Tex Willer, Tex raivostuu, Egmont Kustannus 2019

Homma eskaloituu Texillä

Tex ja Kit tykittävät pahiksia

Tex Willer: Tex raivostuu, Egmont – kustannus 2019

Niinhän se on, että paha saa aina palkkansa. Olivatpa sitten kyseessä luihut ikikonnat tai vaikka pahis-atsteekit. Heillä kun on tapana uhrata kauniita neitoja tulenjumalalle.

Mutta kun ruutia poltetaan ja käytetään viekkaita juonia, kuten naamioitumista meksikolaisiksi, niin kohta päästään antamaan lärviin pääkonnille. Siinä muutama atsteekki huudahtaa ah ja voih, kun texin luodit ovat tarkkoja. Ja tietysti on mukana todellinen loppurytinä, jossa tavalliset räjähteet ovat vain pikkutussahduksia. Tykistökin pistää parastaan.

Ilman maneeriksi muuttunuttaTexin ja Kitin hyväntahtoista piruilua toisilleen olisi seikkailu tietysti jotain vailla. Kas kun väkivaltaan yhdistyy huumori, on keitos todella napakka.

Toinen juttu menee syntyjen syvien puolelle.  Texin puoliso ja Kitin äiti joutui konnien uhriksi ja asia jäi pahasti hiertämään. On aika ottaa vanhat kaunat esille ja hoitaa homma vaikka autiomaan ehdoilla.

Konnat jotka toivat kuoleman navajojen keskuuteen, saavat tietysti ansionsa mukaan. Vippaskontit eivät auta raavaiden ja rehtien miesten tarttuessa asiaan.

Että mitä. Tuhtia Tex-tavaraa. Ruuti haisee ja nyrkit puhuvat. Efektiivisyyttähän olemme tottuneet odottamaan Texin seikkailuilta. Kun perusrauhallinen Tex raivostuu, alkavat konnien kasvotkin muuttua kauhusta kelmeiksi.

Olen jäänyt ihan koukkuun näihin Tex kirjoihin. Nytkin, pääsiäisen aikoihin, pitäisi tutkia hartauskirjallisuutta, mutta eiköstä mitä. Minulla on pappina Tex ja laintauluina rivolli.

Taitaa olla kuitenkin kirkolla ja willereillä sama sanoma. Paha saa aina palkkansa tavalla tai toisella. Konnien kieroilulla kun on tapana mennä yhä ahneempaan suuntaan ja silloin tulee jossakin vaiheessa eteen tenkkapoo, ellei peräti lähteminen taivaalliselle tilinteolle.

Jouko Varonen

SARV:n kriitikko

 

 

 

 

Nemi, Yliluonnollista, Sanoma Media

Nemin mystiikkaa 2000-luvulta

Faksikoneesta kevätprinssiin

Nemi, Yliluonnollista, Parhaat välähdykset menneisyydestä, Egmont- kustannus 2019

Nemi on melkoisen kiva neitokainen. Hän kokee maailman herkästi, jopa yliluonnollisuuksiin horjahtaen. Niinhän se Norjan prinsessakin piti tapailla jopa enkeleitä.

Nemi toki tapaa unelmiensa miehen ja toinen kenkäkin katoaa. Mutta komistus onkin muuttunut aamulla Nemin punkassa pelkäksi kuorsaavaksi kurpitsaksi.

Toisaalta wanha kunnon faksikone on tietysti jo museotatavaraa, mutta niin vain Nemiltä pyydetään allekirjoitettua paperia faksina. Antikvariaatin vintiltä Nemi sitten löytää tarvitsemansa, kunnon brrr-tuktuk – koneen. Mutta siitä vasta homma kietoutuu melkoiseksi ja lopulta ihan eskaloituu räjähdysvaaraan.

Nemillä on toki vakkari poitsu, mutta usein hän joutuu odottamaan kuutamonnousuun asti, kun Nemi tällää itseään treffikuntoon. Kas kun ilmeet ja eleetkin vaativat tosi rankkaa stailausta. Ruusuthan siinä komistukselta pääsevät rupsahtamaan kelloa vilkuillessa.

Baari ilta ystävien seurassa muuttuukin someriehaksi kännyköiden kanssa.

Nemillekin joskus pälkähtävät päähän tummat kuolema- ajatukset. Mutta eipä hätää. Ystävät keksivät keinot niiden puhaltamiseksi taivaan tuuliin. Jäätelöä naamaan ja that´s it.

Että mitä. Koukutuin tähän neitokaiseen ilman muuta. Kun albumin sankari on vielä kivan pelkistetty ja kuvakieli muutenkin railakasta ja selkeää, niin homma toimii. Toki jää mietintämyssyynkin pureskeltavaa, se on kaiken glow.

Nemi-albumi sopisi nuorille ja vanhemmillekin positiivisuuden oppaaksi. Aina ei elämässä natsaa, mutta jos vaikka joka viides tai kymmenes kerta, niin sehän on jo lottovoitto. Tai yleensä ottaen, Nemin seikkailuista nuori voi viisastua myös vahingoista, eikä tarvitse aina lyödä omaa päätä seinään.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

Urheilun valot ja varjot, Kaarlo Kangasniemi/Seppo Heiskari, Palmberg Publishing

Nauhuri mukana Kalle Kangasniemen pakeilla

Huikea elämänkertakirja

Kaarlo Kangasniemi: Urheilun valot ja varjot, Palmberg Publishing, 2019

Enemmän kuin Kaikkivoipaan, minä uskon kylmään rautatankoon. Se ei leiki jesuiittaa, vaan on mikä se on. … Paavo Nurmi sanoi, että antaisi kaikki mitalinsa pois, jos saisi terveytensä takaisin. … Ajattelin kerran lastata veneen täyteen kaikesta nostamiseen liittyvästä roinasta, soutaa ulapalle ja hulauttaa kaikki mereen, mitalit, pytyt, lehdet ja kuvat.Vaan mistä minä sitten muistaisin, kuinka upeaa nostaminen oli.”

Itselleni tuli mieleen tätä uskomatonta ja verbaalisti mojovaa tekstiä lukiessani se kerta, kun olin Joensuun urheilutalolla, missä Kulta-Kalle pisti rautaa tankoon, niin että se notkui väärällään, karjaisi ja nosti lastin kohti kattoa. Kansa ulvoi ja taas oli Kalle omiensa parissa.

Kangasniemi on niitä ainoita suomalaisia urheilijoita, joilla on olympia-, EM- ja MM-kultamitali hallussaan. Muita ovat Emil Väre, Clas Thunberg, Pertti Ukkola ja Thomas Johansson.

Seppo Heiskari vertaa Kallea kirjailija Juhani Peltosen lanseeraamaan Elmoon, joka oli aina ykkönen ja kaikissa lajeissa. Urheiluhullu kansa luki ja kassakoneet kilkattivat. Samaa povaan tällekin kirjalle, jossa on hulvaton huumori yhdistyneenä nauruun kyynelten läpi, jopa katkeruuden kalkkiin. Kangasniemi puhuu asiat suoriksi tapansa mukaan ja mankkaa käyttelevä Heiskari komppaa hienosti.

Kirjan sisältö on yhtä leveää kuin pitkääkin. Kalle, armoitettu verbaalimies hersyttelee ystävillään, joita riittää, valmennuksen nikseillä ja tietysti sillä dopingien mustalla vyyhdellä, joka tuo kunniaa, mutta vie terveyden ja maineen. Kangasniemi sai siitä osansa ja tietysti myös kansan myrkynheitosta vieläkin.

Onpa todella maukasta luettavaa. Lukeutuu elämänkertoihin, joissa ei peitellä tummiakaan aihelmia. Luen sen vielä uudestaan ja uudestaan, nautin. Kulta-Kalle on ollut sankarini jo nuoruuden ajoilta.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Kiteen eläinpuiston kevättä (9.4.2019)

Se on kevät Kiteen Eläinpuistossa

Kalle ja Olga isäntinä safarilla

Tulinpahan melkoisessa sumussa Lappeenrannasta. Onneksi Kiteen Eläinpuistossa aurinko alkoi pian paistella niin taivaalta kuin rinnassa.

Syynä moiseen kevätmieleen olivat tietysti upean henkilökunnan lisäksi karvaturrit, jotka olivat saaneet perhettäkin, kuten pikku ”hiirut” joita taivastelin kameran takaa pieneläintalossa.

Oli toki paljon muutakin, kuten joku biisonilta vaikuttava tapaus, jonka nimesin ”jöröksi”. Oli tuttavallinen metsäsika, jota kutsuin nimellä ”röhnö”. Possukka tietysti suutahti, kun minulla ei ollut tuliaisia suupalan muodossa ja ravisteli kärsällään aitaa melkoisen dominoivasti.

Sitten tulin todella ylvään ilmestyksen luo. Enpä muistanut nimeä hänellekään, mutta kauankos nimeä loihtii mielikuvien ja näkemänsä perusteella. Siis ”karvahirvi”. Taisi olla hyvinkin harvinainen tapaus, vähän poroa, hirveä ja peuraa. Kertakaikkiaan melkoinen komistus.

Jostakin syystä sekoilin poluilla ja kertasin niitä. Aina oli kuitenkin uusia kuvakulmia, kuten ”rinkelisarvisista”. Niistä täytyi räpätä oikein rintakuva, kun pääsin hollille. Pitivät kuvaajaa pilkkanaan. Asettuivat potrettiin ja kun painoin laukaisinta, kipittivät jo kaukana. Heillä kun riittää lääniä, mikä on kiistaton etu tässä Suomen neljänneksi suurimmassa eläintarhassa.

Karhu ”metsäomppu” loikoili tällä kertaa kolossaan, mutta luonnonkuvaajana tiedän, että kunkulle on annettava intimiteettisuoja. Mitäs muuta kuin polulle. Oli ”villapossu”,  fasu” – fasaanit, ”kork kork” – korppi, ja ”pääsiäispupuliinit”, muista eläinystävistä puhumattakaan.

Ystävällinen mestarikuvaaja Pavel (kuva) oli korjaamassa aitaa ja johdatteli minut ravintolapolulle. No tietysti selattiin Pavelin kanssa taiturimaiset otokset hänen kännykältään ja tarjosin kahvit kaveruuden merkeissä. Kirkastakin otettiin, mutta se oli kyllä lähdevettä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

 

 

 

Tomas Gads: Pirulainen, Bazar Kustannus

Olihan tumma dekkari

Naisen kurimus ja paljon muuta

Tomas Gads: Pirulainen, Ryhmä Halme, Bazar Kustannus 2019

Pidin Gadsin ( Satu Roos ja Kaisa Nummela) tyylistä. Tummuuden keskeltä löytyy kertojantaitoa ja melkoisen nerokasta rakentelua. Tiimi-Halme joutuu selvittelemään meressä kelluvan ruumiin arvoitusta.

Runollisenoloisista ja ahdistavista jaksoista voi käsittää, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista niissäkään piireissä, joissa ulkoiset puitteet ovat äveriäät. Kas kun raha tuo mukanaan usein tunnekylmyyttä, piittaamattomuutta, naisen julmaa alistamista ja viimeiseksi niitiksi asioita, joihin virkavalta joutuu tarttumaan. Stereotyyppinen feminismikin dominoi teemoja. Toisaalta, olisihan se meressä kelluva pahiskin voinut saada vähän ymmärtämystä.

Loppuylläreitä on useita. Varmana pidetty murhaaja ja muut kuviot voivat muuttua totaalisesti. Jopa Halmeen tiimin jäsenten sisäisiä tilanteita mahtuu mukaan. Joskus homma maistuu epäuskottavalta. Ehkä kirjailijat vähän ylittävät itsensä ja lukija voi aistia asetelmien kuvottavuuden lisäksi myös falskiutta ja liiallista rubikin kuution vääntelyä.

Mutta toisaalta, dekkareissa kiinnostavat juuri nämä seikat. Eihän se ole jännäri eikä mikään, jossa edetään suorinta latua maaliin. Elämä on usein raakaa ja kuolemakin voi olla pelastava pimeys, kun tarpeeksi pitkälle mennään.

Että mitä? Laadukas avaus uuteen psykologiseen rikosromaanisarjaan. Jospa vaikka tekijäparille aukeavat ulkomaiset markkinat. Kirjailijoilla on sosiaalipsykologin tausta ja tietysti hommassa ymmärretään yhtä hyvin rikoksen tutkijoita kuin epäiltyjä. Eihän sitä enää rikosromaanilta nykyään vaadita selkeärajaista musta-valko – asetelmaa niinkuin entisen kirjailijasuosikin Mauri Sariolan aikoihin. Susikoskella kun oli teräksensiniset silmät, hän tykkäsi naisista ja pani pahikset kuriin. That was it.

Hyvä näin. Luulenpa että visakortit vinkuvat kirjakaupoissa niin, että heikompia hirvittää.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Mikko Haaksluoto: Syksystä jouluun, Atrain&Nord Kustannus 2019

Laadukkaita novelleja

Puistoukkelista kapiaisten kurimukseen

Mikko Haaksluoto: Syksystä jouluun, Novelleja vuosilta 1998-1999

Lueskelin yönseudun kotkalaisen Haaksluodon novelleja. Sillä niitä voi täydellä syyllä sanoa novelleiksi, vaikka esim. kapiaisesta ja armeijameiningistä kertovassa jutussa olisi odottanut tömäkämpää loppuylläriä. Ehkä se pitkittyi vähän liikaa. Siinä vaiheessa kun pissapää kyylä oli jo tähtäimessä ja kovat piipussa, olisi minusta ollut todellisen loppuyllärin paikka.

Niin se vain on, että kansa vaatii usein verta ja suolenpätkiä ennenkuin innostuu.

Haaksluoto on taitava kertoja. Häneltä onnistuu ihmiskuvaus ja psykologinen juonenkuljettelu. Mielessäni väikkyi suomalaisen psykologisen virittelyn uusi kyky. Taitoa kirjailijalla on ja yksityiskohtiin menevää analyysia. Jospa kirjailija ottaisi vielä oppia vaikka humoristi-Huovisen lyhyistä erikoisista ja pelkistäisi.

Haaksluotoa olen lukenut ennenkin. Hän on juttumies minun mieleeni. Tuli semmoinen mielikuva, että tuommoisen tarinaniskijän kanssa voisin mieluusti nauttia muutaman kupin kahvia ja naureskella, heittää hetulaa. Sehän on silleen, että jotkut nauttivat luovuudesta ja novellin kirjoittamisesta vaikka arkipäiväisen jutustelun aikana.

Kotkasta on tullut hyviä kertojia ja novellisteja ennenkin. Haaksluotokin luultavasti, niin kuin kaikki kirjailijat, hyödyntää omaa henkilöhistoriaansa novelleissaan, mutta sehän onkin ihan sopivaa. Kun ohjasin kirjoittajakursseja nuorena kirjailijana, tuumin aina nuorukaisille, että hakeutukaa jutunkertojien seuraan, aloittakaa omista kokemuksista. Ei pidä lähteä etsimään kuuta taivaalta.

Että mitä. Tykkäsin Haaksluodon verbalistiikasta ja hienovireisistä psykologisista nyansseista niin paljon, että aloitettuani lukemisen kympin uutisten aikaan, huomasin että aamukahdeksalta kutsuu miestä jo lenkki keväiseen luontoon.

Niin se vain on. Joidenkin seurassa viihtyy. Tietysti kirjoittajan jutuissa on joskus pitkittämisen makua, mutta kirjailijan psykologinen silmä on tarkka, niin kuin entisellä pojalla, kun piti osua pienarilla oksalla keekoilevaan paskolintuun.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Lucky Luke: Cowboy Pariisissa, Egmont Kustannus

Heinänkorsi suussa ja liipasinsormi herkkänä

Muutama muuttuva tekijä Vapaudenpatsaan tiellä

Lucky Luke, Cowboy Pariisissa, Egmont Kustannus 2019

Sehän on selvää, että Lännen kuuluisinta cowboyta tarvitaan kuljettamaan Vapauden patsasta Ranskasta Yhdysvaltoihin. Ja matkalla on monia vaaroja. Patsaan suunnittelija ja toteuttaja Auguste Bartholdi aiotaan alkajaisiksi skalpeerata. Ja muitakin pahiksia riittää.

Onneksi Lucky on varjoaan nopeampi vetäjä ja ampuu pahiksilta henkselit poikki. Housut kintuissa on vaikea olla noteerattava pahis.

Albumi on piirretty velho Morrisia mukaillen. Hän syntyi vuonna 1923 Belgiassa. Myös René Goscinnyllä, joka tunnetaan Asterix-yhteyksistään, on ollut hauskaa Lucky-käsikirjoitusten parissa.

Taas jälleen minut koukutti aito ja konstailematon huumori, jossa on tällä kertaa myös pariisilaisvaikutteita. Kas kun kuuluisa Vapauden patsas tehtiin oikeastikin Pariisissa ja kuljetettiin meriteitse Amerikkaan.

Loppuidylli on tietysti taas kerran paikallaan, joten albumi saa myös nuoret ja jopa lapset hihittelemään. Nuortenkirjailijana muistan ajat, jolloin vaadittiin lastenkirjoihin aina loppuidylliä, ettei lasten haavoittumaton oikeudentaju saisi säröä.

Että mitä? Upeista upein Lucky-seikkailu oli käsissäni ja tätä kirjoittelen jo pikkutunneilla, kun albumi vaati kuvallisine jippoineen useamman luku-/katselukerran. Mutta eipä hätää.

Oletettavasti, kun nukahdan onnelliseen uneen, ratsastaa lännen kuuluisin revolverisankari heinä suussa keskeyttämään unissani temmeltävien pahisten riehan. Albumissa ennakoidaan myös Eiffelin tornin syntyä, mutta niin hyvä asiantuntija en ole, että olisiko tekijäpari jo ennättänyt tarttua makoisaan ideaan.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Eero Pokela: Siipirikko, Minerva Kustannus

Nousujohteinen elämäntarina

Kilon keskosesta Rautaruukin viestijäksi

Eero Pokela: Siipirikko, Muistelmat, Minerva Kustannus

Sehän alkoi pommikoneista, siis venäläisistä. Äiti säikähti sydänjuuriaan myöten ja lapsi putkahti maailmaan siinä samantien. Kiloinen lihanpala.

Mutta vaikeasta alusta, jonka kukaan ei uskonut päättyvän onnellisesti, jatkui taistelu Pohjois-Suomen sodanjälkeisissä oloissa – elämästä:

Kuka vielä uskaltaa puhua suloisesta lapsuudesta. Minun kohdallani se oli päivittäistä sotaa pysyä edes jotenkin kiinni elämän syrjässä. ”

Siitähän Eero ponnisti elolle ja kaukosammalsuo-tyyliset elämän portaat johtivat aina vain loivasti ylöspäin. Kun aikaa kului, löytyi hyvä elämäntoveri ja ura urkeni mm. Rautaruukin tiedottajana ja monen lehden päätoimittajana. Verbaalin miehen maineessa kun Eero oli, alkoivat myös runojen rustailu ja kirjalliset puuhat kiinnostaa. Niinpä painettiin muutama kirjakin koviin kansiin.

Että mitä? Tumman tummana alkava tilitys saa myös päätalomaisia huumorisävyjä ja kertomus alkaa valoisampana kiinnostaa myös lukijaa. Anekdoottejakin tarjoillaan ja joskus ihan positiivisen sävyisiä.

Sen verran olen elämänkertoja ja -tarinoita lukenut, että tiedän vaihtoehdot suunnilleen tarkasti. Voidaan kertoilla laveasti tai päätyä tiiviimpään kielelliseen asuun. Toisaalta voidaan vesittää tummat sattumukset ja stilisoida homma vähemmän lukijaystävälliseksi.

Pokelan vaudissa tunsin jotakin samaa, kuin parikymppisenä, kahlatessani Päätalon varhaistuotantoa. Pohjoiset miljööt ovat karuhkoja, mutta eivät estä huumoria kukkimista.

Kiva elämänkerta. Ihan joskus tuli, Pokelan aikalaisena, kyynelherne poskipäälle. Tällaisia tarinoita on Suomessa paljon, mutta kertojat vähenevät. Uudet ajat tietysti tuovat omat tarinansa, mutta niistä toisella kertaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Markku T. Hyyppä: Ikääntyvän muistikirja, Duodecim Kustannus

Mainio muistiopas neurologilta

Aina ei tarvitse huolestua

Markku T. Hyyppä: Ikääntyvän muistikirja, Duodecim, Kustannus

– Tulet huoneeseen, etkä yht´äkkiä muista ja tiedä , mitä ihmettä teet siellä.

– Avaat jääkaapin oven, muttet muista, mitä sieltä pitikään ottaa.

– Tulet työhuoneeseen, etkä enää muista mitä varten.

Hyyppä, etevä myös esseistinä, kertoilee että nämä ns. ovenavaamisilmiöt ( engl. Doorway effect) eivät ole hälyttäviä merkkejä, muistisairautta eivät ollenkaan. Viimeistään eläkeiässä alkaa samanaikaisista muistitehtävistä selviytyminen tuottaa vaikeuksia. Eläkeiässä muistin pätkimistä esiintyy varsin usein. Huolestuttavaksi tämä muuttuu, kun alkaa tulla mukaan vaaratilanteita ja entisten taitojen totaalista katoamista.

Esseistin ja neurologin taidot omaava Hyyppä pohjustaa jutusteluaan antiikin tavoilla hoitaa muistisairauksia, etenee tuota pikaa alueelle, joka kiinnostaa mattimeikäläistä. Pistää oikein luettelon arkipäivän nikseistä muistin huoltamiseen ja parantamiseen:

– kehitä myönteisiä tunteita

– vältä pahaa stressiä

– kuntoile

– kulje metsässä

– nuku hyvin

– lue kirjoja

– musisoi, kuuntele musiikkia

– juo maitoa, vihreää teetä, punaviiniä

– jaa positiivisuutta ympärillesi

– jne…

Että mitä. Enpä ole aikoihin lukenut näin hyvin ja asiantuntemuksella kirjoitettua kirjaa. Toki mukana on paljon ns. elämäntapaoppaiden tuttuja viisauksia.

Esseistiltä onnistuu tempaista lukija mukaan myös verbaalilla esitystavalla. 98% kirjasta on kuitenkin faktoihin perustuvaa tietoa. Joskus Hyyppä innostuu mitätöimään terveyskauppojen muistilääkkeet ja Omega-3 kapselit joutavina lumehommina, mutta toisaalta sisällyttää omega kolmen muistivinkkeihinsä.

Mitäpä tässä muuta kuin todella valaistuneena marssimaan päiväkahville, vai oliko se lounasaika? Hätä ei kuulemma ole tämän näköinen.

Jouko Varonen

 

 

 

Aku Ankka, Näköispainos vuosikerrasta 1977, osat I ja II, Sanoma Media Finland

Hannu Hanhen kyydistä merihätään

Varma tapa saada itsensä iloiseksi

Aku Ankka, näköispainos vuosikerrasta 1977, osat I ja II Sanoma Media Finland

70-luvun Aku-tarinoissa on monia hyviä puolia ja opetuksia. Kas kun iki-itara Roopekin opettaa lapsille säästämisen taitoja. Kädestä suuhun elävä nykyväki saa ohjeita elämäntapamuutoksiin, ainakin rivien välissä. No, entäs Hannu Hanhi. Hän on samaa maata kuin ruotsalaiset urheilijat, leuhka ja aina onnettaren suosikki. Mutta Akupa on, niin sanoakseni, perisuomalainen jäärä, jonka on käytävä vaikeudet läpi kantapään kautta. Onnenkantamoisia hänelle harvoin riittää, mutta sitäkin makoisampia.

Kun Hannu ja Aku osallistuvat kilpailuun, jossa on palkintona hieno urheiluauto, näyttää homma jo Hannulle taputellulta. Mutta on Akullakin sanansa sanottavana. Ainakin iki-ihana Iines näyttää joskus vihreää valoa myös epäonnensoturi Akulle.

Iso Paha – hukka opettaa tapansa mukaan turhaan koiruuksia Pikku Hukalle. Nyt tehdään hirviansaa, johon kuitenkin putoaa lopulta vanttera ja vihainen karhu. Pikku Hukkakin vetäisee ansanarusta väärällä hetkellä, ja kohta killuu narun jatkona isukki. Onneksi loppuidylli on paikallaan ja sehän on lapsille mieleen.

Sudenpennut etsivät isoa ja harvinaista sinisientä. Tietysti Aku sählää mukana. Kun keitokseen lisätään vielä vihainen karhu, jonka sudenpennut lepyttävät tuotapikaa ystäväkseen ja pahis-linnankundi, joka lopulta sidotaan partiolaisten takuuvarmoilla solmuilla lepositeisiin, on taas oltu luonnon helmassa ja nautittu kivasta seikkailusta.

Että mitä. Nämä 70-luvun positiiviset Aku-jutut ovat niitä, joita kannoin aina lehtenä pikkuveljelleni opiskelukaupungista. Pitihän sitä viikonloppuna käydä kotoa muonavahvistusta ja tuottaa iloa kotiväelle. Ankkalinnan porukka pesee monet kevyemmät nyky-yritykset mennen tullen. Niissä on Disney taikaa ja luovuutta, sekä klassisten käsikirjoittajien ja piirtäjien mielikuvituksen lentoa. Loppuidylliin kuuluu, että pahikset joutuvat pulaan, ainakin toistaiseksi, sillä heitäkin tarvitaan antamaan särmää seuraaville Disney-jutuille.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen