa, tai peräti tehtävä niin kuin Oksasen kirjan monimielinen kannen teksti antaa ymmärtää ”Minä tapoin isän”.

Jokaisella isällä on ollut ihanteita, niin elämän, naisen, kuin lasten suhteen. Isällä on tapana puhua suoraan mutta sitähän ei hienossa perheessä sallita. Naisilla on toisin. Vaimo elää rouvien kanssa kuin kala vedessä vaikka pää olisi täynnä pimeitä salaisuuksia.

Kerran joku hieno rouva kehotti isää juttelemaan teinityttären kanssa. Tämä kun oli ulkona ihan yhdeksään asti. No, isä kutsui tyttären puhutteluun ja myöhemmin rouva uteli tyttäreltä maireasti hymyillen, että mitä se Jorma sulle jutteli. Tytär tuumi: – Sanonko sanasta sanaan? – No jos tämän kerran, innostui rouva. Johon tytär virnistellen: – No faija tyrkkäsi, että naisen paras instrumentti elämän orkesterissa on pylly. Sen avulla homma hoituu.

No mutta mitäs minä nyt. Kiltti mutta melkein lannistettu kriitikonrenttu. Oksasen kirja on ihan kivaa luettavaa. Ei hän ole ensimmäinen, jolle autoritäärinen isä on tuonut lapsuuden traumoja kestettäväksi. Mieshän on verbaalisti taitava. Uskontokritikkiäkin tunkee väliin ja jos vaikka mitä ihan hengästykseen asti. Lieneekö jäänyt antamatta isälle lättyyn, kun poitsu noin vielä kipuilee. God bless papparaiset.

Halavattu ja hallelujaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen