Kiehtovat eäimet, Docendo-kustannus

Kuluuko tikan nokka loppuun?

Upea tieto- ja kuvakirja eläimistä

Kiehtovat eläimet, Docendo-kustannus 2018

Tämä on kirja, jota moni harrastelija ja pidemmälle ehtinytkin on odottanut. Teksteissä ja upeissa kuvissa käsitellään mm. eläinten syntymä ja kasvu, pariutuminen ja lisääntyminen, ravinto ja sen hankinta, vaellukset, levinneisyys, uhanalaisuus, vuodenajat, sekä elinympäristöt.

Itse hotkaisin kirjan yhdeltä istumalta ja totesin, että kovin puutteellisia ovat tietoni eläinkunnan ihmeistä, vaikka toimin vuosikaudet maakuntalehden luontotoimittajana. Toki tuli vastaani tuttujankin asioita, totta kai. Kirjassa on kyllä antia uusimmistakin eläimistä, kuten karttaperhosesta, joka tuli maahamme idästä viime vuosisadan lopulla.

Tietopankki kuuluu esim. jokaisen hyönteis-, perhos- ja lintuharrastajan kirjahyllyyn. Mitäpä tiesit esim. semelpariasta? No, sehän tarkoittaa sitä, että eläin lisääntyy vain kerran elämänsä aikana. Tällaisia eläimiä ovat mm. eräät perhoset, päiväkorennot ja surviaissääsket. Kaloista tähän ryhmään kuuluvat vaikkapa Tyynenmeren lohikalat, ja ankerias. Nisäkkäistä voi mainita jotkut pussieläinkoiraat. Rukoilijasirkkakin kuuluu näihin, sillä naaras syö koiraan parittelun jälkeen.

Aion lukea kirjan useampaan kertaan, että asioista jää kunnon muistijälki vastaisuuden varalle. Niinpä sijoitankin sen luonto-osastoon kirjahyllyyni. Monesti esim. lintukuvausreissuilla tarvitaan tällaista tietoa ja jutunjuurta, että ymmärtää lintujen käytöstä paremmin.

Kirjaa ovat olleet laatimassa pitkän linjan luonnontieteilijät ja kirjan tekijät: Lauri Lajunen, Esa Hohtola, Jari Peltomäki ja Jouni Pursiainen, joilta julkaistuihin teoksiin kuuluvat mm. Lintujen Oulu (2013), Kaiken takana onkin vesi (2014) ja Kiehtovat linnut (2016).

Pidin tiedon hyvästä ryhmittelystä, tiedottavasta ja selkeästä tekstistä, runsaista ja ammattitaidolla otetuista kuvista, sekä taitollisesta lukijaystävällisyydestä. Kirjasta lienee apua myös tietokilpailufriikeille.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Pirjo Hassinen, Parit, Otava 2018

Rakkauden analyysia

Hassisen vahvaa proosaa

Pirjo Hassinen: Parit, Otava 2018

Kirjassa on useita pareja, päähenkilö Leena Grahn ja tämän tubiin sairastunut äiti, Leenan poika Olli ja ja tämän vaimo Tarja, Tarjan ja Ollin tytär Aino ja tämän mies, eros ja rakkaus, arki ja intohimo.

Leenan tarina on tässä kirjassa kattava asia. Leena rakastaa äitiään yli kaiken, jopa liikaakin. Niinpä hänen on vaikea muodostaa uusia lämpimiä rakkaussuhteita. Toki niitäkin syntyy ja niiden tuloksena hummeripoika Olli, joka mm.  jättää vaimonsa lapsineen lihallisen rakkauden huumassa. Tytär Aino joutuu silminnäkijäksi kun Olli riehuu perhepiirissä. Nämä traumat kostautuvat myös Ainon parisuhteessa.

Lieneekö kirjan oppi osaltaan aidon rakkauden tärkeys parisuhteessa. Pidin Hassisen moniulotteisesta analyysista. Joskus detaljikuvaus ei oikein istu kirjailijan vertauskuviin. Tietysti niissäkin on tavoiteltu syvempiä analyyttisia sisältöjä, mistäpä tuon kriitikko tietäisi, kun ne ovat syvästi yksityisiä asioita.

Pirjo Hassinen (s. 1957) tunnetaan vahvoista ihmisluonnon kuvauksistaan, jotka porautuvat aika syvälle psyykkisiin lainalaisuuksiimme. Hassinen on palkittu ja useille kielille käännetty kirjailija. Tämä kuudestoista romaani jatkaa Hassiselle tyypillistä, syvyyspsykologista linjaa.

Toisaalta on sanottava varoittava sana helppojen lukuromaanien ystäville: Tarttukaa mieluummin orasiin, hirvisaariin tai muihin vastaaviin. Hassinen saattaa väsyttää em. genreen tottuneita, niinkuin psykologisointi yleensä tekee vaikka perhepiirissä. Melkoisen ihmissuhdekimpun Hassinen tässä teoksessa esittelee.

Tarja ei menisi avaimillaan kotiin samaan aikaan kun Olli kiitäisi taksilla tai jalan sen naisen luo, joka varsin hyvin tiesi mitä uusi rakastettu oli jättänyt taakseen, millaisen purkamattoman sotkun.”

Jouko Varonen

 

 

 

Johda tunteita, menesty työelämässä, Tammi-kustannus

Hyvä kirja työpaikan tunneilmastoista

Tärkeää tietoa pomoille ja muillekin

Camilla Tuominen: Johda tunteita, menesty työelämässä , Tammi-kustannus 2018

Voiko teillä työssä sanoa en tiedä?

Vai vedetäänkö silloin johtopäätös, että et osaa tai kykene?

Alkaako joku päteä paremmuudellaan?

Kykenevätkö työpaikkasi ihmiset sietämään epävarmuutta?”

Työelämä on yleensä raakaa. Käydään taistelua ylenemisestä keinoja kaihtamatta. Pidetään kapulakielisiä koulutuksia ja palavereja, joista ei yleensä ole muuta hyötyä kuin työntekijän alistaminen.

Omassa työssäni, joskus vararehtoaikoina, oli työpaikalla pelon ilmasto. Rehtori käytti henkistä ja fyysistä väkivaltaa sumeilematta, vaikutti psykopaatilta. Mutta voi sitä ressukkaa joka yritti saada muutosta asiaan. Koko kaupungin koneisto aina koulutoimesta työterveyteen ja työsuojelusta lääkäreihin oli tämän samaisen sairaan miehen hallinnassa. Eikä hän ole ainut. Valta sokaisee nytkin. Itselläni oli se hyvä asia, että lapset, joiden kanssa vietin päiväni, olivat ihania, luovia ja ymmärtäväisiä. Minäkin suhtauduin heihin rakkaudella.

Mutta asiaan. Tämä kirja on mainio! Sen esitystapa on lukijaystävällinen ja tärkeää tietoa jakava. Kirja sopisi hyvin koulutuspäivien lukemistoksi tai tulevien pomojen tentittäväksi. Nykyisin aletaan oivaltaa, että työntekijää pitää ymmärtää, ei pelkästään kyykyttää. Pomon on joskus hyvä myöntää, niin vaikeaa kuin se onkin, että alainen voi olla oikeassa.

Huomiota pitäisi kiinnittää myös työntekijän pehmoasioihin, ei pelkkään tehokkuuteen. Kun pomo löytää työntekijän parhaat puolet ja ymmärtää heikkouksiakin, niin syntyy hyvää jälkeä.

Näitä kirjoja enemmän. Ollaan oikealla tiellä. Itsevaltiaiden patruunoiden aika alkaa olla ohi työelämässä. Tilalle tarvitaan henkisten voimakenttien hallintaa lämpimillä lähestymistavoilla.

Jouko Varonen

 

 

 

Sorjonen, Viiden sormen harjoitus, Gummerus-kustannus 2018

Sorjonen vaikeuksissa

Efektiivistä ja psykologista

J. M. Ilves: Sorjonen, Viiden sormen harjoitus, Gummerus 2018

Olen kuullut ystäviltäni hyviä kommentteja sorjos-elokuvista ja dekkareista. Tähän kolmanteen arvelin itsekin tarttua, koska olen muun muassa lappeenrantalainen. Näillä miljöillä on aina osansa Sorjosen seikkailuissa.

Löysinkin uuden mielenkiintoisen dekkarin, joka käyttää keveätä psykologiaa lievittämään joskus Sorjosen ja perheen painostaviakin koti- ja työasioita.

Juttuhan menee niin, että syrjäisellä tiellä, rajan tuntumassa äiti ja poika ammutaan ammattimaisesti laukauksella otsaan. Kun raakaa murhaa aletaan tutkia on ensimmäisenä epäiltyjen listalla surmatun äidin ex-miesystävä, jolla on mittava rikosrekisteri. Mutta kun tämä on ollut murhan aikoihin vankilassa Venäjällä?

Päästään kiinni huumemafian toimiin rajalla ja jotta keitos ei olisi puiseva, löytyy Sorjosen vaimolta kyhmy, josta lääkärit sanovat ensin omalla tyylillään, että se on alkuvaiheessa ja todennäköisesti selvittäisiin ilman sytostaatteja. Asia ei kuitenkaan ole yleensä niin yksinkertainen, vaan pitkistyy ja mutkistuu.

Dekkarissa ehtii tapahtua uusikin murha, entiseen malliin ja Sorjosella on huolta myös fiksun tyttärensä tilanteesta. Parasta kirjassa oli mielestäni Sorjosen perheen kommunikointi, ja arjessa tapahtuva psykologisointi, johon joskus liittyi myös kaiken keskellä humoristisiakin piirteitä.

Kirja todella koukutti minut. Ehdottomasti Ilveksen kirja on taitavan kirjailijan tekemä. Ja kun vilkaisin tämän kirjoitettuani kirjan takalievettä, totesin sen, mitä arvelin: kirja on kahden nimettömänä pysyttelevän ammattikirjailijan työtä. Miksiköhän? Lieneekö kirjoittajilla ollut työnjako, että toinen kirjoittaa perheasiat ja toinen rikoskuviot?

Sorjosen perheen sekä työparin asiat sotkeutuvat melkoisesti tähän rikoskuvioon. Välillä tulee lukijallekin ihan paranoidinen olo. Mutta dekkari on tietysti vain dekkari ja tiettyjä myyviä jatkokertomuksen elementtejäkin on mukana. Jouduin jo nipistämään itseäni ja toteamaan: – Pysyhän reaaliajassa kriitikko!

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kova mutta reilu, Lee Child, Karisto-kustannus 2018

Jack Reacherin seikkailuja

Jämäkkä kokoelma rikoskertomuksia

Lee Child: Kova mutta reilu, Karisto 2018

Lee Childin uusin on kokoelma kertomuksia, joissa seikkailee, kukapas muu kuin Jack Reacher, mies joka tykkää kauniista naisista antaa rosvoille ansionsa mukaan, mutta saa myös joskus itsekin pahasti turpiin. Reacher on entinen sotilaspoliisimajuri ja otteet ovat sen mukaisia, tai sitten ei.

Jutussa Liikaa aikaa Reacher sattuu näkemään tavanomaisen laukunryöstön. Paikalle säntää myös poliisimiehiä, jotka eliminoivat pahiksen nopsasti ja pyytävät Reacheria todistajaksi. Mutta vaikka poliisimiehet lupasivat asiaan kuluvan vain kymmenen minuuttia, se pitkistyy ja mutkistuu. Tavallisesta laukunryöstöstä kietoutuu kokonainen seikkailu, joskus pitkästyttäväkin, mutta tietysti kiehtova.

Kun Reacher selvittelee sarjamurhaajan tapausta, hän joutuu tietysti tekemisiin myös kauniiden naisten kanssa. Pitäähän jokaisella poliisilla olla uhrilampaita, joiden avulla rötösten tekijä saadaan kiikkiin. No naiset ovat tietysti Reacherin erikoisalaa siviilissäkin, joten eipä ihme että Reacher joutuu myös käyttämään hurmurin taitojaan.

Joskus Childin kerronta ja dialogit ovat niin pelkistettyjä, että muistuttavat itsensä väkivallan mestarin, papa Hemingwayn tyyliä. Yleensä Child on näissä novelleissaan selkeämpi kuin Reacher-dekkareissaan, joita muuten on julkaistu jo 40 kielellä.

Joskus Reacher intoutuu lyömään pullon säpäleiksi ja tälläämään kädessään olevan puolikkaan pahiksen naamaan. Väkivalta näyttääkin olevan yksi Childin kirjojen maneereista. Sellaisesta tietysti tosimiehet tykkäävät ja kassakoneet kilkattavat.

Yleensä en pidä lyhyistä rikoskertomuksista. Niistä puuttuu perustelu ja henkilöiden tarkka analysointi, puhumattakaan siitä, että rikoskirjailija ei ole parhaimmillaan kun tekee näitä vasemman käden välitöitä, jotka ovat ehkä aihoita pidempiin romaaneihin. Joskus nimittäin parhaissa dekkareissa analysoidaan myös rikollisen sosiaalinen tilanne ja henkilökohtaiset asiat rikosten lisäksi.

Sjöwall-wahlööni ja matti-yrjänäjoensuuni lukeneena arvostan sitäkin seikkaa, että rikollinen voi nousta joskus myös moraaliseksi sankariksi dekkareissa, niin vaikea kuin sitä onkin ymmärtää. Mustavalkoisilla hyvä-paha – asetelmilla ja karrikoinneilla tehdään yleensä vähemmän uskottavaa kirjallisuutta.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia, Leena Lehtolainen, Tammi 2018

Lehtolaisen jännitteisiä

Rikostarinoita jännityksen mestarilta

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia, Tammi-kustannus 2018

Lehtolainen on tullut dekkarien ystäville tutuksi mm. Maria Kallio – sarjastaan. Lehtolaisen suosiosta kertoo jo se, että hänen kirjojaan luetaan nykyisin 29 kielellä.

Niminovellinsa,Tappajan tyttöystävä, sijoittaa Kallio kirjastomaailmaan. Eräs asiakas katsoo virkailijaa sillä silmällä ja vaikka onkin vähän outo, saa naisen kiinnostumaan. Mutta jutussa on pari muuttujaa. Asiakkaan käytös muuttuu entistä erikoisemmaksi. Sensijaan, että hän kävisi asiaan, hän vaan tuijottelee, nukkuu öitään autossa virkailijan pihalla, lähettelee sydänpostia. Kohta poliisit joutuvat puuttumaan asiaan ja ruumiitahan siinä tulee. Miehellä on nimittäin mukanaan sorsastushaulikko ja sen piippu selässä on vaikea enää pitää miestä potentiaalina aviomiesehdokkaana.

Kuollut lumiukko – jutussa lähdetään liikkeelle pienestä häiriköinnistä, auton kumien puhkomisesta. Kohta tapahtuu ravintolassa kaasukeittimen räjähdys ja muutakin on luvassa. Sehän on poliisin tutkimusten paikka.

Kirjassa on myös raiskausjuttu Älä kerro Marialle. Politiikassa mukana ollut mies on tottunut selviämään asioista hyvä veli- verkoston avulla. Niinpä hän luulee, että raiskauksetkin voi selvittää villaisella painamalla. Syntilistaa on karttunut ja kohta myös poliisi kiinnostuu.

Rikoskertomuksissa on todella koko kirjo aina kummitusjutuista lähtien. Lehtolainen on kuitenkin parhaimmillaan pidemmissä dekkareissa, joissa juonta voi käsitellä perusteellisemmin. Nämä jutut tietysti kiinnostivat ja lueskelin niitä muutamana iltana. Useimmissa jutussa on mukana totuuden siemen tavalla tai toisella. Ehdottomasti mainio kirja Lehtolaiselta.

Lehtolainen on Suomen suosituimpia kirjailijoita. Uransa hän aloitti 40 vuotta sitten nuortenromaanilla Ja äkkiä onkin  toukukuu.

Toivoisinpa taas seuraavaksi Maria Kallio – kirjaa, joissa Lehtolainen on paremmin kotonaan, käsittely on perustellumpaa ja monipuolisempaa kuin näissä pienissä vasemman käden jännitysjutuissa.

Jouko Varonen

 

 

 

Viivi ja Wagner, Maasian munatoti, Otava-kustannus

Nainen puhuu, mies tekee

Viivin ja Wagnerin yhteiseloa

Viivi ja Wagner, Maasian munatoti, Otava 2018

Niin se on, että kun mies on keksinyt juuri kivan asian, nainen pilaa sen puhetulvalla josta ei tule loppua. Pian päädytäänkin perimmäisten kysymysten” äärelle ja kriisi on valmis.

Kun Viivi sitten pyytää Wagneria parisuhdeleirille, on Wagnerin kauhistus silminnähtävää. Hän kun ei joutavuuksista piittaa; olutta pitää olla ja pubiin pitää päästä.

Bubiin päästessä voi sattua haaveri joka tekee häijyä. Niinpä jalka pannaan pakettiin. Mutta Wagner ei hellitä. Hän tekee niin monta starttia pubiin, että kädet, jalat, pää, kylkiluut, ym. ovat paketissa. Kun side on silmillä, tuumii Wagner, että osaa pubiin vaikkei näkisi mitään.

Tällaisilla jutuilla Juba hersyttelee suomalaisilta miehiltä, jotka mieluusti samaistuvat sikaan, rehevät naurut. Asia on niin, että joskus sanomalehden Viivi ja Wagner – sarjikset ovat tärkeintä luettavaa paperilehdissä, jotka ovat hyvää vauhtia menettämässä lukijoitaan. Puisevia uutiskertauksia, joita näkee netistäkin, ei kukaan viitsi lukea. Kunnon rehakat naurut ovat kuitenkin aina miesten mieleen, varsinkin kun niitä saa päästellä sikamiehelle ja siinä samalla itselleen.

Viivi on jokaisen suomalaisen miehen alter-ego. Viivi tykkää kasvisruuasta ja kaikesta sellaisesta, jolle sika sanoo pyh, pyh, joutavaa. Toisaalta Viivi ymmärtää Wagnerin filosofiaa. Wagner ei kuvia kumarra. Naiset ovat sitä sorttia, että he sotkevat selkeätkin asiat jaarittelulla päälaelleen. Lopulta homma menee niin pitkälle, että alkuperäistä asiaa ei enää muista kumpikaan. Tärkeintä on, että nainen saisi niskalenkin siasta.

Luin Juban oivalluksia taas kerran oppiakseni avioelämän saloja. Hihittelin Wagnerin oivalluksille, joilla hän rikkoo kulissit ja keisarin uudet vaatteet nopsasti. Siinäpä lienee Juban nerokkuus ja menestyksen salaisuus. Wagner on toisaalta ansaan joutunut antisankari, jolla ei ole muuta lohtua kuin ryyppääminen ja huonot elämäntavat. Ja wagner-ressukoita on suomenmaassa monta. Kauan eläkööt ”wagnerit”.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

 

Surulla on sulkapeite, Gummerus-kustannus 2018

Mahtava ja runollinen kirja!

Tajunnanvirtaa ja surutyötä

Max Porter: Surulla on sulkapeite, Gummerus 2018

Surutyöstä on kirjoitettu monella tapaa, yleensä runomuotoisia liturgioita, jotka väsyttävät tavanomaisuudellaan.

Tämä kirja on erilainen. Äiti lähtee yllättäen tuonilmaisiin ja kotiin jäävät kaksi poikaa ja nuori leskimies. Niinpä shokki on valmis. Mutta tällaisissa tapauksissa voi, varsinkin lapsille, olla apuna mielikuvitusystävä. Tällä kertaa kotiin ilmestyvä varis esittää tervehdyttäviä kannanottoja, auttaa vaikeimman yli ja pätkän matkaa senkin jälkeen.

Kirjassa saavat vuorotellen puheenvuoron pojat, isä ja varis. Variksen kannanotot ovat aluksi aika tajunnanvirtaisia. Pojan ja isän puheet selkeämpiä. Kun tarina etenee toipumiseen, muuttuvat kaikkien puheet, sanoisinko normaaleiksi. Mutta erityisesti pidin kirjan positiivisesta tajunnanvirrasta, jossa vilahtelevat perheen vaiheet ja isällä myös hänen ja vaimon rakkauskertomus.

Max Porter ( s.1981) työskentelee kustannustoimittajana ja asuu Lontoossa perheensä kanssa. Surulla on sulkapeite on hänen esikoisteoksensa. Kirja on ilmestynyt jo 21 maassa.

Itse koukutuin Porterin tekstiin oitis. Hänen runollisen ilmava tapansa lähestyä arkaa aihetta sisältää surun ja rakkauden lisäksi myös pikanttia huumoria. Kun mielikuvitusvaris tekee työtään, alkaa ajatuksiin tulla myös valoisia näköaloja. Miehen ja vaimon rakkaustarina on vailla vertaa. He ovat olleet sielunkumppaneita, eikä aina niin perisovinnaisessa mielessä.

Miehellä oli aikomus esitellä Ted Hughesin koko tuotanto Variksen selityksin. Mutta nyt samainen mielikuvitusystävä pääsikin uuteen rooliin, surutyön tekijäksi.

Upea kirja. Mahtavampaa surutyökirjaa en ole vielä tavannut. Siinä on kaikki kriisistä selviytymisen elementit raivosta menehtyneen vaimon kuviteltuihin mielipiteisiin. Totta kai vaimo toivoisi kaikkea hyvää, ja elämän jatkuvan entisissä luovan humoristissa puitteissa. Sen myös perhe lopulta oivaltaa ja varis on valmis lähtemään muille maille.

Jouko Varonen

 

 

 

Kirjosieppo, Hanna Velling, Bazar-kustannus

Tarina avoerosta

Aika kipeää analyysia

Hanna Velling: Kirjosieppo, Bazar-kustannus 2018

Sitä latuahan se menee. Ensin rakastutaan, mieluummin kapakassa. Sitten tehdään lapsi rakkauden huumassa. Naiselle riittää mies jolla on jo toinenkin lapsi, kuulemma petollisen naisen kanssa tehty. Sitten mies kyllästyy tähän uuteenkin, jolla on tunteita ja rakkautta, mutta joka ei riitä, ei vaikka parilla on jo yhteinen lapsi. Vanha suola alkaa janottaa miestä. Mies pitää huolen siitä, että naista saa höynäyttää niin paljon paperiasioissa, että elatusmaksua on turha odottaa.

Nainen on surun murtama. Ystävät yrittävät auttaa. Kohta löytyy jo yhden illan tuttuja. Työpaikalla pidetään neuvotteluja henkilökunnan vähentämisestä. Nainen jää työttömäksi. Naisen äiti on vielä verevä nainen ja yrittää autella tytärtään viisauksilla, jotka ovat aika lyhytnäköisiä.

Moni avoliitosta tai avioliitosta lasten kanssa eroon ajautunut nainen voi lukea kirjaa vaikka saadakseen vertaistukea. Heitä on paljon. Vielä kurjempiakin kohtaloita on riittävästi.

Hanna Velling ( s. 1969) elää kirjoittamalla. Hän työskentelee copywriterina , vapaana toimittajana ja tarinankertojana oman yrityksensä kautta. Tämä esikoisromaani vaikuttaa lukuromaanityyppiseltä teokselta, jossa juonenkulut ovat selkeitä ja miesten rakkauden pinnallisuus ja uuden, fyysisen rakkauden haeskelu voittaa proosallisen parisuhteen harmauden. Nainen on se joka hoitaa lapset ja tulee vielä eronkin jälkeen riistetyksi, kasvaa vähitellen tilanteeseensa ja pärjäilee suomalaisella sisulla, mitä nyt turvautuu kapakkailtoihin, viinaksiin, tupakkaan ja irtosuhteisiin, jotka eivät ole tietysti suotavia tällaisessa tilanteessa.

Suosittelen kirjaa nykyajan nuorille lukijoille. Teoksesta he voisivat saada esimakua siitä, mitä petollinen rakkaus tosiasiassa on. Kun mies saa päähänsä lähteä, entinen nainen ei ole yleensä tiskirättiä arvokkaampi. Kirja ei anna erityisen ylevää kuvaa suomalaisista nuorista miehistä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Matkamuisto, kauhunovelliantologia, Lector-kustannus 2018

Kauhunovellin ystäville

Viisi myyttistä tarinaa

Matkamuisto, kauhunovelleja, Lector-kustannus 2018

Merimieskapakassa mies odottaa hekuman hetkiä yleisen naisen kanssa. Jossakin vaiheessa hän saa lahjaksi nuken, joka on tosi hirvittävän näköinen. Nukke osoittautuu tietynlaiseksi woodoo-nukeksi, jolla on dominoiva ote koko miehen loppuelämään.

Matkalla Australiaan, kokee sokea nainen, apurahojakin saanut kirjailija, jotakin ihmeellistä, jolla on vaikutuksia myös hänen lapsuudessa saamaansa sokeuteen. Vauvan saama lisähappi kun oli pilannut silmät. Mutta kaikki on mahdollista novellifiktiossa.

Isältä saatu kissapatsas osoittautuu demonipatsaaksi. Pian alkaa tapahtua kuolemantapauksia ja kohta eräs toimisto, jonka pöydällä päähenkilö pitää patsasta, räjähtää taivaan tuuliin. Vain kissapatsas ja päähenkilö pelastuvat.

Matkamuisto-kirjan novellit piti lukea tarkkaan. Joskus verbalistiikka kaipaisi jänniteitä ja pelkistämistä. Yleensä kertomuksiin liittyy joku myyttinen esine tai taikajuttu, kuten luomi, joka alkaa kasvaa, mustua ja karvoittua, vaikka lääkärit eivät löydä verikokeesta mitään huolestuttavaa. Jokun myyttinen henkilö haluaa pysyä novellin ihmisen iholla ikuisesti. Novellien kielenkäyttöön liittyy myös maneereita ja tautologiaa, kuten Henry Aholla piipun sauhuttelu joka välissä.

Juha Mäntylä on kohonnut pienkustantamon kirjailijasta jo kivijalkatalojen kastiin. Se näkyy myös hänen jutussaan, Se vitun kissapatsas. Jutun nimenkin arkisen rivo kielenkäyttö hallitsee myös monia muita novelleja, jopa toistoisuuteen asti.

Kirja kiinnostaa varmasti kauhun ystäviä, jotka tarvitsevat vakavammin otettavan kirjallisuuden lisäksi myös viihteellisempää antia. Itse olen toiminut kirjailijakouluttajana ja näitä juttuja pitäisin ihan mukavina työnäytteinä tämäntyylisestä proosasta. Mihin kirjoittajat vielä yltävätkään, kunhan hiovat vähän ilmaisuaan.

Jouko Varonen