Philip Teir: Neitsytpolku, Otava Kustannus 2020

Sonjia, Pauloja, Riittoja, Suveja

Miehen todellisuus on vaikea

Philip Teir: Neitsytpolku, Otava 2020

Miehellä on kuulemma ”se yksi” mielessä joka viides minuutti. Sehän se sanelee sen, että olosuhteet auvoiselle ja siistille perhe-elämälle ovat miehenpuolille melkoisen kimurantteja. Muuttuvia tekijöitä ilmaantuu matkaan lähes joka päivä ja jos ei itse niitä aiheuta niin naiset aiheuttavat. Heillä on kun on ( varsinkin itseensäkyllästyneillä puumilla) tapana tarttua ohuimpaankin korteen. Ja esim. kirjailijoiden ”korsi” on yleensä aika kiinnostava.

No no mutta sovinistiset viisastelut sikseen. Richardhan on kunnon mies ja päättänyt elää auvoisasti Sonjansa kanssa. Kunnes tulee tämä Paula, uusperhe ja sitä rataa. Tulipa mieleen tuosta vanhempaan naiseen ihastumisesta mm. ehkä kaukaa haettu prinssi Charles.

Paulan kanssa tuntuu pasahtavan kunnolla ja mitäs muuta kuin vaimo-ressu syrjään ja sitä rataa.  Käsikirjoituskin on tekeillä ja sehän lisää miehen ”kerrointa” naisväen keskuudessa.

Mietteitä oikein suurelle kustantajalle pääsystä itää. No perhehelvettejä on monenmoisia. Nyt, korona-aikana on monikin joutunut analysoimaan parisuhdettaan. Unohtuu ihan se seikka, minkä vanha kansa puki sananlaskuksi ”suo siellä vetelä täällä”. Teir on kynäniekka joka taitaa kepeähkön parisuhdeanalyysin ja pystyy nostamaan verbaalin ilmaisunsa kansaa kiinnostavaksi keitokseksi.

Lueskelin teosta aamutunneille asti. Monen ”viisauden” olin kyllä jo handlannut omassa elämässäni, mutta Teirin kirjaa kyllä mieluusti lueskelee ihan siinä mielessä, että oppia ikä kaikki ja miten tyhmiä ovatkaan rakastuneet miehenpuolet.

Helvettihän siinä miehelle yleensä tulee eteen, jos ei ole oppinut elämässä edes sitä tosiseikkaa, että miehen on oltava suora ja tunteiden valtaan ei noin yleensä ottaen kannata heittäytyä. Elämässä ratkaisee suoruus, järki ja arkirealismi. Kun aletaan höpöstellä tunteilla, niin sitä saa mitä tilaa.

Lienee pajon omaelämänkerrallista ainesta tässä teoksessa ja sehän se tarjoaa monelle lukijalle itseanalyysin ja samaistumisen paikkaa. Uusperhehelveteistä on monta kirjaa tehty. Tämä on keskitasoa parempi, tosin ikääntyneemmän mielestä jo moneen kertaan aiemmin pureskeltu rakkauskolmio ihmisistä, jotka kerta toisensa jälkeen lyövät päätään seinään. Hyvät teemat eivät kuole koskaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Vieraiden varassa, Matkalla uskomme kansainvälisille juurille, Karas-Sana Oy

Kristinuskon lähteillä

Miten suomalaisten kristillisyys syntyi

Hannu Nyman: Vieraiden varassa, Matkalla uskomme kansainvälisille juurille, Karas-Sana Kustannus

Kyllähän se tiedetään, että suomalaisten jurrikoitten päähän ei kristinusko asettunut ilman väkipakkoa. He kun halusivat kunnioittaa ylijumala ukkoa, mielikkiä, tapiota, ahtia, jne…

Itse asiassa palaan itsekin joskus kansallisille juurillemme ja nimitän Isä Jumalaa usein Yläkerran Ukoksi. En tietä, että vetäiseekö Taivahan Taatto siitä herneen nenuliin vai onko hänellä myös huumorintajua.

No leikit sikseen. Luestekelin tätä Teosta mieluusti ja samalla tosiaan nostalgisoin sitä, että sadoin metrein opettavaisia elämäntarinoita jää ihmisiltä pölyttymään kirjastovarastojen hyllyihin.

Hannu Nyman on ottanut kuitenkin urakan tutustua kristinuskomme juuriin ja tärkeisiin henkilöihin uskonnollisen elämämme taustalla. Sieltä löytyy monta muutakin kuin Piispa Henrik tai Luther ja miksipä ei rikasperinteisen idän uskonnon mahtimiehiä.

Pääsuuntia on kaksi: itä ja länsi. Idän kristillisyys kulkeutui Venäjän, silloisen Novgorodin kautta ja tavoitti aikanaan itäisen Suomen. Lännen kautta tulleen lähetystyön juuret olivat ensin Irlannissa ja Englannissa, myöhemmin Euroopan mantereella, Ranskassa ja Saksassa.”…

No suomalaiset pistivät hanttiin, mikä tuli jo mainittua. Eikä uskon tuojillakaan ollut usein ”puhtaita jauhoja pussissa”. Lalli Turvautui kirveeseen ja kajautti sillä Piispa Henrikin hengiltä Köyliön järven jäällä. Lukuisia murhenäytelmiä nähtiin myös Suomen kamaralla ja verikin virtasi kun Ruotsista lähdettiin tuomaan ”ilosanomaa” väkisin Suomen kamaralle.

Kirjan tarinat tietysti sekoittuivat omiin aivoituksiini, jotka uskonelämän osalta ovat usein kovin alkukantaisia. Jumalan luonto on tärkeä minulle, kuten vanhoille suomalaisille. En nyt sentään kanna karjalan piirakoita uhripuiden juurelle, mutta vaimokin huikkaa metsään päin, kun lähdemme hyvältä ( tai vaikka huonolta) sieni- ja marjapaikalta, että ”kiitos metsä kiitos”. Se tuntuu jotekin kivalta ja luontevalta. Metsä sitten vastaa huminallaan ja linnunlaululla. Lintuja ja eläimiä rakastan. Juttelen niille rauhallisella äänellä ja ne tulevat usein lähelle, esittelevät perheväkeään, lauleskelevat, antautuvat kuvattaviksi korvat hörössä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Lintukansa lennollansa, Ilta kantaa aamun rantaa, Jutun jatko – kurkistatko?, Lector Kustannus 2020

Eläintuntemusta lapsille

Ihania kuvakirjoja

Antti Salo/Aivo Blum: Lintukansa lennollansa, Lectorin eläinloruja, Lector Kustannus 2020

Antti Salo/Aivo Blum: Ilta kantaa aamun rantaa, Lectorin eläinloruja, Lector Kustannus 2020

Antti Salo/Aivo Blum: Jutun jatko – kurkistatko?, Lectorin eläinloruja, Lector Kustannus 2020

– Vesi tulvii, kupliikin! Käki osaa supliikin.

– Järven ilta huudon huikkaa, kuikka kaipaa toista kuikkaa.

– Hanhiakin valkoposkia, siellä levittelee roskia.

– Pilvet niinkuin sammaleet, on taivaanrantaan kohonneet.

Nämä arvokkaat kuvakirjat jakavat lapsille luontotietoutta runsain mitoin. Riimit ovat joskus nokkelia ja humoristisia, vaikka runoratsu joskus horjahtaa kuin konsanaan Elias Lönnrotin jalka, kun Karjalan laulumailla tarjottiin tujua sahtia palkaksi tohtorille rintataudin parantamisesta. Elias kyllä mietti, että rakkauden vaivoja se vain oli.

Kuulun Suomen luonnonkuvaajiin ja pidin kirjan antia erittäin tärkeänä johdatuksena lintu- ja eläintuntemukseen. Kuvat ovat selkeitä ja tarkkoja. Lapsi oppii kirjojen kautta paljon uusia asioita, lähinnä eläintunnistusta. Riimitkin ovat parhaimmillaan ihan nerokkaita ja hauskoja. Huumoria lapsi tarvitsee.

Suomalaisen luontotuntemus on usein erittäin vajavaista. Luontokuvaajana sen tiedän. Kuulee lausahduksia, että mie en tunne linnuista kuin variksen ja harakan, enkä muista niistäkään kumpi on kumpi. Jos mennään peippoon, haahkaan, tai vaikka vähän vaikeampiin, niin sormi menee aikuisillakin suuhun.

Kirjasta siis hyötyy myös aikuinen, kun kuvat ovat huisin tarkkoja ja ammattikuvaajien työtä. Luulisimpa, että kirjan myötä voi monesta lapsesta tulla luonto- tai eläinharrastaja, kukaties löytää ammatin alan puuhista. Jo yksi kaunis ja tarkka kuva voi stimuloida lasta enemmän kuin luulisikaan.

Kirjan taitosta arvosana excellent ++. Upeaa työtä. Värierottelussakaan ei vikaa. Näitä lisää. Lapset riemastuvat tällaisista kuvateoksista.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Paula Noronen, Räkkärimarketin kassa, Tammi Kustannus

Noronen tykittää

Kiviparantajasta keittiöfilisofiaan

Paula Noronen: Tarja Kulho, Räkkärimarketin kassa, Tammi Kustannus 2020

…” Meillä Korson Räkkärimarketissa on sellainen tapa, että jos mokaa niin riittää että korjaa virheensä ja kaikki on hyvin. Pahin moka on ollut se, kun leipäosaston Irjalla putosi autonavaimet sämpylätaikinaan ja ne ehtivät kulkeutua asiakkaan eväsleivässä Kreetalle saakka”…

Tuttu kasvo näkyy Noronen olevan telkusta. Hän esiintyy muistaakseni siinä Hyvät ja huonot uutiset – ohjelmassa, jota jaksan katsoa tasan kolme minsaa. Sitten pitää lähteä jääkaapin kautta kriitikon hommiin, etätyöhön vailla vertaa.

Ironisella huumorilla näyttää kirjailija hoitavan ensimmäisen aikuiskirjansa ja hengästykseen asti tekonokkelalla verbalistiikalla. Toisaalta tulee ikävä pidemmän proosan miestä, Paasilinnan ”Artsia”, joka teki huumorikirjoistaan ihan kunnon pitkää proosaa. Hänkin kyllä lopulta alkoi mennä siitä missä aita on matalin.

Herkullinen aihelma on kyseessä, kun marketin kassan asiakkaaksi tulee mm. kiviparantaja, joka mieluusti hieroisi kivillään” kassatytön jalkoja.

Huulenheitto äityy Norosella joskus aika korniksi, kuten selostus pohjoisen tavasta laittaa kuollut seisomaan pakkaseen hankeen, jossa se jäätyi ”lumiukoksi”. Kas kun ei siellä Lapin perukoilla saanut ruumisautoa tulemaan moneen kuukauteen raukoille rajoille. Olisi ihmisraato alkanut haiskahtaa sisätiloissa multiin laittamista odotellessa.

No tämä kirja on semmoista stressihuumoria, jota saa telkusta katsella, jos on paha olo. Mutta yleensä paha olo äityy vielä pahemmaksi kun huomaa, miten stressaantunut ja pintaliitoinen on ”etelän julkkisten” huumorintaju. Kaipa heillä on niin vaikeaa kotioloissa, ettei lämmölle ole varaa edes hyttysen pissan vertaa.

No, Norosesta voi kehittyä vaikka uusi artopaasilinna, jos vähän jäntevöittää tilkkutäkkityyliään. Yleensä kunnon humoristi naureksii enimmin itselleen. Siinä on jo kansaan menevän kirjan resepti. Lämmintä pitää huumorin olla eikä yltiösarkastista.

Ei ihmispolo jaksa lukea ivan stiletillä tökkimistä kovin kauan.

Otappa Noronen seuraavaan kirjaan sydän mukaan. Käväse myös stressinhoitokurssilla. Taitaa se televisiotyö olla kovinkin uuvuttavaa, kun pitää keksiä toinen toistaan nokkelampia heittoja ja vilkuilla muita, että huomasivatko ne tämän minun ylivertaisen ivan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

Russ Harris: Onnellisuusansa, elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen avulla, Duodecim Kustannus

Tarkkaavainen pitää olla

Mielenkiintoista itsehallintaoppia

Russ Harris: Onnellisuusansa, Elinvoimaa hyväksymisen ja omistautumisen tiellä, suom. Arto Pietiläinen, Duodecim Kustannus

Niin se vain lienee että vanha kansa tietää paljon ihmisen elämänonnestakin. Sananlasku kun sanoo, että jokainen on oman onnensa seppä. No Harris on semmoinen seppä, että tarjoaa paljon muutakin kuin sananlaskuja. Hän tekee ihan perusteellista työtä selvitelläkseen sitä, miten ihmisen pitää suhtautua vaikeuksiin, huoliin, kriiseihin ja elämän tarjoamiin haasteisiin kautta linjan.

Harrisilla on kirjassaan pohjana tämä HOT-systeemi, jossa mm. opitaan pääsemään eroon tuskallisista ajatuksista ja rankasta itsensä arvostelusta. Arjen ajatus- ja tunnepaineille kun on toisaalta annettava tilaa. Jos avaat oven epämiellyttäville tunteille, ne vaivaavat sinua paljon vähemmän. Mitä sitä väkisin puristamaan.

Itse keksin oivan keinon. Nuortenkirjailija kun olen 24 kirjan verran, niin tuli väläyteltyä opuksissani myös mielikuvitusystävää, jonka lapset ovat keksineet pakotieksi ahdistuksista. Joku juttelee tekaistulle kaverilleen negatiivisista tuntemuksista, toisella on hihnassa mielikuvituskoira, jota muut eivät näe. Ne ovat uskollisia ystäviä, eikä niihin pidä aikuisen puuttua. Lähtevät lätkimään, kun ovat hoitaneet lapsipsykiatrin tehtävänsä.

Kun elämäntoverini alkoi muuttua, unohteli ja ahdistui, niin tekaisin meille, mielikuvitusystävän, maalaisnuorukaisen, jonka tehtävänä oli olla aina vaimon – ja minunkin-  puolella elämän kriiseissä.

Tämä kaveri aina kehui ja arvosti vaimoani, puhui kimeällä, ystävällisellä nuoren äänellä ja sai vaimoni ja minut nauraa hekottelemaan. Hän väännättelee paikalle, kun tulee ahdistuksia, nauraa hyrähtelee ja hoitaa homman. Itsellenikin hänellä on monta jippoa, joilla asettaa tunnekuohuni kohdilleen. Käyttelee maalaisjärkeä.  Ja aina huumorimielellä. Naureksimme, keitämme kahvit, lämmitän pakasteesta rähmäpullat. Kilistämme alkoholittomalla Chardonnaylla kristallilasista. Viivähdämme aika kauan peiton alla.

Soittelen ja laulelen, tanssahdamme hitaita, kun on kitarat, pianot, haitarit ja pelit, viisi stereosoitinta, suurista levykokoelmista puhumattakaan. Elämästä on tehtävä elämisen arvoista.

No mutta asiaan. Kirja on mestarin tietopankki itsehallinnasta. Se tarjoaa alan kirjojen tavoin myös harjoituksia ja ”listoja” joita voi toteuttaa omassa elämässä. Mutta aina pitää muistaa wanhan kansan viisaudet. Muista ei ole avuksi tosipaikassa. Tulevat kateellisiksi, kun oma elämä on sitä ja tätä. Jokainen ihminen on oman onnensa seppä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Sankaritarinoita pojille, Into-kustannus

Jari Litmasesta Heikki Hurstiin

Nuoret tarvitsevat esikuvia

Emmi Jäkkö/Aleksis Salusjärvi ( toim.): Sankaritarinoita pojille ( ja kaikille muille), Into Kustannus

Heikki Hurstin isä oli maineikas Veikko Hursti. He auttelivat satojatuhansia pääkaupungin köyhiä ja kodittomia tarjoamalla mm. ruoka-apua. Nykyisin taitaa tämä laupedentyö edetä jo kolmannessa polvessa.

Elias Lönnrot toimi kansanrunouden kerääjänä wanhan Karjalan puolessa. Auttava runoilija hän oli itsekin, kun justeerasi pappojen ja mummujen puheista yhtenäisen esityksen, Kalevalan. Tilkettä piti kässäriin laittaa paljon, että tarina kulki ratevasti.

Arvo Ylppö pelasi skruuvia vapaa-aikoinaan. Hän oli lyhyenläntä ja joviaalintuntuinen mies, joka omisti elämänsä lasten auttamisellle ja hoitamiselle. Hän eleli yli satavuotiaaksi ja nousi ison gurun arvoon kansan keskuudessa. Kaikki halusivat enemmän tai vähemmän sairaat lapsensa Arvon hoitoon, mutta kun taitavaa lekuria vietiin kuin litran mittaa potilaan luota toisen luo. Pelastava enkeli hän oli.

Jorma Uotinen on osaava ja taiteellinen tanssija. Kalle Könkkölä loi uran mm. poliitikkona, vaikka invaliditeetti oli rankka. Aki Kaurismäki tekee ”outoja” elokuvia, joista tykättiin maailmalla ja pystejä joutui mies pokkailemaan filmeistään. Kärytti nikotiinipötköä aina kun tilanne salli. Ei kyllä erityisesti välittänyt suitsuttajista uransa tiimoilta.

Jari Litmanen on suosikkilajin, jalkapallon, taitaja. Antti Tuisku toimi kaupan kassana Lapin perukoilla, mutta sitten alkoi ryysis, kun jätkän kyvyt nuorisoa villitsevänä laulajana huomattiin.

Kyllä nuoret tarvitsevat esikuvia. Monesta kehittyy esikuviensa kautta taitavia jollakin alalla. Ja tämäkin kirja opettaa, että unelmistaan kannattaa pitää kiinni. Niillä on tapana toteutua, kun on peräänantamaton.

Jos etsii esikuvia lähempää, niin oma äiti ja isä kyllä tarjoaisivat myös ainesta. Lapset ja nuoret vain jättävät mieluusti elämäntyönsä heidän vuokseen tehneet usein omaan arvoonsa. Kritiikkiä esittelevät isukille ja äidille. Kas, kun joskus ei ollut pöydässä lempiruokaa ja kotitöitäkin piti paiskia alvariinsa. Himaankaan ei saanut hipoista vetäytyä aamutunneilla ja tupakantuoksuisena.

Mainio kirja tämä teos on. Kuvituksesta superplussat. Nykynuori usein pitkästyy paksuja ”raamattuja” lukiessa, oli millainen helmi ja klassikko tahansa kyseessä. Nuorille tarvitaan ”rukihista” elämänoppia lähes selkolukuisesti, että eivät näivöstele tarjottavaa kirjaa. Liekö heille kunnon lukutaitoa edes opetettu. Semmoisen opin tämän kirjan tekijät ovat hoksanneet.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Miina Mylläkkä on katastrofimagneetti, Art House Kustannus

Onko se Miina-ressukka ADHD

Piristävä lastenkirjauutuus

Joanna Nadin: Miina Mylläkkä on katastrofimagneetti, Art House Kustannus 2020

Kyllä minä muistan, miten rehtori istui parhailla särmähousillaan tuolilla köllöttävään voinappiin. Muistan senkin kun luontoretkellä pojat laittoivat jäniksen papanoita karkkiaskiin ja tarjosivat tietysti sille luokan ainoalle, joka oli jäänyt Jumalalta saaliiseen.

Mutta mitäs noista. Miina Mylläkkä sentään on ymmärtäväinen ja hauska, vaikka aina ei auttaminen osu ihan nappiin. Arveluttavien päähänpistojen sarjaan voisi tietysti laittaa esim. geelikynän työntämisen kaverin nenään kun halutti tietää, että menisikö se aivoihin asti.

Kun matikan läksyt olivat jääneet tekemättä, keksi Miina selittää, että mummi oli kuollut ja piti mennä sen haudalle itkemään. Kokeilipa Miina sitäkin, että montako keksiä voi syödä yhteen syssyyn ennen kuin oksennus tulee. Kaksikymmentäkolme tuli ahdettua ennenkuin refleksi tirahti.

No, asiaan. Aina kannattaa tutustua kirjaan, jossa esiintyy reipas ADHD – tyyppi. Saapa siitä ainakin väriä ja stimulaatiota eteisen nurkassa repussa pölyttyvien koulukirjojen sijaan.

Huumori on tämän kirjan hyvä puoli ja oikeastaan sekin, että Miina, vaikka onkin peppipitkätossutyyppinen koheltaja, osaa olla hyväntahtoinen ja eläinrakas, kun on auttamisen paikka.

Kirjan avuihin kuuluu lukijaystävällisyys, railakka kuvitus, ja iso fontti. Kiireisillä nykylapsilla kun on muutakin tekemistä kuin tutustua kirjaston hyllyillä pölyttyviin kuolemattomiin klassikoihin mallia Sakari Topelius, Lukemisia lapsille.

Itse toimin koulunjohtajan ja vararehtorin puuhan lisäksi koulukirjastonhoitajana. Tuli havaittua, että kirjassa pitää olla railakka kuvitus, kun lapset tietävät sen wanhan viisauden kuvasta ja yli tuhannesta sanasta. Vaakakuppi painottui heillä kuvitettujen kirjojen osastolle. Eläinkirjoja selasivat ja sanailivat vuorotellen:     – Mie oisin tuo.  Kirjastotunnin jälkeen piti kohta olla räpläämässä kännykkää ja satuilemassa joutavia sosiaaliseen mediaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Miehen työ, Metsäkustannus, Lusto – Suomen metsämuseo

Savottamiesten homma

Arvokkaita dokumentteja

Miehen työ, Metsäkustannus – Lusto – Suomen metsämuseo, 2020

Niinhän ne sanovat hyvien kuvadokumenttien tekijät, että paras tapa ottaa erinomaisia ja ”rentoja” otoksia esim. heinänseivästyksestä, on viettää vaikka pari-kolme päivää isäntäväen ja työntekijöiden kanssa heinähommissa ja kaivaa vasta sitten kamera esille. Kuviin tulee uskottavuutta ja kohteet eivät enää jännitä kuvaajaa, pitävät paremminkin vertaisenaan.

Niin tai näin, tykkäsin kovin esim. savottamiesten kasvotutkielmista, joita löytyy tästä kirjasta kuin sattumia äidin hernekeitosta, niin sanoakseni. Löytyy huumorimiesten pärstiä, tosikkoja, jotka panostavat enempi työn laatuun kuin vitsailuun, taikka syrjäänvetäytyviä erakkotyyppejä, joilta hymy on suostuteltava esiin varovasti, sydämen kautta.

Itse ehdin nuorena myöskin savottahommiin parireen kanssa. Siihen aikaan ei tehty aukkohakkuita, vaan kaadettavan puun määräsi iän lisäksi se, miten sen luo pääsi hevospelissä parireen kanssa lumisissa olosuhteissa. Kirjaa lukiessa tulvivat vanhat muistot mieleen. Isä oli armoitettu savottamies ja lehmäkarjan lisäksi tämä talvinen tienuu toi elannonlisää, kalastuksen ja muun puuhan lisäksi. Elimme sitä aikaa, jolloin savottamiehiä tarvittiin ja hommat tehtiin käsipelissä. Oltiin omavaraisia. Kaupasta ostettiin vain kahvipaketti.

Kirja oli minulle elämysmatka. Monta filminauhaa piti avata muistojen hyllyköstä ja löytyi myös paljon uusia ja tärkeitä näkökulmia ja lähestymistapoja isänkin hommaan. Ihan meni nostettavaksi hattua ukolle. Vähän arvostettua olivat hänen raatamisensa jopa perhepiirissä. Mutta se siitä. Nyky-yhteiskunnassakin kun rehti työmies on usein uhanalainen. Tupakka- ja viinahommiin hän ei alkanut vaikka tässäkin kirjassa ”pillilupi” tai ”saimaa-pötkö” käryää maneeriksi asti joka ukon sormien välissä.

Suosittelen kirjaa nuorille, aikuisille, keski-ikäisille ja vanhuksille. Se on upea Teos. Lukijaystävällisenä se tarjoaa kavalkadin, jonka voi selata nopsasti tai sitten syvennellä sitä kasvogallerian nyanssien ja työotosten avulla.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Mika Keränen: Salaperäinen kukkavoro, Lector-kustannus

Kukkakleptomaani joutuu kiikkiin

Tosi kiva lastenkirja

Mika Keränen: Salaperäinen kukkavoro, Lector Kustannus 2020

Lasten seikkailukirja, etten sanoisi dekkari, kiskaisee kivasti nuoren lukijan mukaansa. Kyllä asiasta olen juonella, enkä kehu turhaan. Itseltäni on julkaistu mm. pari tusinaa tämän genren viritystä.

Tällä kertaa ”Salaseura Divari” päättää napata oudon kukkavarkaan ihan rysän päältä, niin sanoakseni. Soppalinnassa ( luultavasti Tartossa) on pajon mielenkiintoista etsiväntyötä nuorukaisille.

Suomen pressa saapuu pian kaupunkiin ja pitäähän lasten olla tikkana paikalla, ettei nyt ihan presidentin vierailun aikaan riehuta kukkavarkaissa.

Nuorten palloilijaporukalla on suuret suunnitelmat menestymisestä ja koutsi touhottaa  suu vaahdossa yhteishengestä. Kas, kun heikoimmatkin rupupelaajat olisi huomioitava, eikä aina tuijotettava vain tosi koviin menestyksiin. Nuorten urheilupiireissä on paikka myös sosiaaliselle ymmärtämiselle, vaikka sitä ei aina haluta myöntää:

– Minä haluan, että koko joukkueesta tulee vahva ja että kaikki oppisivat pelaamaan yhdessä, yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Minusta on tärkeää, että Jesse oppii pelaamaan ilman Tobiasta. Jesse ja Tobias pääsevät elämässään pitkälle, kun he oppivat luottamaan muihin pelaajiin”…

Hyvä, helppolukuinen ja opettavainen kirja näyttää olevan kyseessä. Tarttolais-suomalaisen kirjailijan nuortenromaanisarjassa on ilmestynyt jo useita kivoja juttuja.

Ja tietysti loppuidylli on aina lastenkirjoissa paikallaan, vaikka maailma näyttäytyisi todellisuudessa joskus mustemmalta kuin näkymä sillä kuuluisalla suutarin saappaan varteen kurkistajalla.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Are Nikkinen: Haukivuoren Houdini, Like Kustannus

Fakiiritempuista hirsipuuhun

Sirkustaiteilijan rehellinen elämä

Are Nikkinen: Haukivuoren Houdini, Like Kustannus

Haukivuoren Houdini – arvonimeä Aimo Leikas ei saanut kepein perustein. Hän joutui elättämään sisariaan ja äitiään isän menehdyttyä. Kaikenlaiset ”sirkustemput” olivat kiinnostaneet häntä aina. Jospa siitä ammatiksi, ajatteli nokkela poika. Lapsuuden puujaloilla kävelystä homma alkoi kehittyä. Aimo harrasti vaijerikävelyä ns. ”löysällä vaijerilla” mikä oli kaikkein vaativinta tässä lajissa.

Piikkimatolla tuli makoiltua ja yleisön särkemien viinapullojen sirpaleissa ( ensin yleisö ryyppäsi pullot tyhjiksi) käveltyä. Konstaapeli Koposen käsiraudat avautuivat hetkessä. Imatrankosken yli nuorukainen käveli nuoralla yleisön mylviessä. Kahlekuningas Houdini oli eräs Aimon suurista esikuvista. Mutta paras vetonaula yleisölle oli kuolemanvaaraan asettuminen.

Itsensä hirttäminen köydellä jo kohahdutti. Hymyillen taituri siitä selvisi, vaikka tempoili kuolinkouristuksissa silmukassa ( yleisöön meneviä elkeitä) kolmekin minuuttia.

Hypnoosiesitykset kokivat kovan kolauksen kun lapsi sairastui tästä vakavasti ja joutui sairaalahoitoon. Karateakin kokeiltiin lastulevypinoon.

Tulennielentä tuli mukaan silloin, kun oltiin Sirkus Sariolan riveissä. Giljotiinissa tuli oltua alvariinsa ja kansa kohisi. Onni Suurosen porukoissa alkoi Aimo vetää myös vaarallista venäläistä rulettia, joka lopulta koitui hänen kohtalokseen.

Leikas oli rehti mies, joka ei jättänyt sisariaan ja äitiään pulaan. Rahat esityksistä kulkivat myös sinnepäin. Kirja on upeaa luettavaa nuoruutensa 60-70 – luvulla eläneelle.

Anekdootteja riittää ja ajankuva saa kutkuttavat väreet selkäpiihin. Toki Onni Suurosta moottoripyörätunneleineen kävin katsomassa, mutta enpä eksynyt työtoverin, Leikkaan, telttaan. Upea kirja. Imaisi minut mukaansa maagisella voimalla. Onni ölähteli karjahteli ajellessaan käsittä lankkutunnelissa ja kansa oli myyty.

Myös lehtiartikkelit ja kuvamateriaali kielivät sen ajan tyylistä, joka levittäytyi kirjasta eteeni vahvasti ja vastustamattomasti. Mitäpä sitä enemmän kaipaa lukija turvallisessa työtuolissaan kuin jännityksen kylmää rinkiä ahterinsa ympärille. Viihdemaailma on muuttunut.

Hatunnosto Leikkaalle ja hiljainen hetki. Hän teki miehen työn rehdisti ja suorasti. Ei arvostanut feikkiä. Rivollissakin piti olla kovat piipussa.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen