Asterix ja Alppikukka, Uderzo/Goscinny, Egmont Kustannus

Mie en muista mittää

Asterix alppikukkaa bongaamassa

Asterix ja alppikukka, Uderzo/Goscinny, Egmont kustannus

Sehän on vähän niin, että gallialaisilla ja roomalaisilla on himskatinmoisia vaikeuksia. Roomalaisilla tietysti tuhdisti enemmän.

Galliassa on pikku skisma kyläpäällikön kanssa, mutta roomalaisella kuvernööri Flunssaviruksella on vähän muutakin joutavaa kärhämää. Yleensähän homma hoituu eri mieltä olevien kanssa pienellä visiitillä flunssaviruksen likaisenhauskoihin orgioihin ja ystävyyden vahvistamisella hunajassa pyöriteltyjen villisiansisälmysten kera.

Mutta tämä pihkeisen roomalainen rahainvartija aikoo syödä vain kasvislientä, eikä muutenkaan suostu ystävällisiin eleisiin, kuten muutaman päivän porsasteluihin itsensä Flunssaviruksen ja lukuisien samanmielisten kanssa. Niinpä on pari mahdollisuutta, jatkaa suostuttelua, tai napsaista nirri pois itsepäiseltä konkkanokalta.

Viimeinen vaihtoehto onkin toteutumaisillaan, kun rahainvartija makaa vaikeasta kuolemansairaudesta vihreänä roomalaisten vuoteella ja joukko huippulääkäreitä ( siis onnettomia tunareita, mutta muuten mukavia miehiä) tekee voitavansa homman hoitamiseksi kaikin puolin kivasti. Eutanasiavaihtoehto on oletettavasti aika varteenotettava keino lääkäreiden mielestä. On nimittäin pojalle juotettu niin tuhtia kasviskeittoa.

Tietäjä Akvavitix galliasta saa salaisen vinkin mitä on tapahtumassa. Niinpä lähdetään ajelemaan roomalaisten luo Asterixin ja Obelixin kanssa. Siinä muutama tiukka rajavartija lentää kyberavaruuteen ennenkuin päästään sairaan luo. Mutta harvinaista alppikukkaa tarvitaan tietäjän liemiin.

Sveitsistä niitä alppikukkia löytyy. Ja loppu onkin sitten hilpeän efektiivistä visuaalista tykitystä, josta seuraa loppuidylli gallialaiseen tapaan. Mäntyyn sidotulta trubadirixilta on kuitenkin unohdettu suukapula. Kunhan ei alkaisi laulamaan äänellään, joka muistuttaa himskatin paljon sirkkelin sulosointuja.

No, lueskelin ja katselin jutun aamutunneilla ja läksin kuin gallialaisten taikajuomaa nauttineena päivän koitoksiin, eli kymmenen kilometrin kuntolenkille. Se on kriitikonrentun turvauduttava lenkkeihin kun taikajuoma on vain noiden fiktionerojen mahtava oivallus. Tosin ältsin todentuntuinen.

Jouko Varonen

SARV:n kriitikko

 

 

 

Salmela, Taidekeskus, 30v., juhlanäyttely

Paras, parempi, excellent plus

Salmelan parhaat esillä

Taidekeskus Salmela 30 vuotta, juhlanäyttely, avoinna joka päivä 8.6. – 11.8. 2019

Juhlanäyttelyn merkeissä ovat nyt näyttelyssä esillä vuoden nuoret taiteilijat aina kunnianhimoisesta Ilkka Lammista vuoden 2019 luonnonläheiseen Jasmina Ijäkseen.

Katsomista ja sielunruokaa riitti, etenkin kun luonto on yhä enemmän stimuloinut taiteilijoita.

Ensin tietysti kuuntelin sydämestäni nauttien Salmelan johtajan, Tuomas Hoikkalan taidokkaan saksofonisoolon ( Henry Mancini, Peter Gunn), joka sai minut, vanhan kriitikkojäärän, vaihtamaan mustat lasit silmille.

Tuomas Hoikkala,  Salmelan johtaja

Rafael Wardin mahtavasta osastosta läksin liikkeelle. Hän se teki presidentistämme Tarja Halosesta maineikkaan ja mediassa puhuttaneen potretin ( ei näyttelyssä). Erityisesti Wardin värien käyttö ja yksityinen lähestymistapa ovat aina kiehtoneet minua.

Vuoden nuori taiteilija, Jasmina Ijäs edustaa luontorealismia, johon on sekoittunut onnistuneesti myös abstahoivia elementtejä. Jokainen teos vetoaa suurpetoineen, poroineen, jne, suomalaiseen luontoidentiteettiin. Jos mukana on populaaria lähestymistapaa, sen kyllä voi antaa anteeksi.

Ilkka Lammin tuotannosta on jäänyt jäljelle mestarin otteella tehtyjä luonto/henkilö – aihelmia. Lammin töissä oli yleensä kaikissa punainen täppy varauksen merkiksi. Tunnustaudun lammifaniksi.

Johanna Lumme liikkuu myös luontoaihelmissa. Minut hän sai jo aiemmalla tuotannollaan kietaistua vahvasti koukkuun, kun kuulun itse Suomen luontokuvaajiin.

Mitäpä siis. Upeista upein näyttely. Salmela tarjoaa juhlavuoden kunniaksi parastaan, sillä nuorten lisäksi on mukana vanhoja mestareita vaikkapa Esko Tirrosesta Kimmo Kaivantoon ja Laila Pulliseen.

Vielä on mainittava upea ”löytö”, luontotaiteilija Tuomo Saali. Ihan teki mieli tehdä varaus, kun taidetta keräilen.  Mutta taisin olla varauksineni pahasti myöhässä.

Ja miljöölle tosi korkeat pisteet, kuten todella sydämelliselle festivaalijohtajalle Sari Torniaiselle, sekä asiantunteville nuorille, Nellille, Ronjalle ja Alvarille. Onnistuneita valintoja kaikki tyynni.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Esko Tirronen

Essi Peltonen

Henna Pohjola

Ilkka Lammi

Jasmin Ijäs

Johanna Lumme

Marianne Siri

Rafael Wardi

Tuomo Saali

 

 

 

 

 

 

 

 

Tina Turner: Minun rakkaustarinani, Like Kustannus

Tina Turnerin vaikuttava elämäntarina

Maalaismaisemista megatähdeksi

Tina Turner ( Deborah Davies, Dominik Wichmann): Tina Turner, Minun rakkaustarinani, Like Kustannus

Yleensä tähtien tarinat ovat vaikeuksia täynnä. Tinalle niitä on kertynyt kukkuramitoin. Mutta lopulta, väkivaltaisen avioliiton jälkeen, häntä onnisti. Erwin Bach oli ihannesiippa, suora ja uskollinen.

Turnerin pojan Craigin menehtyminen oli tähdelle kova pala. Siitä hän ei luultavasti pääse ohi koko elämänsä aikana. Äidit ovat sellaisia:

Kun hän tuli isommaksi ja minä esiinnyin omillani, yritin pitää hänet lähelläni, otin jopa mukaan kiertueille. Craigin oli kuitenkin vaikeaa sopeutua joukkoon, koska hän halusi päättää omista asioistaan. Luulen, että silloin hän alkoi ryypätä. Lopulta hän alkoi käydä AA-tapaamisissa, joista ilmeisesti oli apua. Ikävä kyllä hänen yksinäisyytensä ja epävarmuutensa palasi aina takaisin.”

Aviomies Ike Turner pisti Tinan koville. Lättyyn tuli vähimmästäkin syystä ja houreinen mies katsoi vielä väkivallan oikeutetuksi. Veri roiskui, sekä Tinasta että Ikestä. Toki Turner lahjoitti hänelle tukun rakkaita lapsia, jotka ovat aina lähellä äidin sydäntä. Mutta Tina halusi myös että lapset eivät tulisi hänen miljardeistaan riippuvaisiksi, vaan itsenäistyisivät omillaan.

Sitten, vanhoilla päivillä, tuli todellinen herrasmies, Erwin Bach, Turnerin elämään, lahjoitti jopa munuaisensa, että vaimo pelastuisi vakavasta sairaudesta. Tina pääsi siihen arvoon joka hänelle kuului. Joskus Tinalle tuli epätoivo, jonka hän purki kysymykseen miehelleen jotenkin tähän tapaan:

-Do you really want me, old and sick woman?

Mutta Erwin vastasi epäröimättä suunnilleen näin:

– I really do, I have nothing in my life, but You,

nothing at all.

Viiltävän kauniisti toteutettu kirja. Upea lukukokemus.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Jope Ruonansuu: Aatteleppa ite!, Gummerus Kustannus

Humoristin kirjavat vaiheet

Mies kansan sydämessä

Jope Ruonansuu: Aatteleppa ite! , toimittanut Tommi Virtanen, Gummerus Kustannus

Jope on imitaattori ja hauskuttaja. Pohjoisen poika. Televisiosta tuttu. Käynyt kovan koulun ja siirtynyt pohjoisen palkisilta myös etelän eläjien suosikiksi.

Olen puhetyöläinen, koomikko. Edustan suomalaista huumoria omalla tavallani, omilla vitseilläni, jutuillani, omilla tempuilla, omilla oivalluksillani, omilla biiseilläni – mitä kaikkea se mun huumori sisältääkään.”…

Toki mestarillisen artistin vaiheissa on heijastuksia artistien yleisestäkin todellisuudesta ja uran kulusta. Niinpä Jope osoitti jo lapsena jotakin erityistä esiintymisen alalla ja pääsi estradille varhain. Loppullista läpimurtoa odoteltiin ja tulihan se aikanaan. Tulivat lukuisat kansan rakastamat sketsihahmot ja televisiojulkisuus. Tuli myös raskas keikkaelämä ja kuningas alkoholi. Miestä vietiin kuin litran mittaa. Rahaa tuli ikkunoista ja ovista. Homma meni liian rankaksi.

Mutta artisteilla, niin kuin Jopella on tapana pulpahtaa uudelleen pinnalle ja entistä parempina. Sytkärit syttyvät keikoilla kansan käsissä, poskille ilmestyy kyynelkarpaloita. Onneksi Jope otti opiksi hengenvaarasta, liiallisen stressin tuomien fyysisten vaikeuksien vuoksi. Joku selviytyy, joku ei.

Kuulun Jope-faneihin ilman muuta. Tämä kirja on maukas ja anekdoottipitoinen kooste. Mukana vilahtelee lukuisia lavatähtiä ja hauskuttajia. Meno on ollut melkoista, mutta ilo pinnassa, vaikka sydän on joskus alkanut sassaroimaan.

Olipa todella maukas lukukokemus varhaiskesäisellä uimarannalla. Ihan selkä pääsi kärähtämään, kun nauraa kikattelin Jopelle ja itkeskelin. Unohdin tietysti t-paidan. No, mitäs noista. Uuden nahkan saa, mutta ei uutta Jopea. Toivottavasti Jope viisastuu vahingosta ja ottaa rauhallisemmin. Kirja oli rehellinen ja sievistelemätön, mitä piirrettä kunnioitan.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

Kimmo Takanen, Parisuhteen tunnelukot, avaimia toimivaan rakkauteen, WSOY 2019

Suoruus ja puhuminen tärkeää

Parisuhteen onnistuminen on monen asian summa

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot, Avaimia toimivaan rakkauteen, WSOY Kustannus, 2019

Uskon, että kaikkein tyytyväisimpiä parisuhteeseensa ovat ne pariskunnat, jotka osaavat parhaiten yhdessä käsitellä tyytymättömyytensä parisuhteeseen.”

Alamme elää parisuhteessa selvitäksemme samalla tavalla kuin opimme lapsuudessa selviämään vanhempiemme ja heidän aiheuttamiensa ikävien tunteiden kanssa.”

Kaltoin kohtelun tunnelukko voi tehdä tasavertaisesta parisuhteesta lähes mahdottoman, koska luottamusta, jonka päälle sitä voisi rakentaa, ei yksinkertaisesti synny, ellei tunnelukkoa pyritä avaamaan.”

Niin se on, että lapsuus tulee usein mukaan parisuhteeseen tavalla tai toisella. Sen takia kipuillaan ja ollaan mustasukkaisia puolisolle. Joskus myös kumppaneiden edelliset pari- tai rakkaussuhteet voivat tehdä keitoksesta todella pahanmakuisen.

Puhua pitäisi, mutta mitenkäs puhut, kun on niitä suvun mustia salaisuuksiakin ja omia hairahduksia. Jos turvaudutaan vielä parisuhteen aikana epärehellisyyteen,  pikaystäviin tai -rakkauksiin, voi lopullinen tulehtuminen olla lähellä. Tilanteen siirtää uudelle ja huonommalle levelille, jos aletaan käytellä fyysistä ja henkistä väkivaltaa.

Kimmo Takanen on kirjoittanut tunnelukoista ennenkin. Takasella on teemoihin liittyvät nettisivusto ja hän on toiminut myös skeematerapian kouluttajana. Kirjassa on tietysti tämäntyylisten kirjojen tapaan myös harjoituksia ja työmenetelmiä.

Joskus tuntuu että selkeä ja suora puhuminen on ainoa keino joka auttaa täydellisesti. Jos piilottelee koko parisuhteen ajan mielensä avaamattomia rikkapusseja, niin homma menee helposti elämänikäiseksi kärsimykseksi. Siinä on se paha puoli, että samalla pitäisi puuttua ns. sovittuihin salaisuuksiin, joita ei voi paljastella edes puolisolle. Niitä kun suomalaisilla riittää.

Hyvä ja asiantunteva kirja, josta löytää paljon tärkeää opittavaa. Valheessa ei voi elää parisuhteessa. Valhe myrkyttää koko jutun. Suora puhuminen ja yhdessä avautuminen kannattaa kaikesta huolimatta.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

 

Suomalaista Ite – taidetta, Maahenki Kustannus

Ite taidetta tuntureilta – Saimaalle

Kansan taide elää ja voi hyvin

Ite vaaroilla, Ite käsillä, Ite rajoilla, Ite Saimaalla, Ite kaakossa, Ite Lapissa, Maahenki Kustannus Oy

Ite-taiteilijoihin puun muotoilijoina olen tutustunut työnsä ääressä mm. Punkaharjun Puukeskus Lustossa, Lappeenrannan Pihatossa, kauppojen pihoissa tai muilla sopivilla paikoilla. Eteeni on sattunut paljon Ite-taidetta Suomea ja Lappia kierrellessä. Pohjoisen ihmiset ne vasta ovat idearikkaita näissä taiteenlajeissa. Kas kun mitä erikoisemman ja suuremman taideteoksen tällää myymälän lähelle tien vierelle, sitä suurempi on kassakoneen kilinä. Lapin mytologia on ehtymätön lähde tämänsuuntaisiin ideointeihin. Etelän turistiin ne uppoavat kuin kuuma veitsi voihin.

ITE-taiteen elinvoimaisuus on jo Suomessakin osoittanut, etteivät kätten taidot ole hävinneet eivätkä häviä niin kauan kuin taidon, kyvyn ja tekemisen tarpeet ovat osa ihmisen itseilmaisua. Luovat teot pysyvät ja muuttuvat siinä kuin muutkin kulttuuriset käytännöt ja arvostukset. Tämän päivän kansantaiteen teoksilla on sellainenkin taianomainen voima, että niiden kautta visuaalinen maailma avautuu myös menneen suuntaan.”

Omista kokemuksistani tulevat mieleen mm. kuvani, jonka Hannu Karpo ja Enska Itkonen julkaisivat Apu-lehden liikennepalstallaan. Siinä oli Lappeenrannan Ylämaan tien varteen kerätty koko aitan seinän täydeltä autojen pölykapseleita. Kerrassaan vaikuttava näky. Karpo lupasi ohi ajaessaan tarjota pullon makujuomaa talon väelle onnistuneesta teoksesta.

Toisen kerran tapasin ite-taiteilijan Mikkelin tien varressa. Hänen kanssaan ystävystyin ja ystävyyden sinetiksi hän antoi minulle ilman korvausta neljä moottorisahalla taiteiltua pöllöä. Rönkköstä patsaspuistoineen on tullut tavattua, Särestön pihassa oleva sääsken monumentti nähty, lukematon määrä moottorisahalla taiteiltuja karhuja ihailtu. Mutta nämä ovat vain raapaisu monipuolisen Ite-taiteen karttaan.

Että mitä? Kirjasarja oli oivallinen matka ITE-taiteen syvimpään olemukseen, suorastaan ilotulitus, joka piti aloittaa alusta, kun viimeisen kirjan takakansi kolahti käteen. ITE-taiteilijoita on joskus nimitetty kylähulluiksi. Siihen voi sanoa, että sitten muutamat lääkäritkin, jotka harrastavat tätä lajia autotalleissaan ovat siis kylähulluja. Parempaan elämystä en kesän 2019 aloittajaisiksi tarvinnut. Ei se ollut sängynpohjalla makoilua kauniina hellepäivänä vaan suuri ja nyanssirikas kulttuurikokemus jossa oli mukana myös paljon paljon lämmintä huumoria.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

Kirjoittaja jossakin pohjoisessa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kesä 2019, Arboretum Mustila, kesäkuun kuudes päivä

Paratiisissa Arboretum Mustilassa

Kesän parhaita hetkiä taas kerran

– Jouko Varonen täällä, missä vaiheessa atsaleat rhodot?

– No etpä olisi voinut soittaa parempaan aikaan. Parhaimmillaan.

– Kiitos. Tullanpa sitten käymään.

Mitäs muuta kuin reissun päälle, me luontokuvaajat kun emme ole tottuneet aikailemaan. Ajeltiin nopsasti Elimäelle ja tietysti piti ensin käydä pirtsakoitten kahvilatyttöjen juttusilla. Jasmin ja Sanna olivat kuin ruusunnuppuja, hymy herkässä ja palvelualttiita viimeisen päälle.

Itsensä Arboretumin pomon, Jukka Reinikaisen, tapasimme terassilla. Oli oikein nuorekas ja ystävällinen mies, vaikka tietysti sesonkiaikaan kiireitä pukkaa.

Reinikainen kertoi, että Arboretum Mustilan perusti vuonna 1902 valtioneuvos A.F. Tigerstedt istuttaessaan ensimmäiset puulajit sinne. Tänään alue on kohonnut lajissaan ainutlaatuiseksi puu- ja koristekasvien kokeilualueeksi koko Pohjois-Euroopassa.

Mittakaavaa Arboretumille antaa tieto, että siellä on lähes 100 havupuulajia , 200 lehtipuulajia, 150 lajiketta alppiruusuja ja atsaleoja, lukuisia pensaita, köynnöksiä ja perennoja eri puolilta maapalloa. Alppiruusuilla on paras kukinta-aika kesäkuussa, jolloin tuhannet pensaat pukevat metsänpohjan värikkääksi kukkamereksi.

Läksimme tapamme mukaan tallustamaan kohti atsaleapuistoa, joka on ensimmäinen paratiisimainen kohde reiteillä, joita voi valita useasta kilometristä vähemmän vaativiin. Niinpä polku sopii myös liikuntarajoitteisille ja näky antaa virtaa niin paljon, että sitä riittää enemmän, kuin kymmenestä etelänmatkasta.

Toki piti ottaa kahvion mainioita leivonnaisia oikein tupla-annokset kun tultiin metsästä.  Tuoreita ja maistuvia kuin konsanaan huippukokkien tekemät gourmet-luomukset. Terassilla oli myös sosiaalista kanssakäymistä iloisen keskustelun merkeissä.

Ajeltiin kohti Lappeenrantaa. Mieli ihan teki napsaista auton CD-soitin kiinni ja pistää virittää duetto tai pari, kun luontokuvaaja- toimittajat sattuivat olemaan myös musiikkiin erikoistuneita opettajia:

– On kesän kirkas huomen ja suvi suloinen…

Elisabet Varonen ( luontokuvaaja)

Jouko Varonen ( toimittaja SARV:n jäsen)

Museon johtaja Jukka Reinikainen

Kahvion herttaiset tytöt Jasmin ( mustissaan) ja Sanna.

Toimittaja-kuvaajat Jouko ja Elisabet

Atsaleapuiston huumaavaa väriloistoa

Kiteen ihana eläinpuisto odottaa jo kesävieraita

Kiteen eläinpuisto pitää kokea!

Karhu tulee polulla vastaan

Olihan sekin koettava, että otso tallusteli kuuntelemaan kuvaajakaveriani ja viihtyi varsin hyvin, istahti nauttiman pehmeästä ja ystävällisestä puheesta.

Tultiin puistoon juuri sopivasti, kun aurinko helotti siniseltä taivaalta, kalkkunat pitivä konserttiaan heltta kiukusta punaisena, bambit asettuivat ryhmäpotrettiin, kyykäärme otti virtaa kesäkuun auringosta, pitkäsarvinen lehmän sukulainen nautti silminnähden kesän kiireettömästä tunnelmasta, rinkelisarvinen pässi tuumi, että mitähän ne raksuttelevat noita laitteitaan, tai raksutelkoot vain, mitäpä se minua liikuttaa.

Paljon oli muutakin nähtävää ja koettavaa, muun muassa upea järvimaisema, jota ihastelimme tovin. Eväiden syöntiä varten oli penkkejä ja mikä mukavinta, kaupungin lähiön rivitaloahdistus unohtui tyystin.

Kiteen eläinpuisto on siirtynyt nuoremman sukupolven hoteisiin. Uudet isännät, Kalle ja Olga Keskimäki ottivat meidän ystävällisesti vastaan ja miljöö ihmisineen henki aitoa pohjois-karjalaista vieraanvaraisuutta. Tarjolla on myös yöpymismahdollisuus ja vesipuisto ihanuuksineen, sekä Suomen suurimpiin kuuluva tanssipaviljonki.

No, emme jääneet tällä kertaa pidemmäksi aikaa, mutta rintaan, tuonne vasemmalle puolelle, latautui elämänvoimaa ja virtaa kiitettävässä määrin. On tullut vietettyä useampi vuorokausi eläinpuistossa ja paratiisin mahdollisuuksista nauttien.

Joskus tuli reissussa tenkkapoo, kun opastauluja oli vähänlaisesti ja vieraampi etelän henkilö sekoili poluilla. Kaverini jo tuumikin, että poistumisreitti ravintolaan olisi ainakin syytä viitoittaa paremmin. No kyllähän moisen probleemin selvittää ja jos joutuu vähän harhailemaan, niin sehän antaa vain uusia kuvausmahdollisuuksia.

Vielä piti käydä matkamuistomyymälässä, ostaa kortit ja nauttia ravintolan antimista. Sitten auton keula kohti Lappeenrantaa yhtä elämystä rikkaampina.

Jouko Varonen (SARV:n jäsen)

Elisabet Varonen ( luontokuvaaja)

Kalle Keskimäki ( puiston johtaja)

Elisabet Varonen ( kuvaaja)

Toivon ja valon lauluja, 4 CD Boxi, Valitut Palat 2019

Taivaan porteilla

Musiikki tarjoaa lohtua ja iloa

Toivon ja valon lauluja, 4 CD Boxi, Valitut Palat 2019

Jumala rakastaa maailmaa, Olen kuullut on kaupunki tuolla, Kotikirkkoni, Oi Herra jos mä matkamies maan, Onpa taivaassa tarjonna lapsillekin, Sun kätes Herra voimakkaan, Päivä vain ja hetki kerrallansa, Herra kädelläsi, Sua kohti herrani, Oi muistatko vielä sen virren, Suojelusenkeli, Kiitos sulle Jumalani…

Jo ensimmäisen levyn lauluista tulee kuulijalle mieleen monta muistoa. Titanic-laivan upotessa lauloivat matkustajat laivan orkesterin säestyksellä ( Nearer My God To Thee) eli Sua kohti Herrani.

Istuin Lappeen kirkossa, kun Kari Tapio lauloi viimeisiä keikkojaan ja esitti vaikuttavasti Olen kuullut on kaupunki tuolla. Välillä piti Karin istahtaa lepäämään, mutta mitäpä tuosta.

Koululaisille oli mieluinen laulu Onpa taivaassa tarjonna lapsillekin. Sitäkin lauloimme luokkani kanssa piano- ja kitarasäestyksellä kevään kynnyksellä. Joskus läksimme luontoonkin kitaran kanssa, istuimme kivillä ja nautimme samalla lintujen konserteista.

Lalujen esittäjäskaala on jokaisessa levyssä taattua kotimaista parhaimmistoa. Niinpä mukana ovat mm. : Loiri, Edelmann, Kuoppamäki, Fredi, Grön, Hallikainen, Ekola, Klimenko, Kaunisto, Petri Laaksonen, Tuure Kilpeläinen, Carola, Riki Sorsa, jne jne…

Tällainen kokoelma painuu rauhoittavana rinnan vasemmalle puolelle vääjäämättömästi. Kuuntelin lauluja sunnuntaipäivän lepohetkillä. Ulkona oli yksi kevään harvoista sadepäivistä. Luonto sai sateesta virvoitusta ja minä näistä iki-ihanista nostalgioista.

Viime vuosina on suomalaisia viihdetaiteilijoita kuultu enenevässä määrin kirkkokonserteissa. Itse olen tällaistenkin tilaisuuksien ystävä. Loirit ja Grönit on tullut nautittua useampaan kertaan vaimon kanssa.

Tämä kokoelma on suuri kulttuuriteko. Uskonnollisen musiikin taltioiminen on tietysti riskaabelia, mutta levyt löytävät varmasti kohderyhmänsä, koska kirkollinen musiikki ja sen ääressä hiljentyminen kuuluvat pehmeisiin ja psyykeä hoitaviin asioihin.

Nämä arvot ovat nousseet yhä tärkeämmiksi nykyisenä, hektisenä aikana. On ollut puhetta myös vanhusten hoidon puutteista. Siitä vain levy soimaan vanhainkodin oleskeluhuoneen pöydälle kukkamaljakon viereen. Kukaan ei varmaan pane vastaan pientä hartaushetkeä.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen

 

 

 

Hannu Tavio: Elämää eturauhassyövän kanssa, Docendo Kustannus 2019

Mies ja vaikea sairaus

Eturauhassyöpäkroonikko tilittää

Hannu Tavio: Elämää eturauhassyövän kanssa, Docendo Kustannus, 2019

Avoimen tiedonkulun aikana tulisikin pitää mielessä, että eturauhassyöpää ei hoideta potilasoppailla, vaan tutkijoiden alati kehittyvillä tiedoilla sekä erikoislääkärien taidoilla. ”

Hannu Tavio tarjoaa kirjassaan näkökulmia elämään eturauhassyövän kanssa. Aiempi kirja, Kutsumaton kumppani ( Kirjapaja), sattui itselleni juuri sopivaan aikaan. Lueskelin sen useaan kertaan. Tavio nimittäin osaa hienovireisyyden, mitä tulee asian kokonaisvaltaiseen lähestymiseen.

 

Sellaisen lähestymistavan hallitsevat oman kokemukseni mukaan myös syöpälääkärit, hoitajat ja muu henkilökunta. Itselleni semmoinen riittää vallan hyvin. En ole, toisin kuin Tavio, pilkuntarkan tiedon etsijä. Toisaalta Tavio osaa yhdistää taudin kulkuun myös psyykkisen huollon merkityksen niin kotipiirissä kuin vertaistukiryhmissä.

Taviosta tuli taudin myötä myös Eturauhassyöpäyhdistyksen ( PROPO) vetäjä. Siis kysymyksessä on mies, joka on tehnyt  potilastyötä tosi ansiokkaasti.

Itse luotan lääkäreihin. Kuolemanpelkoa en ole  tuntenut. Jos on aika lähteä, niin ei sille mitään voi. Ehkä lapsuuteni maalla, antoi terveen tavan suhtautua myös asian tähän puoleen. Jokaista päivää pidän lahjana ja se jos mikä avaa uusia  ulottuvuuksia elämään. Toki olen pitänyt huolta  terveydestäni. Lienee niin, että terveet elämäntavat  ja kuntoilu auttavat  asiassa.

Itse pudotin painoni  ihannelukemiin,  sadastaneljästä kilosta seitsemäänkymmeneenkolmeen. Ei tuo niin kummoinen juttu ollut. Tarvittiin vain hivenen itsekuria. Pari-kolme  vuotta siihen meni. Luotan lääkäreihin. Jätän mieluusti asian  hoitamisen spesialistien huomaan. Teen sen minkä  itse pystyn. Ei ole ollut traumoja tai stressiä.

Tavio on toisaalta tottunut auttelemaan syöpäpotilaita. Miestä viedään näissäkin piireissä kuin litran mittaa.

Mutta kirjaan. Tavio osaa asiansa. Toki kirjassa on paljon tyhjäkäyntiä ja toistoisuutta. Se suotakoon, kun taudin kulku on jokaisella yksityinen asia, eikä pilkunvarmaa tietoa voi kukaan tarjoilla. Mukavana pidin tässäkin kirjassa tiettyä herkkyyttä ja myös papan roolin tuomia aaltopituuksia. Toki  yhdistelmä, pienet lapset ja eturauhassyövän  faktat, tuntuu vähän oudolta. Itse olen pitänyt  lapsenlapset kokonaan ulkopuolella koko tästä ongelmakentästä.

Eikä asia loppujen lopuksi ole edes ongelma maalaislapsuuden kokeneelle. Siellä opittiin elämään ja kuolemaan eleettömästi. Mitä  sitä joutavaa spekuloimaan. Sen puolen hoitavat  ystävälliset pro-miehet, jopa huumorilla. Elämää täytyy elää niin kauan kuin sitä riittää.

Jouko Varonen

SARV:n jäsen