Lemmyn elämä

Lemmy Kilmisterin tarinoita

Liian paljon liian nuorena

Kun Lemmy lentokoneesta lempattiin ja muita juttuja

Lemmy Kilmister/Janiss Garza: Lemmy, oma elämänkerta,

Like 2016

Heräsin yöllä helvetilliseen meteliin. Se tuli jostakin Lappeenrannan lentokentän suunnalta. Arvelin, että se on

joku hyökkäys tai jotain. Mutta Lemmyhän se oli porukoineen

tullut ilahduttamaan lappeenrantalaisnuorison kesäpäiviä.

Meteliä jatkui monta tuntia ja koiratkin reagoivat lentokentän

hälyyn ulvomalla kuin sudet kuutamolla.

Mutta asiaan. Lemmyn isä oli sotilaspappi ja äiti kaunis kirjastonhoitaja. Mutta kauneus ei siinä pitkällekään auttanut,

kun isä läksi litomaan jo muutaman kuukauden kuluttua

Lemmyn syntymästä.

Toki Lemmy tapasi isänsä 25 vuoden kuluttua. Isä pyyteli

anteeksi, mutta Lemmy tuumi, että osta minulle kunnon bändikamat, niin kaikki mennyt on poispyyhitty. Mutta isä

olikin sitä mieltä, että Lemmyn pitäisi lähteä opintielle.

Siihen loppui se tapaaminen ja Lemmy oli onnellinen, että

isän tilaamat pitsat eivät ehtineet tulla. Isä olisi löytänyt

pitsan naamastaan.

Kirja on särmäistä kerrontaa, semmoista jota on tottunut lukemaan esim. Charles Bukowskin kirjoista tai miksei kotimaistenkin

rokkarien muisteluksista. Yleensä näissä kirjoissa hekumoidaan

viinan, huumeiden ja naisten kustannuksella. Lemmykin muistelee kiitettävällä volyymilla naisseikkailujaan, mutta tietysti siinä

sivussa hän muistaa myös kerrata musiikillisia vaiheitaan.

Luettuani juuri Remu Aaltosen omaelämänkerran, totesin

Lemmyn kirjaan tartuttuani, että voi ei, taasko sitä samaa.

Näyttää nimittäin siltä että rokkarien elämä on sisällöltään

köyhänlaista.

Jouko Varonen

Ohjeita suomalaisille

Suomi, ovet avoimiksi tulevaan!

Timo Airaksisen pamfletti

Kirja 100-vuotiaalle Suomelle

Timo Airaksinen: Sinivalkoinen kirja, Menneisyyden Suomi tulevaisuudessa, Arktinen Banaani 2016

Olen tietoisesti kirjoittanut optimistisen ja valoisan kirjan, Suomi utopiana ; onhan se lottovoitto syntyä Suomeen. Tarkoitukseni on kahtalainen. Ensiksi yritän kertoa mikä on Suomen henkinen tilanne näinä aikoina. Toiseksi, haluan sanoa, kuinka ongelmat ratkaistaan.”

Timo Airaksinen ( s. 1947) tuumii, että Suomesta puuttuu journalismin rajat ylittävä pohdiskeleva keskustelu maan tulevaisuudesta. Filosofina hän ymmärtänee näitä asioita, joskin sortuu myös filosofiseen ympäri-pyöreyteen.

Airaksinen kuuluttaa kysymystä koulutusrahojen leikkauksesta ja toteaa sen tietysti hullun hommaksi. Lisäksi hän luonnehtii suomalaisia viihteen mukana kulkijoiksi, joilta puuttuu järjen käyttöä ja katsetta tulevaisuuteen. Menneisyyteen tuijottamalla ei Suomea rakenneta. On opeteltava medialukutaitoa ja kasvettava kriittiseksi tiedon ymmärtäjäksi. Maahanmuuttajista toteaa Airaksinen, että uudet suomalaiset ovat tervetulleita jo ennestään monikulttuuriseen yhteiskuntaamme. Viha on se, mitä pitää torjua. Ihmisoikeudet, vapaudet ja tasa-arvo ovat tärkeä osa edistystä, valistusta ja modernisaatiota.

Lueskelin iltapuhteen Airaksisen kirjaa ja totesin, että nämä kiistakirjoitukset, joita voisi esseiksikin luonnehtia, ovat suurelta osin tuttuja asioita valtakunnallisissa keskusteluissa. Airaksinen on mielestäni hivenen fraseologinen ja falski pohdinnoissaan, joista on puhuttu aivan riittämiin uutivirrassa. Siinä olen Airaksisen kanssa yhtä mieltä, että suomalainen yhteiskunta on viihdehakuinen. Monesti yhteiskunnallisessa ajattelussa mennään siitä missä aita on matalin ja altistutaan populismille, kun pitäisi käyttää järkeä. Kerta toisensa jälkeen voittavat vaaleissa ne, joilla on populistisimmat ”tarjottavat” kansalle. Järjen käyttö ei tunnu kuuluvan suomalaisten perushyveisiin.

Jouko Varonen

Karhukuvaajan matkassa

Karhujen kanssa

Elämäntarinan aineksia karhukirjassa

Ohtonen tuntee karhut

Kimmo Ohtonen: Karhu, voimaeläin, Docendo 2016

Kimmo Ohtonen tunnetaan toimittajantyöstään radiossa ja miehenä, joka teki norppauinnin, eli ui Suomen suurimman järven päästä päähän.

Tämä kirja alkaa viiltävästä lapsuuskokemuksesta, kun poika pakeni isää metsän sisään ja tapasi karhun lähietäisyydeltä. Ohtonen ei luota pelkästään karhukuviin, jotka tietysti on otettu

turvallisesta piilokojusta. Kirjailija-valokuvaaja miettii tuntemuksiaan kun näkee karhuja ja niiden kommunikointia.

Joskus tulee hetki, että joutuu silmätysten karhun kanssa. Onko karhu pelottava metsän peto vai heijastus kuvaajan omasta

elämästä.

Muistuu mieleen oma kohtaamiseni karhun kanssa vapaassa luonnossa ilman piilokojuja. Karhu tuli suoraan kohti pitkin peltoaukeaa. Olin matkassa autolla ja pysäytin auton. Otus örisi

ja juoksi auton keulan ediste läheiseen järveen uimasilleen. Hetki oli niin ainutkertainen, että en tajunnut ottaa esille auton takapenkillä olevaa kameraa. Toki sitten kuvasin mullikossa juosseen karhun jäljet ja kävin varoittamassa läheisen maalaistalon väkeä lähistöllä liikkuvasta pedosta.

Ohtosen kuvat ovat tummasävyisiä, johtuen oletettavasti siitä, että karhut tulevat niille varatulle haaskalle usein aamuvarhain tai iltamyöhään. Pimeän sävyt toki antavat kuville syvyyttä ja vaikuttavuutta. Joskus olen kuullut väitteitä, että luontokuvaajat

kesyttävät” karhuja liikaakin ja nämä alkavat liikuskella tämän

vuoksi pihapiireissä.

Ei ole aivan tavallista yhdistää luontokuvakirjaa elämäntarinaan, joka on tulvillaan kipeitä muistoja. Tällainen

kirja tarjoaa toisaalta jotain enemmän kuin karhukuvaajien

matkan korven kätköissä oleville piilokojuille. Mukana on tunnetta ja taikaa, elämän kipeyttäkin.

…Minunkin olisi jo aika mennä kotiin. Itärajalla pitkitän vierailuani aina viimeiseen asti. Vaikeinta on sanoa jäähyväiset, kun ei tiedä miten sen tekisi – millä sanoilla voisi kertoa, mitä oikeasti ajattelee.”

Jouko Varonen

Selkeä dekkari

Ikoni-Ville

Selkeä dekkari

Marja-Sisko Aallon uusin dekkari

Marja-Sisko Aalto: Ikoni, Icasos 2016

Marja-Sisko Aalto (s. 1954) tunnetaan kotiseudullaan Imatran puolessa kirkonmiehenä, joka halusi olla nainen ja toteutti myös unelmansa. Moni pahoitti asiasta mielensä, mutta Aalto sai uuden viran ja alkoi kirjoittaa myös dekkareita. Entinen vaimo pysyi

naiseksi muuttuneen miehensä rinnalla.

Tämä uusi Ikoni-dekkari on kertomus oudosta Ikoni-Villestä

ja häntä jahtaavista poliiseista, joista vanhempi konstaapeli

Annette Savolainen alkaa jo muodostua tavaramerkiksi Aallon

rikoskirjoille.

Ikoni-Villen rikoksiin liittyy tiettyjä piirteitä, joita voi pitää

rikollisen ”tavaramerkkeinä”. Niinpä rikospaikalla on tutkittu

ikoneita, ei kuitenkaan varastettu. Lisäksi paikalle on jätetty

kuitti”, vanhan ja arvokkaan Raamatun irti reväisty alkulehti.

Annette Savolainen on poliisi, joka muistuttaa perheidyllinsä

kautta vaikkapa Maria Kalliota. Nyt hänellä on loma-aikeita

ja loma suuntautuu Ilomantsiin päin. Ilomantsissa tutustutaan

ortodoksiseen kulttuuriin ja loman keskeyttää taas Ikoni-Villen

isku, ja kuinkas muuten, reväistyn raamatunlehden säestyksellä.

Aalto kuljettelee kirjassaan myös teemaa niiltä ajoilta, jolloin

ruotsit” eli luterilaiset kiduttivat ortodokseja, varastivat ja

tappoivat sekä halusivat hävittää ortodoksisuuden seudulta.

Aallon tyyli on selkeää kerrontaa, josta puuttuvat reijomäki-

efektit. Hän osoittaa myös kirkollisen tietämyksensä ja antaa

sen näkyä dekkarin rakenteissa. Luin kirjan juuri sen selkeyden

innoittamana.

Ikoni-Villen touhut muuttuvat vaarallisiksi, sillä väkivalta

ja murhat tulevat mukaan kuvioihin. Onko kysymyksessä joku

mieleltään vinksahtanut henkilö? Ainakin on on aika viekas

ja selviytyy rikospaikoilta vähin äänin.

Aalto eroaa mattiyrjänäjoensuulaisesta käsittelytavasta siten

että hän ei puutu paljonkaan rikollisten sosiaalisiin ongelmiin.

Hän on vanhan ”kunnon” dekkarin linjoilla, jossa rikollinen pitää

saada kiinni kärsimään rangaistusta vaikka omaisi miten vaikeat

taustat. Myöskään poliisien arkitodellisuuteen ei tehdä kovinkaan

syviä luotauksia.

Jouko Varonen

Arkkitehdin unet

Arkkitehdin unet

Päiväkirjaromaani Engelistä

Runollista, puhuttelevaa

Vuoden 2016 finlandiavoittaja

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, Gummerus 2016

Runollista, kuin unta, välillä todellisuuteen palaavaa, joskus

unennäköä, mielikuvia, tuntemuksia

Luin Viikilän finlandiapalkitun oikealla, tunteen aivolohkolla.

Viikilän runollinen ja paikoin aforistinen kieli pakottaa lukijan

miettimään, kertaamaan, löytämään yhtymäkohtia omaan

elämään, ehkä myös kirjan tekijän todellisuuteen.

Kirja kertoo arkkitehti Engelistä, jolle annettiin tehtäväksi

Helsingin suunnitteleminen. Engelin tie kulki kotiseudulta,

Berliinistä, Viron kautta Turkuun ja lopulta Turun kaudelta

saatujen suositusten ansiosta Helsinkiin, toteuttamaan Venäjän

keisarin unelmia ”valkoisesta kaupungista” jonka näkyvin

monumentti olisi valkoinen suurkirkko, kirjastotalon ja

monien muiden tärkeiden suunnitelmien ohella.

Kirjassa kulkee juonteena myös Engelin perhe-elämä ja

erityisesti rakkaus sairaalloiseen Emily-tyttäreen, jonka kohtaloissa Engel lopulta näkee visioita myös kuolemaan ja

omien voimiensa ehtymiseen.

Kirja on paljon enemmän kuin kaunista ja runollista luettavaa. Tekstissä on yllättävän vahvoja yhtymäkohtia lukijan omaan

todellisuuteen, jopa aforistisia oivalluksia.

Berliinistä työn puutteen vuoksi lähteneen Engelin perhe-

elämää, ja vaimon ja tyttären varhaista kuolemaa sävyttävät

Engelin syyllisyydentunnot siitä, että hänen olisi pitänyt tarjota

perheelleen enemmän. Ehkä Berliiniin muutto olisi vaikuttanut

perheen todellisuuteen ratkaisevasti. Sitähän vaimokin toivoi,

mutta mukautui perheen pään suurmiehen rooliin. Engel päätyi

nimittäin myös vastaamaan koko Suomen rakennustaiteesta.

En laskenut kirjaa käsistäni ennen kuin olin sen lukenut.

Silti teki mieli kerrata, paneutua runollisen kielen tarjoamiin

visioihin tarkemmin, oppia arkkitehdin elämästä ja arjesta

myös rakennuspuita omaan elämään.