Positiivisen eläkeläisen käsikirja

Anna tuikkeesi valaista
Kirja eläkeläisille
Vanhenemisen taitoa

Juhani Töytäri: Positiivisen eläkeläisen käsikirja, Positiivarit 2013

Juhani Töytäri, Positiivarien perustaja, tuumii, että eläkeläisistä käytetään poliitikkojen keskuudessa nimeä eläkepommi. Töytärin mielestä eläkeläiset ovat parhaimmillaan ilotulitus. Kirjaansa Töytäri on koonnut ajatuksia klassikkolähteistä ja sitten tietysti Positiivarien nettisivuilta, jonne ahkerat lukijat laittavat joka päivä uutta aineistoa. Tekee mieli siteerata edesmenneen perhetuttuni, Martti Paloheimon ajatuksia: ” Mutta sinä: sytytä nuotio rantaan, lämmittele, tutki rannan kivet, katso tähdet, pilvien liike, tunne tuuli, anna unen tulla. Kun aamulla lähdet, tiedät mihin menet.”

Joku valmistelee eläkkeelle jäämisen millintarkasti jo vuosia ennen h-hetkeä. Toinen ottaa asian kuin uuden ja mielenkiintoisen haasteen. Oma tahto ja asenne ratkaisevat kuitenkin tulevien vuosien laadun, jopa määränkin.

Itselleni oli päivänselvää, että jatkan kriitikon, kirjailijan ja toimittajan työtä myös eläkepäivillä. Niinpä kynnys entisestä arjesta ei ollut suuren suuri. Vain harva nykyisistä vireistä eläkeläisistä jää kiikkustuoliin. Joku alkaa opiskella vaikkapa kansalaisopistossa, toinen tekee sukututkimusta, eräs päättää kirjoittaa elämänkertakirjan, on niitäkin jotka jatkavat töitä osa-aikaisesti, vielä on niitä, jotka satsaavat matkusteluun tai innostuvat ite-taiteesta. Vaihtoehtoja on monia.

Sisäisen rauhan ja hyvinvoinnin kannalta on tärkeää sanoa ”kyllä” asioille, jotka ravitsevat henkisesti. Sisäinen tasapaino edellyttää myös, että sanot ”ei” asioille, jotka aiheuttavat uupumusta tai häiritsevät keskittymistä.

Töytärin vinkki on pitää kirjaa päivän tähtihetkistä, jotka antavat positiivista energiaa.

Jouko Varonen

Päiviö Pyöttiälä – itseoppinut surrealisti

Huikeita maalauksia

Kekkonen ei kelvannut

Päiviö Pyöttiälä-itseoppinut surrealisti, Lappeenrannan taidemuseo 18.3. – 21.5. 2017

Päiviö Pyöttiälän ( 1924 – 2006) työ Kekkosesta, jossa Urkki hyppää tutulla sisäjalan tyylillään korkeutta presidentinlinnan edustalla herätti keskustelua, kun se aiottiin hankkia Lappeenrannan taidemuseon kokoelmiin 70-luvulla. Lopulta päädyttiin hienotunteisuussyistä presidenttiä kohtaan jättämään työ pois hankintalistalta.

Pyöttiälä syntyi Kotkassa 1924 – luvulla ja useissa hänen töissään on kotkalaisia rakennuksia ja maisemia. Pyöttiälä oli itseoppinut taiteilija. Hän syntyi rautatieläisperheeseen. Ensimmäinen yksityisnäyttely Pyöttiälällä oli Kotkassa 1960 – luvun alussa. Vanhemmalla iällä hän sai Kymen läänin taidepalkinnon ja vuonna 1982 valtion taiteilijaeläkkeen. Euroopan taidemuseoissa taiteilija vieraili usein ja Pyöttiälän esikuvia olivat mm. italialainen Giorgio de Chirico, johtava surrealisti René Magritte ja belgialainen Paul Delvaux.

Koin näyttelyn ehkä karun maalaislapsuuteni vuoksi lämminhenkisenä, vaikka töissä on viiltäviäkin tuntoja. Kiireisen ensimmäisen käyntini johtoajatus oli: Tähän mielenmaisemaan haluan tutustua uudelleen ja hyvällä ajalla. Jostakin tuli mielleyhtymä, että useissa töissä esiintyvä Koskenkorvapullo symboloi katajaisen kansamme katkeransuloista taivalta läpi vaikeiden vuosien. Samaa jäyhää tunnelmaa on suvun potretissa pirtin edustalla. Ei hymyn häivää, mutta kokonaisuus pienintä yksityiskohtaa myöten henkii suomalaisten sisukasta suhtautumista vaikeuksiinkin, aina katovuosista sotiin.

Näyttelystä jäi minulle kaunis ja koskettava muistijälki. Ehkä kaupunkilaislapsuuden ja -elämän viettäneelle Pyöttiälän työt näyttäytyvät hivenen jäykkinä. Kotkalaiset satamamiljööt ovat lyöneet oman leimansa Pyöttiälän kuvataiteeseen, totta kai. Työläistausta tunkee tietysti myös aatteena esiin taiteilijan aihekirjossa. Edesmennyt Pyöttiälä sai minulta sympatiat. Taulut ovat selkeitä ja yksityiskohdiltaan tarkkoja ajankuvia.

Jouko Varonen

 

Pyöttiälän taidetta:

Kunnianosoitus korkeushyppääjälle

Iisakki Virtasen mökki

 

Satamalakko

 

Minä, kaupunginjohtaja

Jari Järvelä irrottelee

Kirjeitä kaupunginjohtajalta

Jari Järvelä: Minä kaupunginjohtaja, Kontiolasta kajahtaa, Tammi 2017

Jari Järvelä karrikoi huumorilla kaupunginjohtajan toilauksia. Vaikuttaa siltä, että Finlandiapalkinnollekin ehdolla ollut kirjailija on huomannut saman kikan saada kuulijoita ja lukijoita kuin aikanaan Juhani Peltonen urheilija Elmon ylimitoitetuilla saavutuksilla.

Kaupunginjohtaja porsastelee lomakohteissa kaupungin rahoilla, käy Virosta tuhat litraa viinaa, edustusbudjetilla tietysti, opettaa kasvissyöjäveljeään, että hän ei liikaa elvistelisi alkoholittomalla elämäntavallaan ja itujen syömisellä, neuvoo Yleisradion johtajaa, että tämä laittaisi elokuviin enemmän paljasta pintaa ja ottaisi mallia Norjasta, jossa tv-ohjelmat ovat parempia kuin Suomessa, jossa tiukkapierut eivät anna edes esittää pornoa Ylen kanavilla. Venetsiasta kaupunginjohtaja tilaa kymmeniä gondoleja, joille löytyisi käyttöä meren aalloilla, Kontiolan rannoilla vähäpukeisten tyttöjen ohjustamina. Vladimir Putinkin saa kirjeensä siinä missä Lionel Messi tai Kontiolan kaupungin pysäköinnin- valvojat. Valtion rautateillä matkustaessaan kaupunginjohtaja sikailee kunnolla ja yrittää mm. päästä ilman lippua matkasta ja turmelee vessan, jonne pakenee virkailijoita. Teatterinjohtajan pitäisi ottaa ohjelmistoonsa kaupunginjohtajan pornahtava näytelmä, kun teatterin tukirahatkin sattuvat olemaan juuri pöydällä kaupunginvaltuustossa.

Siis mitä. Joskus tulee kirjailijalla tilanne, että kirjat eivät mene kaupaksi tai tunnustusta ei tipu lukuisista ehdolla oloista huolimatta. Silloin pitää alittaa rima kunnolla ja kas, kansa ottaa kirjailijan omakseen, tulee kunniaa, mainetta ja julkisuutta.

Kirja ei erityisemmin kiinnostanut minua. Se on täynnä toistoista karrikoivaa ja stereotyyppistä huumoria narsistisen ”herran” tavasta käytellä rahoja edustusmenoihin, harrastaa korruptiota, olla kukkona tunkiolla ja aliarvioida muita, joilla voi olla jopa hyvät tarkoitusperät. Pieninä pätkinä nämä jutut saattavat olla ilopillereitä radion kuuntelijoille. Kirjallista arvoa en tämäntyylisellä proosalla näkisi olevan.

Jouko Varonen

Temppeliherrat

Reima T.A. Luoto: Temppeliherrat – todellisuus ja myytit, Fenix-kustannus

Ristiretkien kiehtova maailma

Temppeliherrain nousu ja tuho

Temppeliherrain ritarikunta kukoisti vuosina 1118 – 1307. Tämä kirja, joka kartoittaa temppeliherrain ritarikunnan aikaa ja taisteluja, on sitä historiaa, jota on varioitu mm. kertoma- ja kuvataiteissa. Valta ja rikkaudet synnyttivät kateutta ritarikunnan ympärille, mutta mitkään vihamieliset voimat eivät näyttäneet pystyvän sen varustuksiin. Lopulta temppeliherrat joutuivat Ranskan Filip IV:n silmätikuiksi, mikä vei heidät lopulliseen tuhoon. Kuningas yritti vielä kähveltää temppeliherrojen rahavarat, mutta ei onnistunut siinäkään. Viimeinen temppeliherrain suurmestari poltettiin roviolla Pariisissa 18. maaliskuuta 1314.

Tämä kirja tarjoaa myös mahdollisuuden spekuloinneille uskonnollisen kirjallisuuden suhteen. Ns. suurten uskontojen perusteokset, kuten Raamattu ja Koraani ovat joillekin täyttä totta joka sana, mutta nykyisin niihin suhtaudutaan myös dokumentteina toisten joukossa. Ne ovat muinaisjäänteitä, uskonnollista tai suullista perimätietoa.

Kirja tarjoaa seikkailuista kiinnostuneille myös tarinoita taisteluista. Itse muistan kotimaisen kirjan, Topeliuksen Välskärin kertomukset, josta opettajani sanoi, että se ei ole tarkoitettu heikkohermoisille. Niinpä koulun kirjastossa oli sille monia lainaajia.

Kirjan tekijä on tehnyt tärkeän työn. Hänellä on ollut myös vaikeuksia, ei vähiten käännöstyössä. Jos haluaa tutustua  ristiretkien aikaan on osattava arabian, ranskan, latinan, heprean, aramean, saksan, sekä englannin kieltä. Kaikki Raamatun tekstit ovat kirjan tekijän mukaan ihmisten kirjoittamia ja niillä on paitsi uskonnollisia, myös poliittisia tarkoitusperiä. Myös käännöksiä kielestä toiseen on manipuloitu surutta eikä Lutherkaan ole tässä suhteessa viaton.

Kirja on elävää historiaa lähes tuhannen vuoden takaa. Se tarjoaa ajankuvia, taisteluita, mielipiteitä, spekulointeja, jne… . Lueskelin kirjaa pyhänseudun ja totesin, että missään suhteessa se ei ole kuivaa historiankirjoitusta. Se kyllä imaisee lukijan mukaansa, niin kuin tämä aika on tehnyt monille taiteen edustajille vielä nykypäivinäkin. Vähäistä ei ole elokuvataiteenkaan osuus tämän ajan tapahtumien välittäjänä.

Jouko Varonen

Tommy Tabermann: Kukkiva kivi

Suomalaista sielunmaisemaa

Tabermannin tajunnanvirtaa

Tommy Tabermann: Kukkiva kivi,

Valitut runot 1970-1977, Gummerus

Tabermann on outo lintu. Jähmeään suomalaiseen sielunmaisemaan hänen runonsa iskee railon, kuin syvän haavan, josta nousevat punalipun lailla menneet vuosikymmenet, työntekijöiden kuluneet jäsenet, rakastavaisten kiihkeät onnenhetket, kaipuu johonkin, jota ei ole, tai ehkä on, mutta sitä ei näe kuin rakkauden ruusunpunaisten silmälasien läpi.

Luin Tabermannin runot kuin muistona menneiltä ajoilta, jolloin kuljin pölyisissä baareissa, takin taskussa saarikoskea, tabermannia, jevtusenkoa… Ne olivat niitä onnellisia aikoja, jolloin uskoin tajunnanvirran voimaan, sillä nyt, uudella lukemalla, löydän Tabermannista sen ystävän, joka houkutteli nuoren miehen keveään lentoon, kirjoittelemaan ajatustensa kirjoa vahakantiseen vihkoon helsinkiläisessä ravintolassa, punaviinilasi seurana.

Että mitä. Tabermannin 70-luvun runoista on jo aikaa. Hän oli aikansa idoli nuorille, rakkauden ja hekuman arkkienkeli. Mutta nyt vuosien kuluttua löydän hänestä jotain uutta. Runoilijan, jonka kynä on ajatusta nopeampi, tajunnanvirtaisen romantikon, joka löytää sielunsa syövereistä kielen kiihkolle, kaipaukselle, rakkaudelle, työlle, punavärille, kevään ensimmäiselle valkovuokolle, syksyn viimeisille mädäntyneille perunanvarsille, jotka pitävät juurissaan valkoisia mukuloita, joiden avulla suomen kansa pani alulle sukupolvien saaton.

Ilman muuta tämä uusintapainos on tärkeä julkaisu. Löytyy niitä, joiden elämään Tabermannin runous on vaikuttanut syvästi, antanut nuorukaisille siivet joilla lentää ohi ajan murheiden, kohti valoa ja rakkauden liekkiä.

Jouko Varonen

Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani, Bazar kustannus 2017

Lenitan tarina

Vahva nainen Suomen asialla

Lenita Airisto: Elämäni ja isänmaani,

Bazar kustannus 2017

Tämä kirja on Suomen historiaa niin kuin olen sen kokenut. Se on elämänkertani niin kuin olen elämäni elänyt. …kerron tarinaani kolmella tasolla: Muutokset politiikan ja talouden maailmannäyttämöllä; niiden vaikutukset Suomeen; vanhempani, perheemme ja sitten minä näissä muutosmyrskyissä.”…

Ystäväni tuumi, kun puhe kääntyi Lenita Airistoon: – Ai se on se nainen, joka sai miehet käyttämään kunnon sukkia, eikä ainaisia tennissukkia.

Itse totean tämänkin kirjan luettuani ja katseltuani mittavan kuvakavalkadin, että Lenita Airisto on ollut merkittävä henkilö Suomi-kuvalle ja vienninedistäjänä suuren työn tehnyt nainen. Ehkä suurin ansio Lenitan menestystarinassa on hänen positiivisuutensa ja itsetuntonsa. Jo sotainvalidit valitsivat kaunottaren Suomi-neidoksi. Valintaa seurasivat tietysti myös Miss Universum-kisat kuten oli tapana, kun joku valittiin Suomen kauneimmaksi.

Kirja on myös mahtava kuvakavalkadi Lenitan uralta, johon kuuluivat maailman eri kolkilla pidetyt muotishowt,  toimiminen televisiossa ja tietysti kansainvälisenä pr – henkilönä.

Lenita harrastaa aikahyppyjä, joskus jopa parinkymmenen vuoden rajoissa ja siirtyy vanhempiensa tarinasta taitavasti omiin muotitapahtumiinsa. Myös Suomen historia saa oman tulkintansa Airiston silmin katsottuna.

On tyypillistä, että iltapäivälehdet etsivät suurennuslasilla skandaalinpoikasia julkkisten elämänkerroista. Tällä kertaa on tonkimisen aiheena ollut osasto, jossa Lenita kertoo miesystävistään. Mutta kirja on paljon muuta. Se on Lenitan suurtyö, jonka hän on tehnyt aina painoteknisiä toteutuksia myöten itse. Monet upeat kuvasivut hehkuvat värejä sekä suomalaisen tekstiilitaiteen ja designin loistoa.

Siis mitä? Kyseessä on kirja, joka antaa kuvan Suomen suuresta hyväntekijästä, ja suoraselkäisestä naisesta. Lenitan ansiota ovat monet kauppasuhteet ja suomalaisten tuotteiden esittelyt ympäri maailmaa. Persoonana on hän hyvä esikuva naisenergiasta, jonka perään kysytään maassamme tänäkin päivänä. Jos kirjan taitto on vähän rauhaton ja kuvatarjontaa on hengästykseen asti, niin sen vastapainoksi on sanottava, että lähes jokainen kuva ja sana ansaitsee julkaisun.

Jouko Varonen

Ovela Roope-setä

Carl Barksin Akuja                                                                 Aku ja kumppanit vauhdissa

Walt Disney: Aku Ankka, Ovela Roope- setä, Carl Barksin parhaat sarjat, Sanoma Media 2017

Aku Ankka on luvannut esitellä Huutovuoren kaikua. Mutta kaikua pitää vähän terästää. Veljenpojat, Tupu,Hupu ja Lupu joutuvat toimimaan kaikuna. Mutta jostakin syystä Aku unohtaa laittaa kolikon poikien lippaaseen ja siitähän seuraa skandaali. Kaiku ei vastaa, ei sitten millään, vaikka yleisö odottaa ja opas on ihan nolona. Luotilaakson seriffissä Aku joutuu jopa luotisateeseen, mutta luodit kilpistyvät seriffin tähdestä. Kyseessä on seikkailu karjavarkaiden kanssa, joilla on keksintö, millä saadaan omistajan merkki eläimiin. Kyllähän tutka-antennia ( nykyinen laser-tykki?) käyttävät karjavarkaat saadaan putkaan, kun veljenpojat myös vähän auttelevat Akua.

Roope nautiskelee kaikessa rauhassa uiskentelusta rasäiliössään, vaikka aivan rahasäiliön lähellä on rakennustyömaa. Kukapas muu siellä häärääkään rakennuspuuhissa kuin karhukopla. Nyt hyvät neuvot ovat kalliita. Mutta Roopella on rahan lisäksi ideoita.Pelle Peloton matkustaa ystävineen unelmaplaneetalle ja tapaa siellä laiskanpulskeaa ankkaväkeä.

Carl Barks ( 1901-2000) on kuuluisin Aku Ankka-sarjojen tekijä. Hänen keksintöjään ovat mm. Roope-setä, Hannu Hanhi, Pelle Peloton, Karhukopla, Ankkalinnan kaupunki ja Roope-Sedän rahasäiliö. Carl Barksin parhaat sarjat esittelee Barksin tuotantoa, yleensä klassikoiksi jo muotoutuneita Aku-seikkailuja.

Näitä Barksin Aku-tarinoita lueskellessa tulevat mieleen 50 – 60 – luvun ajat, jolloin koulussa kävi lastenlehtien kauppa kuumana. Minulla oli voittamaton kauppatavara, Aku Ankan kovakantinen vuosikerta jostakin 50-luvulta. Sillä sai lainaksi repullisen texvillereitä tai villilänsiä, puhumattakaan nakkenakuttajista ja mustanaamioista. Voi noita aikoja.

Jouko Varonen

Tellervo Koivisto – elämänkerta

Presidentin puoliso vai enemmän?

Vaatimaton Tellervo

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto – elämänkerta, Siltala 2017

Elämänkertakirjansa aluksi Tellervo Koivisto tekee asetelmat selviksi. ”Ilman avioliittoa Mauno Koiviston kanssa ei tätä kirjaa suunniteltaisi.” Mauno Koivistokin suhtautuu vähän huumorilla, kun kuulee tulevasta kirjasta ja toteaa: ”Ah, olen naimisissa merkittävän henkilön kanssa.”

Tellervon vähättelevät arviot omasta arvostaan toistuvat kirjassa ja tekevät sen yleisilmeestä hivenen arkisen ja melankolisen. Satakuntalaisena hän ei halua tehdä suurta numeroa itsestään. Toki saadaan jutunjuurta nuorista rakastavaisista, Tellervosta ja Maunosta, jotka elivät aluksi miehen tehtävien vuoksi etäsuhteessa. Tellervo jopa suunnitteli kirjoittavansa päiväkirjaa itsestään Maunolle, mutta kirjeet, joita hän on antanut kirjan toimittajan käyttöön, ovat jotenkin tavanomaisia. Tellervo valitteli jo silloin vaivojaan ja arkisia ongelmiaan. Kirjeet ovat paremminkin kuin sotakirjeenvaihtoa jota suurelta osin käytiin käytännön asioiden hoitamiseksi.

Toki Maunon poliittinen ura toi vaihtelua vaimonkin elämään. Varsinkin presidenttikausillaan vei ”Manu” valtakunnan ensimmäisen naisen mukanaan eri puolille maailmaa. Tellervo tuli myös valituksi eduskuntaan, suurelta osin Arvo Salon sivustatuella.

Kirja ei ole suuri rakkaus- tai paljastuskirja. Parin elämä, josta kirjassa on pyritty karsimaan Maunon osuus mahdollisimman vähiin, oli aika arkista. Ei ollut kohujuttuja. Ruokaostoksillakin käytiin Elannon ruokaliikkeessä. Ja Manun sukkien parsimisesta on tullut jo vitsi. Jokaisesta ihmisestä saa hyvän elämänkerran, jos pääsee sisälle hänen sisimpäänsä. Ehkä tässä kirjassa ovat jo haittana myös Tellervon muistivaikeudet. Iltalehdet repivät otsikoita kirjan sisällöstä mm. Mauno Koiviston vanhuuden vaivojen tiimoilta. Myös Tellervo Koiviston masennuksesta, jolle on kirjassa omistettu luku, oli iltalehdistössä puhetta. Jotenkin vierastin semmoisia juttuja, joissa kerrottiin mm. parin nukkumispuuhista ja Maunon avuttomuudesta ilman vaimoaan.

Kirja on kirjoitettu. Se liittyy ansioituneen elämänkerturin Anne Mattssonin (s. 1973) ”sarjaan”, jossa ovat tätä ennen ilmestyneet elämänkerrat Sylvi Kekkosesta ja Seela Sellasta.

Jouko Varonen

 

Pieni kansa pyristeli

Kekkoslovakian tarina                                                   Suomen lähihistoriaa

Petri Laukka: Pieni kansa pyristeli, Sata tarinaa itsenäisestä Suomesta, Into-kustannus 2017

YYA-sopimus toi Suomeen helposti tunnistettavan ystävyyskielen, jonka jokainen varteenotettava poliitikko joutui opettelemaan sopimuksen voimassaoloaikana 1948-1991.”

Laukka aloittaa kirjan säätilaltaan hyisissä olosuhteissa. Elettiin sitä aikaa, jolloin Suomi julistautui itsenäiseksi. Isoja ”teattereita” ei tarvittu. Suomen itsenäisyyden hyväksyminen oli kuitenkin vielä Venäjästä kiinni. Muut maat nimittäin odottivat Venäjän reaktioita.

Kirjassa edetään lähdetietoihin nojaten, joskus vähän poliittisia stereotypioita viljellen koko Suomen itsenäisyyden vuosisata. Niinpä kirjan lähdeluettelokin on varsin muhkea. En epäile Laukan kykyä omintakeiseen ajatteluun vaikka olisin valmis myöntämään sen seikan, että nämä asiat on käsitelty monissa poliittisissa elämänkerroissa ja lähihistoriaa kartoittavissa teoksissa niin tarkkaan, että vaikea on löytää uusia ja tuoreita näkökulmia kulloisiinkin tapahtumiin.

Kirja puuttuu suomalaisten aatteisiin, ajatusmaailmaan, muoti-ilmiöihin, päätöksentekomalleihin jne… . Suomi on ollut samaan aikaan idän ja lännen ideologisessa vaikutuspiirissä ja tilanne on jatkunut näihin päiviin, vaikka nykyisin itä-kriittisyys on huomattavasti räikeämpää esim. mediassa. Paljon vaikutti YYA-sopimuksen purkaminen, mutta ei niin paljon, ettei suomettumisen peikkoa enää olisi.

Kirja on hyvä ja huolella luettava. Jos ajatuskulut tuntuvat joskus tutuilta, se on tietysti lähdemateriaalin vaikutusta. Toisaalta uusia lähestymistapoja Suomen sadan vuoden politiikkaan tai kansan asenteisiin ja tottumuksiin on vaikea löytää.

Kirjaa pitää siteerata pariinkin otteeseen, onhan se merkkiteos Suomen sadan vuoden taipaleesta ja katajaisen kansamme vaiheista:

…Iltapäivällä presidentin esittelyssä presidentti Kyösti Kallio vahvisti sotatilan ja nimitti Mannerheimin muodollisesti ylipäälliköksi. Hallitusta päätettiin vaihtaa saman tien. Entinen pois sodan jaloista ja uusi tilalle, mieluiten Rytin johtama. ”…

Odotin ulkoasun perusteella kirjalta kertomuksia suomalaisista ihmisistä ja henkilöhistorioita tavallisesta kansasta. Vähän petyin kuluneista historiallisista lähestymistavoista. Mutta varsinkin nuorelle polvelle kirja on hyvä johdatus maan lähihistorian tuntemukseen.

Jouko Varonen

 

Orpotytöstä ministeriksi

Sinikan taival

Mönkäreen elämänvaiheet

Patrik Pehkonen: Orpotytöstä ministeriksi,

Sinikka Mönkäreen tarina, Art House 2017

Sinikka Mönkäre syntyi rintamamiehen perheeseen. Äiti veti johtopäätöksensä, kun mielenvikainen mies palasi sodasta ja joutui hoitoon. Heille riittäisi kaksi lasta. Mutta uusi tulokas oli alulla ja äiti arveli turvautua raskaudenkeskeyttäjään. Tähän operaatioon loppui äidin elämä. Sinikka, joka oli äidin kuollessa kolmivuotias, pääsi vanhemman veljensä kanssa hyvään kasvattiperheeseen.  Kirja vaikuttaa rehellisesti ja selkeästi kirjoitetulta. Liian syvällisiä poliittisia spekulointejakaan siitä ei löydy ja kirja sopii mattimeikäläisenkin käteen, jopa vaikuttaa sopivan lukijaystävälliseltä motivoidakseen mukaan Mönkäreen myöhempiin vaiheisiin. Tyttö lainoitti opintonsa ja oli todella lahjakas. Eräs kokemus ns. epäystävällisestä lääkäristä sai Mönkäreen suuntautumaan lääketieteen opintoihin. Opiskelijoiden railakkaista bileistä seurasi asunnon vaihtokin, mutta tinkimätön suhtautuminen opiskeluun auttoi Sinikan valmistumaan ensimmäisenä kurssiltaan.

Kirja antaa paljon palstatilaa Mönkäreen poliittiseen uraan. Vaalivoittoa seurasi kirvelevä tappio, mutta Lipponen teki uudelleen eduskuntaan nousseesta Mönkäreestä ministerin, eikä ura jäänyt keskeneräiseksi. Jossakin vaiheessa tuli myös aviokriisi, mutta ratkaisu takasi auvoisat eläkepäivät uuden kumppanin kanssa. Sitä ennen Mönkäreestä tehtiin vielä RAY:n johtaja.Todella hyvin kirjoitettu kirja, joka muistaa myös kritisoida Mönkäreen huolimattomuutta ulkoasunsa suhteen. Joskus hän sai kuulla, että kampaa nyt, ministeri edes hiuksesi.

Joku poliittisiin elämänkertoihin erikoistunut kirjoittaja voisi pitää Mönkäreen elämänkertaa, jopa liian ”helppona”. Se vaikutti minusta kuitenkin rehelliseltä ja konstailemattomalta, hivenen pikkusievältä kirjalta.

Jouko Varonen