Näin kehosi toimii, Docendo Oy

Ihmiskehon MMM

Iho kananlihalla ja muita arvoituksia

Näin kehosi toimii, tältä tosiasiat näyttävät, Docendo Oy

Jopas nyt jotakin, tuumin kun selasin ensin tapani mukaan kirjaa saadakseni kokonaiskäsityksen. Pian huomasin, että kirja toimii monella tasolla. Se antaa vinkkejä jopa ruohonjuuritason lukijalle ja samalla selostaa varsin yksityiskohtaisesti ja mahtavan kuvamateriaalin avulla kehon eri osien toimintaa ja sitä mikä millekin osalle on hyväksi arkielämässä ja mikä haitaksi.

On monia tartuntatauteja. Monet taudinaiheuttajat siirtyvät ihmisten välillä ilman tai veden kautta, toisen henkilön koskettamista esineistä tai saastuneesta ruuasta. Zoonoosit ovat eläinten infektioita, jotka voivat levitä ihmiseen yleensä puremalla.”  ” Immunoterapia on hoito, joka auttaa immuunijärjestelmää taistelemaan syöpää vastaan. Tämän voi tehdä monilla eri tavoilla. Rokotteet ovat yksi kehitteillä oleva immunoterapian menetelmä. Rokotteet kannustavat immuunijärjestelmää hyökkäämään vain syöpäsoluja vastaan.”

Kirja on todellinen aarreaitta, jos siihen perehtyy kunnolla. Ihmiskeho on niin monimutkainen luomus, että voi vain aavistella millaisen haasteen se tarjoaa sairauksien tutkijoille.

Kirja antaa selityksen moniin ihmiskehon ilmiöihin, joihin ei arkielämässä tule kiinnitetyksi huomiota. Jos kuitenkin ilmiö on vakavammaksi vaaraksi terveydelle, on kirja tietysti vajavainen tarjoamaan pidemmälle menevää apua. Silloin on siirryttävä asiantuntevan terveydenhuoltoammattilaisen hoitoon. Varsinainen lääkärikirja tämä ei ole. Kas, kun sairaudet ovat usein luonteeltaan yksilöllisiä ja vaativat lääkäritiimiä avuksi.

Nykyinen lääketiede keksii mahtavia innovaatioita esim. syövän hoitoon. Siksi lääketieteeseen satsataan mahtavia summia. Kirja on tietysti taitoltaan levoton ja luulen, että sen hienouksiin vaaditaan rauhallista aikaa. Kirjan kuvamateriaali on laadittu mahdollisimman havainnolliseksi ja jos mahdollista, jokamiehen käyttöön sopivaksi. Luulisin, että terveydenhoitoalan opiskelijallekin sillä olisi paljon annettavaa.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Koti koivun alla, Tarja Leinonen

Kainuulaisella maaseudulla tapahtuu

Ymmärtävää kuvausta

Tarja Leinonen: Koti koivun alla, Karisto 2018

Koti koivun alla on tietyllä tavalla helppolukuinen kirja. Sitä voisi toisaalta verrata moniin pohjalaiskuvauksiin, joissa uskonelämä ja lasten kapinointi lestadiolaista perinnettä vastaan johtaa vääjäämättömiin vaikeuksiin.

Seija on ns. iloluontoinen tyttö ja iloluontoisuuden ”palkkana” hän alkaa odottaa lasta alaikäisenä. Kanatilan nuori isäntä Hannu, joka sai lapsen alulle, tuntuu valitsevan ensin keinoista helpoimman ”. Hoidetaan se pois, minä kyllä maksan. Mutta Chervoletin kyytiin tuppaa myös uusia tulokkaita ja pojan poikamieselämä ei tunnut loppuvan.

Tarja Leinonen kuvaa toisaalta lämmöllä kainuulaista maalaiselämää, eikä kärjistä asioita äärimmilleen. Toki Seijan tilanne on huono, mutta onhan aina sukulaisia, joiden luokse voi lähteä hädän hetkellä.

Pidin Leinosen tyylistä kirjoittaa. Hän kuvaa verkalleen etenevää maalaiselämää lestadiolaiskodissa joltisellakin ymmärtämyksellä. Seijan ja Hannun tilannekin jää kirjassa jotenkin odottamaan jatko-osaa. Mitään äkillisiä ratkaisuja ei esitetä. Mutta tarkka kyläyhteisön ja kotipiirin kuvaus on todella maukasta usein kuitenkin surumielistä.

Lapsi vatsassa alkaa räpiköidä hätääntyneesti, ja Seija nousee kiitosta mutisten ja laskee melkein täyden lautasen tiskipöydälle ja kävelee puolijuoksua ulos. Seija istuu ison koivun alla narukeinussa ja ajattelee, että ei kyllä tumppaa, vaikka isä tulisikin pihalle ja näkisi omin silmin hulttiotyttärensä yhden salatun paheen.”

Tarja Leinonen on sotkamolainen kulttuurituottaja ja lupaava prosaisti, viihteellissävytteinenkin, mutta rehellinen. Itse kiinnostuin lukemaan kirjan ennätysajassa ja ehkä odotin joitakin särmäisempiä käänteitä tai loppuhuipennusta tasaiseen menoon, jossa asiat vain loksahtelevat vähitellen omiin uomiinsa ilman suurempaa draamaa.

Jouko Varonen

 

 

 

Suomalaisia saunanovelleja

Suomalainen sauna

Polttaa polttaa!!!

Suomalaisia saunanovelleja Juhani Ahosta Mikko Rimmiseen, Aviador kustannus 2017

Kun aloitin kokoelman lukemisen, huokaisin ihastuksesta. Nuoruuden idolini Juhani Aho viritteli Sasu Punasesta, mestarisaunojasta, jos nyt ei parhaan novellinsa, niin kuitenkin humoristisen ja efektiivisen kokemuksen kovan saunojan kyydissä” olevasta harrastelijasta.

Hannu Salamalta oli tietysti rivouksilla ja jumalanpilkalla ryyditetty armeijasaunakertomus, jossa nykyisinä aikoina olisi sijaa taas jumalan pilkka- ja naisen halvemisoikeudenkäynneille. Mutta Salama kun on mikä on ja armeija tietysti oli hänen aikanaan vielä enemmän kuin nykyään on, siis eroottisesti kieroutuneiden kapiaisten mielivallan paikka, siis saunassakin.

Nykynovellistejakin oli mukana suuri joukko, osa vähän välttämättömyyden pakosta, mutta muutamat vain lyhyehkön viritelmän tehneinä. Itse olisin 25 kirjaa julkaisseena pystynyt kyllä tuossa porukassa vähintään keskitasolle. Jotenkin minua viehätti haanpääläis-jotunilais-aholainen lähestymistapa ja jos sauna-teemaan yhdistetään modernin novellin tyyliä, niin se ei oikein rimmaa.

Hyvä idea on kuitenkin tehdä saunajuttuja. Olisipa mukaan saanut enemmän todella taitavia prosaisteja jotka pitkän kypsyttelyn tuloksena olisivat nasauttaneet kunnon jutun.

Omat kokemukseni saunasta ovat lapsuuden parasta antia. Jopa sodasta palannut ja pistoolia aina povitaskussa kantava isäni intoutui laulelemaan ja puhumaan höpöpyheita saunan lauteilla.

Totuus on, että viime vuosisadan alkupuolella synnyttiin ja kuoltiin saunassa ja tärkeimmät asiat ”lipsautettiin” kuuluville lasten kuullen saunan lauteilla. Jos isäukon puheista ja läheisyyden osoituksista tehtäisiin graafinen esitys, niin 90% niistä olisi saunan stimuloimia.

Kirja on hyvä ja hyödyllinen, jopa tärkeä kooste Suomi-100 vuoden kunniaksi. Paljon jää kertomatta, ehkä jopa tärkein, mutta paljon hyvää ja hyödyllistä myös kaivetaan esille. Ehkä aiheesta pitäisi järjestää vielä kirjoituskilpailu, jossa kansan jutuista valittaisiin ja julkaistaisiin 100 – 1000 parasta juttua. Ammattikirjailija ei välttämättä pääse äkikseltään helposti sauna-tunnelmaan mukaan. Sauna on ns. ”tavallisen kansan” paikka, joka olisi ”monumenttinsa” ansainnut.

Jouko Varonen

 

Liian iso liian pieni? Herra Jänis ja Rouva Karhu riidoissa

Kivoja karhukirjoja

Yhdessäolosta ja kasvamisesta

Christa Kempter/Frauke Weldin: Herra Jänis ja Rouva Karhu riidoissa, Lasten Keskus 2018

Catherine Leblanc/ Eve Tharlet: Liian iso, liian pieni?, Lasten Keskus 2018

Joskus olen ajatellut, että minun, jonka lapset ovat jo täysi-ikäisiä, ei kai tarvitsisi lukea satukirjoja. Mutta samalla muistan, että hyvät satukirjat on tarkoitettu myös aikuisille. Niissä on aina joku opetus, joka voi soveltua myös aikuisten maailmaan.

Kun Herra Jänis ja Rouva Karhu kyllästyvät yhteiseen arkeensa, niin vuokralaisena asuva karhu päättää lähteä tiehensä. Tapahtumaa on edeltänyt Herra Jäniksen suuttuminen siitä, että karhu aina levittää murusia lattioille ja sotkee muutenkin ja kukas muu siivoa kuin vuokraisäntä Herra Jänis.

Vähitellen hiipii yksinäisyys Herra Jäniksen elämään ja pian hän on jo metsän keskellä etsimässä Rouva Karhua. Ja löytyyhän karhu, kotipiiristä, varastosta. Kuorsaus hänet kavaltaa. Sovitaan että jatketaan yhteiseloa.

Niin, mitäpä tästä voisi oppia? Ainakin sen, jota vanha kansa opettaa sananlaskulla: ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.” Tai sen, että ystävyys on kallisarvoinen asia, joka ei ole pikkujutuista kiinni.

Kun karhuperheen lapsi tuntee olevansa vain tiellä. Liian iso juomaan tuttipullosta, josta pikkuveli juo ja liian pieni ohjaamaan autoa, jota isä ajaa, hän alkaa miettiä, että tuskinpa hän soveltuu mihinkään. Aina hän on liian iso tai pieni. Mutta kun ilta koittaa, ja vanhemmilla on yhteistä aikaa pikkukarhun kanssa peuhaamiseen, löytyy yhteinen sävel, eikä vauvakarhukaan pane siitä pahakseen.

Nämä karhu-kirjat ovat lämpimiä kuvitukseltaan. Karhu on sopiva samaistumiskohde ihmislapselle ja kirjojen opetukset ovat tärkeitä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Rikki revitty maa

Suomen vaikeat hetket

Sisällissota jakoi Suomen

Tuomas Tepora/Aapo Roselius ( toim.) : Rikki Revitty maa, Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö, Gaudeamus 2018

Joku voisi sanoa, että kannattaako sisällisotaamme muistella. Rankat ajat tulevat minun mieleeni kertomuksina teloituksista, väkivallasta, jossa veli meni veljeään vastaan, sekä lapsi- ja naissotilaista. Itse muistan paremmin isän sotataipaleen, talvisodan ja jatkosodan, josta olen kuullut hänen omia kertomuksiaan.

Monipuolisesti toimitetun kirjan aihepiireihin kuuluvat sisällissodan tapahtumien lisäksi myös spekuloinnit ja dokumentit mm. siitä, miten sodan uhreja on muisteltu. Itse olen lappeenrantalainen ja löysin kirjasta kuvan myös Savitaipaleelta työväentalolta, jossa työläiset juhlivat vappua vuonna 1917. Myös Lappeenrannassa on punavankien kivääreillä rikkiammuttu muistoseinä graniitista.

Kirjan kuvamateriaali on joskus viiltävää teloituskuvineen kuolleine uhreineen ja hevosineen. Tekstiosuus on kiitettävän monipuolinen, joskus jopa kuivan tieteellinen graafisine esityksineen ja ”täysine” tekstisivuineen.

Sen toki muistan historiantunneilta, että jääkäreitä koulutettiin Saksassa ja Venäjälläkin ja sota oli verinen. Suomen kolmemiljoonaisesta väestä kuoli sodassa 38 000 henkilöä ja sotaan osallistui 200 000 taistelijaa. Olen toki lukenut spekulointeja ja kirjoja näistä aihepiireistä. Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla on tullut tutuksi sekä elokuvana, että kirjana. Viimeksi luin Anneli Kannon romaanin Lahtarit, jossa ilmajokiset pojat lähtevät sotaretkelle Viipuriin asti.

Jotenkin tulee mieleen, että kaunokirjallisella lähestymistavalla on omat etunsa, tieteellistä lähestymistapaa edustavaan kirjaan nähden. Samalla on sanottava, että fiktio on usein vähemmän eksaktia, ehkä myös painotuksiltaan subjektiivista.

Rikki revitty maa on tärkeä kirja. Kun kansalaissodasta on kulunut 100 vuotta, se on kuin muistopaalu sekä punaisille että valkoisille ja haluaa muistuttaa kansakunnan häpeällisistä muistoista, ehkä myös auttaa lopulta unohtamaan kahtiajakautuneisuuden, jota on ollut ja tulee olemaan kansan ja poliitikkojen keskuudessa. Ehkä odotin enemmän ns. ”kansan kantaa” noihin nuorisolta jo unohtuviin aikoihin.

Jouko Varonen

 

 

 

Pekka Haavisto, Lipunnosto ja räätälin viisaus

Liputuspäivien historiaa

Presidenttiehdokkan mietteitä

Pekka Haavisto: Lipunnosto ja räätälin viisaus, Kirjapaja 2017

Suomen lippu on itsestäänselvyys. Se liehui urheilukilpailuissa, kun Eero Mäntyranta voitti Vjatseslav Vedeninin raivoisassa hiihdon viestijoukkueiden pronssikamppailussa Grenoblen vuoden 1968 talviolympialaisissa, Mynghenissä 1972 ja Montrealissa 1976. Suomen lippua heiluttavat turistit ampaisivat kunniakierrostaan juoksevan Lasse Virenin kanssa radalle. …”

Pekka Haavistoon olen tutustunut lähinnä presidenttikisojen yhteydessä ja todennut, että hän on rauhallinen ja ”räyhäämätön” ehdokas, josta voi kukaties tulla presidentti jo seuraavissa vaaleissa, jos parempaa ehdokasta ei osu tielle. Haaviston kehonkieli on ystävällistä ja hänen puheensa sovittelevia, mikä tietysti sopii poliitikolle.

Mutta mennäkseni tähän kirjaan, huomasin liputuspäivien historiallisten vaiheiden tiimoilta punotun tekstin juohevaksi jutusteluksi. Tietysti teksteihin on käytetty lähdemateriaalia, josta ei taida olla mainintaa kirjan loppusivuilla, ellen väärin katsonut.

Suurmiehet, jotka ovat vaikuttaneet Suomen histoallisiin vaiheisiin käydään läpi ja tarinat pohjustetaan Haaviston räätälin viisaudella”. Itse sanonta räätälin viisaudesta pohjautuu siihen, että suomen lipun teossa otettiin huomioon myös räätälin mielipide lipun ompelemisen helppoudesta. Ja mikäpä olisikaan ollut parempi aihe lipulle kuin sini-valko-yhdistelmä, joka kuvastaa sinistä taivastamme ja valkoisia hankiamme, jotka taitavat olla esim. Keski-Euroopassa vaikeasti saavutettavissa, kun tehtaiden savusumu estää sinitaivaan värejä näkymästä ja hangelle kertyy nokea.

Ihan hyvän kirjan on Haavisto punonut liputuspäivien pohjalta. Joskus tietysti odotin enemmän omaa henkilöhistoriaa mukaan.

Jos vertaan kirjaa vaikka istuvan presidentin tuotoksiin, on kirjailijalla vielä pitkä matka pressan taitavaan sanankäyttöön.

Jouko Varonen

 

 

L. M. Montgomery: Yrttitarha

Lämminhenkisiä kertomuksia

Klassikkokirjailijan julkaisemattomia

L. M. Montgomery: Yrttitarha, Minerva-kustannus 2018

Jäin koukkuun L. M. Montgomeryn ennenjulkaisemattomiin kertomuksiin. Ne kuvaavat kyläyhteisön romansseja ja muitakin puuhia Prinssi Edwardin saarella melkoisen lämpimällä huumorilla ja oivallisella psykologisella silmällä nähtynä. Ihmiset ovat usein kohtalon kuljettamina ja päätyvät lopulta hyvin odotettuihin ratkaisuihin. Kertomuksissa on myös kirjailijan omaelämänkertaa ja 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alun yhteiskunnallista kritiikkiä.

Tinatuoppikauppias tulee kylään, jossa asustelee hänen entinen rakkaansa. Tiet ovat johtaneet erilleen, mutta suhteet ovat säilyneet lämpiminä. Ja niinhän siinä käy, että tuoppeja alkaa mennä kaupaksi tietylle neidille tuhkatiheään, kunnes kauppiaasta leivotaan tilan isäntä ja häitä päästään juhlimaan.

Putneyn kylän naiset ovat autelleet kirkkoa mm. monenmoisilla myyjäisillä ja lähetyslounailla. Nyt pitäisi saada rahat uuden kalliin maton maksuun. Matto koristaisi seurakunnan julkisia tiloja. Mutta samaan aikaan ”miesvaltainen” neuvosto päättää, että naisten kutsuma naispuhujavieras ei saa puhua saarnatuolista,  ja tilaisuus on peruttava. Mutta naisetpa pistävätkin toimeksi lakon ja kirkko jää siivoamatta, virret soittamatta, kirkon koristukset tekemättä, myyjäiset pitämättä. Mistä nyt rahat uuteen mattoon?

Valley Wiewissä pukkaa ilkikurinen poika juorun, että kaksi yksinäistä henkilöä aikovat pitää häät kesäkuussa. Nämä kaksi tuskin tuntevat toisiaan, mutta itsepintainen juoru jää elämään ja kun tekaistulla parilla ei ole mitään yhteen menoa vastaan, he sopivat asiasta naureskellen ja toden totta, hääkellot soivat kesäkuussa.

Mary Isabel on siskonsa orjuuttama nainen, joka on hyväntahtoinen ja suostuu tottelemaan dominoivaa siskoaan. Mutta kun mennään tarpeeksi pitkälle niin Mary asettuukin komentelijaansa vastaan ja äkäisen siskon kieltämä rakkaus päättyy häihin kylän lääkärin kanssa.

Kivoja kertomuksia, jotka lienevät aikansa suosittuja lehtinovelleja, mutta kun tietää kirjoittajan tyttökirjailijaneroksi ja klassikoksi, niin niitä voi lukea vaikka oppiakseen tekstin tekemisen saloja, tai sitten niiden viihdyttävyyden vuoksi, miksei yhteiskuntakritiikin, herkullisten ihmistyyppien ja psykologisen ”viisauden” kannalta.

Ennen muuta jutut opettavat suhtautumaan elämään positiivisesti ja lämmöllä vaikka olisi joskus vaikeaakin. Rakkaus ja hyvät periaatteet yleensä voittavat vaikeudet.

Jouko Varonen

 

 

Coco, Arendelin aave

Soittajapoika ja menneisyyden aaveet

Aaveita ja maagista realismia

Disney Pixar: Coco, Sanoma Media Finland, 2018

Disney Frozen: Arendelin aave, Sanoma Media Finland, 2018

Meksikolainen tyttö Coco syntyi onnelliseen perheeseen, mutta tytön isä päätyi lähtemään kitaransa kanssa maailmalle ja kohosi suureen maineeseen. Kukaan ei tiennyt, että hänen hittilaulunsa olivat toisen tekemiä.

Sukuun syntyi paljon lapsia, myös poika Miguel joka rakasti syvästi vanhus-isoäitiään Cocoa. Isoisän salaisuus avautui pojalle vähitellen, mutta sitä ennen juhlittiin kuolleiden henkien päivää ja seikkailu sai uusia käänteitä, kun Miguel jäi vangiksi kuolleiden valtakuntaan.

Onnellinen loppu ryydittää monivivahteista ja värikkäästi kuvitettua tarinaa, jossa on etelä-amerikkalaista taianhohtoa, tuttua monista romaaneista, joita siellä on kirjoitettu. Niinpä voisikin sanoa, että Miguelin ja Cocon tarina on peräti mittava romaani satukirjaksi tiivistettynä.

Arendelin aave-kirjassa lumiukko Olaf kiinnostuu aaveista ja seikkailunsa hän saa. Mukana tarinassa ovat sisarukset Anna ja Elsa. Lämminhenkinen kummituskirja sopii hyvin pienemmillekin lukijoille kuin Coco-kirja, jossa on jännitystä vaikka kouluikäisille.

Pidin kirjoista. Varsinkin Coco vaikutti todella taitavasti tehdyltä sadulta, joka liikkuu paljolti kuolleiden parissa, mutta antaa lukijalle mukavia tunnelmia ja tietysti loppuidyllin. Kirja johdattelee lapsen jopa maagisen realismin tyylisuuntiin.

Yleensä lastenkirjoissa pitää olla loppuidylli, mieluummin hyvän voitto pahasta tai mikä parempi pahankin taipuminen hyväksi rakkauden avulla. Kirjojen kuvitus on tietysti Disneyn parasta tyyliä ja tuttua vaikkapa elokuvista, joissa näitä kuvakirjojen seikkailuja on paljon nähty.

On hyvä asia, että lapsille jo tarhaikäisistä lähtien on tarjolla kuvakirjoja, joissa on lämminhenkinen sisältö. Jospa ne houkuttelisivat nykynuoretkin kännyköiden ja tietokonepelien maailmasta hyvän kirjallisuuden pariin. Laadukkaille nuortenkirjaklassikoille kun ei kirjastovirkailijoiden mukaan enää riitä paljon lukijoita. Ne ovat nuorisolle liian työläitä.

Jouko Varonen

 

 

Hygge, Hyvän elämän kirja

Kynttiläillasta työpaikan ilmapiiriin

Hygge on hyvää oloa

Hygge, hyvän elämän kirja, Readme.fi – kustannus

Hygge-sana on nykyisin monen aikaansa seuraavan huulilla. Kysymys on tanskalaisesta hyvän olon käsitteestä, joka on levinnyt ympäri maailmaa kulovalkean tavoin.

Hyggen käsitteitä ovat kotioloon ja valaistukseen liittyvät asiat. Niinpä hämärävalaistus on hyggeä, mutta kliininen, kirkas valaistus, kuten sairaalamiljöössä ei. Nuotion ja takkatulen loisteessa ja ritinässä on hyggeä. Kynttilänvalo on myös omiaan hygettämiseen. Tanskalaiset, jotka ovat maailman onnellisin kansa, tykkäävät kynttilöiden polttamisesta ja lämpimän kaakaon juomisesta niiden loisteessa. Jos teestä haluaa tehdä enemmän hyggeä, siihen on lisättävä muutama lusikallinen hunajaa. Hygettäjä tykkää myös makeasta.

Kun pukee kotona ylleen lempivaatteensa oloasuksi, siis ne joita ei viitsi vierailulla näyttää, se on hyggeä. Hygge on  myös edullista. Niinpä huippuravintolan voi vaihtaa johonkin hyggempään vaikka sillä perusteella, että siellä valaistus ja tunnelma on oikea. Hygge on tunnelma, jota ei saa rahalla.

Teen juominen on hyggempää kuin shamppanjan ja lautapelien pelaaminen on hyggeä, mutta tietokonepelien ei. Hygge voi haitata markkinataloutta, mutta henkilökohtaista onnellisuutta ei.

Työpaikalla hygge on onnellinen ja luova ilmapiiri, jossa työntekijälle tai perheenjäsenelle annetaan mahdollisuus toteuttaa itseään ystävällisten ihmisten seurassa ja luovasti. Niinpä hygge sopisi myös ohjenuoraksi johtamiseen ja työpaikan tunnelman luomiseen.

Hygge on kosketustakin. Vanhan ja kuluneen esineen, mieluummin käsityönä tehdyn kosketteleminen on hyggeä. Puupinnan hively on hyggeä, samoin porontaljan ja vaikkapa keramiikkaesineiden. Lienee myös läheisen ihmisen ihon koskettelu sitä.

Hyggellä on myös kuudes aisti. Siinä on kyse turvallisuudentunteesta. Hyggeä on luottaa siihen kenen seurassa on ja missä on. Hygge on siis jotakin, jota voi maistaa, kuulla, haistaa, koskettaa ja nähdä. Hygge on rakkauden tuntemista. Tanska on hyvinvointivaltio, koska se vähentää väestön kokemaa epävarmuutta, huolestuneisuutta ja stressiä.

Pidin kirjasta. Etenkin siitä, että hygge on hyvä asia työpaikan ja kodin ilmapiirille. Tietysti monet toteuttavat hyggen periaatteita luonnostaan, esim jouluna, mutta niiden parissa on oltava koko vuosi ja ikä, joka on tällä tapaa toivottavasti pidempi.

Jouko Varonen

 

 

 

Kirja tytölleni, Jani Toivola

Toivola yllättää

Isä-lapsi suhteesta rehellisesti

Jani Toivola: Kirja tytölleni, WSOY 2018

– Ehkä parasta, mitä minä voin isänä ja vanhempana sinulle tarjota, on rinnallasi kulkeminen.

– Stressitason nousu näkyi kotona kärsimättömyytenä ja kireytenä.

– Mietin jo välillä sitä vaihtoehtoa, että olisin kävellyt puhemiehen luokse ja pyytänyt vapautusta kansanedustajan tehtävästäni.

– Mitä enemmän minussa oli vihaa, sitä kauemmas ajauduin itsestäni ja sitä epävarmemmaksi tulin.

Jani Toivola, jos kuka tietää, mitä on olla vieroksuttu Suomessa. Hän myös tietää miten stressi eduskuntatyössä voi kohota yli äyräidensä. Niinpä lapsi, jolla ei ole äitihahmoa, voi vain kiukuttelemalla testata isän henkistä tilaa ja saa joskus vastaukseksi kiukuttelulleen ärtymystä ja kiroilua.

Mitä pidemmälle luen Toivolan kirjaa, sitä enemmän ajattelen, että jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus äidinrakkauteen. Isän rakkaus on joskus erilaista. Hän näkee pienen lapsen vertaisenaan. Hänen helmassaan ei voi itkeä suruja pois, olla vajavainen.

Kirja on hyvä ja rehellinen. Kaikki, minkä Toivola lukee itselleen miinukseksi voi jokainen suomalainen mies löytää suhteestaan lapsiin ja perheeseen. Lapsen osa ei ole helppo perheessä, josta puuttuu herkkä, hellä ja kaikessa rakastava henkilö, äiti. Mies kun voi pimahtaa jo lapsen aamutoimista.

Myös Toivolan työtehtävät kansanedustajana ovat olleet joskus haastavia. Tie on ollut kivikkoinen ja vaikea, mutta kirja osoittaa, että Toivola on ottanut työtehtävänsä tosissaan ja yrittänyt myös antaa lapselleen mahdollisuuden kehittyä rakastavassa ilmapiirissä: ”Minä valitsin ottaa mukaani rauhan itsessäni, vanhemmuudessa, parisuhteessa ja työssä, ilossa ja surussa, umpikujissa ja muutoksessa.” …

Kaunis kirja, joskin vähän kliseinen ja toistoinen. Itse olisin kirjoittanut vähän särmikkäämmän kirjan, ilman tekopyhiä ”liturgioita”. Mutta mitäpäs muuta poliitikolta voi odottaa kuin kiertelyä ja kaartelua.

Jouko Varonen