Arttu Tuominen: Vaiettu, WSOY 2021

Wanhat sotarikokset tulevat esiin

Tuominen tällää karmivaa jännitystä

Arttu Tuominen: Vaiettu, WSOY 2021

Arttu Tuominen on rikoskirjallisuuden kunkkupalkinnolla, johtolangalla, palkittu dekkarimies. Nyt on löytynyt semmoinen sauma, että ei paremmasta väliä. Entinen pankinjohtaja on kanniskellut ylilyöntiensä taakkaa koko elämänsä ja salaillut sotarikoksia parhaansa mukaan, mutta vielä on joillakin koston paikka, vaikka mies on jo eläkeukko. Ja toinenkin Saksassa koulutettu on tappolistalla. Hirttäjät ovat asialla hämärissä. Muuten ei noita kuvottavia tekoja voisi kostaa.

No useilla on pimeitä salaisuuksia. Niitä kannetaan elämän ajan ja ne voivat vaurioittaa kantajaansa ja koko perhettä, etenkin puolisoa, henkisesti tosi tömäkästi.

Nuoret saksassa ss-miehiksi opetetut jätkät eivät arkailleet tehdä inhottavia asioita ja eivät ressukat arvanneet, että joku roti olisi pidettävä sotahommissakin.

Arttu Tuominen on pikkuhiljaa vilskahtanut dekkarikirjaijoittemme kärkikaartiin, vaikka verbaali jänne joskus uupuu. No etenin niinsanotusti väliin haukotellen ja joskus yökötellen. Kas kun näiltä nuorilta sotapojilta meni homma aikalailla överiksi ja makaaberiksi. Heidän iässään tämmöinen porsastelu oli kai jänskää, mutta eipä tullut ajatelluksi, mitä tekivätkään. Että tuli todellinen elinkautinen tuomio.

Tämmöisiä salaisuuksia, vaikka lievempiäkin on paljon Suomenmaassa. Itse asiassa parisuhteetkin perustuvat usein vaikkapa naisen puolelta, nuoruuden pimeiden salaisuuksien peittelyyn. Hirmutekoihin ei monikaan yllä, mutta onpa lähipiirissäni niitäkin, jotka pitävät mölyt mahassaan tappouhkauksien turvin. Että se siitä suomalaisten parisuhteiden idyllistä. Valkoisille valheille parisuhde useimmiten perustuu aina siitä lähtien kun punaposki tyttönen livertää läheisessä tilanteessa, että ole varovainen, tämä on ensimmäinen kerta. Siitä vain ottamaan ylläreitä vastaan koko elämän ajan.

Mutta asiaan. Kyllähän Tuominen on taivahan lahja suomalaisille dekkarifriikeille. Ja kirja on kyllin tukeva, niin että turvallinen jatkuvuusefekti on saavutettu.

Hommahan eskaloituu ”sotasankareilla” aika inhorealistiseksi ja lukijalla on monta kertaa tulossa oksennusrefleksi.

Mitäpä se sanoikaan wanha mestari, Papa Hemingway, että väkivallan kauneus on myös eräs kauneuden laji.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Paavo Arhinmäki: Kaiken se kestää, WSOY Kustannus

Urheilumies Arhinmäki

Futiskatsomoissa tapahtuu

Paavo Arhinmäki: Kaiken se kestää, WSOY 2021

Vasemmistopoliitikko Paavo Arhinmäki tunnetaan paitsi kulttuuri- ja urheiluministerin puuhistaan, myös jalkapallofanina. Mies itsekin on pelannut kakkosdivaritasolla, joten tietotaitoakin on.

No joskus iloiset futismatkat päätyvät seiskan sivuille, kun tämä ministeri on sitä mieltä, että jalkapallopiireissä pitää huhuilla huuhkajana muiden mukana, eikä saa sylkäistä lasiin, kun sitä tarjotaan.

No onhan se jalkapallo kiinnostanut poikia aina ja lienee maailman eniten intohimoja kirvoittanut urheilulaji. Kun nyt Suomikin pääsi arvokisojen makuun, niin tietysti tämmöinen penkkiurheilijan tunnustuskirja on tietysti syytä tutkia tarkkaan.

Kaikkihan sen tietävät, että Paavo tykkää kosteista ja niitähän riittää katsomojen penkeillä.

…”Maradona huijasi koko maailmaa suorassa lähetyksessä ”Jumalan kädellä”. Kaikki muut paitsi ottelun tuomarikolmikko näkivät, että maali tehtiin kädellä. Ja vain neljä minuuttia myöhemmin nähtiin yksi jalkapallohistorian hienoimmista maaleista. Maradona lähti liikkeelle omalta alueeltaan, käytti vastustajia lähinnä pujottelukeppeinä ja kieputti lopulta solmuun koko Englannin puolustuksen”…

Kyllä on kivaa lukea jalkapalloilun historiallisista hetkistä anekdootteja ja tosikuvauksia, kun Arhinmäki on tehnyt usein reissuja kaikkialle maailmaan. Seiskallekin on löytynyt juttuja Arhinmäen tuppuroinnista lähinnä melkoisessa liirumissa.

Olen aina sympatiseerannut Paavoa, ei siinä mitään. Reilu työväen mies, vaikka ministerin pesti asetti tähän imagoon joskus vähän muuttuvia tekijöitä. Arhinmäen analyysit jalkapallohuumasta eri maissa ovat tarkkanäköistä ja mielenkiintoista luettavaa.

Itselläni tuo jalkapalloharrastus päättyi kentän laitaan, kun nivelkierukka napsahti sen tuhannen palasiksi. Samalla jäi seiväshyppy ladon takana omatekoisilla seipäillä ja telineillä. Kolmen metrin ylitys jäi kunniatauluun kuitenkin.

Kirjan glow on siinä, että kirjoittaja on avoin ja rehti. Lisäksi hänellä on paljon jalkapallotietämystä jopa niin, että monet huippupelaajat analysoidaan omintakeisella tavalla. Paavon seurassa olisi varmaan kiva ottaa kuppia ja jutella jaliksesta.

Kippis vielä Suomen kolmelle pisteelle EM-kisoissa.

Siitä on hyvä ponnistaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Juha Mäntylä/Harri István Mäki, Tonnelot ja suuri seikkailu, Lector-kustannus 2021

Tonnelot merellisissä tunnelmissa

Linnan Yrmy ja muuta jänskää

Juha Mäntylä: Tonnelot ja suuri seikkailu, Lector Kustannus 2021

No johan ovat asetelmat kohdillaan, kun nämä ”pölypeikot”, Tonnelot, lähtevät aarrejahtiin autiolle saarelle.

…” -Te olette rohkeita. Te olette kestäviä. Te olette Tonneloita, julisti ringin keskellä kävellyt muista hyvin erottuva Tonnelo, joka piti jonkinlaista kruunua päässään. – Te voitte nyt jatkaa matkaa ja jossakin vaiheessa , kun tarvitsette voimaa ja rohkeutta enemmän kuin teillä jo nyt on, te tulette saamaan sen.”…

Niinhän se lienee, kuten saduissa opetetaan, että yleensä kaikkein hartaimmat toiveet ja suuret unelmat toteutuvat. Jospa vaikka lapsille jäisi tämä totuus mieleen, muuten melkoisen aneemisesti kuvitetusta lasten jännäristä. Juha Mäntylällä on tekstintekijänä muistaakseni meriittejä tuolla aikuiskirjallisuuden puolella, mutta tietysti voin muistaa väärinkin, kun tuo kriitikon päänuppi on hatara kuin harakan pesä.

Mutta asiaan. Louis Scarryn pölypeikkoja muistuttavat Tonnelot ovat päässeet päärooliin tässä lasten jännärissä. Omat lapseni  etsivät niitä Scarryn kirjojen sivuilta herkeämättä, kun ne oli piilotettu niin hyvin.

Itse kirjan juoni on ihan lapsille sopivaa kamaa. Siinä lähdetään merimatkalle ja tullaan saarelle, jossa yrmeä linnanhaltija tai jotain sinnepäin asustelee. Tietysti pitää löytää vielä aarrekartta, jonka avulla päästäisiin käsiksi Yrmyn vartioimiin aarteisiin.

Taitaapa yrmystä tulla lopulta ihan siedettävä myös saaren valloittajille”, Tonneloille.

Nyt ei kyllä Harri István ole luovimmillaan tässä kuvituksessa.

Teksti sentään soljuu turvallisen lukukokemuksen merkeissä. Muistan lapsuudesta monta kirjasarjaa, joissa pistettiin 95% paremmaksi. Oli Viisikoita, Seikkailusarjaa, Pertsaa ja Kilua, Sulka-sarjasta puhumattakaan. Sehän oli ahmimisikäisille suunnattu inkkarijuttu.

Ehkä tämä kirja asettuu kohderyhmältään aika snadiin sakkiin. Ehkä on niin, että näitä pitäisi isän ja äidin lukea lapsilleen, niin että lapsi hurahtaisi unten maille turvallisen monotonista ääntä kuunnellen.

Hyvää jatkoa vain tonneloiden parissa Harri ja Juha.

Se minkä edistää lastenkulttuuria, ei mene koskaan hukkaan.

Minulle tuli mieleen tätä kirjaa lukiessa, että pitäisiköhän huomenna taas ottaa huipputehokas ladattava pölynimuri esille ja pitää puolen päivän siivoussessio, varsinkin sängyn alla vaanivia pölypalleroita säästämättä. Siihen kun jatkelee mäntysuovalla ja vedellä, niin tulee raikas tuoksu makkariinkin.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Satu Rämö: Talo maailman reunalla, Vuosi Islannin maaseudulla, WSOY Kustannus 2021

Unelmat täyttyivät Islannin maaseudulla

Pikkukylässä on puolensa

Satu Rämö: Talo maailman reunalla, Vuosi Islannin maaseudulla, WSOY Kustannus 2021

Kyllähän sitä on tullut pikkukylässä asusteltua jo lapsuudessa, Pohjois-Karjalan susirajalla. Sitten läksin vaimon kanssa opettajan ja koulunjohtajan töihin kuhmon syrjäseudulle.

Maalaisromantiikkahan se oli meillä hakusessa. Kyläläiset kyllä tiesivät kaiken opettajaperheestä ja piti elellä hissukseen, ettei tullut loukatuksi kylän sanattomia sääntöjä. Huolenpito ulottui todella pitkälle ja oppilaat toivat opettajalle aina Kainuun leipäjuustoa, joka oli kylän herkkuruoka. Eräs emäntä siirsi kangaspuut johtajaopen asuntoon ja opetti vaimon kutomaan raanuja. Kainuun raanu killuukin yhä seinällämme.

Mutta asiaan. Satu Rämö asusteli Reykjavikissa perheineen ja joskus tuntui, että siellä oli liikaa vilskettä. Piti löytää maaseutupaikka, jossa ei tarvinnut ajella pitkiä matkoja luonnon löytääkseen.

Islannin harvaanasutulla maaseudulla oli hyvätkin puolensa. Luonto oli tietysti ainutlaatuinen ja kyläläiset ottivat uudet tulokkaat ystävikseen. Mutta ne halavatun maaseutuasukkaat olivat oppineet vähemmän luontoystävällisen tavan jättää auto käyntiin ja avaimet paikalleen kauppareissun ajaksi ja sehän on luontoihmisille tietysti arveluttavaa. Rämöllä olisi tehnyt mieli vääntää autot sammuksiin virta-avaimesta.

Kyllähän tämä kirja on ihan ihanteellinen lukukokemus. Rämö kun suitsuttaa paikkaa  hengästykseen asti.

Vastaavia elokuvia on tehty paljon ja lukuromaaneja, joissa esim. nuori opettaja-neiti hakeutuu töihin maaseudulle. Siihenpä on helppo kietaista mukaan vaikka rakkausjuoni.

Rämö pysyy asialinjoilla ja tekee tärkeitä sosiaalisen median töitään. Kun aurinko jää vuorten taakse keskitalvella moneksi kuukaudeksi, niin Rämö ei tuota hätkähdä. On aika lueskella ja kirjoitella.

Hyvä kirja kertakaikkiaan. Samantapaista olen itse kokenut esim. lukuisilla reissuillani Varanginvuonon Pykeijaan. Siellä kun on pieni kyläyhteisö ja väestö osin suomenkielisiä kveenejä. Ikävä on jäänyt niitä reissuja, mutta jostakin on luovuttava, kun ikää alkaa karttua.

Kiitos kirjasta Satu Rämö.

Se herätteli wanhat lämpimät muistot esille.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Miikka Anttonen/Dan Tolppanen: Uniikki elämä, Otava 2021

Kihlasormuksetkin provikkana

Uniikin terapoivaa luettavaa

Miikka Anttonen/Dan Tolppanen: Uniikki elämä, Otava Kustannus, 2021

…”saimme kihlasormukset julkkisstatuksemme takia erikoishintaan, ja tuhansien eurojen arvoiset hääsormuksetkin saisimme someyhteistyötä vastaan. Joku juorulehti olisi varmasti maksanut vaikka koko häät saadakseen niihin kuvausoikeuden, mutta siihen olisin vetänyt rajan”…

Mahtuuhan siihen juutalaistaustaisen artistin elämään monenmoista kiehkuraa ja vaikkapa vaeltamista masennuksen syvissä vesissä. Uniikin ”meriitteihin” kuuluu sekin, että hän on Ben Zyskowiczin siskonpoika ja käynyt juutalaista koulua. Hänellä on Helsingin juutalaisen seurakunnan jäsenyys.

…”Ollaan päädytty Eevin kanssa pitkän pohdinnan jälkeen siihen ettei enää jatketa yhdessä…ollaan molemmat onnellisempia erikseen…halutaan elämältä eri asioita”…

Kun itse olen noita tapiorautavaara – miehiä, mitä tulee musiikkimakuun osittain, niin rap-musa on jäänyt vähän siihen, että pudistelen päätäni, kun laulajan sanoistakaan ei saa selvää, kun nuorisojoukko mylvii taustalla ja toinen korvakaan ei halua kaikkea kuulla ( joka ei ole huonokaan asia).

Mutta ymmärrän kyllä, että diggaamallani Tapsalla ja Uniikilla on samoja ogelmia kuin laulajan taipaleen valinneilla yleensä. Keikkaelämä on raskasta ja sitten kun tulee vaikeuksia, niin yksinhän sitä jää ahdistuksineen.

Lienee tämän kirjan anti keikka- ja elämänkerta-anekdoottien lisäksi myös tietyllä tapaa henkisesti hoitava. Nuoriso varsinkin tykkää näistä räppäreistä ja heidän laulujensa sanat sekä kirjoissa julkaistut ajatukset lähestyvät nuorten tuntoja.

Mutta, että häät ja sormukset provikkana. Se kyllä kertoo jotain miehen arvomaailmasta. Noilla elkeillä saisi varmaan moni morsmaikulta railakkaan potkun, sanonko minne. Jo pelkkä ajatuskin siitä riittäisi.

Voi herranjestas ja sus siunakkoon

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Jack Fairweather: Mies, joka murtautui Auscwitziin, WSOY 2021

Melkoinen ratsumies

Olisiko Auschwitz voitu kukistaa

Jack Fairweather: Mies, joka murtautui Auschwitziin, WSOY 2021

Pilecki, joka valittiin Puolan vastarintaliikkeen toimesta tiedustelijaksi pahamaineiselle Auschwitzin kuolemanleirille, ei ollut ihan eilisen teeren poikia. Tämä heppu oli perheellinen mies. No leirin ovet aukenivat ”poliittiselle vangille” ja heti ensimmäisenä vankeuspäivänä hän sai vartijavangilta lättyynsä kunnolla, niin että kaksi hammasta lensi suusta taivahan tuuliin.

Sitähän se vankileirin elämä oli, että elettiin niillä ehdoilla, jotka tarjottiin ja keskityttiin hengissäoloon. No saihan kunnon ratsumies sentään lähetettyä raportteja leirin oloista Varsovaan mm. vapautettujen vankien mukana. Jos vangin sukulaisilla sattui olemaan kahisevaa niin vapautuminen helpottui. Heikommat tulijat eivät kestäneet montakaan viikkoa sitä kurimusta.

Witold uskoi sinisilmäisesti siihen, että hän saisi aikaan ehkä leirin tuhoamisen Varsovan vastarintajärjestön toimesta. Mutta ensin piti päästä ulos tästä loukusta, johon ratsumies oli vapaaehtoisesti hankkiutunut ja saanut punaisen kolmion merkiksi siitä, että oli poliittinen vanki. Ja pakoon tuli tilaisuus, kun Witold ja muutama muu pääsivät työtehtäviin leirin ulkopuolelle ja vartijat ottivat railakkaasti miestä väkevämpää ja olivat niinsanotusti tillin tallin – tilassa.

Varsovassa, jonne Witoldin onnistui päästä, torpattiin vastarintaliikkeen johdon taholta ajatus iskusta Auscwitziin. Niinpä tämä seikkailu tallentui käsikirjoitukseen, jonka Witold riipusteli ennen joutumistaan teloitetuksi maanpetturina.

Kirja tietysti kiinnosti minua kovasti, etenkin superrohkean miehen tempun vuoksi. Niinpä kirjoittelen siitä tässä juttua aamuneljältä, kuolemanleiritunnelmissa vietetyn yön jälkeen.

Onhan Fairweather saanut kirjallaan mainetta ja kunniaa mm. Costa Book Awardin. Filmikin on kuulemma tulossa.

No, kirja on paremmin dokumenttityyppistä luettavaa ja välillä jopa haukottelin, ennenkuin takakansi kolahti käteen.

Mutta kieltämättä vaikuttava kokemus oli lukea Auschwitzin vankien todellisuudesta ihan sisäpiirin, eli vangin näkökulmasta.

Toivotaan ettei enää koskaan tämmöistä. Holokaustikirjoja toki tulee vielä pilvin pimein, kuolemanleirin kokeneiden kertomana, ja niin pitääkin, ettei totuus unohdu.

Halavattu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

 

Kesäpäivä Kiteen eläinpuistossa 9.7.2021

Kalle Keskimäkeä hymyttää

Karhu Mesikämmenestä Pässi Vinkurasarveen

Uuden auton topakka ilmastointi pelasti helteeltä, kun oltiin eläinpuistoreissulla Kiteellä. Kalle Keskimäki, Eläinpuiston sekä kylpylän ja tanssipaikan primus motor oli positiivisella mielellä. Korona alkaa olla jo pötköllään matossa ja ensimmäiset tanssit pitkään aikaan pyörähdellään Suomen suurimmalla tanssilavalla.

No, me toimittaja-valokuvaajat suunnistimme kivan portinvartijan luo ja ojensimme liput hänelle. Mitäs muuta kuin kalkkunoiden tervehdittäviksi ja kohta vain syvemmälle puiston uumeniin.

Tavattiin oikein jämäkkä ja vinkurasarvinen pässi, emu, uudenajan rotulammas, peurat, riikinkukot ja tietysti itse metsänomena, karhu mesikämmen, joka liikuskeli arvokkasti lähietäisyydelle, ja kun vaimo lauloi sille vanhaa koululaulua ”karhunpoika sairastaa”, niin istahti oikein kuuntelemaan eteemme.

Pajarinhovi, jonka osana eläinpuisto toimii, on todella täynnä toimintaa ja touhua, kun korona sallii jo yhtä ja toista kivaa vaikean talven ja kevään jälkeen. Pajarinhovi antaa mahdollisuuden uintiin, tanssiin, lasten leikkeihin, pallopeleihin, lenkkeilyyn, kalastukseen, mönkijä- ja moottorikelkka-ajeluun, hiihtoon, työkykytoimintaan, kokouksiin, tapahtumiin konsertteihin, majoittumiseen, jne jne…

Katselimme kuvia kameroidemme korteilta ravintolassa, joka on oiva levähdys- ja tankkauspaikka eläinpuistoreissun jälkeen. Usein olemme käyneet ystävällisen isäntäparin pakeilla. Näyttää siltä, että homma on nousemassa taas koronan jälkeen reippaaseen plaaniin.

Lampaiden luona viritin vanhan vitsin, jonka isäukko aina muisti lammasaitauksella, Värtsilän susirajalla, sutkauttaa. Hän puhutteli lampaita tähän malliin:

– Mikäs sulla on kippeenä?

Vastaus tuli sukkelaan:

– Pää pää.

Sitten isäukko kysyi:

– Mänetkö liäkäriin?

Ja heti tuli kuin sen tutun apteekin hyllyltä:

– Mään mään.

Paljon oli katsottavaa. Mutta yksi pieni kritiikinpoikanen sallittakoon. Snadi viitta siihen pieneläintalon etupuolelle polun laitaan olisi kiva juttu. Siinä saisi vaikka lukea:

Tätä tietä nauttimaan hyvinvarustetun ravintolamme annista.”

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

sdr
sdr
dav

Kyllikki Saari, Mysteerin ihmisten historia, WSOY 2021

Murhan taustoja

Kyllikillä olisi ollut kerrottavaa

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari, mysteerin ihmisten historia, WSOY 2021

Oli rippipappi, joka oli sekaantunut Kyllikkiin useita kertoja. Oli kulkumies, josta yritettiin tehdä murhaaja.

Oli hauta, oli alaston, mätänevä tyttö haudassa, oli männynkäkkärä tökättynä haudalle, oli harmaa hansikas tytön kädessä joka jäi tutkijan käteen, oli kylän väkeä ja paljon juoruja.

Eihän tuo niin ihmeellistä. Oma rippipappini antoi minulle, rippiporukan parhaalle, Suno-pesupulveri – paketin ja sanoi, että muista Jouko tästä, että paraskaan pesuaine ei pese yhtä puhtaaksi kuin Jumalan armo. No, hän lähti pohjoiseen matkapapiksi ja kohta kuului kummia papin ja vaimon perhe-elämästä. Oli ollut kuulemma useita kolmansia pyöriä sillä aikaa kun matkapappi oli hoitamassa virkaansa suurilla selkosilla.

No, tapasin pappini, hymylehtijulkkiksen, jossakin käsivarren kahviossa ja kysyin, että muistatkos, mitä sanoit, kun annoit minulle Suno-paketin. Sanoi muistavansa. Tytöt hänen ympärillään kikattelivat. Lisäsi vielä:

– Käytännössä se asia kokeillaan.

Kautta aikain ovat kiilusilmätytöt saaneet rippipappien päitä sekaisin. Olin oman tyttäreni rippijuhlassa. Tytär läpsi julkisella paikalla ortodoksipappia pyllylle avokämmenellä. Arvelin, että on leirillä tainnut olla hauskaa kun noin estottomia ollaan.

Mutta asiaan. Hyvin on Keskisarja tonkinut esille melkoisen värisuoran ihmisiä ja tietysti moneen kertaan puhuttuja juttuja seitsentoistavuotiaan iloisen Kyllikin taustoilta.

Pappihan jätettiin rauhaan kuulusteluista, vaikka kaikki tiesivät hyväksikäytön, jota oli jatkunut. Ihan oli tuntuma tätä dokumenttia lueskellessa, että dekkarin aineksia riittäisi, mutta loppurtakaisu pitäisi heittää lipan alta, kun tapahtuman jälkiäkin sotkettiin poliisin taholta lahjakkaasti.

Ei tainnut olla paikallisen poliisin penaalin terävin kynä asialla tutkimuksia tekemässä. Tai jos oli liiankin terävä.

Jossain taisi olla sekopää kartanonherra, joka suutahti kun nuoret virittivät teltan hänen mailleen, vai muistanko väärin.

Sitten tehtiin murheelliset tekoset kahdelle tyttölapsella kesän kauniina päivänä. Telttaretkellä hekin olivat. Näissä sitä olisi aihetta kirjojen tekoon.

Tämä kirja on ihan kesäkirja, kun varoittaa ainakin iloisia tyttöjä pitämään mölyt mahassaan. Oliskohan jo syytä antaa viimein Kyllikille hautarauha. Mutta Suomen kansa on innokasta juoruilemaan, eikä unohda ikuisia aihelmiaan.

Halavatun halavattu ja hallelujaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Elise Gravel: Olga ja täystuhot, WSOY 2021

No kyllähän possu piereksii mutta…

Sinne vain klassikkojen levelille

Elise Gravel: Olga ja täystuhot, WSOY kustannus, 2021

Olgamukset vetävät mieluusti sikeitä roskakorissa. Ne syövät vain oliiveja ja pierevät hirmuisesti. Sylissä ne ovat mieluusti ja toden totta, moni ihmisystävä jää kakkoseksi olgamusten rinnalla.

Olgamukset, nuo pikkupossun näköiset nilkimykset, nukuskelevat mieluusti jääkaapissa, niillä on mahdottoman sivistynyt ruokailutyyli, eli ”kimppuun vain” ja se siitä.

Onhan kirjassa paljon tiedottavaakin, uusia henkilöitä, ylläreitä ja tosi elämän analyysia, johon vain lapset ja lapsenmieliset kirjailijat pystyvät.

Mutta asiaan. Näyttääpä siltä, että kirjastonhoitajan kauhuskenaario on toteutumassa. Ennen tartuttiin Jack Londonin seikkailuihin ja Välskärin kertomuksiin sormet tutisten ja joku viisivuotias, kuten ehkä Saarikosken Pena, luki lähes rintaruokinnassa Odysseuksen harharetket läpi.

Nyt pitää lapsille olla semmoista kamaa, joka päihittää kännyköiden örkkienetsimisohjelmat ja television pum pum – lastenviihteen.

Toden totta. Hyvin on Elise onnistunut vangitsemaan lasten mielikuvituksen. Itse kirjoittelin ja piirsin koululasten kanssa kalevalan uusiksi ja maakuntalehti, jossa oli vielä siihen aikaan entisajan ymmärtäväinen päätoimittaja, julkaisi mahtavan kahden sivun koosteen lasten oivalluksista. Pistivät niinkin hervotonta tekstiä kuin: ”Väinämöinen soittaa/ karhu nukkua koittaa. Hirvikään ei unta saa, kun Wäinö pimputtaa.”…

Ismo Alangon veljen Petri Alangon runo tuli oikein sävellettyä ja laulettua Tandbergille, kun hän riipusteli ekaluokkalaisena: ” Orava käpyjä syö. Eikä se niitä myö. Vaan se säästää ne talveksi. Eikä muut sitä halveksi.”

Mutta asiaan. Tämä kirja on oiva osoitus siitä, että lasten mielikuvitus, luovuus ja huumorintaju herätellään, että naps naps, kivoilla kuvilla ja oivalluksilla, jotka vielä vähän nipistävät arkaan paikkaan, mutta vain vähän tietysti.

Mikäs lastenkirja semmoinen olisi, jossa ei heitettäisi rivien ja kuvien väliin vähän yhteiskuntajäynää.

Kiva kirja. Herkullisia piirroksia. Varsinkin nuo possunpulleroa muistuttavat peräpäästä metaaneita suhauttelevat olgamukset.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen, nuortenkirjailija

Pirkko Kotirinta: Hilma af Klintin arvoitus, Taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa, Tammi Kustannus

Henkimaailmassa kiinni

Antroposofi ja taiteen outo lintu

Pirkko Kotirinta: Hilma Af Klintin arvoitus, Tammi kustannus 2021

Hilma Af Klintiä on verrattu usein Tove Janssoniin. Toisaalta heidän henkinen maailmansa erosi varsin totaalisesti. Kun Jansson purki suuntautumisensa ja vahvan henkisen ilmastonsa usein lapsille avautuvaan sarjakuvataiteeseen ( toki myös vaikuttavaan ”aikuisten” kuvataiteeseen), Niin Hilma puolestaan tykkäsi kaikenmoisista spirituaalisista istunnoista ja antroposofisesta ajattelusta.

Tunnen kyllä tämän alan taiteilijoita nykykaartissakin. Eräskin, jota haluan läheisen suhteeni vuoksi pitää anonyymina tässä kirjoituksessa, viettää yöt katsellen ufoleffoja ja lempilukemistoon kuuluvat mm. edesmenneen Rauni-Leena Luukanen-Kilden kirjat.

Rauni-Leenan Kuolemaa ei ole, on hänen lempilukemistaan em. Lapin lääninlääkäri-kirjailijalta.

No tämä ”minun” taiteilija tekee taidetta itsekseen. Elää yhteiskunnan elättinä, vaikka hänelle on tarjottu rehtorin paikkaa ja kuvataiteen opettajan vakanssia. Erakko mikä erakko. Teokset ovat niin väreissä hehkuvia ja nyanssirikkaita, että heikkopäistä hirvittää.

Mutta asiaan. Hilma af Klintistä kertova teos valottaa tämän kohumaiseeseen nousseen taiteilijan elämää ihan dekkarityyliin. Jos nyt tämmöisen ihmisen sielunelämään pystyy kukaan pureutumaan. Kirja kertoo kuitenkin asiansa pieteetillä ja uskottavasti. Kotirinnan teksti pohjautuu tietysti myös vahvoihin arkistotietoihin.

…”Raha on perinteisesti pyörittänyt taidemaailman rattaita tai ainakin voidellut niitä paksusti. Hilma af Klint on tässäkin suhteessa poikkeus säännöstä. Hänen teoksensa ovat säätiön omistuksessa, ja edellä kuvaillut myynnit ovat harvinaisuuksia. Kulissien takana – ja jopa oikeussaleissa – on tosin riidelty siitä, pitäisikö osa Hilma af Klintin maalauksista myydä.”…

Asiatekstin puoleen kääntyvä selonteko perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja pyrkii valaisemaan, jos mahdollista tämän oudon linnun sielunmaisemaa, pääsemättä kuitenkaan aivan totaalisiin tuloksiin. Aina on taiteilijoissa ollut yliherkkiä persoonallisuuksia, jopa herkkiä järkkymään mielenterveydeltään. Itsekin olen joutunut avittelemaan em. klintmäistä henkilöä välillä psyykenhoitoon, mutta hänen taiteensa, se on todella vahvaa, jopa pelottavaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen