Joukon Taideblogi

Kaiken kansan reteriikki

Että naisten pikkuhousut koronamaskina

Ilkka Sysimetsä/Tommi Pietarinen: Harva meistä on Frederik, Otava Kustannus 2020

Olin kerran Frederikin konsertissa, oluenhuuruisessa festariteltassa, siis tietysti Lappeenrannan satamassa, siellä missä tavattiin pitää humppafestareita, kunnes tiukkapierut kaatoivat koko lystin. Pappi Matti J. Kuronenkin sanoi menevänsä kauas saareen, ettei kumu kuulu.

No, konserttihan alkoi silleen, että Reetulle ei annettu kouraan päämikkiä, johon solistilla on tapana laulaa. Kohtapa alkoi härdelli joka kesti jonkin aikaa. Taisipa kunkulta päästä joku v..ttu ja saa…a jos huulten liikkeitä oikein luin. Kas kun hänellä oli se surkea kapula kädessä, joka ei toistanut ääntä.

Lopulta pääsi kaiken kansan laulajakunkku laskettelemaan sielun kyllyydeltä ja sieltä tulivat Titanikit, Rasputiinit sun muut eturivinkin tyttöjen ja rouvien iloksi. Ihan heiltä kostuivat – siis silmänurkat, kun reteriikki oikein uhosi. No kateelliset miehet tuumivat, että sillä on varmaan broileri housussa ei helevetti muuten…

Tämä kirja kertoilee rennosti ja anekdoottirikkaasti iskelmätähden tapaamista kollegoista ja tietysti paljosta muusta. Eihän sitä reetuksi muuten pääsisi ellei puuhastelisi suvereenisti naismaailmassa:

…”Tapio Rautavaara oli sammunut etupenkille ja kussut housuihinsa. Paikalle oli kertynyt 1500 ihmistä, ja jos joutuisin perumaan juhannuskeikan, menisin vararikkoon ja minut hirtettäisiin kulkusistani lähimpään Lapin mäntyyn. …

Tapsan havahduttua tönimiseen sanoin, että mene tuonne bussin takaosan sänkyyn nukkumaan pääsi selväksi, keikka on kolmen tunnin kuluttua. – Mestari istuu tässä, mörisi Tapsa ja jatkoi kuorsaamista. … Otin roudarilta pitkän roikan ja kaivoin kassistani hiustenkuivaajan…nukuin tuohon aikaan rullat päässä joka yö. Aloin föönata Tapsan housuja tämän vedellessä sikeitä”…

Reipasta verbalistiikkaa harrastaa Reetu. Olisikohan peräti oikeusjuttuja tulossa kirjan tiimoilta. Lukevalla kansalla iloa piisaa satavarmasti. Miehän tykkäsin Reetun jutustelusta. Saapahan Tiinan kahvion ukkoringissä jotakin ilmoille heitettävää, ennen santsikahvin santsikahvin santsikahvia. Täytyyhän noissa porinoissa olla ainakin 10% totuuden siementä, jos nyt eivät ole tosia 110 – prosenttisesti.

Mistä näitä julkkiksia tietää. Hervottomia olevatten joskus. Mutta jörökki Suomen kansa tarvii tämmöisiä vekkuleita, että saa naureksia angstejaan huis helevettiin ainakin hetkeksi.

Halavattu.

Että tyttöjen pikkuhousut koronamaskina.

Tietysti vielä pesemättömät. Herrajumala näitä pahennuksen aikoja.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Kotikissasta kuninkaallisiin

Mainio kuvakirja lapsille ja muille

Nisäkkäät, Kissaeläimet, Lector Kustannus Oy, 2021

On se himputin hieno asia, kun tämmöisiä laadukkaita tietoteoksia julkaistaan lapsille. Ihan tässä kriitikkopappakin tuntee olevansa kuin konsanaan Afrikan safarilla.

Muistan opettaja-ajoiltani ( olin myös koulukirjastonhoitaja) miten lapset lukivat tai katselivat tämäntyyliset hiirenkorville.

Heillä oli tapana sanoa kun selasivat eläinkirjaa:

– Mie oisin tuo.

– Ja mie haluisin olla tuo.

Tämän kirjan tekstityskin on asiantuntevaa, puhumattakaan laadukkaasta kuvituksesta. Tietoiskujakin riittää, kuten:

Putoaako kissa aina jaloilleen. Kissan tassut. Ilves on ainoa Suomen luonnonvarainen kissaeläin. Jaguaari symbolina.

Hui kauhistus, enpä arvannutkaan mikä määrä kissaeläimiä mahtuu tähän teokseen. Kissaeläimillä kun sattuu olemaan useita eri sukuja ja lajeja ja kirja pyrkii kattavaan esitykseen näiden kaikkien suhteen.

Aikanaan kuvasin Ranuan eläinpuistossa emon vierottamaa ja lemmikiksi kesyyntynyttä Väinö-ilvestä. Tein jutunkin Väinöstä Yhtyneille Kuvalehdille. Myöhemmin kesy Väinö otettiin elokuvan sankariksi, jossa hänen ystävänsä, nuori poika ( Konsta Hietanen ) pelasti poloisen pahiksilta.

Itse tein joskus nuortenkirjan Tappajailves, jonka päähenkilö oli ilves ja kirjan näkökulma ilveksille positiivinen. Etelä – Amerikkalainen Virgilio Concalves löytyi taiturimaiseksi kuvittajaksi.

Mutta asiaan. Laatuteosta en kehu turhaan. Se on sekä tiedottava, että visuaalisena kokemuksena erinomainen. Jo luulisi kelpaavan nirsoimmankin lapsen luettavaksi.

Voi hyvänen aika ja kertakaikkiaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Parvela kietaisi Korona-ajasta

Koulussa tapahtuu hemmetin paljon

Timo Parvela / Anni Nykänen: Etäkaverit etäkoulussa, Tammi Kustannus

Turhaapa sitä nykyaikana odottelee lastenkirjojen kuvittajiksi semmoisia taitureita kuin Martta Wendelin, Maija Karma, Tove Jansson, tai vaikkapa iki-ihana Rudolf Koivu. Nyt halutaan särkeä idyllejä ja kuvitus on aikamoista sekasotkua.

Mutta nykylapsiinhan semmoinen uppoaa kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin. Nykyperheiden elämä on hektistä ja lastenkirjojen huumorin pitää myötäillä aikaansa. Ennenvanhaan oli vielä maalaisidyllejä ja edellisten klassikoiden oli helppo saada kuviin luontoharmoniaa tai perheidylliä.

Parvela on sukeltanut Korona-aikaan ja jopa lasten ahdistuksiin tämän pahan peikon uhatessa. Siksi huumorikin on osaltaan ahdistunutta palapeliä. Mutta kyllä lapsilla huumorin kipinä säilyy näissäkin olosuhteissa ja kirjasta tulee semmoisen vapauttavan huumorin tuoma stressihoito.

Tietysti kirjasta valtaosan haukkaa nykyisen televioviihteen mukailu. On monenmoista kisaa joissa osa putoaa ja osa jää loppuhuipentumaan asti kamppailemaan. Ennen vanhaan luin Turvallisia pertsoja ja kiluja, nuorten toivekirjastoja, sulkasarjaa ja vilahtipa koulukirjastosta kassiin melkoisen jännitteinen Välskärin kertomuksia, kun johtajaopettaja tuumi meille kymmenen korvissa oleville, että sitä kirjaa ei kannata lukea jos on heikkohermoinen.

Niin, että mitä. Parvela on takuuvarma nykyajan lasten tuntemusten tulkki. Ja itseasiassa on tosi hieno asia, että suosikkikirjailijat stimuloivat lapsia kirjojen pariin. Kirjastonhoitaja tuumi minulle, että vanhat juonikirjat eivät kovinkaan paljon lapsia kiinnosta, klassikotkin jäävät hyllyyn pölyttymään. Tarvitaan hektistä viihdettä ja nokkelaa huumoria.

Aina varma keino on naureksia auktoriteeteille ja opettajat ovat kautta aikan olleet tämmöiseen sopivia kohteita.

Että lukekaa kirjoja lapset. Se on tärkeää.

Jukuravita.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Kaj Kunnas jututtaa

Elämän kolhimista parempiosaisiin

Kaj Kunnas, Paavo Nurmi: Kohtaaminen, Mistake Media Kustannus

Kaj Kunnas tunnetaan miehenä, josta on kahdenlaisia mielipiteitä. Joku vierastaa hänen tyyliään, joku löytää ihmisen, jota sairaudet ja vaikeudet ovat kolhineet. Kunnaksella on hymy herkässä. Hänen onnistuu syväluodata kirjojensa lyhyissä haastatteluissa niin Mika Myllylän tytärtä, Tarja Halosta, Michael Monroeta, Arvi Lindiä, kuin monia muita.

Yhteinen sävel tässä persoonallisesti mustavalkokuvin kuvitetussa teoksessa on ihmisen sisimmän löytäminen. Niinpä hiihtosuuruuden tytär mainitsee, että Mika Myllylän kaikilla lapsilla on käsivarteensa tatuoituna isän nimikirjoitus ja vaikka isällä oli vaikeita vaiheita, joista perhe sai kärsiä, on rakastavan isän rooli tärkein.

Iivo Niskasen haastattelu on ajalta ennen sitä kuuluisaa olympialaista kultamitalia viidenkympin vapaalla. Lukija huomaa, että tällainen voitto ei ole hetken hurmaa, vaan vaatii vuosikausien henkisen valmentautumisen. Treeneissä ei saa fuskata. Se on urheilijan jokapäiväinen koetinkivi. Satoi tai paistoi, treenit on tehtävä itselleen rehellisesti.

Michael Monroe tuumii, että maailmankuulun yhtyeen taival päättyi rumpalin kuolemaan. Tehtiin yhteinen päätös että ”hanoi” menee rumpali Razzlen mukana hautaan. Olisi ollut falskia, jos olisi pikapikaa valittu uusi jäsen entisen korvaajaksi. Porukka oli hitsautunut lujasti yhteen.

Tarja Halonen tilittää mm.:

…” Minua on kutsuttu mm. kommunistiksi, huoraksi, lesboksi, rumaksi, vanhaksi, lihavaksi ja ateistiksi. Osa niistä pitää paikkansa, osa ei.”…

Kirjassa on se jokin, joka saa ihmiset purkamaan sisintään. Ehkä se on Kunnaksen persoona ja kyky valita sanansa. Luin mielelläni. Opiksi myös omaan elämääni. 

Excellent Kaj

Kertakaikkiaan

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Anna-Leena Härkönen ilottelee

Pakinoita elämän ilmiöistä

Anna-Leena Härkönen: Olis niin kiva ja muita kirjoituksia, Otava Kustannus 2021

…”Ehkä koskettavin kuulemani kommentti Louhimiehen elokuvasta ( Tuntematon sotilas kirj.huom.) oli se, kun ystäväni sanoi: -Nyt mä pystyn antamaan mun isälle anteeksi. Isä oli sodassa traumatisoitunut veteraani, joka sai hulluuskohtauksia, kivitti lapsiaan ja paiskoi heitä pitkin seiniä.”…

Minun isä tuumi Laineen/Linnan – versiosta, kun tuli seurantalolta sitä katsomasta, että  ei se tuommoista ollut. Eivät sotilaat olleet mitään pellejä. Itse katsoin samaisen kuvan pimennysverhon halkeamasta, kun käännyttivät ovelta poika-ressun.

Mutta mitäpä noista. Asiaan, sanoo alter egoni. Härkönen kirjoittelee kevyehkösti ja asiaan kuuluvalla sarkasmilla mm. älypuhelimista, sukututkimuksen kiemuroista, iskurepliikeistä, seniorialennuksista, jne…

Ihan nämä tekstit ovat älyllistä luettavaa samaan tapaan kuin lipparipullo baarissa entisille tytöille juovuttavaksi juomaksi. Kikattelivat neitokaiset vaikka oma pullo oli vasta puolillaan.

Olen aina arvostanut Härköstä kulttikirja-Häräntappoaseesta lähtien. Homma on tietysti muuttanut muotoaan ja Härkösesta tullut valtakunnan kysytyimpiä tekstintekijöitä niin telkussa kuin teatterissa ym. . Tämä on toisaalta laskenut kirjailijan painoarvoa ja tekstin laatua.

Mutta vielä sieltä pilkistelee se itseironinenkin Anna-Leena, joka kietaisee tämmöisen kriitikonjörökin mukaansa ja kukaties pelastaa päivän, niinkuin sopivan realistinen tai luova lenkkituttu, jonka kanssa jäädään suusta kiinni ja nauraa käkätellään.

Että mitä. Taannoin sanoi tv-projekteihin eksynyt kirjailija Heikki Hietamies, että semmoiset vaativat niin paljon viilailua ja aikaa, että eipä enää jää aikaa kirjojen tekoon. No, hyvinhän niistä tv-jutuista Heikille ja Evelle makseltiin, mutta eipä ole enää lupaavalta Eveltäkään näkynyt mitään noteerattavaa kovien kansien välissä.

Että halleluja ja hellät tunteet.

Naureksitaan, se auttaa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Pahis-miehiä ja voimanaisia

Rautalilja on todenmakuinen

Kaari Utrio: Rautalilja, Tammi Kustannus 2021 (Oy Amanita 1979)

Kaari Utriolla on vahvat perinteet historiatietämyksessä. Niinpä hän luki muistaakseni jo 7-vuotiaana mahtiopuksen Jokamiehen maailmanhistoria, ja tietysti kannesta kanteen. Lahjakkuus siis jo lapsesta asti. Kun Utrio alkoi tehdä kirjoja, jotka liikkuivat lähempänä tai kauempana historiassa, niin aina hän muisti ottaa naisasian esille. No yleensähän entisinä aikoina vaimo eli perheessä nyrkin ja hellan välissä, joten parantamisen varaa oli ja on vieläkin.

Rautaliljassa on tietysti hyvä-paha – akseli selkeästi esillä ja romanttinenkin juonikehitelmä. Siitäpä sitä saa jo lukemista varsinkin naisenpuolille.

Itse kirjoittelin kolmattakymmentä kaupallista kirjaa lapsille ja nuorille. Eipä heitäkään kiinnostanut pelkkä lällyily. Kun kustantaja ehdotti tyttöjen hevoskirjan tekemistä, tulin kysäisseeksi, että miten niitä semmoisia tehdään. Sanoa napsautti toimittaja, että Jouko-hyvä, tarvitaan komea tallipoika, pahis ja hevoskilpailu. Tästäpä rungosta tuli kehiteltyä muutama opus Jenna-sarjaan. Ainakin sopimusrahat tulivat tilille ja taisi tulla rojalteja myynnistäkin 50% verolla koulunjohtajalle.

Nykyisinhän hyvä-paha teemoitus on mennyt jo vähän paranoidiseksi. Pitää olla vaikka avaruudesta maahan potaltavia alieneita joiden laaserase niittää kansaa pahemmin kuin isäukon viikate heinää ennen maalla.

Tämän Rautaliljan etuna on, että Utriolla on kyky käyttää historiallista tietouttaan ja orientoitumistaan tarinan miljöisiin, ihmisiin ja rakenteisiin. Eivätkä ihmiset ole stereotypioita. Historiatietoutta on kirjailijalle tullut jo lapsuudesta asti, koska vanhempien kirjahylly pullisteli myös tämän alan kirjoja, kun kustannusväkeä olivat. Kirjallisuutta pidettiin arvossa myös lapsinäkökulmasta.

Ruukilla elellään ja uusi ruukin isäntä itaran vaimonsa kanssa aikoo laittaa koko kylän ahdinkoon suunnitelmineen. On niin kova patu, että kirkkoherraakin kylmä rinki kouraisee. Mutta on kirjassa myös se lämmittävä rakkauden säie kaiken pahuuden keskellä.

Teosta suosittelen myös nuorille, jotka nykyisin harrastavat paljon rankempia juttuja ja ahdistuvat niistä sekoileviksi sohvaperunoiksi. Ah aikoja entisiä, kun kirjastonhoitaja laittoi uusia Sulka-sarjan intiaanikirjoja tiskin alle Joukoa varten ja johtajaopettajan pitämässä koulukirjastossa oli jono Topeliuksen Välskärin kertomuksilla, joka kertoi Kustaa II Adolfin ajan taisteluista.

Taas lipsuin ohi aiheen. Mutta ainakin piti sanomani, että Utrion historialliset ovat arvokasta lukemista ja saavuttaneet aikojen olossa kulttikirjojen aseman mm. naisväen keskuudessa. Rautaliljakin on yksi niistä parhaista.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Menestyskirjan aineksia

Huumoria pitää olla ja särmää

Beth O´Leary: Vaihtokauppa, WSOY Kustannus 2021

Beth O´Leary opiskeli englannin kieltä ja kirjallisuutta yliopistossa ja työskenteli lastenkirjallisuuden parissa kustantamossa.

” Kimppakämppä” – romaani ilmestyi vuonna 2020 ja tämä ”Vaihtokauppa” sitten heti vuotta myöhemmin, kun esikoisromaania myytiin peräti kymmeniin maihin. Lukeva yleisö äänesti lompakoillaan ja arvostetut kriitikotkin sulivat hymyihin ja puoltolauseisiin.

No tässähän on kaksi persoonaa ylitse muiden, isoäiti, joka tarvitsee deittiprofiilin, kun elämäntoveri Wade-vaari muutti  enkelinpullukoitten pariin ja jätti mummin yksikseen. Toisaalta suruja isoäidillä riitti, sillä lähisuvusta karsittiin toinenkin yläkertaan. Mutta mummi päätti vaihtaa kumikengät tanssikenkiin ja antoi työssään henkisesti uupuneen Leenan paiskia kumpparihommia kylätalkoissa.

79-vuotiaalle Eileenille alkaa sadella kliseisia viestejä ja niiden joukosta isoäiti ei oikein löydä timentteja:

Vanha maalaispoika: Kuinka voit tänään, Eileen? Aika hiljainen päivä täällä. Ei tapahdu mitään kovin erityistä.

Arnold1234: Anteeksi Eileen. Halusin vain katsoa, saisinko sivultasi joitakin ideoita, mitä sanoa omallani. En ole kovin hyvä tämäntyyppisissä asioissa.

Kyllähän O´Learyn proosa sisältää arkista analyysia, mitä tulee tavallisten ihmisten elämään ja kokemuksiin. O´Leary on näemmä iskenyt kultasuoneen lukuromaanillaan, joka ei ole liian raskas tai imelä. Aina pitää muistaa se, minkä O´ Leary osaa, analyysi ja huumorimieli sekoitettuna arjen humoristiseen ja viiltäväänkin keitokseen.

Suurin osa ihmisistä kun on semmoisia, jotka eivät pysty kehittämään omasta mielikuvituksestaan muuta tekemistä kuin katsoa vanhoja ”Frendejä” tai ”Kauniita ja rohkeita” tallenteina kymmenettä kertaa.

O´Leary sentään antaa vähän ajateltavaa niin, että hyytynyt pieni aivokone alkaa raksuttaa ja mieleen pyrkii vaikka samaistumiseen sopivaa kamaa. Että niinkö ne muutkin. En siis olekaan yksin.

Pirteä ja tarvittava uutuusteos tämä on.

Kertakaikkiaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Paranoiaa kerrostalossa

Todenmakuisia painajaistehoja

Marko Hautala: Pimeän arkkitehti, Tammi Kustannus 2020

Monihan se on jo odottanut Hautalalta uutta kauhukirjaa. Ja toden totta, kun lueksin teosta pikkutunneilla, tulivat mieleeni ajat kun olin tornitaloasuja ja miksei nämä rivariajatkin. Tyyppejä riittää molemmissa vaikka trilogiaksi asti.

Kauhukeisari Hautala siis satsaa tällä kertaa monia lukijoita läheltä liippaaviin mietteisiin ja kokemuksiin. Kokijana on kerrostaloon muuttanut henkilö, joka alkaa kaikesta päättäen kuulla miten yläkerrasta tulevät ”jöötit” huristavat vessan seinän takana kohti määränpäitään. Kun itse asuin kerrostalossa, niin olin jo tunnistavinani kenen ”annos” milloinkin hurahti äänekkäästi ohi viemäriputkessa. Lieneekö edellinen asuja kyllästynyt siihen, kun antoi asunnon sopuhinnalla.

Kohtapa itsekin tein pienen pintaremontin ja annoin vahingon kiertää.

No, mutta asiaan. Nykyisinä aikoina moni asuu yksin, varsinkin semmoiset henkisesti herkät nuoret, niinkuin tässä kirjassa. Usein he juuttuvat sohvalle, tai elävät enemmän tai vähemmän koukuttavissa elokuva-tietokonemaailmoissa. Pianpa ne muuttuvat heille todellisuudeksi ja that´s it. Taas on yksi vilkasmielikuvituksinen kusipää odottamassa hoitopaikkaa alieniensa kanssa. Ja heitä riittää.

Hyvin Hautala kirjoittaa, vaikka karrikointi tietysti ampuu yli, niinkuin on tarkoituskin. Muutenhan lukijoita ei takuuvarmalle kauhunikkarille löytyisi. Maalaisjärjellä sanottuna poika siis hurahtaa yksinäisyydessä hulluksi. Niinhän se kävi Nicholsonillekin siinä klassikkoleffassa Shining, joka oli elokuvaksi tosi tömäkkää tavaraa.

Varmaankin tämäntyyliselle kirjalle löytyy kohderyhmää. Näitä tarinoita nimittäin on monia ja kokijoita satojatuhansia.

…”Katsoessaan kuvajaistaan makuuhuoneen peilissä Joni ymmärsi, että hän oli kokenut parempiakin aikoja. Parempia ja rauhallisempia. Hiukset olivat rasvaiset ja pinttynyt hiki tuntui iholla kuin suojakalvo. Hän ei ollut käynyt suihkussa sen jälkeen, kun kylpyhuoneen seinästä oli pudonnut laatta.”…

Että pärjäilkää yksinäiset. Käykää vaikka lenkillä. Paranoia saattaa iskeä yksinäiseen sohvaperunaan.

Halavattu, en paremmin sano.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Sinnikäs Märta Tikkanen

Hän oli muutakin kuin nero-Henrikin puoliso

Johanna Holmström: Märta Tikkanen, Tyttö, joka halusi juosta vetten päällä, Tammi Kustannus, 2020

Heti muistuu mieleen pari naiskirjalijaa, joilla oli apinana selässä” se kuuluisa taiteilijasuuruus. Märtalla oli Henrik, Saarikosken Tuula-Liinalla kaiken kansan ”Pena”. Molemmat olivat ottimiehiä ja elivät voimallisesti taiteelleen, kehittelivät jopa julkisuuspersoonan, joka oli erilainen kuin se aviopuolison arkiminä.

No onhan näitä ”lurjuksia” joka lähtöön. Lauri Viita toki sairasti psyykkistä vaivaa, joten Aira Meriluodon vaikeudet olivat erilaisia. No tee siinä sitten, vaimo rukka, omaa kirjailijanuraa. Kaikki tuumivat vain, että miehensä nimellä yrittelee feministisiä paljastuskirjoja. Hymähtelevät moiselle tyypille.

Märtan kirjasta ”Miestä ei voi raiskata” toki tehtiin elokuvakin. Tuula-Liina kohosi Suomen kirjailijaliiton pomoksi. Sen verran olen kuitenkin sovinisti, että ovat jääneet märtat ja tuula-liinat melkoisen vähälle lukemiselle. Se sijaan Penan kirjat kuluivat hiirenkorville käsissäni. Sama se oli Henrik Tikkasen suhteen. Varsinkin viimemainitun kadunnimikirjat ja Penan joka sana olivat aarteita.

No mutta asiaan. Tällainen kirja Märta Tikkasesta on paikallaan ja on tietysti asiallinen ja kirjailijaa arvostava:

” Kirjanteon aikana Märta on monta kertaa toistanut asian, joka minun on ollut vaikea hyväksyä. Hänellä on tapana sanoa, että olivathan Henrik ja muut miehet hänen lähipiirissään hirveän raskaita ja hankalia ihmisiä, melkein sietämättömiä, mutta ei siinä muutakaan voinut kuin rakastaa heitä ja hyväksyä heidän hankaluutensa. Ikään kuin elämä ilman miestä olisi mahdoton ajatus.”…

Tuli tuossa mieleen, että pitäisi lukea Aila Meriluodon runot, erityisesti Lasimaalaus, siis uudestaan. Ailaa kyllä arvostin kun hän, rehtorin tyttö ja varhaiskypsä taiteilija, oli aikansa tähti, nuori ja ihana, itsenäinen runotyttö, taiteilija isolla T:llä, jota sairas nero, Viita dominoi parisuhteessa aika törkeästi. Niinhän se taisi olla Penalla ja Henrikilläkin tapana. Lienee toisaalta suomalaisen miehen ja naisen peruskuvio.

Et siltappaa. Saateri.

 

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Persutko kuriin

Perinteiset puolueet kriisissä

Pär Stenbäck: Demokratia on pelastettava, Docendo kustannus

Näyttääpä siltä, että kansa äänestää kerta toisensa jälkeen jaloillaan. Turha siinä on naputtaa, kun populisteiksi syytetyt perussuomalaiset jyräävät. Ei näy sekään onnistuvan, että em. puolueen puheenjohtajalla on huono pärstäkerroin perinteisten puolueiden joukossa ja paalupaikalla porskuttava puolue, eli kansan syvien rivien ääni vaimennetaan, jopa valtion korkeimman johdon avulla.

No, tätä ei tietysti saanut lukea kirjasta, jota aamutunneilla silmäilin. Pär Stenbäck käyttää kultivoitunutta kieltä, eikä ala erityisesti syyttelemään ketään demokratian, eli perinteisten valtapuolueiden hupsahtamisesta persuille 100 – 0. Eihän siinä pelipaidan repiminen auta. Pitää keksiä semmoisia asioita kuin terrorismi, maahanmuutto, puheenjohtajan ikivanhat rohkeat kannanotot. Vaalien aikaan tietyn puolueen väkeä ja puheenjohtajaa jo lyödään mediassa kuin ns. vierasta sikaa, kun kansan ääni, jota olisi kuultava demokratiassa, ei satu kiinnostamaan entisiä valtapuolueita. On parempi ohittaa kansan kanta vähin äänin, eli junailla homma perinteiseen kuosiin.

Lieneeköhän tämmöinen toimintakaan, varsinkin kun on niin räikeää kuin tohtori Halla-Ahon ja hänen puolueensa hyljeksimisessä, sitä oikeata demokratiaa. Tavallinen tallaaja kun ajattelee demokratiasta jotain semmoista, että siinä kuunnellaan kunkin maan kansalaisten valtaosan mielipidettä.

Stenbäck on ollut politiikassa näkyvillä paikoilla. Hän kyllä taitaa poliittisen pelin. Tosiasiassa, kirjan glow on kuitenkin se sama kuin muuallakin näyttää olevan. Vaiennetaanpa kansan ääni, mieluummin poliittisella pelillä, joskus jopa melkoisen härskillä, että saadaan taas entiset nautintaoikeudet tutuille porukoille.

…”Monet hyvin vakiintuneet puolueet oikealta, vasemmalta ja keskeltä olivat alkuun neuvottomia sen suhteen, mitä tehdä, kun äänestäjät kaikkosivat uusien protestipuolueiden kannattajiksi”…

No eipä taideta kansaa saada ”kuriin” Suomessakaan, vaikka tehtäisiin miten kiivasta mediasotaa toisinajattelijoita kohtaan.

Ajat ovat muuttuneet. Muutkin haluavat rahavirtoja kuin perinteiset rohmut, niin sanoakseni. Kirjaa lueskelin ja huomasin, että kohta jo löytyi esiin persuvihaa. Norsunluutornista laskettelu ei kyllä auta, jos kansa haluaa äänestää rehtien asioiden puolesta eikä hyväksy sitä, että suurin puolue ei saa valtakunnallisissa elimissä mitään päätäntävaltaa.

Olishan siinä vielä se itänaapurin ja monien muiden tie, että ”hiljentää” kylmän viileästi ja vilpillisesti opposition ja sen puheenjohtajan ääni ja samalla kansan mielipide. Spekuloikaahan pojat, jos se siitä onnistuisi.

Että se siitä demokratiasta

Helevata

Jouko Varonen

SARV:n jäsen