Rakkautta ruudun takaa

Verkkoystävyyttä

Nykyajan ”tanssilavat”

Maire Soiluva: Rakkautta ruudun takaa, kumppani verkosta, Aurinko kustannus 2017

Maire Soiluva kuuluu niihin ihmisiin, joilla on jonkinlaisia kokemuksia nettiystävyydestä, kenelläpä ei olisi. Hän  haluaakin tällä kirjallaan rohkaista yksinäisiä käymään nykyajan tanssilavoilla” eli nettiystäviä hakemassa. Itse olen viihtynyt keskustelupalstoilla lähinnä asiapohjalta. Joskus ihmisiltä saa hyviä neuvoja esim. terveyspulmiin tai tietokonevaikeuksiin. Nykyisinhän palstoilla on lukemattomia osa-alueita aina puutarhanhoidosta postimerkkeilyn nikseihin.

Mutta Soiluva on tehnyt kirjansa niitä henkilöitä varten, jotka ovat yksinäisiä ja haluaisivat seuraa. Nettiystävyyttäkin on monenmoista. Usein seuranhakupalstoille pitää laittaa oma profiili. Joskus palstan jäsenyydestä pitää maksaa. Mutta jos keskustelukumppani kääntää puheen rahantarpeeseensa, on syytä sanoa, että hyvää kesää vain, mutta en halua jatkaa keskustelua. Moni on haksahtanut jopa ns. nigerialaiskirjeisiin, jossa luvataan satumaisia summia muutaman ”tonnin” sijoituksella.

Kirja on asiallinen selonteko nettideittailun hyvistä ja huonoista puolista. Usein jo henkilön nimimerkistä voi huomata ”mistä on kysymys”. Järkevä deittailija ei julkaise nimeään tai tietojaan heti keskustelun alussa. Siitä voi olla ikäviä seurauksia.

Kirjan lopussa on myös kuluttajaneuvojan, seksologin ja treffipalvelun ylläpitäjän mielipiteitä, jotka ovat, jos mahdollista, yhteneviä kirjan kirjoittajan maltilliseen mutta positiiviseen tapaan lähestyä tätä aihepiiriä.

Kirjassa edetään jopa niin pitkälle, että olisi aika sopia konkreettinen tapaaminen ”ystävän” kanssa. Joskus siinä käy onnettomasti, mutta ehkä yksi mahdollisuus sadasta on se ihannehenkilö. Ja ainahan voi yrittää uudelleen, mutta entistä varovaisemmin.

Jouko Varonen

 

 

Peltsin Lapissa

Peltsin seurassa

Erätoimittaja Lapissa

Mikko Peltola/Mika Wickström: Peltsin Lapissa, Tammi 2017

Mikko ”Peltsi” Peltola tunnetaan lapinkävijänä, jolla on usein seuranaan kuvausryhmä ja jonka kokemuksia vanhat eräjäärät pitävät vähän pinnallisina. Eipä silti, suurin osa etelän lapinkävijöistä on niitä ”viirien keräilijöitä”, joista puhutaan naureskellen. Peltsiä auttaa Lapin väkeen tutustumisessa tv-julkisuus ja tietysti se kuvausryhmä.

Katselin kirjan ensiksi kuvakirjana ja totesin, että kuvien tekninen toteutus on laatuluokkaa. Ei siis mitään keltaisia värikuvia turistikameroilla, vaan ammattimiesten peleillä ja vehkeillä napsittuja, harkittuja taidekuvia.

Tekstiä lukiessani huomasin, että Peltola ei ole mikään guru tekstintekijänä. Kuitenkin kalastustilanteet, kullanhuuhdonta ja tutustuminen moniin paikallisiin henkilöihin onnistuu ja heistä on saatu aivan kunnon henkilökuvat. Vetsijoen taimenet kunnioittavat etelän julkkista ja nappaavat kerronnan mukaan jopa liian helposti.

Kun lueskelin kirjaa, huomasin, että siinä on sekä luonnonkuvausta, että faktatietoa, puhumattakaan henkilökuvista. Lapin kaipuuhan se iski kriitikolle, joka on tottunut jokakesäisiin Lapin retkiin, taimenjuhliin ja herkutteluun laattakivillä paistuneisiin taimenensiivuihin nuotion hehkussa.

Onhan se niinkin, että jokainen kokee Lapin omalla tavallaan. Erätoimittaja tv-sarjojen tekijä ehkä menettää jotakin tunnelmasta, mutta varmaan aistii Lapista joskus paljon enemmän kuin mattimeikäläinen. Hänen kun pitää analysoida näkemänsä ja tehdä siitä ryhmän kanssa myös visuaalinen esitys. Apuna ovat tietysti modernit kulkupelit ja viimeistä huutoa olevat välineet asusteista puhumattakaan.

Sympatiani kääntyivät kolmannella lukukerralla Peltsin puolelle. Hänen kunniakseen on sanottava, että jollekin etelän jupille voi Lappi hänen ansiostaan avautua ja kukaties lapinlumo iskeä. Itse innostuin ensimmäiselle Lapin liftireissulle nuorukaisena, kun näin turistioppaan kannessa Saana-tunturin kuvan. Päätin, että tuonne on päästävä ja pääsin myös. Oppaani myyrätutkija Asko Kaikusalon kanssa nostimme melkoisen ropakon taimeniakin, joita sitten illan hämärtyessä hiillostimme.

Tämä juttu taisi mennä subjektiiselle puolelle. Mutta pitää toivoskella toimittajalle hyviä Lapin reissuja jatkossakin. Ja kiitos kirjasta!

Jouko Varonen

Viimeiset kertojat

Veteraanit kertovat

Muisteluita sotatanterilta

Seppo Maukonen: Viimeiset kertojat, JR2 Kannaksella ja Syvärillä, Kustannus HD 2017

Tunnen Seppo Maukosen innokkaana sotahistorian tutkijana. Aiemmin hän kirjoitti kirjan mm. partisaanien tuhotöistä Kainuussa.

Nyt Maukonen on haastatellut miehiä, jotka ajautuivat JR kakkosen riveissä Saimaan rannoilta Aunuksen ääriin. Kirja on koostettu ja taitettu hyvin. Valokuva-antiakin on mukana. Joskus veteraanit intoutuvat semmoisiinkin taistelukuvauksiin ja kertomuksiin, joita ei yleensä kotioloissa kuultu. Isäni piti sota-ajan kauhut visusti omana tietonaan, mutta kun kylään tuli muita sodan käyneitä ja sotakavereita, aukenivat puhehanat, tietysti kamarin suljettujen ovien takana ja fingerporillisten tehostamana.

Maukosen kirjassa kerrotaan myös ikävistä sattumuksista, kuten kaverin rintaan osuneesta tarkka-ampujan luodista tai harhaluodin osumisesta. Joskus kerrontaan tulee efektiivisiäkin tehoja, kuten kertomuksessa luutnantti Matti Rantasilan haavoittumisesta:

…Tulivat taisteluhautaan. Siinä juoksuhaudassa kaatui ensin venäläinen vääpeli. Taisteluhaudan pohjalla oli räjähtävä ammus, mitä me sanottiin korsupommiksi. Luutnantti otti sen käteensä ja sanoi, että tää on vaarallinen. Kävi heittämään pommia välimaastoon mutta sehän räjähti jo käsissä. Toinen käsi meni irtipoikki.”

Seppo Maukonen on peruskoulunopettaja, joka on kiinnostunut mm. sotakirjallisuudesta. Tämä teos on Maukoselta todella ansiokas tallenne. Kirjassa kerrotaan myös sotilaiden vapaa-ajan harrastuksista, kuten urheilukilpailuista. Kirja kertoo myös lupaavasta runoilijasta Unto Lehtosesta, jonka kohtaloksi tuli kaatuminen taistelukentällä. JR kakkosen kentälle jääneistä sankarivainajista on kirjassa oma osastonsa.

Jouko Varonen

 

 

Juho Karjalainen, Tarja Heilimo, Sodan värit, Leningradin piiritys

Juho Karjalainen, taidegraafikko, Lappeenrannan taidemuseo 23.9. 2017 – 7.1. 2018

Luontokuvaajana opin arvostamaan perspektiiviä, joka Juho Karjalaisella on töissään. Hän kuvaa soutajaa veden pinnan tasolta. Susikuvissa on havaittavissa villin luonnon ihannointia ja joskus minulle tuli jopa mieleen Vladimir Vyssotskin susijahti-aiheinen laulu. Teokset huokuvat talvisen luonnon karua kauneutta ja eläinmaailman ihailua. Karjalainen on kehittänyt oman tapansa syövyttää metallilaattaa. Kuviin tulee joskus itämaisen haiku- runouden yhteydessä tapaamaani tussimaalauksenomaista, runollista esitystapaa.

Pitkä kaari – Tarja Heilimo ja kokoelmat, Lappeenrannan taidemuseo 23.9. 2017 – 7. 1. 2018

Heilimo on lappeenrantalainen puupiirtäjä, joka käyttää kaiverrustekniikkaa puualustalle. Mukana näyttelyssä on Heilimon värikylläistä ja mielikuvitusrikasta ilmaisua. Jotenkin Juho Karjalaisen pelkistyneiden teosten jälkeen tuntuu Heilimon tyyli raikkaan abstraktilta ja voimakasta tunneskaalaa välittävältä. Esittelyvideossa Heilimo juttelee taiteen tekemisestä ja tietysti myös luonnon monimuotoisesta merkityksestä taiteelle. Kahden erityylisen graafikon taiteellinen näkemys antaa oivan kontrastin näyttelyille.

Sodan värit – Värivalokuvia talvi- ja jatkosodasta, Lappeenranta 22.4. – 5.11. 2017

Sota-ajan karut näkymät saavat mukaansa myös nuorten sotilaiden ja naisväen lämmintä tunnelmaa. Olen tottunut näkemään ennenkin tykkejä ja raunioita sekä palavia rakennuksia tämäntyylisissä valokuvakokonaisuuksissa. Omien vanhempien perhealbumit tulivat mieleen ja sotilaiden riehakkaat korsuorkesterit, joissa oli myös miestä väkevämpi mukana. Näyttely oli todella hyvin rakennettu ja pohjana oleva Sodan värit – teos on kuvien suhteen oiva kuvapankki.

Leningradin piiritys, Etelä-Karjalan museo 2.9. – 29.10. 2017

Näyttelystä, joka sisälsi ankeita mustavalkokuvia, jäi mieleen tunnelma, joka oli käsin kosketeltava. Kylmä ja surullinen todellisuus iski tajuntaan, kuin konsanaan piiskatykin ammuksen ujellus. Toisaalta pienikokoisten mustavalkokuvien teho ei ole paras mahdollinen.

Jouko Varonen

Kalle Päätalo, kirjailijan elämä

Kalle Päätalo

Kirjailijan vaiheet

Ritva Ylönen: Kalle Päätalo, kirjailijan elämä, SKS-kustannus 2017

Kalle Päätalo on muodustunut monelle viime vuosisadan loppupuolen miehenpuolelle samaistumiseen sopivaksi henkilöksi. Kalle eli vaikean lapsuuden, kun isä Herkkoa vaivasi mielenvikaisuus. Tukkisavotat ja savottakämpät tulivat tutuiksi. Niillä reissuilla Kallella oli mukana Mika Waltarin kirja, jossa annettiin eväitä kirjailijaksi aikoville. Herkon mielestä kirjalliset puuhat olivat höpöhommia, kuten myös kirjojen lukeminen. Herkko oli kovan työn tekijä, joka kohosi jonkinlaiseksi kympiksi savotoilla ja perheen elanto alkoi järjestyä. Mutta se mustasukkainen vainoharhaisuus, joka jäyti Herkon mieltä, kehittyi mielisairaudeksi.

Ritva Ylönen on päätalonsa lukenut henkilö. Kirjan vaiheet ovat usein kuin Päätalon kirjoista löydettyjä, joskin mukaan on tullut myös kirjallisuudenhistoriallista analyysia. Ylönen mm. tietää, että Päätalo kosti vihamiehilleen, heittämällä heistä kirjoissaan herjaa lipan alta.

No Päätalosta tuli rakennusmestari ja kysytty sellainen. Avioelämä ensimmäisen puolison kanssa kariutui kun Kallella oli tapana myös vierailla muidenkin naisenpuolien, kuin oman vaimon vuoteessa. Mutta kirjailijan kutsumus oli syvällä miehen sydänveressä. Niinpä rinnan ensimmäisten rakennusten kanssa syntyi Ihmisiä telineillä – kirja, jossa Päätalo tapansa mukaan enemmän rakentaa kuin kirjoittaa. Myöhemmin kriitikot, jotka suhtautuivat nuivasti Päätalon proosaan, tuumivat, että ”lopeta Kalle rakentaminen ja ala kirjoittaa”.

Suomen kansa otti Päätalon omakseen. Itse luin Koillismaa- sarjan huolella jo parikymppisenä. Jotenkin tätä kirjailija- elämänkertaa lukiessani palasin Päätalon kirjalliseen tuotantoon ja lienee elämänkerran tekijäkin siitä saanut suuren osan aineistoa analyysiinsa. Mahtuuhan Suomeen päätaloelämänkertoja, mutta täytyy sanoa että mestari-Kalle kirjoitti kyllä itse parhaat elämänkerrat.

Jouko Varonen

 

 

 

Timo Hännikäinen Lihamylly

Kulttuurivaikuttajan mietteitä

Muistelmateos vuosilta 2000 – 2016

Timo Hännikäinen: Lihamylly, Kiuas-kustannus 2017

Timo Hännikäinen tuumii, että yhteiskunta on kuin lihamylly, joka tekee ihmisistä ”yhteiskuntakelpoisia”, siis erilaisia kuin olivat olleet ennen lihamyllyyn joutumistaan. Tällaisella massalla ei ole omia mielipiteitä vaan he ohjautuvat valtavirran mukaan.

Kirja vaikuttaa jutustelulta, jossa on särmää ja tietysti vähän leppoisampaa antia aina Linkolan tapaamisesta muiden kulttuurihenkilöiden anekdoottisiin luonnehdintoihin. Hännikäinen on saanut huutia törkypuheistaan ja samaa linjaa hän jatkaa tässä kirjassa, joka pyrkii myös esittelemään nimeltä henkilöt, joita haukutaan.

Timo Hännikäinen ( s.1979) on suomentaja, kriitikko, esseisti ja runoilija. Hänellä on sanansa sanottavana niin apuraharuletista kuin poliittisista toimittajista. Toisaalta kirjoitukset saavat hivenen vainoharhaisen luonteen, kun puhe kääntyy salaliittoon, joka on perustettu häntä vastaan. Mene ja tiedä, jos Hännikäisen sapekkuus ja yhteiskuntakriittinen suhtautuminen olisi poikinut joissakin piireissä tällaistakin käytöstä.

Hännikäisella on varmaan omat ystävänsä, jotka ahmaisevat hänen tekstinsä välittömästi, kun se on tullut julkisuuteen. Itse tunnistin hänen nimensä ensimmäistä kertaa, kun sain käsiini tämän teoksen. Vihapuheilla ei lopultakaan päästä hyvin pitkälle ja suoranainen herjaus saa aikaan tietysti uutta vihaa, joka voi näkyä ns. yhteiskuntakelpoisten toimittajien suhtautumisessa ja toimenpiteissä noin yleensä ottaen.

Hännikäinen jaksaa hyökätä kulttuurielämän mädännäisyyttä, journalistien omahyväisyyttä, sekä julkisuuden ja politiikan lihamyllyjä vastaan. Hänen mielipiteensä ovat niin palavia, että moni jättää ne peloissaan omaan arvoonsa ja haluaa maltillisempaa lähestymistapaa.

Erottamistaan Savukeidas-kustantamolta hän kommentoi mm. seuraavasti: ”Vaikka pitkän yhteistyön katkeaminen oli minulle aluksi kova isku, tunsin itsekin helpotusta. Vahvat persoonallisuudet kykenevät harvoin liittoutumaan pysyvästi”…

Jotkut ovat taistelijaluonteita. Toiset mukautuvat ”lihamyllyihin” ja heistä ei tule julkista riistaa, vaan veikkoja, joille julkisuus on myönteinen, julkisuus kun tykkää niistä, jotka ulvovat sutena susien mukana, eivätkä herjaa liikaa. ”

Jouko Varonen

 

Luppoisten lukkoseppä

Luppoisten kylässä tapahtuu

Arto Paasilinnan jalanjäljissä

Kalle Isokallio: Luppoisten lukkoseppä, Tammi 2017

Kalle Isokallio ( s. 1948) tunnetaan lukuisista yrityksistään hauskuttaa Suomen kansaa poliitikkojen ja kansakunnan silmäätekevien irvailuilla. Jotenkin tuntuu, että Isokallion kynä ei ole yhtä terävä kuin esim. esikuvallaan Arto Paasilinnalla. Huumori vaikuttaa kuivahkolta kuntapolitiikan ironisoinnilta. Tuota pikaa tietysti myös valtion päättäjät tulevat kuvioihin mukaan. Tämäntapaista rakentelua olen Isokalliolta tavannut ennenkin.

Tarina alkaa siitä, kun Itä-Suomalaisen Luppoisten kylän raitille eksyy outo moottoripyörämies, jolla on ”syvät taskut”. Pian tuo sijoittajaksi osoittautuva mies iskee silmänsä lukkosepän firmaan, jossa olisi oivalliset ainekset hyödyntää kunnan ja valtion rahoja. Niinpä lukkosepän puodista tulee vähitellen mittava yritys, joka tietysti tarvitsee ympärilleen rakennuksia mm. asunnoiksi työntekijöille ja kohtapa firman valtakunnallinen kuuluisuus kiirii päättäjien tietoisuuteen.

Jostakin syystä en jaksa innostua Isokallion ”kyytiin”. Kirjan lukeminen on tietynlkaista pakkopullaa ja kun tietää homman nimen, joka kerrotaan läpeensä jo kirjan esittelyissä, on lukeminen entistäkin työläämpää. Toki Isokalliolla on huumorin lahja, mutta hän ei yllä menneiden kärkihumoristiemme kaartiin. Ehkä siinä on eräs tekijä, joka haittaa, nimittäin luovuuden puute. Lovuutta oli Paasilinnalla, mutta se puuttuu Isokalliolta kokonaan. Kerrotaan, että Isokallio kiertelee moottoripyörällään maaseudulla ja etsii sopivia jutun juuria kirjoihinsa. Mutta oletettavasti nämä jutut eivät kanna kovin pitkälle. Tarvittaisiin synnynnäistä humoristin taitoa.

Niin sanoakseni, vietin iltapäivän Isokallion kirjan parissa ja taiteellinen vaikultelma oli kyllä kuusmiinus. Ehkä joku kiinnostuu televisiojulkkiksen sanailusta. Siitä kertoo jo mittava määrä teoksia, joita on julkaistu. Itse olisin sitä mieltä, että kirjailijan homma on Isokalliolle ajan hukkaa, ex-johtajasta ja eläkejonglööristä kun ei voi vääntää kunnon kirjailijaa väkisinkään.

Jouko Varonen

 

 

Himmee Mikael Gabriel

Himmee

Mikael Gabrielin kiertue

Mikael Gabriel/Janita Autio: Himmee, WSOY 2017

En ollut aikaisemmin kuunnellut Gabrielin lauluja. Pidin häntä jonkinlaisena räp-artistina, joihin mielenkiintoni ei ylety. Tuli sentään selattua tämä kirja ja tietysti siellä oli paljon kuvia pojan ensimmäiseltä kiertueelta. Lienee televisiojulkisuus poikinut paikalle myös paljon yleisöä. No, kuuntelin Riippumatto-biisin. Siinä oli vähän melodian pätkää ja tietysti semmoista epäselvää räp-lyriikkaa, josta ei saa selvää. Videokin oli sekava.

Kirjan kuvia katsellessa totesin, että yleisöä oli kertynyt paljon keikkapaikoille ja nuoret olivat ihan haltioissaan. Yhä ajattelin, että tv-julkisuuden ansiota. Mutta minähän olinkin 60 – 70 -lukua diggaava kalkkis.

Kirjan tekstiosuus on niukanlainen. Päätin kuitenkin tutustua siihen ja löysin jonkinlaista henkilökuvaa artistista, jolla on oma ”suojelusenkeli” keikoilla.

Joskus vanhemmat kysyy multa välillä, jaksaisinko tehdä pienen videotervehdyksen niiden lapselle. Heidän lapsillaan voi olla vaikeaa tai ei ole motivaatiota koulunkäyntiin tai on muuten hankalaa. Vanhemmat toivovat, että osaisin sanoa jotain, mikä auttaisi. Suostun aina, sillä eihän se multa vaadi muuta kuin että otan puhelimen ja painan record – nappia. Sitten sanon jotain, minkä ajattelen voivan tsempata ja auttaa.”

Lienee pojan oma elämäntarinakin melkoisen värikäs ja tietysti siitä riittäisi aineksia muuhunkin kuin valokuvakirjaan. Vähitellen kuitenkin sympatiani siirtyivät artistin puolella ja huomasin, että hän saattaa olla ihan lahjakas yksilö.

Toivon kirjalle menestystä, koska nuoriso elää usein elämäänsä näiden sekavasanaisten artistien kautta ja keikalla käyminen on jollekin enemmän kuin taivas. Niin vähästä lapsen mieli hyvittyy. Mutta ilmiönä tällainen artisti tuskin elää kauan, vaan unohtuu mediajulkisuuden hiivuttua. Sellainen artisti on vain vaihe nuoruuden kasvukivuista pääsemiseen. Jos pääsee hipaisemaan idoliaan hihasta tai peräti selfieen hänen kanssaan, voi se nuorelle olla vuoren korkuinen elämys, jonka avulla voittaa vaikeutensa.

Jouko Varonen

 

Haruki Murakami Rajasta etelään, auringosta länteen

Murakamin romaani

Kaunis ja koskettava kirja

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen, Tammi 2017

Luin Murakamin uuden kirjan keskeytyksettä. Aloitin illalla ja lopetin aamuseitsemältä. Kirja pitää lukijan otteessaan. Sellaisesta pidän. Nuorukainen kokee kouluaikojen ihastuksen tyttöön, joka on vähän invalidi, mutta kietoo pojan otteeseensa selittämättömällä tavalla. Tulee uusi rakkaus, mutta tyttö on pidättyväinen eikä ala seksikokeiluihin. Niinpä nuori mies ihastuu tytön serkkuun ja lempi leiskuu. Mutta pidättyväisempi tyttö saa tästä tempusta ikuisen vamman. Hänestä tulee tunneinvalidi.

Myöhemmin on vuorossa ison johtajan tyttö ja johtaja rahoittaa miehen ravintolabisneksen. Tulee kaksi lastakin. Mutta iso johtaja ei olisi johtaja, jos ei kietoisi miestä myös kovan bisnesmaailman kuvioihin.

Kesken onnellisen avioelämän ilmestyy ravintolaan nainen johon mies oli rakastunut nuorena koululaisena. Ja tietysti tämä ikuinen rakkaus leimahtaa liekkiin.

Luin kirjaa intohimolla ja palolla. Murakami osaa kuvata henkilöitään hienovireisesti ja kauniisti. Nyt on mukana myös eroottista ainesta, mutta vain siinä määrin kuin se palvelee kirjan rakennetta.

Hyvä kirja Murakamilta. Verrattavissa vaikka taannoiseen Murakamin filmattuunkin kirjaan Norwegian Wood. Minulle kirja oli ainutkertainen lukukokemus, jopa opettava, mitä tulee naisten sielunelämään. Murakami olisi vihdoin ansainnut Nobel-palkinnon.

Jouko Varonen

 

Miten lauluni syntyvät?

Puurtamista ja hurmosta

Lauluntekijöiden puheenvuoro

Miten lauluni syntyvät?, toim. Eetu Kauppinen, SKS-kustannus 2017

Luin ensimmäiseksi Jouni Hynysen, entisen musiikkioppilaani selostuksen laulujensa ”lunnaista” aina lapsuuden bändikokeiluista, ja isän soittoharrastuksista, vakavammin otettavaan kutsumukseen lauluntekijäksi. Tapasin Jounin taannoin ja hän muisti musiikkiopensa. Kysäisin, että miten menee. Johon Jouni tapansa mukaan sarkastisesti: – En ole vielä ryypännyt itseäni hengiltä.

Jounilla, kuten monella muulla laulajalla ja lauluntekijällä on tietysti kokemuksia rankoista keikkarundeista. Hänellä oli onni saada yhtyeeseensä mm. Miitri Aaltonen ( hänkin entinen oppilaani) jonka kanssa moni biisi on loksahtanut kohdilleen.

Jouni sanoo vaatimattomasti, että hänellä ei ole paljon teoriatietoa musiikista, ja joskus sävellajit vaihtelevat vallattomasti. Johon Miitri, että sulla on hyvä tapa pitää kiinni C-duurista ja A-mollista. Johon Jouni, että ne ovat kauniita sävellajeja. Tottapa lienee, että vanhoista staroista esim. Reino Helismaa ja Tapio Rautavaara saavat kiittää A-mollia monista menestyslauluistaan.

Jouni Hynysestä siirryin lukemaan Iisan tilitystä, jossa hän kertoo myös siitä, miten artistin ja biisinikkrin työ yhdistetään perheenäidin rooliin. Iisa tuumii, että jos laulun tekijä saa sanoitukseen jotain ainutkertaista omasta arvo- ja kokemusmaailmastaan, saattaa laulusta tulla menestys.

Toki lueskelin kirjaa monipuolisesti ja yleisenä piirteenä näytti olevan, että laulaja-lauluntekijän työ on nykyisin tiimityötä, jossa ns. ”raakileen” kimppuun käydään yhdessä ja parin päivän session tuloksena saattaa olla kaksi kelpo laulua.

Upea kirja. Toivoskelen sarjaan jatkoa.

Jouko Varonen