Miina ja Manu

Juohevaa oppia lapsille

Miina ja Manu-kirjat jakavat tietoa

Kierrätyksestä ensiapuun

Juha Henttonen/ Tuomas Mäkelä:

Miina ja Manu kierrättävät, Satukustannus 2016

Tuula Puranen/Kristian Huitula:

Miina ja Manu, Päivä ja yö, Satukustannus 2015

Miina ja Manu ensiavussa, Satukustannus 2016

Miina ja Manu ovat touhukkaita kissoja, joiden tehtävänä näissä kirjoissa on esittää tavallisia lapsia. Kirjojen tekstiosuus on tehty juohevaksi ja erilaiset opit tulevat siinä ohessa kuin sattumalta lapsille.

Kierrätyskirjassa Nelly täti opettaa jätteiden käsittelyä ja tietysti siistiä käyttäytymistä luonnossa.

Päivä ja yö – kirjassa opettaa Erakko Hermanni lapsia ymmärtämään aurinkokunnan ihmeitä. Opetus onnistuu kun hiekkaan piirretään kiertoradat ja lapset saavat olla aurinkona, kuuna ja maana.

Lapsille on tärkeää ymmärtää aurinkokunnan rakenne. Opettaja- aikoinani näytin sitä piirtoheittimellä ja karttapallolla, kunnes kouluun hankittiin oikein veivattava pienoismalli aurinkokunnasta.

Miina ja Manu saavat myös käydä lääkärissä, kun kalareissulla tulee murtuma jalkaan. Tämmöinen kirja olisi paikallaan lukea silloin, kun lapsella on edessä lääkärikäynti. Siitä ainakin opitaan, että lääkärit eivät ole pahaa tahtovia mörköjä, vaan lasta auttavia ja hyväntahtoisia henkilöitä.

Pidin kirjoissa erityisesti tekstin juohevasta ideoimisesta. Tilanteet tulevat esille kuin sattumalta, juuri niin kuin luonnossakin tapahtuu. Kuvituksen osuus on vähän jäykkää ja kirjojen kertovuus on paljolti tekstin ansiota. Tietysti lapset tykkäävät oppia asioita eläinlasten avulla.

Suosittelen kirjoja alakouluihin ja jopa terveyskeskuksen kuvakirjahyllyyn. Vuoroa odotellessa voi tällaisen vihkosen ehtiä lukemaan kannesta kanteen.

Jouko Varonen

Lintulaudan vieraat

Lintulaudalla tapahtuu

Keskitalvesta kevätmuuttoon

Juohevaa tekstiä

Mauri Leivo: Lintulaudan elämää, Opas talvisten pihalintujen tarkkailuun, Docendo 2015

Mauri Leivo on tekijämies lintujen parissa. Hänen tekstinsä on myös vapautunutta ja joskus humoristista ja sehän tietysti innostaa lukijaa. Mutta mukana on muutakin kuin huumoria, nimittäin Leivo tuntee talvilintujemme tavat ja ruokavalion ym. seikat. Ei ole nimittäin yhdentekevää minne ruokintapaikan pykää. Linnuille pitää olla lähistöllä suojaa mm. haukkojen hyökkäyksien varalle ja lintujen ruokailutottumukset on hyvä myös tietää. Jokainen tintti ei syö yhtä paljon. On niitäkin, jotka liikkuvat ruokintapaikalla aikaisin aamulla ja illan hämärissä, kuten harmaapäätikka, joka on ruokavalionkin suhteen nirso, sille kun kelpaa vain läski.

Pikkuvarpusille ruokintapaikaksi sopii esim. orapihlaja- aidan vierus, sillä orapihlaja on niille elintärkeä piilopaikka. Kevään tullen voi ruokintapaikalla nähdä vaikkapa järripeippoja tai hyvän vaellusbuumin saaneita tundraurpiaisia. Jotkut linnut kesyyntyvät ruokintapaikalla jopa käsin syötettäviksi. Yleensä kuitenkin linnut ovat arkoja ja hypähtävät piiloon, jos vaikka verho heilahtaa ikkunassa.

Itse olen kokenut lintukuvauksen kivaksi harrasteeksi ja talvilintujen ruokinta on yleensäkin lisääntynyt niistä ajoista jolloin linnuille tarjottiin jyviä hyvän paistin toivossa. Suomessa on opittu ruokkimaan lintuja ilman taka-ajatuksia. Keski-Euroopassa pikkulinnut ovat nykyäänkin gourmet ruokaa ravintoloissa ja niitä metsästetään massiivisesti.

Tykkäsin Leivon kirjasta. Siinä on tiettyä levollisuutta ja tietämyksen antamaa rentoutta. Sitä lukija tarvitsee. On myös hyvä huomata, että lintumies ei kikkaile liikaa lintuharvinaisuuksilla vaan tyytyy repertuaariin, joka on mattimeikäläisen mahdollisuuksien rajoissa.

Jouko Varonen

Lemmyn elämä

Lemmy Kilmisterin tarinoita

Liian paljon liian nuorena

Kun Lemmy lentokoneesta lempattiin ja muita juttuja

Lemmy Kilmister/Janiss Garza: Lemmy, oma elämänkerta,

Like 2016

Heräsin yöllä helvetilliseen meteliin. Se tuli jostakin Lappeenrannan lentokentän suunnalta. Arvelin, että se on joku hyökkäys tai jotain. Mutta Lemmyhän se oli porukoineen tullut ilahduttamaan lappeenrantalaisnuorison kesäpäiviä.

Meteliä jatkui monta tuntia ja koiratkin reagoivat lentokentän hälyyn ulvomalla kuin sudet kuutamolla.

Mutta asiaan. Lemmyn isä oli sotilaspappi ja äiti kaunis kirjastonhoitaja. Mutta kauneus ei siinä pitkällekään auttanut, kun isä läksi litomaan jo muutaman kuukauden kuluttua Lemmyn syntymästä.

Toki Lemmy tapasi isänsä 25 vuoden kuluttua. Isä pyyteli anteeksi, mutta Lemmy tuumi, että osta minulle kunnon bändikamat, niin kaikki mennyt on poispyyhitty. Mutta isä olikin sitä mieltä, että Lemmyn pitäisi lähteä opintielle. Siihen loppui se tapaaminen ja Lemmy oli onnellinen, että isän tilaamat pitsat eivät ehtineet tulla. Isä olisi löytänyt pitsan naamastaan.

Kirja on särmäistä kerrontaa, semmoista jota on tottunut lukemaan esim. Charles Bukowskin kirjoista tai miksei kotimaistenkin rokkarien muisteluksista. Yleensä näissä kirjoissa hekumoidaan viinan, huumeiden ja naisten kustannuksella. Lemmykin muistelee kiitettävällä volyymilla naisseikkailujaan, mutta tietysti siinä sivussa hän muistaa myös kerrata musiikillisia vaiheitaan.

Luettuani juuri Remu Aaltosen omaelämänkerran, totesin Lemmyn kirjaan tartuttuani, että voi ei, taasko sitä samaa. Näyttää nimittäin siltä että rokkarien elämä on sisällöltään köyhänlaista.

Jouko Varonen

Ohjeita suomalaisille

Suomi, ovet avoimiksi tulevaan!

Timo Airaksisen pamfletti

Kirja 100-vuotiaalle Suomelle

Timo Airaksinen: Sinivalkoinen kirja, Menneisyyden Suomi tulevaisuudessa, Arktinen Banaani 2016

Olen tietoisesti kirjoittanut optimistisen ja valoisan kirjan, Suomi utopiana ; onhan se lottovoitto syntyä Suomeen. Tarkoitukseni on kahtalainen. Ensiksi yritän kertoa mikä on Suomen henkinen tilanne näinä aikoina. Toiseksi, haluan sanoa, kuinka ongelmat ratkaistaan.”

Timo Airaksinen ( s. 1947) tuumii, että Suomesta puuttuu journalismin rajat ylittävä pohdiskeleva keskustelu maan tulevaisuudesta. Filosofina hän ymmärtänee näitä asioita, joskin sortuu myös filosofiseen ympäri-pyöreyteen.

Airaksinen kuuluttaa kysymystä koulutusrahojen leikkauksesta ja toteaa sen tietysti hullun hommaksi. Lisäksi hän luonnehtii suomalaisia viihteen mukana kulkijoiksi, joilta puuttuu järjen käyttöä ja katsetta tulevaisuuteen. Menneisyyteen tuijottamalla ei Suomea rakenneta. On opeteltava medialukutaitoa ja kasvettava kriittiseksi tiedon ymmärtäjäksi. Maahanmuuttajista toteaa Airaksinen, että uudet suomalaiset ovat tervetulleita jo ennestään monikulttuuriseen yhteiskuntaamme. Viha on se, mitä pitää torjua. Ihmisoikeudet, vapaudet ja tasa-arvo ovat tärkeä osa edistystä, valistusta ja modernisaatiota.

Lueskelin iltapuhteen Airaksisen kirjaa ja totesin, että nämä kiistakirjoitukset, joita voisi esseiksikin luonnehtia, ovat suurelta osin tuttuja asioita valtakunnallisissa keskusteluissa. Airaksinen on mielestäni hivenen fraseologinen ja falski pohdinnoissaan, joista on puhuttu aivan riittämiin uutivirrassa. Siinä olen Airaksisen kanssa yhtä mieltä, että suomalainen yhteiskunta on viihdehakuinen. Monesti yhteiskunnallisessa ajattelussa mennään siitä missä aita on matalin ja altistutaan populismille, kun pitäisi käyttää järkeä. Kerta toisensa jälkeen voittavat vaaleissa ne, joilla on populistisimmat ”tarjottavat” kansalle. Järjen käyttö ei tunnu kuuluvan suomalaisten perushyveisiin.

Jouko Varonen

Karhukuvaajan matkassa

Karhujen kanssa

Elämäntarinan aineksia karhukirjassa

Ohtonen tuntee karhut

Kimmo Ohtonen: Karhu, voimaeläin, Docendo 2016

Kimmo Ohtonen tunnetaan toimittajantyöstään radiossa ja miehenä, joka teki norppauinnin, eli ui Suomen suurimman järven päästä päähän.

Tämä kirja alkaa viiltävästä lapsuuskokemuksesta, kun poika pakeni isää metsän sisään ja tapasi karhun lähietäisyydeltä. Ohtonen ei luota pelkästään karhukuviin, jotka tietysti on otettu turvallisesta piilokojusta. Kirjailija-valokuvaaja miettii tuntemuksiaan kun näkee karhuja ja niiden kommunikointia.

Joskus tulee hetki, että joutuu silmätysten karhun kanssa. Onko karhu pelottava metsän peto vai heijastus kuvaajan omasta elämästä.

Muistuu mieleen oma kohtaamiseni karhun kanssa vapaassa luonnossa ilman piilokojuja. Karhu tuli suoraan kohti pitkin peltoaukeaa. Olin matkassa autolla ja pysäytin auton. Otus örisi ja juoksi auton keulan ediste läheiseen järveen uimasilleen. Hetki oli niin ainutkertainen, että en tajunnut ottaa esille auton takapenkillä olevaa kameraa. Toki sitten kuvasin mullikossa juosseen karhun jäljet ja kävin varoittamassa läheisen maalaistalon väkeä lähistöllä liikkuvasta pedosta.

Ohtosen kuvat ovat tummasävyisiä, johtuen oletettavasti siitä, että karhut tulevat niille varatulle haaskalle usein aamuvarhain tai iltamyöhään. Pimeän sävyt toki antavat kuville syvyyttä ja vaikuttavuutta. Joskus olen kuullut väitteitä, että luontokuvaajat kesyttävät” karhuja liikaakin ja nämä alkavat liikuskella tämän vuoksi pihapiireissä.

Ei ole aivan tavallista yhdistää luontokuvakirjaa elämäntarinaan, joka on tulvillaan kipeitä muistoja. Tällainen kirja tarjoaa toisaalta jotain enemmän kuin karhukuvaajien matkan korven kätköissä oleville piilokojuille. Mukana on tunnetta ja taikaa, elämän kipeyttäkin.

…Minunkin olisi jo aika mennä kotiin. Itärajalla pitkitän vierailuani aina viimeiseen asti. Vaikeinta on sanoa jäähyväiset, kun ei tiedä miten sen tekisi – millä sanoilla voisi kertoa, mitä oikeasti ajattelee.”

Jouko Varonen

Selkeä dekkari

Ikoni-Ville

Selkeä dekkari

Marja-Sisko Aallon uusin dekkari

Marja-Sisko Aalto: Ikoni, Icasos 2016

Marja-Sisko Aalto (s. 1954) tunnetaan kotiseudullaan Imatran puolessa kirkonmiehenä, joka halusi olla nainen ja toteutti myös unelmansa. Moni pahoitti asiasta mielensä, mutta Aalto sai uuden viran ja alkoi kirjoittaa myös dekkareita. Entinen vaimo pysyi naiseksi muuttuneen miehensä rinnalla.

Tämä uusi Ikoni-dekkari on kertomus oudosta Ikoni-Villestä ja häntä jahtaavista poliiseista, joista vanhempi konstaapeli Annette Savolainen alkaa jo muodostua tavaramerkiksi Aallon rikoskirjoille.

Ikoni-Villen rikoksiin liittyy tiettyjä piirteitä, joita voi pitää rikollisen ”tavaramerkkeinä”. Niinpä rikospaikalla on tutkittu ikoneita, ei kuitenkaan varastettu. Lisäksi paikalle on jätetty kuitti”, vanhan ja arvokkaan Raamatun irti reväisty alkulehti.

Annette Savolainen on poliisi, joka muistuttaa perheidyllinsä kautta vaikkapa Maria Kalliota. Nyt hänellä on loma-aikeita ja loma suuntautuu Ilomantsiin päin. Ilomantsissa tutustutaan ortodoksiseen kulttuuriin ja loman keskeyttää taas Ikoni-Villen isku, ja kuinkas muuten, reväistyn raamatunlehden säestyksellä. Aalto kuljettelee kirjassaan myös teemaa niiltä ajoilta, jolloin ruotsit” eli luterilaiset kiduttivat ortodokseja, varastivat ja tappoivat sekä halusivat hävittää ortodoksisuuden seudulta.

Aallon tyyli on selkeää kerrontaa, josta puuttuvat reijomäki- efektit. Hän osoittaa myös kirkollisen tietämyksensä ja antaa sen näkyä dekkarin rakenteissa. Luin kirjan juuri sen selkeyden innoittamana.

Ikoni-Villen touhut muuttuvat vaarallisiksi, sillä väkivalta ja murhat tulevat mukaan kuvioihin. Onko kysymyksessä joku mieleltään vinksahtanut henkilö? Ainakin on aika viekas ja selviytyy rikospaikoilta vähin äänin.

Aalto eroaa mattiyrjänäjoensuulaisesta käsittelytavasta siten että hän ei puutu paljonkaan rikollisten sosiaalisiin ongelmiin. Hän on vanhan ”kunnon” dekkarin linjoilla, jossa rikollinen pitää saada kiinni kärsimään rangaistusta vaikka omaisi miten vaikeat taustat. Myöskään poliisien arkitodellisuuteen ei tehdä kovinkaan syviä luotauksia.

Jouko Varonen

Arkkitehdin unet

Arkkitehdin unet

Päiväkirjaromaani Engelistä

Runollista, puhuttelevaa

Vuoden 2016 finlandiavoittaja

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista, Gummerus 2016

Runollista, kuin unta, välillä todellisuuteen palaavaa, joskus unennäköä, mielikuvia, tuntemuksia

Luin Viikilän finlandiapalkitun oikealla, tunteen aivolohkolla. Viikilän runollinen ja paikoin aforistinen kieli pakottaa lukijan miettimään, kertaamaan, löytämään yhtymäkohtia omaan elämään, ehkä myös kirjan tekijän todellisuuteen.

Kirja kertoo arkkitehti Engelistä, jolle annettiin tehtäväksi Helsingin suunnitteleminen. Engelin tie kulki kotiseudulta, Berliinistä, Viron kautta Turkuun ja lopulta Turun kaudelta saatujen suositusten ansiosta Helsinkiin, toteuttamaan Venäjän keisarin unelmia ”valkoisesta kaupungista” jonka näkyvin monumentti olisi valkoinen suurkirkko, kirjastotalon ja monien muiden tärkeiden suunnitelmien ohella.

Kirjassa kulkee juonteena myös Engelin perhe-elämä ja erityisesti rakkaus sairaalloiseen Emily-tyttäreen, jonka kohtaloissa Engel lopulta näkee visioita myös kuolemaan ja omien voimiensa ehtymiseen.

Kirja on paljon enemmän kuin kaunista ja runollista luettavaa. Tekstissä on yllättävän vahvoja yhtymäkohtia lukijan omaan todellisuuteen, jopa aforistisia oivalluksia.

Berliinistä työn puutteen vuoksi lähteneen Engelin perhe- elämää, ja vaimon ja tyttären varhaista kuolemaa sävyttävät Engelin syyllisyydentunnot siitä, että hänen olisi pitänyt tarjota perheelleen enemmän. Ehkä Berliiniin muutto olisi vaikuttanut perheen todellisuuteen ratkaisevasti. Sitähän vaimokin toivoi, mutta mukautui perheen pään suurmiehen rooliin. Engel päätyi nimittäin myös vastaamaan koko Suomen rakennustaiteesta.

En laskenut kirjaa käsistäni ennen kuin olin sen lukenut. Silti teki mieli kerrata, paneutua runollisen kielen tarjoamiin visioihin tarkemmin, oppia arkkitehdin elämästä ja arjesta myös rakennuspuita omaan elämään.