Pakinoitsijan elämä

Pirkko ”Pii” Kolbe

Legendaarinen pakinoitsija

Tissuttelu vei kunnon

Laura Kolbe: Nykyajan nainen, Kirjapaja 2016

Pitkko ”Pii” Kolbe tuli tunnetuksi Helsingin sanomien pakinoitsijana. Piin pakinat olivat joskus pikkutuhmiakin ja tietysti Pirkon elämässäkin oli monenmoista, joka stimuloi näihin juttuihin.

Laura Kolbe, Pirkon tytär, on Euroopan historian professori Helsingin yliopistossa. Hän on myös kirjoittanut teoksia historian ja kulttuurin aihepiireistä.

Kirjan ”täyteen ahdettu” taitto antaa lukijalle aavistuksen, että kirjoittajalla ei ole ollut helppo lähestyä aihettaan. Ainakin Pitkon

alkoholin käyttä ja avioliiton säröisyys antavat näkökulmaan äitisuhteen luonteesta. Pirkko kun viihtyi kosteissa illanistujaisissa ja käytteli surutta niin lääkkeitä kuin viinaa.

Oliko äiti alkoholisti? ” Ei” vastaan, mutta hän joi paljon.Oliko hän lääkkeiden väärinkäyttäjä? ” Ei”, totean, mutta hän söi paljon lääkkeitä, monenlaisiin vaivoihin. Alkoholi herättää edelleen vahvoja tunteita, se on suomalaisen yhteiskunnan Akilleen kantapää, heikkous ja haitta samalla kertaa. ” …

Jotenkin koen kirjaa lukiessa, että kirjoittajan äitisuhde oli hivenen ulkokohtainen ja vailla rakkautta. Toimittajan työ on

kuluttavaa, ja siinä perhe, jopa aviomies jää usein kakkoseksi.

Pirkkokin päätyi avioeroon, kun miehellä oli jo toinen perhe

valmiina. Sekä isä, että äiti olivat kovia menemään, monenmoisiin tilaisuuksiin, joista ei välttämättä aina kärsinyt puhua. Aviomies oli saksalaistaustainen, mutta Viipurissa syntynyt ekonomi Boris Kolbe. Kun molemmat puolisot olivat suhteellisen sanavalmiita, joutui Laurakin todistamaan sanan säilän kalsketta.

Kirja alkaa viimeisellä kohtaamisella äidin kanssa. Laura Kolben tapana oli kommunikoida äitinsä kanssa siivoamalla

huoneita ja hajanaisia lehtikasoja. Niin hän teki nytkin, mutta

huomasi äitinsä silmistä jotakin peruuttamatonta.

Joskus elämänkertakirjoissa tapahtuu pientä harhaa. Kokonaisuus unohtuu, kun kirjoittaja, joka on päähenkilön

lapsi, ei voi erottaa henkilöhistoriaansa päähenkilön elämäntyön

kuvauksesta. Se vähän väsyttää tässä teoksessa.

Jouko Varonen

Arkkipiispan elämäntyö

Piispa ja lähimmäinen

John Vikströmin työsarkaa

Pappi on profeetallinen johtaja

Gustav Björkstrand: Elämä on joukkuepeliä, John Vikström

kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana, Kirjapaja 2016

Lähimmät työtoverit kutsuivat Vikstömiä demokraattiseksi

piispaksi, joka näki vaivaa, että kaikkien ääntä kuultaisiin ja

jokainen voisi vaikuttaa kehitykseen. Jossakin asioissa Vikström

näki todella vaivaa ja pysyi nuoruutensa ihannekuvassa papista

profeetallisena johtajana henkien taistelussa.

Vikströmin piispakaudelle sattuivat myös spekulaatiot ja

päätökset naispappeudesta. Hän kävi koko virkakautensa ajan

taistelua patriarkaalista näkemystä vastaan, koska katsoi sen

olevan esteenä naispappeudelle.

Vikström halusi myös purkaa menneiden aikojen siteet

kirkon ja valtion väliltä. Vikströmin mielestä kirkon olisi

hyvä osallistua keskusteluun tärkeistä yhteiskunnallisista

kysymyksistä.

Myös heikkoja ja turvattomia tuli auttaa ja pakolaisia sekä

kehitysapua pitäisi puolustaa.

Porvoon piispana toiminut Björsktrand on toiminut myös

Åbo Akademin rehtorina ja teologian professorina. Tämä kirja

on järkäle, joka tietysti pyrkii seikkaperäiseen kartoitukseen

Vikströmin elämäntyöstä, mutta on toisaalta massiivisena ja

teoreettisena vaikeahko luettava. Joskus kirjoittaja kuitenkin

kiteyttää Vikströmin elämäntyötä ja tuo selvästi esille sen kuvan,

joka itsellenikin on Vikströmistä hahmottunut. Hän on yhteiskunnallisen toimintansa ohella lämmin ja ihmisläheinen

isähahmo, jonka elämäntavasta kielii jo leppoisa ja hymyilevä

olemus.

Uskonasioissa Vikström suosi uskonpuhdistuksen perusajatusta siitä, että Raamatun keskipiste on Kristus ja sitä

on lähestyttävä tästä näkökulmasta. Kristus vapautti ihmisen

synnin orjuudesta , tarkoituksettomuudesta, yksinäisyydestä,

epätoivosta ja synkkyydestä.

Jouko Varonen

Kettujahti

Ollako vai eikö olla eläin?

Hulluja nuo ihmiset.

Eläinmaailmaa parilla tapaa

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto, Kettujahti, Arktinen Banaani 2016

Carnovsky&Rachel Williams: Yön ja päivän eläimet, Nemo-kustannus 2016

Jarkko Vehniäinen ( s. 1973) tunnetaan mm. sarjakuvistaan: Selviytyvätkö julkimot ( 2004), IsoVelli ( 2005), Pelkotehdas ( 2006) ja Julkimoes ( 2008). Kamala luonto-albumit tehkivät

hänestä itsestään julkimon ja monien eri lehtien strippimaakarin.

Kamala Luonto on elänyt monta vaihessa. Pieruhuumoristahan se alkoi. On jotenkin vapauttavaa nähdä

sarjakuvia Suomen saloilta, joissa ilves, kettu ja näätä pierevät estottomasti ja nauravat päälle. Niinhän se lienee, että eläimen

elämä on joskus kivempaa ja vähemmän rajoitettua kuin ihmisen.

Tässä uusimmassa ihminen saa eläimet toteamaan. ”Hulluja nuo ihmiset”. Eläinkaverukset nimittäin näkevät Duudsonit metsässä

niinsanotusti munasillaan odottamassa vuoroa, kun Jarppi ensin

istuu ilkosillaan muurahaispesässä.

Itselleni tuli vahva ”takaisin luontoon” tunne noistakin uusista stripeistä, joissa vilahtaa vielä masennusteema, joka

johdatteli Kamalan luonnon uusiin ulottuvuuksiin. Toki eläimilläkin saa olla masennusta ja kun kaveri päästää oikein

riehakkaan pierun tai kettu juoksee iloissaan ohi, on masennuskin menneen talven lumia. Mielestäni Vehniäinen löytää tälläkin

kertaa eläinstrippeihinsä aforistista syvyyttä.

Yön ja päivän eläimet tutustuttaa lapsen tai miksi ei aikuisenkin sademetsän, Australian aavikon, Loch Lomondin

järven, Andien vuorijonon, jäämeren, punapuumetsän, Siperian taigan, Serengetin lakeuden, Ganges-joen, Filippiinien koralliriuttojen, jne. maailmaan.

Mukana kirjassa on puna-viher-sini – linsseillä varustetut lasit, joilla kuvista voi löytää lisää yksityiskohtia. Muuten kuvat

ovatkin pelkkää värien sekamelskaa. Kirjassa on haukattu mielestäni liien suuri pala kakusta, josta murto-osakin riittäisi

lapselle. Lisäksi suuren kirjan tutkiminen ”taikalaseilla” on hivenen vaikeaa. Tietysti lastenkirjojen pitää ottaa vastaan ajan

haasteita ja siinä on tällä kertaa onnistuttu.

Jouko Varonen

Galleristin murha

Galleristin murha

Selkeä rikoskirja

Taidegalleria murhanäyttämönä

– Odota nyt hetki, Martti hätäili ja ryhtyi tekemään kehittämäänsä yhteenvetoa havainnollistaen luetteloa sormillaan.

– Yksi, molemmat olivat taiteilijapiireistä. Kaksi, Molemmilla on yhteydet venäläisiin. Kolme, molemmat on tapettu veitsellä. Neljä, molemmista tekotavoista huoikui viha.”

Unto Katajamäki on tamperelainen kirjailija, joka on toiminut lukion rehtorina ja opetustoimenjohtajana. Hän on julkaissut parikymmentä historiallista romaania, jännitysromaaneja sekä tieto- ja oppikirjoja.

Tämä teos kuuluu jännityskirjojen genreen, kun viinaan menevä ja hämäräkauppoihin syyllistyvä galleristi joutuu kasvokkain veistä pitelevän murhaajan kanssa. Huonostihan siinä galleristille käy ja kohta on ylikonstaapeli Petri pihalla yhdessä Martti Pihan kanssa visainen ongelma ratkottavanaan.

Helpommaksi ei rikosvyyhteä tee se, että galleristi on myös sekaantunut hämäriin kauppoihin venäläisten kanssa ja murha

voisi olla myös heidän tekemänsä, ellei peräti mafiamurha.

Kohta keitokseen tulee lisää jännitysmausteita, kun toinenkin

henkilö murhataan samantapaisilla menetelmillä kuin

galleristi.

Katajamäen rikosproosan nivoisin siihen kastiin, jossa käytetään jonkin verran stereotypioita. Kieli ja juonenkulku on teoksessa selkeää, jopa mukaansa tempaavaa. Kirjailijan kokemus tekstintekijänä tulee selvästi esille. Aina ei mennä ns. helpomman kautta, vaan juttuun tulee käänteitä ja vivahteita.

Hän oli nojannut kauhuissaan kirjoituspäytään. Hän ei ollut koskaan nähnyt näitä miehiä. Lyhyempi, kalansilmäinen oli tuijottanut häntä ilmeettömänä. Isän murhaaja, hänen mieleensä oli noussut. Hänen oli tehnyt mieli syyttää miehiä, ryhtyä kirkumaan, mutta jokin tilanteessa oli pidätellyt häntä.”

Kirja on selvästi keskitasoa parempi rikoskirja ja

sopivaa lukemista niille, jotka haluavat lukiessaan ratkoa rikospähkinöitä yhdessä poliisimiesten kanssa.

Jouko Varonen

Lapin luontoa

Lapin lumo

Maisemia ja luonnontietoa

Kaunis kirja

Suomalainen maisema, Lappi ja Koillismaa, päätoimittaja: Veikko Neuvonen, Docendo Oy 2016

1800- luvun lopulla kuvasi I.K.Inha suhdettaan Lappiin mm. seuraavilla korulauseilla:

Joku sisäinen voima, en osaa sanoa itsekään mikä, vetää minua pohjolaan. Ennen kuin olin siellä käynyt, kiehtoivat ajatuksiani sen tunturit, pitkät virrat ja aavat metsät. … rinnassa herää voittamaton vapauden himo, himo päästä ympäristöön,

jossa luonnon sävel vielä kaikkialla kaikuu ylinnä, ja ihminen on

tämän luonnon kasvattama, puhdas lapsi”…

Itse ihastuin suurtunturien Lappiin 18 – vuotiaana liftireissulla

joka päätyi Kilpisjärvelle ja sieltä Norjaan. Koin jylhän luonnon

ja tietysti taimenien taistelun siiman päässä. Tuli laulettua kitaran

säestyksellä takkatulen loisteessa laulukirja kannesta kanteen.

Sen jälkeen en ole päässyt Lapin lumoista eroon. Sinne johtaa

tie lähes joka kesä.

Mutta asiaan. Veikko Neuvonen tunnetaan luontomiehenä,

joka on koutukseltaan biologi ja tehnyt myös pitkän uran Ylen

palveluksessa luontoillan vetäjänä. Tämän kirjan teksti ei ole

yhtä letkeää jutustelua kuin on tottunut Neuvoselta kuulemaan.

Hänen biologipuolensa tulee kirjassa esille lapin pinnanmuodostuksen tarkkana kuvailuna. Jos verrataan Neuvosta

esim. Inhaan, on kansaan tutustuminen jäänyt kirjassa vähemmälle. Kuvin ja tekstein kuvataan Lapin luontoa. Tietysti olisi odottanut

mukaan vähän enemmän myös lintu-, eläin- ja kasvimaailmaa.

Kirja on toimitettu myös englanniksi ja tietysti se lisää tämän

mainion teoksen arvoa lahjakirjana ja turistiostoksena. Itse olen

kokenut Lapin luonnon monilla kala- ja hillareissuilla, jotka ulottuivat aina Norjan Lofooteille asti. Kokemusta pitkistä vaelluksista minulta puuttuu ja näyttää siltä, että kirjan tekijätkin

ovat paremmin viihtyneet näköalapaikoilla.

Niin tai näin, kirja on taittuvine panoraamasivuineen huikeaa katseltavaa ja monelle voi syntyä vetovoimaa Lapin reissuihin.

Inha kulki aikanaan jalan ja porokyydissä Etelä-Lappia. Nyt tiestö

johtaa vaikka Utsjoelle tai käsivarren suurtuntureille. Samalla on

kuitenkin osa luonnosta joutunut kärsimään.

Jouko Varonen

Leo Jokelan vaiheet

Leo Jokelan matkassa

Pidetty koomikko

Palmusta Pula-Ahoon

Asko Alanen: Leo Jokela, vaatimaton sivuosien sankari, Paasilinna kustannus 2016

Jos hiihtäjille ja juoksijoille pystytetään patsaita, ovat myös

teatterin klassikkonäyttelijät ansainneet omat ”monumenttinsa”.

Sellainen on tämä kirja, joka on pystytetty Leo Jokelan muistolle.

Jokela oli unohtumaton luonnenäyttelijä, joka ilmeillään puhui

enemmän kuin moni puheliaampi sadoilla sanoilla. Suomen

kansan lempinäyttelijäksi Jokela kohosi roolisuorituksellaan

Komisario Palmu – elokuvassa ( josta Jokelalletuli myös Jussi-palkinto), sekä tietysti kuolemattomana papukaija G-Pula-ahona,

jonka saimme vinyylinä kuultavaksi joskus 60-luvulla ja kun

kuuntelemaan alettiin, niin tietysti lopulta levy kuunneltiin

puhki. Myöhemmin tervehdin ilolla CD-tallennetta Pula-Ahon

parhaista jutuista. Yhteistyö Spede Pasasen kanssa oli herkullista ja saumatonta.

Jokela suuntautui aluksi junanlämmittäjän oppiin ja Valtion Rautateiden palvelukseen. Upseerikoulukin kutsui nuorta luonnenäyttelijänä jo kannuksensa saanutta veijaria. Mutta

myös teatterikoulu veti Jokelaa puoleensa ja sinne hän myös

meni.

Isäukko ei tietysti suhtautunut myönteisesti Jokelan teatteripyrkimyksiin. Miksi jättää hyvin alkanut ura Valtion

Rautateillä. Ja miten noin hiljainen mies edes pärjäisi puhe-

lahjoja vaativassa teatterimaailmassa. Mutta Leollapa oli oma

tapansa ilmaista ihmistyyppejä ilmeillä. Niinpä huomattiin pian

että Jokela sai pieneenkin sivuosaan ilmetta ja syvyyttä omilla

konsteillaan.

Asko Alanen, kirjan tekijä, on kuusikymppinen elokuva- ja musiikkitoimittaja, sekä sarjakuvatoimittaja ja – kääntäjä.

Hänellä on hyvä tyyli koota kirjaan myös syvenneltyä tietoa

kohteesta ja pistää väliin myös anekdootteja teatterimaailmasta.

Kirjaa lueskelin joulun pyhinä ja mikäpä olisi ollut parempaa

ajankulua, kuin viivähtää suosikkinäyttelijäni parissa. Muistuivat

mieleen myös Jokelan esikuvat ja urallakin vaikuttaneet näyttelijät, kuten Aku Korhonen, Leo Riuttu, Matti Ranin,

Jussi Jurkka, Ismo Kallio, Siiri Angerkoski, Tapio Rautavaara,

Oke Tuuri, Heikki Savolainen, jne…

Todella hieno kirja hienosta taiteilijasta. Tietysti kirjassa

vältetään puuttumasta näyttelijäntyön varjopuoliin, mutta se

lienee enemmän kuin tavallista elämänkerroissa.

Jouko Varonen

Lintukuva voi hyvin

Maakotkasta suokukkoon

Taitavia lintuotoksia

Kuvia ja kuvaustarinoita

Markus Varesvuo/Arto Juvonen/Tomi Muukkonen/Jari Peltomäki: Lintukuvaajien matkassa, Docendo

Tykkäsin kirjan tyylistä. Siinä on sivun konaisuuksin etenevä taitto ja joka sivulla on lintukuvan lisäksi selostus

kuvaustilanteesta.

Jos jotakin toivoin, oli se monipuolisuus. Nyt liikutaan

pääosin pöllöjen, kotkien ja haukkojen parissa. Toki loppua

kohden mukaan tulee pienempiäkin lintuja, jopa tuttuja

hanhia, joutsenia, pikkutikka, kurkiparvi jne…

Vietin kivoja hetkiä luontokuvaajien kertomusten parissa ja kuvat tietysti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Vähäistä on huumorin tuominen kuviin, josta voi saada näytteitä mm. iltalehtien kuvista. Joskus humoristisen tilanteen tallentaminen vaatii työtä paljon enemmän kuin pelkkä potretti tai maalitaulu.

Tekijänelikko on viettänyt aikaa mm. saaristossa ja Pohjois-Norjassa, mm. Vardössä, jossa itsekin olen liikuskellut pitkän putken kanssa kuvauspuuhissa. Kuvien ansiot ovat suurelta osin taitavassa kuvaustekniikassa ja tietysti piilokojujen käytön, jopa kelluvien kojujen tuomia.

Jäin odottamaan myös otoksia tuiki tavallisista linnuista, joista todella taidokkaita otoksia on vähän. Lintukuvausharrastus on hienoa ajankulua. En vähättelisi

harrastuksen sosiaalista luonnetta, vaikka moni todellinen

tekijämies välttää seuraa ja toimii mieluummin yksin.

Itse olen viettänyt kesäisin paljon aikaa lintutornien

paikkeilla. Tutuksi ovat tulleet Konnunsuon pellot hanhineen, haukkoineen, kotkineen ja pöllöineen. Etenkin

kevätkuukaudet ovat lintuharrastajalle otollista aikaa. Tämän kirjan rankkaisin hyvä+ – kastiin.

Jouko Varonen

Remu on kova jätkä

Kekkosesta kepeisiin naisiin

Nupissa vislaa ja vinksahtaa

Anekdootteja Remun elämästä

Markku Salo: Remu, Johnny Kniga 2016

Lueskelin Remun kirjaa hajanaisesti, mutta aina sattui eteen joku mielenkiintoinen juttu tai huvittava anekdootti. Niinpä päätin,

että luen tämän kirjan tähän tapaan.

Kahden päivän luku-urakan jälkeen olin jo saanut oivan

annosen Remu-tyyliä ja hänen elämänsä kirjavia sattumuksia.

Toki Remu myös tykittää muusikkokavereistaan ja vaikka valtakunnan johdosta. Välillä fanitytöt pakkautuvat samaan

sänkyyn ja reippaana poikana Remu tietysti tekee sen, mitä

häneltä odotetaan. Joskus skoudet nappaavat miehen miettimään

tekosiaan, mutta aina Remu putoaa jaloilleen.

Joskus Remun teksti on niin huvittavaa, että siitä löytää

juuri sen artistin josta on tullut suomen kansan lempilapsi:

…” Mua huvitta joskus semmonen juttu kun jotkut ihmiset laittaa

ittellensä nenärenkaan. Eiks ne tajua sitä asiaa että jos ne menee vähänkin väärälle kujalle ja joku täppää siitä kiinni, se kävelet kiltisti sen perässä niinkun härkiäkin kuljetetaan. Sulla ei oo mitään saumaa, se voi tehdä sulle ihan mitä vaan kun se pitää siitä renkaasta.”…

Toki Remu ruotii tutut ja vähemmän tutut musiikin tekijät retvakkaan tyyliinsä. Myö sairaalakeikka ja sinnikäs taistelu

terveiden kirjoihin käydään läpi.

Joskus Remun ihailijat tulevat vaikkapa nakkikioskilla tekemään ehdotuksia muutoksiksi laulujen tyylilajiin. Eräskin

tavallinen tallaaja tuumi, että Remun pitäisi tehdä slaavilaistyylistä musiikkia ja kun Remu kotona alkoi miettiä asiaa, niin tulihan

se slaavilaistyylinen hittibiisi tehtyä.

Kirja on kivaa, anekdoottityyppistä luettavaa. Tietysti

pitää totutella Remun slangiin, joka on siirretty kirjan sivuille yksi yhteen tai joskus vähän mukaillen.

Taiteilija Remu Aaltonen on ansainnut oman ”kokovartalomonumentin” ja tämä kirja sopii hyvin sellaiseksi.

Joskus tietysti Remun ajatuksenlentoon väsähtää tai uupuu, mutta pääosin jutut kantavat hyvin ja vaikka ovatkin usein pieniä pätkiä

elävästä elämästä” kuvastelevat hyvin kohteen tyyliä, joskus

itseironisellakin tyylillä silattuna.

Jouko Varonen

Miina ja Manu

Juohevaa oppia lapsille

Miina ja Mani-kirjat jakavat tietoa

Kierrätyksestä ensiapuun

Juha Henttonen/ Tuomas Mäkelä:

Miina ja Manu kierrättävät, Satukustannus 2016

Tuula Puranen/Kristian Huitula:

Miina ja Manu, Päivä ja yö, Satukustannus 2015

Miina ja Manu ensiavussa, Satukustannus 2016

Miina ja Manu ovat touhukkaita kissoja, joiden tehtävänä näissä kirjoissa on esittää tavallisia lapsia. Kirjojen tekstiosuus on tehty

juohevaksi ja erilaiset opit tulevat siinä ohessa kuin sattumalta

lapsille.

Kierrätyskirjassa Nelly täsi opettaa jätteiden käsittelyä ja

tietysti siistiä käyttäytymistä luonnossa.

Päivä ja yö – kirjassa opettaa Erakko Hermanni lapsia ymmärtämään aurinkokunnan ihmeitä. Opetus onnistuu kun

hiekkaan piirretään kiertoradat ja lapset saavat olla aurinkona,

kuuna ja maana.

Lapsille on tärkeää ymmärtää aurinkokunnan rakenne. Opettaja- aikoinani näytin sitä piirtoheittimellä ja karttapallolla,

kunnes kouluun hankittiin oikein veivattava pienoismalli aurinkokunnasta.

Miina ja Manu saavat myös käydä lääkärissä, kun kalareissulla tulee murtuma jalkaan. Tämmöinen kirja olisi

paikallaan lukea silloin, kun lapsella on edessä lääkärikäynti.

Siitä ainakin opitaan, että lääkärit eivät ole pahaa tahtovia mörköjä, vaan lasta auttavia ja hyväntahtoisia henkilöitä.

Pidin kirjoissa erityisesti tekstin juohevasta ideoimisesta.

Tilanteet tulevat esille kuin sattumalta, juuri niin kuin luonnossakin tapahtuu. Kuvituksen osuus on vähän jäykkää ja

kirjojen kertovuus on paljolti tekstin ansiota. Tietysti lapset

tykkäävät oppia asioita eläinlasten avulla.

Suosittelen kirjoja alakouluihin ja jopa terveyskeskuksen

kuvakirjahyllyyn. Vuoroa odotellessa voi tällaisen vihkosen

ehtiä lukemaan kannesta kanteen.

Jouko Varonen

Lintulaudan vieraat

Lintulaudalla tapahtuu

Keskitalvesta kevätmuuttoon

Juohevaa tekstiä

Mauri Leivo: Lintulaudan elämää, Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun, Docendo 2015

Mauri Leivo on tekijämies lintujen parissa. Hänen tekstinsä

on myös vapautunutta ja joskus humoristista ja sehän tietysti

innostaa lukijaa. Mutta mukana on muutakin kuin huumoria,

nimittäin Leivo tuntee talvilintujemme tavat ja ruokavalion ym.

seikat. Ei ole nimittäin yhdentekevää minne ruokintapaikan

pykää. Linnuille pitää olla lähistöllä suojaa mm. haukkojen

hyökkäyksien varalle ja lintujen ruokailutottumukset on hyvä

myös tietää. Jokainen tintti ei syö yhtä paljon. On niitäkin, jotka

liikkuvat ruokintapaikalla aikaisin aamulla ja illan hämärissä, kuten harmaapäätikka, joka on ruokavalionkin suhteen nirso,

sille kun kelpaa vain läski.

Pikkuvarpusille ruokintapaikaksi sopii esim. orapihlaja-

aidan vierus, sillä orapihlaja on niille elintärkeä piilopaikka.

Kevään tullen voi ruokintapaikalla nähdä vaikkapa järripeippoja

tai hyvän vaellusbuumin saaneita tundraurpiaisia. Jotkut linnut

kesyyntyvät ruokintapaikalla jopa käsin syötettäviksi. Yleensä

kuitenkin linnut ovat arkoja ja hypähtävät piiloon, jos vaikka

verho heilahtaa ikkunassa.

Itse olen kokenut lintukuvauksen kivaksi harrasteeksi ja

talvilintujen ruokinta on yleensäkin lisääntynyt niistä ajoista

jolloin linnuille tarjottiin jyviä hyvän paistin toivossa. Suomessa

on opittu ruokkimaan lintuja ilman taka-ajatuksia. Keski-Euroopassa pikkulinnut ovat nykyäänkin gourmet ruokaa

ravintoloissa ja niitä metsästetään massiivisesti.

Tykkäsin Leivon kirjasta. Siinä on tiettyä levollisuutta ja

tietämyksen antamaa rentoutta. Sitä lukija tarvitsee. On myös

hyvä huomata, että lintumies ei kikkaile liikaa lintuharvinaisuuksilla vaan tyytyy repertuaariin, joka on mattimeikäläisen mahdollisuuksien rajoissa.

Jouko Varonen