Joukon Taideblogi

Eipä sitä heti asiaan

Treffimokat ja onnistumiset kansissa

Maiju Markkanen/Tero Tiittanen: Miten täältä pääsee pois? Hauskimmat ja hirveimmät treffikokemukset, Bazar Kustannus 2020

”… Hänellä oli siellä valmiiksi keitettyjä kananmunia! Kyllä! Kokonainen rasiallinen ja hän söi ne kaikki siinä keittiössäni heti kun oli saanut takin naulakkoon ja kengät eteiseen. Sen jälkeen vasta tuli halaamaan ja juttelemaan”…

…” Mies tuli paikalle suunnilleen vartin myöhässä. Tai voisi sanoa, että kaatui. Hän oli nimittäin silmittömässä humalassa”…

…” Miehen pöydällä oleva puhelin välähti viestin merkiksi. Siinä luki: – Rakas, milloin tulet kotiin”…

No onhan näitä. Entinen peräkammarinpoika iski sensitiivisen tytön ja vei tämän aluksi raiskauselokuvaan. Senpä pituinen oli se. Taisi tulla laukusta lättyyn siinä keskellä teatteria”…

Kirjahan on huisin viihdyttävä ja humoristinenkin. Joskus on treffeillä naurun kikatusta, toisen kerran itkun tuherrusta.

Sinkkujen elämä ei ole helppoa. Jos varsinkin otetaan kunnon perskännit alkujäykkyyden karsimiseksi, niin sitten voi odottaa melkoisella varmuudella ylilyöntejä ja sulholle oikeaa suoraa nenuliin. Jos taas kumppani on sitä sorttia niinkuin antisankari suomalaisessa elokuvassa, että ”nyt minä hurrllmaan sinut”, niin tyttöhän tuumii, että jospa hurmaat jonkun toisen.

Tällaisia kirjoja tarvitaan jo opetusmielessä nuorisolle. Lienee muutamia perusohjeita, joiden avulla pääsee kivoihin fiiliksiin. Miehen on mieluummin kuunneltava daamia ja esitettävä pieteetillä mielipiteitään. Kuuntelu on paras lähde parisuhteen luomiselle ja jatkossakin. Jos ukko jorisee koko ajan naisen korvaan kirjavia vaiheitaan ja itkeskelee menneitä naispettymyksiään, niin siinä ei kunnian kukko kauan laula sille parisuhteelle.

Pidin kirjasta. Sitä lukiessa ei kauan nokka tuhissut ja tuli keveä olo. Onneksi useimmat lyhytproosapätkät olivat huumorilla maustettuja. Huumori se friskaa näissä asioissa, nimittäin semmoinen oivaltava eikä sairas puujalkavitsailu.

Että kukkakimppu, eikä kananmunia.

Halavattu.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

 

 

 

 

Kun Kallelta tekohampaat putosivat

Hieno historiikki Suomen viestihiihdosta

Osmo Kärkkäinen: Suomalaiset viestihiihdon sankarit 1934 – 2019, Minerva Kustannus 2020

Sehän oli joskus vuonna kuokka ja aura, kun suomalaiset sisupussit jo tekivät mainetekoja sitkeinä hiihtäjinä. Kalle Jalkanenkin pudotti arvokisoissa tekohampaansa hankeen, kääntyi takaisin ja etsi ne. Taisi tärväytyä kotvan aikaa. Mutta Kallepa hiihti kärjen kiinni ja tuli voittajana maaliin.

Tuumi, että pirun kalliita on tekohampaat. Ei niitä voinut hankeen jättää.

Tämä on hyvä historiikki. Siinä käydään läpi kaikki suomalaisten saavutukset ja taustat MM-kisoista ja Olympialaisista. Viestihiihdon ensimmäiset kisat suomenmestaruudesta pidettiin jo vuonna 1919. Viestihiihto otettiin olympiaohjelmaan vuonna 1933, mutta Suomi ei osallistunut. Vuodesta 1934 lähtien Ruotsin Sollefreåssa on suomi aina ollut mukana.

70-luvulla olin opettajana Kuhmossa. Kainuun miehet olivat niin varmoja SM-voitostaan viestissä että ottivat mukaan trailerin palkintona olevaa moottorikelkkaa varten. Ja kelkan he toivat, kuinkas muuten.

Tämäntyylistä historiikkia lukee mieluusti. Vietin sen parissa viikkokauden. Jos joku on kiinnostunut vaikka knopeista, joita tarvitaan tietovisoissa, niin siitä vain lukemaan. Näillä yksityiskohtaisilla tiedoilla voi voittaa oikeassa paikassa suuria summia.

No on Suomalaisille ollut paljon hyviä hetkiä ja kansa elänyt mukana ladulla. Ei ennen ollut televisioita. Radiosta kuunneltiin. Oivalsin jo kirjan puolivälissä, että käsissäni on suuren työpanoksen vaatinut ja arvokas teos. Tietysti välillä aika teoreettisen kuivankälpeä, mutta kun liittää lukukokemukseen omat muistonsa niin johan tulee väriä. Siellä sitä istuttiin suureen pirttiin tehdyssä ”katsomossa” ja tuijotettiin kylän ensimmäistä telkkua. Juttu lensi. Mikäpä siinä oli lasten opetellessa korvat hörössä verbaalitaitoa. Mutta tärkeintä oli tietysti se rintaan iskostuva isänmaallisuus ja sitkeys.

Joten reilu excellent – arvosana tästä opuksesta.

Juukeli

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Roolipeleistä haamukirjailijaksi

Ilkka Auer osaa

Ilkka Auer: Noidankiro, Haamu Kustannus 2020

…”Samassa auringonvalo hiipui kaikkialta muualta paitsi ovien luota. Noita syöksyi pimeyden turvin huoneesta, karjaisi sanan ja etuovi pamahti kiinni Armaksen nenän edessä. Kylmä, lohduton varjo levisi halliin, seiniin repeytyi halkeamia, koneet ja astiat vavahtivat, ja pimeät voimat syöksyivät nuoltakin nopeammin päin Armasta”…

Lapsena kuuntelimme radiosta kauhukuunnelmaa. Tyttö meni siinä pimeään kellariin ja nurkasta kuului houkutteleva ääni:

– Tules vieläkin lähemmäksi.

Tyttö alkoi hiipiä lähemmäs olentoa, joka puhui, mutta me lapset tälläsimme radion kiinni. Kohta kuitenkin uteliaisuus voitti ja avasimme taas radion. Sieltä kuului:

– Tules vieläkin lähemmäksi.

Siskot vinkaisivat iiik iiik ja tälläsimme radion taas kiinni. Ja kohta taas kokeilimme mitä sieltä nyt kuuluisi. Mitäs muuta kuin:

– Tules vieläkin lähemmäksi.

Radio kiinni nopsasti tyttöjen kirkunan säestyksellä. Ja uutta kertaa emme enää kokeilleet. Meidän poikienkin kantti petti. No, kauhu on aina kiinnostanut poikia. Nuotioiltojen lopuksi luettiin tai heitettiin teltassa lipan alta kummitusjuttuja ja iho oli pelosta kananlihalla. Fantasiakauhu on kirjailija Ilkka Auerin erikoisalaa. Hänet on palkittu myös vuoden parhaasta fantasiakirjasta Kuvastaja-palkinnolla.

Tämäkin juttu sijoittuu kartanomiljööseen ja tietysti lähellä on myös linna, Raaseporin linna. Siinäpä on sopiva lähtökohta seikkailulle, kun linnassa asustelevat vielä kodinhenget ja muut. Turnajaisiakin pidetään keskiaikaiseen tyyliin ja vanhat uhat heräävät henkiin.

Nuorille lienee kauhukin tärkeää ja kasvattavaa. Sen avulla opitaan käsittelemään tietynlaisia tunteita ja voittamaan omat pelkonsa. Parasta tietysti olisi, jos nuorille suunnatussa kirjassa saataisiin loppuidyllikin aikaiseksi ja naurettaisiin remakasti kaikelle. Mutta pitäähän jännitettä jäädä kytemään kun tämäkin kirja kuuluu Auerin Domowik-sarjaan.

Niin että mitä. Auer osaa asiansa. Nuoriin tämmöinen kirjallisuus menee kuin häkä päähän. Eihän sitä sentään haluta ihan äidin vellihousuja olla. Ei ei. Varttuneempi saattaa moiselle vähän hymähdellä. Mutta ne nuoret, ne nuoret.

Saateri sentään.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Walpio nahkasillaan

Laulun arvoinen jätkä

Mika Lätti: Wallu Valpio, Minun tieni, Tammi Kustannus 2020

…”Minulla oli märkä aivokalvontulehdus. Se oli hengenvaarallinen tauti vajaan vuorokauden ikäiselle vauvalle”…

…”Laajensimme seksuaalista todellisuuttamme katselemalla kaverien kanssa VHS-videonauhurilla Just Jaccinkin ohjaamia Emmanuelle-elokuvia”…

…”Ostimme kolme ämpäriä. Piirsimme ämpäreihin robottinaamat, porasimme reiät niiden pohjaan ja kiinnitimme niihin hehkulamput. … Pistimme ämpärit päähän ja istahdimme Harrin kanssa syntetisaattorin eteen”…

…”VIP-tiloissa oli pienimuotoinen vessa, jonne saattoi hiipiä kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja snorkkailla nenäänsä valkoista jauhetta vessanpöntön kannelta”…

Onhan se Valpio tullut ensin televisiosta tutuksi ja sitten pässyt kestojulkkisten joukkoon. Elämänkerta on täynnänsä kivaa tirkistelvätää pintaporukoiden elämästä, juomingeista ja muista sekoiluista. Valpio humahti kertarysäyksellä suomalaisten suosioon television katsotuimpiin kuuluvasta ohjelmasta ja se oli sitten menoa.

Wallu tatuoitti nahkaansa mm. kaikkien exien nimet ja heitä kyllä riitti, mutta ylimmän alueen hän rauhoitti äidilleen, joka oli miehelle se rakkain, eikä mikään pintaliehuke vaan pysyviä arvoja edustava tuki ja turva, kun maailma potki päähän ja tarvittiin kartalle pääsemistä viinan- ja muumeidenhuuruisista sfääreistä.

Nykyisin tehdään paljon elämänkertakirjoja, jopa nuorista julkkiksista. Kansa haluaa lukea tämmöisiä tarinoita, joissa voi kurkistella ihmisen sisimpään ja säröiseen elämäntapaan.

Julkkisten nimiä vilisee tämäkin kirja, jopa paljastuksia. Ja sehän se lukijaa friskaa ja motivoi. Helevata kun on ollut pojulla kuhmurainen polku. Vauhti kova, mutta suunta ei aina selvillä.

Pintaviihdettä parhaimmillaan.

Juukeli.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Jopas nyt jotakin

Remes karrikoi maailmanpolitiikkaa

Ilkka Remes: Kotkanpesä, WSOY 2020

Nyt näyttävät Remeksen venäjäparanoijat vaihtuneen Saksa – USA – akselille. Toden totta, kieroilua ja juonittelua sillä saralla riittää. Remeksellä on erinomainen taito todentaa suomalaisten kauhukuvat ja hallusinaatiot luettavaan muotoon. Siinäpä se.

Suuri osa mieslukijoista lukee vain yhtä kirjailijaa, Remestä. No aina on Remeksen fiktioissa totta toinen puoli ja nimeksi jyviä akanoiden joukossa. Semmoista vainoharhaista peliähän se on suurvaltapolitiikka aina ollut. Siellä pistetään satoja miljardeja joukkotuhoaseisiin ja kun toinen kehittää uuden ydinkärjen, toinen pistää puolella paremmaksi. Kohta se Remes varmaan ottaa aihelmaksi tämän koronakurimuksen. Kunhan ei liene USA:n tai Venäjän keksimä sotilasjuttu, joka on luiskahtanut käsistä elämään omaa elämäänsä. Jospa onkin, Remeksen tyyliä lainatakseni, Yläkerran Ukon kiero niitti tälle virheelliselle luomukselleen, ihmisrodulle.

No mitähän minä nyt aloin höpöttelemään. Helekutti. Kotkanpesä on todella vaikuttava kirja ja miesten lukemisto vailla vertaa. Miehethän ne ovat aina olleet tulessa, kun maailmanpolitiikka eskaloituu voimatoimia vaativaksi. Eipä siitä ole kauan, kun isäukko vietti viisi vuotta askeettista elämää pioneerina muiden kohtalotovereidensa kanssa. Taisivat olla ne Mainilan laukauksetkin vielä kovempaa todellisuutta kuin Ilkan kirjat.

Paranoijalla on siis sijansa suomalaisten ajattelussa. Taitaa sotaväessäkin olla koulutuksen aiheena pääasiassa tuolta idästä tuleva vaara.

Saksan ja Venäjän taistelu maailmanherruudesta on nyt liipasimella uudessa Remeksessä. Totta toinen puoli, niinkuin sanoin. Kiinnostavaa lukemista on taas Remes pukannut syksyn luetuimpiin kuuluvaan tiiliskiveensä. En käy juonia selvittelemään, koska kirjailija itse on varoittanut kriitikonrenttuja julkaisemasta kirjojensa tapahtumia.

Antaapa lukijoiden tutustua niska punaisena ja ahaa-elämyksiä kokien, mitä tuleman pitää, kuten sisällissotaa USA:ssa, ja saksalaisten juoniman ukon tuloa USA:n pressaksi.

Remeksellä on poikkeuksellinen mielikuvitus ja taito yhdistää fiktionsa kansainvälisen politiikan kiemuroihin.

Saateri ja wunderbar, en paremmin sano.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Nyt on vähän kiire

Työuupuneella ei ole kavereita

Rosanna Marila/Liisa Valonen: Työuupumuskirja, Docendo Kustannus 2020

…” Vähitellen ja huomaamatta kiire alkoi lisääntyä. Kaksivuorotyö vaihtui kolmivuorotyöhön. Asukkaat alkoivat olla huonokuntoisempia. Työvuorolistalle ilmaantui yhä enemmän tehtäviä: hoitotyön lisäksi meidän hoitajien tehtäväksi jäi järjestää viriketoimintaa, viedä asukkaita ulos ja siivota yleisiä tiloja. Pääni sisällä pyöri jatkuva lista siitä, mitä pitää vielä ehtiä tehdä.”…

Työuupumusta on monenmoista. Sitä on pomoillakin. Itse toimin opettaja-vararehtorina ja osasin ottaa asiat luovasti ja sydämellä. Lapset tulivat valittamaan minulle, että rehtori käyttää väkivaltaa tunneillaan. Tein ilmoituksen kouluvirastoon. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Rehtorin ”tiimi” koulutoimenjohtajineen ja työterveyslääkäreineen päätti tukkia suuni. Apua ei siinä tilanteessa tullut edes työtovereilta tai omalta perhepiiriltä. Olin yksin. Totesin, että en ala stressaamaan. Työvuoteni olivat täydet, joten hakeuduin eläkkeelle. Sain jatkaa elämääni onnellisena enkä ajautunut kurimukseen, joka olisi ollut edessäni. Ja palkka-/eläke-etuni säilyivät täysimääräisinä.

Tarinoita on monia. Niitä on tässä mainiossa kirjassakin runsaasti. Yleisenä piirteenä lienee, että työuupumuksesta kärsivä joutuu selviytymään yksin. Muut eivät halua asiaan puuttua. Hoitavat vain omat uupumuksensa ja that´s it.

Sloganeita löytyy. Ajattelin olevani korvaamaton. Opin lapsena, että taakat täytyy kantaa itse. Työuupumus pisti minut polvilleni. Rakensin itsestäni supernaista, joka ei tarvitse mitään.

Kirja jakaa melkoisen määrän vinkkejä, elämäntapaohjeita, ruokailutietoutta, kuntoiluopastusta, jne… Luulisin, että tämäntapaisesta oppaasta on paljon hyötyä niin stressaavissa ammateissa toimiville kuin hoitureille, lääkäreille, sekä uupuneen omaisille ja ystäville. Mukana on paljon tiivistelmiä ja esimerkkejä elävästä elämästä. Toisin sanoen, kirja on laadittu, jos mahdollista, helppolukuiseen muotoon. Taitto on selkeä. Kuka sitä nyt suurennuslasilla katsottavasta ”raamatusta” jaksaisi tonkia tietoa ahdistuksiinsa.

Kiitos kirjan tekijöille. Huolellista ja tarkkaa työtä asiantuntemuksella.

Kertakaikkiaan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Kultakurkun menestysreseptit

Syksyn parhaita elämänkertoja

Antti Heikkinen: Kari Tapio, Elämä, WSOY 2020

…” Joka kerta Meiju Suvaksen tavatessaan hän muisti mainita, että Meiju, sun tykit on taas kasvaneet”…

…”Yleensä lehdet kirjoittivat hänen lisääntyneistä keikkaperuuntumisistaan ja Kari vastasi olleensa oikeasti sairaana tai totesi yksityiselämän yksityiselämäksi”…

…” keikalla selvä, keikkojen välissä retalehtiva ja joskus kesken keikkarundin korkin päälle astuva”…

Arvelin, että nyt tulee melkoinen pläjäys, kun esipuheessakin kirjan kirjoittaja hattuilee suoraan mestarilaulajasta. Sanoo, että ei ole ikinä nähnyt klabbia eikä ole ollut kiinnostunut Karista pätkääkään.

No, hyvän ja luojan kiitos anekdoottipitoisen kirjan on nuori savon murteen uudistaja tempaissut Karista. Heikkinen onkin monilahjakkuus ja häneltä sujuu myös kirjan teko vaikka vasemmalla kädellä. Mitäpä niitä ruikutuksia ja kiertelyjä. Sanoo vain asian niinkuin se on.

Olin mestarin konsertissa vähän ennen hänen poistumistaan paremmille laulumaille. Yskäinen oli ja orkesteri sai välillä heittää lauluja ilman solistia. Ei tullut konsertin jälkeen kirjoittelemaan nimmareitaan. Mieleen esitykset jäivät. Ihan olen ollut Tapio-fani siitä asti kun muistan.

No yleensä rahastajia löytyy vielä, kun itse guru on siirtynyt manan majoille. Yrittiväthän ne Karin pojatkin isänsä saappaisiin, mutta monta numeroa liian suuriksi ne joutuivat toteamaan.

Karista on kerrottu monia juttuja. Eräs on tämä: Kari lauloi Tohmajärven tanssilavalla paikallisen orkesterin säestyksellä. Hän vinkkasi basistille, että kuule, sun basso on alavireinen. Johon basisti, että oli siitä kieli poikki, mutta laitoin solmun. Se ei ole kai oikein pitänyt.

Kyllä kirja on todella syksyn best sellereitä. Luulen, että pelkkä karismaattisen tähden onnistunut kuva kannessa sytyttää ostohalun. Kirja vilisee muistumia, ylämäkiä, montunpohjia ja herkullisia anekdootteja. Hyvää työtä on kirjailija tehnyt, varonut kuitenkin puuttumasta salaisimpiin yksityisasioihin.

Kun Kari lopetti keikan, hän veti käden lippaan tapansa mukaan. Ei tullut takaisin lavalle, vaikka kansa kovasti hullaantui taputtamaan. Miekin läksin vaimon kera ja pistin auton radiosta kuulumaan matkasaarnaajaksi nimitetyn klabbin jeesuslaulun.

Vaimo semmoisista tykkää.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Raskas tie inkeriläisillä

Kun myö oltiin sipirijassa

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille, isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen, Gummerus Kustannus 2020

Minulla oli kovin musikaalinen inkeriläinen opettaja. Piti kurin rautaisella otteella. Pojankoltiaiset eivät saaneet hänen tunneillaan riehastella. Laulamisesta hän tykkäsi ja musiikista. Pisti minutkin sonoriäänineen laulamaan luokan näteimmän tytön kanssa duettoa kevätjuhlassa. No myöhän laulettiin hempukan kanssa, vaikka mie olin paremmin se teppo ja hymistelin taustalla.

Olen kuullut, että sillä opella on jo ikää. Sata vuotta on ollut kevyttä kauraa. Jäämereltä vankileirien kautta Suomeen osaillut. Kirjankin julkaisi vaiheistaan.

Olen tavannut useita inkeriläisvanhuksia. He ovat todella innokkaita jutustelijoita. Siinä tulevat esille elämäntaipaleelta sipirijat ja vankileirit. Mutta huumori karehtii pappojen ja mummojen suupielissä. Miulla taas kosteaa pyrkii silmänurkkiin.

Tämmöisistä asioista käsillä oleva teoreettismakuinen kirjakin kertoo. Inkerinsuomalaisia pidettiin Suomeen tultuaan jotenkin outoina ja kummeksuttavina. Helpolla ei heille suotu sanan sanaa. Nyt on tilanne toisin. Puheliaat vanhukset elävät kuin kala vedessä vilkkaiden lappeenrantalaisten parissa.

Tämän kirjan päähenkilöt ovat Lea Pakkanen ja Santeri, hänen isänsä. Kun kohdattiin suomalaiset, huomattiin, että paras olla liikoja levittelemättä omaa henkilöhistoriaansa, joka näytti olevan tabu.

Teos perustuu sukututkimuksiin, autenttisiin kertomuksiin ja kirjoittajien omiin, joskus karmaiseviinkin muistoihin. Siihen kannattaa uhrata aikaansa. Se kertoo joskus arkistopölyisestikin inkerinsuomalaisten kohtaloista:

…” Vaikka inkerinsuomalaisen yhteisön tuhoaminen ei olisikaan ollut lähtökohtaisesti neuvostohallinnon toiminnan motiivi, se toiminnan lopputulos käytännössä kuitenkin oli. Ja vaikka etninen suomalaisuus ei ollut ainoa peruste vainoon, käytännössä inkeriläisten neuvostopassien etnisyyssarakkeelle merkitty suomalaisuus varmisti viimeistään sodan aikana vähintään karkotuksen.”…

Kirja, vaikka olisi voinut olla kansanomaisempi ja populaarimpi, on kuitenkin tärkeä esitys vaietun kansanosamme kärsimyksistä.

Olisihan sitä pitänyt kirjan tekijöiden ottaa mukaan vähän ”suakkunoita” itsensä inkeriläismummujen ja pappojen suusta. Heidän kanssaan olen itsekin itkenyt ja virnuillut. Reppanat ovat säilyttäneet huumorinsa kohtalon kolhimina. Kaupan kassalla jono kasvaa, kun he innostuvat oikein tykittämään historioitaan.

Toinen kassa ilmoittaa hymähdellen, että tänne mahtuu myös.

Halavatun halavattu, kost jumal.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Raskas tie inkeriläisillä

Kun myö oltiin sipirijassa

Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille, isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen, Gummerus Kustannus 2020

Minulla oli kovin musikaalinen inkeriläinen opettaja. Piti kurin rautaisella otteella. Pojankoltiaiset eivät saaneet hänen tunneillaan riehastella. Laulamisesta hän tykkäsi ja musiikista. Pisti minutkin sonoriäänineen laulamaan luokan näteimmän tytön kanssa duettoa kevätjuhlassa. No myöhän laulettiin hempukan kanssa, vaikka mie olin paremmin se teppo ja hymistelin taustalla.

Olen kuullut, että sillä opella on jo ikää. Sata vuotta on ollut kevyttä kauraa. Jäämereltä vankileirien kautta Suomeen osaillut. Kirjankin julkaisi vaiheistaan.

Olen tavannut useita inkeriläisvanhuksia. He ovat todella innokkaita jutustelijoita. Siinä tulevat esille elämäntaipaleelta sipirijat ja vankileirit. Mutta huumori karehtii pappojen ja mummojen suupielessä. Miulla taas kosteaa pyrkii silmänurkkiin.

Tämmöisistä asioista käsillä oleva teoreettismakuinen kirjakin kertoo. Inkerinsuomalaisia pidettiin Suomeen tultuaan jotenkin outoina ja kummeksuttavina. Helpolla ei heille suotu sanan sanaa. Nyt on tilanne toisin. Puheliaat vanhukset elävät kuin kala vedessä vilkkaiden lappeenrantalaisten parissa.

Tämän kirjan päähenkilöt ovat Lea Pakkanen ja Santeri, hänen isänsä. Kun kohdattiin suomalaiset, huomattiin, että paras olla liikoja levittelemättä omaa henkilöhistoaansa, joka näytti olevan tabu.

Teos perustuu sukututkimuksiin, autenttisiin kertomuksiin ja kirjoittajien omiin, joskus karmaiseviinkin muistoihin. Siihen kannattaa uhrata aikaansa. Se kertoo joskus arkistopölyisestikin inkerinsuomalaisten kohtaloista:

…” Vaikka inkerinsuomalaisen yhteisön tuhoaminen ei olisikaan ollut lähtökohtaisesti neuvostohallinnon toiminnan motiivi, se toiminnan lopputulos käytännössä kuitenkin oli. Ja vaikka etninen suomalaisuus ei ollut ainoa peruste vainoon, käytännössä inkeriläisten neuvostopassien etnisyyssarakkeelle merkitty suomalaisuus varmisti viimeistään sodan aikana vähintään karkotuksen.”…

Kirja, vaikka olisi voinut olla kansanomaisempi ja populaarimpi, on kuitenkin tärkeä esitys vaietun kansanosamme kärsimyksistä.

Olisihan sitä pitänyt kirjan tekijöiden ottaa mukaan vähän ”suakkunoita” itsensä inkeriläismummujen ja pappojen suusta. Heidän kanssaan olen itsekin itkenyt ja virnuillut. Reppanat ovat säilyttäneet huumorinsa kohtalon kolhimina. Kaupan kassalla jono kasvaa, kun he innostuvat oikein tykittämään historioitaan.

Toinen kassa ilmoittaa hymähdellen, että tänne mahtuu myös.

Halavatun halavattu

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Nyt on huippupari asialla

Roivainen ja Aalto joulutunnelmissa

Teemu Roivainen & Saara Aalto: Lumoava joulu, Valitut Palat 2020

Saara aloittaa huikeasti ”lumiukkobiisillä”. Herkempää tulkintaa on vaikea löytää Walking in the air – klassikolle.

Roivainen käsittelee tunnetulla taidollaan Oi Jouluyö hitin. Mukana on myös muuntelua laulun rakenteessa mutta sinnehän se sfääreihin homma kohoaa, kuin Jussi Björlingillä aikanaan. Jussia paremmin on toki vaikea pistää.

Tutut nostalgiat ja luontotunnelmat tuodaan esille varman päälle lauluissa Me käymme joulun viettohon, Tuikkikaa oi joulun tähtöset, En etsi valtaa loistoa ja Varpunen jouluaamuna.

On mukana myös kokeiluja, että saataisiinko uusi klassikko aikaiseksi joululaulujen joukkoon. Kauniisti lauletaan Pohjolan joulu, Muistan joulun, Poika ja tähti sekä Enkeleitä. Nostalgioihin kun lisätään semmoista parisuhdeglamouria menneiltä ajoilta, niin johan wanhan kriitikon silmät kostuvat.

Ihan kelpo levy, vaikka yksi kymmenestä soittimestani, joka on makuuhuoneemme hyllyssä, ei suostunut alussa toistamaan muutamaa biisiä virheettömästi. Seuraavaksi laitankin levyn 200 levyn jukeboksiini, jossa on melkein miehen korkuiset kaapit.

Kysymyksessä on tähtipari, tangokuningas ja briteissä mainetta niittänyt huippulaulaja. Kun tietää, että heillä on myös yhteistä parisuhdehistoriaa, niin johan alkaa tulla mieleen, että ah ja voi noita nuoria.

Että mitä. Näyttää olevan käsillä joulun varma suosikkilevy. Kas kun artisteilla on tapana näitä levyjä tehdä joululauluista ja tulkita omilla fraseerauksillaan musiikin ystävien iloksi. Omaan jouluuni kuuluu ehdottomasti Jussi Björlingin O helga natt, mutta tämmöinen levy on takuulla laitettava kuulumaan useamman kuin yhden kerran joulua odotellessa.

Voi herranjestas sentään.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen