Ei muisteta pahalla, Veera Nieminen

Eron analyysi

Kosto on suloista

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla, Tammi 2018

Tytössä taitaa olla ADHD – piirteitä. Niin luultavasti miettii Juri kun tyttö rikkoo kiukuspäissään suuren peilin. Se on sillä siisti. Juri lähtee, mutta ero seurustelukumppanista ei ole tytölle yhtä helppo. Hän on kostonhimoinen, kuten moni muukin, jota on juksattu pahemman kerran. Panostajaystävä tulee hätiin ja niinpä räjäytetään aluksi Jurin postilaatikko. Muutakin jäynää on odotettavissa.

Tytön pään sisällä kiehuu siihen malliin, että lopulta ei huvita lähteä töihinkään pariin päivään, vaikka hänellä on empaattinen pomo, joka ehdottelee palaverissa kautta rantain jopa kallonkutistajaa.

Niemisen aiempi kirja Avioliittosimulaattori ( 2013) pääsi oitis teatterilevitykseen ja ehdokkaaksi HS:n kirjallisuuspalkinnolle. Niemisen kieli rikkoo tavanomaisen lukuromaanin rajoja, sillä tämän kirjan päähenkilö on hivenen ylivilkas tapaus ja sehän heijastuu minäkertojan verbaaliin tilitykseen.

Totta kai kirja on taitavasti tehty. Kirjoittaja varoo rakkausromaanien kliseitä ja antaa tytön koheltaa todella vallattomasti. Minä tykkäsin kirjoittajakouluttajana Niemisen tekstistä, joka on ilmaisuvoimaista ja napakkaa.

Tytöllä on myös mielikuvitusystävä surua selvittämässä. Kissa tulee aina esille sopivissa paikoissa ja sen ilmeitä voi tulkita aina omalla tavallaan. Tärkeintä, että on joku mukana vaikeassa elämäntilanteessa. Tällaista tapaa monessa lastenkirjassa. Itsekin olen käyttänyt kikkaa joissakin lastenkirjoissani.

Että mitä? Niemisen teksti tempaa mukaansa, on joskus toistoista ja pitkästyttävää, mitä tulee teemojen kuljetteluun. Mutta räväkkä verbaali ilmaisu ja humoristinen analyysi on nykytyttöjen mieleen. Mitä sitä joutavaa märehtimään exien perään, vaikka tietysti kun tarkkaan ottaen ajattelee, niin tyttö tulee aina saman ongelman eteen. Miksi minun piti särkeä se peili. Jouduin paapomaan joutavia raakkeja, joista ei ole edes oman elämänsä markuiksi.

Jouko Varonen

 

 

 

Eränkävijä 2018-2019, Otava 2018

Lukemista erämiehille

Kuhajahdista viimeisille tulille

Eränkävijä 2018 – 2019, Otava-kustannus 2018

Ihan kivoja tarinoita tällä kertaa, tuumin kun olin lukenut puoli tusinaa jutuista.

Anu Turunen kertoo metsästys-sarjan voittojutussaan, miten kuolema tulee hakemaan eräjäärää sairaalan vuoteelta. Erästelemäänhän siitä mennään ja vastaan juoksee oma lemmikkikoira, joka on kuollut jo aikapäiviä. Nostalginen viritys. Tykkäsin.

Markku Hirvonen on voittanut Pässijärven kuhat – jutullaan kalastusaiheisen kisan. Kas kun Pässijärvellä vedetään yhtä köyttä, kun järvelle on tullut ryöstökalastaja, jolla on jopa ”lailliset paperit” pyytöihinsä.

Merkattu latu – juttu kertoo kalamiehistä lähes neljänkymmenen asteen pakkasessa ja kotiväen tunnelmista, kun mukana reissulla on myös nuorta väkeä. Onneksi miehillä on erätaidot hallussa.

Karhun mitta on kertomus passipaikalta. Ampumattahan se karhu jää. Lieneekö erästelijällä mennyt pupu pöksyyn, tai tullut semmoinen tunne, että paras jättää komea otus elolle.

Sargi-juttu olisi mielestäni ansainnut ensipalkinnon. Tosi hyvin kirjoittaja kuvailee huumorilla venäläistä oblomovilaista kansanluonnetta ja jähmeän suomalaisen suhtautumista hyväntahtoiseen mieheen, joka tulee hänen reviirilleen särjenkalastuspuuhiin.

Introvertit itärajalla-juttu kertoo kanalintujen mehtäämispuuhista. Jutun mehtääjä on kuitenkin sitä sorttia, että saatuaan yhden saalislinnun, melkein kyynelehtii kuolleen linnun kauneutta ja katuu tekoaan.

Eränkävijä ei enää hehkuttele A.E. Järvisen tyyliin. Nyt ollaan viimeisella rannalla tai saaliitta jääminen on paremmin yleistä kuin paheksuttavaa. Luonnolla sinänsä ja ihmiskuvauksella alkaa olla arvonsa näinä katoavien riistaeläinkantojen aikoina.

Jouko Varonen

 

 

 

Neiti Brander, Timo Mäkelä, Arktinen Banaani – kustannus

Kadonneita kortteleita ja ihmisiä

Signe Brander tallensi 1900-luvun alun Helsinkiä

Timo Mäkelä: Neiti Brander, Arktinen Banaani 2018

Timo Mäkelä on koulunsa käynyt taidegraafikko, jolla on mittavat saavutukset sarjakuvanpiirtäjänä: Puupää hattu, taiteen valtionpalkinto, julkaisuja Helsingin Sanomissa, valtakunnallisia apurahoja, jne…

Neiti Brander on hienostuneella huumorilla ryyditetty kuvakertomus valokuvaajasta. Signe Branderin (1869- 1942) lasilevylle kuvaamat otokset vanhasta Helsingistä, 1900-luvun alussa, ovat Helsingin kaupunginmuseon kirkkain helmi. Otoksia puutalo-Helsingistä kertyi 900 kappaletta.

Kirja on Mäkelän omintakeinen näkemys Signen valokuvauspuuhista. Kun neiti Brander pyysi poliisimiestä siirtymään toiseen paikkaan, joka olisi kuvauksen kannalta paras, tuumi poliisi: – Minä olen virkatehtävissä, enkä mikään somiste! Mutta Signe kuittasi kipakasti: – Minäkin olen täällä virkatehtävissä enkä mikään somiste! Rakkauden kipinähän siinä melkein roihahti Signen ja poliisin välillä.

Kaupungin muinaismuistolautakunta kääntyi neiti Branderin puoleen.  Erityisesti Brander halusi kuviinsa ihmisiä, lapsia, torielämää, työntekijöitä, pyykkäreitä, poliiseja, vossikkakuskeja, jne. Pelkät talot eivät sellaisenaan olisi tärkeitä. Niinpä hän järjesteli ihmisiä ja ihmisryhmiä kuviinsa kuin elokuvaohjaaja. Lopulta muinaismuistolautakuntakin ymmärsi Branderin kuvien arvon.

Kirjan lopussa on kavalkadi Signe Branderin elämästä. Kun perhe muutti isän kuoleman jälkeen Helsinkiin, kävi 20 – vuotias Signe piirustuksenopettajan koulun. Siitä ura jatkui valokuvaajaksi. Kerrotaan, että Signe joutui miespuolisen työkaverinsa ahdistelemaksi pimiössä. Signepä napsautti täyden valaistuksen päälle ja kaikki negatiivit valottuivat. Se oli sen ajan Me Toota.

Kaunis kirja. Herkkää kuvakieltä. Nautin matkasta Signen kanssa. Mäkelä on loihtinut viime vuosisadan alun tunnelmat esille mestarillisesti ja pikantilla huumorilla.

Jouko Varonen

 

 

 

Sauli Niinistö, Mäntyniemen herra

Taitava vallankäyttäjä

Sauli Niinistön elämänkaari

Matti Mörttinen & Lauri Nurmi: Sauli Niinistö, Mäntyniemen herra, Into-Kustannus 2018

Taitavat journalistit ovat tehneet kirjan, joka on sekä lukijaystävällinen, että joltisenkin analysoiva. Sauli Niinistön henkilökuva on täynnä tuttujen ja työtovereiden anekdootteja ja poliittista arviointia. Itselläni on, suomenkielen arvosanani lukeneena, melkoista tuskaa kuunnella tai lukea Niinistön lausuntoja.

Takaperoiset lauseet ja rasittava kaartelu osoittavat kuitenkin lopulta valtiomiestaitoa. Presidentin poliittinen valta on maassamme saatu minimiin. Tarvitaan retoriikkaa, joka ei loukkaa ketään, mutta yrittää silti sanoa jotain tärkeää jokaiselle osapuolelle.

Kolme aiempaakin presidenttiä toimivat isäntinä idän ja lännen kohtaamisille. Ei siis ollut ihme, että Putin ja Trump valitsivat Suomen kohtaamispaikakseen, vaikka presidentti oli  väritön ja tuntematon Niinistö. Kekkonen sentään turvautui vodkaan ja huumoriin ja sekös miellytti Suomen kansaa ja venäläisiä.

Niinistön ensimmäisen vaimon matka miehensä vaalitilaisuuteen, yhteen monista, koitui hänelle kohtalokkaaksi. Sää oli huono, tie liukas, aikaa vähän, mutta mitäpä vaimo ei tekisi miehensä poliittisen imagon säilyttämiseksi. Kohta puolivallaton Sauli kuitenkin oli taas jaloillaan ja neljäs nainen, nuori Jenni Haukio, osoittautui sopivaksi kumppaniksi. Ja Jenni antoi vielä miehelleen tosi lahjan yhteisen lapsen muodossa.

Kirja osoittaa toisaalta miten raadollista poliittinen peli on. Jonkun potentiaalisen henkilön nostaminen kansakunnan kaapin päälle vaatii liudan suosittelijoita, vaikuttajia ja taustatyötä sekä puolueen, että äänestävän kansan keskuudessa. Kas, kansa tykkää populismista, vaikka lupaukset unohtaisivat tuota pikaa.

Kirja sai minut vähän apealle mielelle poliittisten kiemuroiden suhteen. Niinistö on kuitenkin osannut käyttää vähää valtaansa ja soluttautunut, mm. Putinin ja Trumpin kanssa keskusteluväleihin. Se on paljon se. Hän sotkeutuu myös taitavasti valtakunnalliseen politiikkaan. Kekkonen oli suoraviivaisempi. Myllykirje ja that´s it. Taas putosi päätoimittaja palliltaan. Niinistö on diplomaatti ja aloin arvostaa hänen menettelytapojaan, kansan ja vaikuttajien sotkemista vaikeaselkoiseen retoriikkaan.

Jouko Varonen

Kiira, ehjäksi särkynyt, Otava 2018

Kaunis Kiira

Tyttö joka etsi itseään

Jere Nurminen: Kiira, ehjäksi särkynyt, Otava 2018

Kiira Korpi, maineikkaan jääkiekkovalmentajan tytär, omisti elämänsä luistelulle, tullakseen maailman parhaaksi taitoluistelijaksi. Mutta eipä Kiira arvannut, mitä parhaalta vaaditaan. Pitäisi olla huippuunsa treenattu ja valmennettu. Sellainenhan Korpi oli. Mutta pitäisi myös kestää paineita.

Toki tuli mainettakin ja palkintoja, mutta Kiira ei ollut koskaan tyytyväinen itseensä. Parempaa kohti täytyisi kurottaa. Suomalaiset odottivat aina sädehtivältä kaunottarelta voittoja tai ainakin mitaleita.

Usein kotikatsomossa kävi tuskainen kohahdus. Taasko se Kiira pyllähti? Mutta kukaan ei halunnut katsoa tähden epäonnistumisten taustoihin. Pelkkä kauneus jo riitti pitkälle. Lisäksi tarvittaisiin rentoutta, heittäytymistä, nauttimista. Niitä Kiira ei koskaan oppinut kunnolla.

Kehon kieli kertoi jo television katsojalle, että tyttöhän on masentunut. Mutta urheilijan elämä on rankkaa. Valmentajat uskoivat metodeihinsa. Pistettiin tehoharjoittelu päälle. Pantiin langanlaiha tyttö myös laihduttamaan. Kun tulosta ei tullut, alkoivat valmentajat liittoutua Kiiraa vastaan, ainakin henkisesti. Häntä pidettiin diivana, joka valitti vaivojaan turhan takia. Samaa hoki myös pettynyt sosiaalinen media.

Tuli hetki, jolloin Korpi tunsi olevansa särkynyt niin fyysisesti, kuin henkisesti. Kiira jätti karvaiden vaiheiden jälkeen uransa ja alkoi etsiä itseään. Se kannatti. Löytyi ihminen, Kiira. Korpi tajusi asettaa elämän arvot kohdalleen. Piti olla kiinnostunut muidenkin asioista, ei pelkästään omasta menestyksestä.

Tehoharjoittelu ja rankat treenit huippusuoritusten esiin saamiseksi olivat tietysti vieneet mehut tytöstä. Urheiluvammoja oli vaikka muille jakaa ja traumojakin oli riittävästi.

Kirja on nuoren taitoluistelijan joskus toistoiseksi ja puisevaksi menevä tilitys kilpaurheilun varjopuolista. Henkisesti hauras ei niitä kestä. Joku miljardööri lahjoitti kauniille Kiiralle urheiluauton, josta olisi pitänyt maksaa sikahinta Suomen valtiolle. Saman kohtalon autopalkinnostaan koki myös nuori mäkimies Toni Nieminen, joka kuitenkin putosi jaloilleen lyhyiden huippuhetkiensä jälkeen.

Kiira muistetaan urheilua seuraavan kansan keskuudessa aina kuvankauniina tyttönä joka usein mokasi suurkilpailuissa, itki haatatteluissa, mutta edusti suomalaista naiskauneutta ja sisukkuutta parhaimmillaan.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Upea näyttely Lappeenrannan Taidemuseossa

Pylvästaidetta ja työn kuvia

Mielenkiintoista katsottavaa

Sirpa Hynninen & Vesa-Ville Saarinen, Lappeenrannan taidemuseo, 15.9. 2018 – 6.1. 2019

Juho Rissanen, Nuorten naisten sunnuntainen vierailu, Lappeenrannan taidemuseo, 15. 9. 2018 – 6.1. 2019

Taiteilijakaksikko Hynninen-Saarinen on on tehnyt yhteistyötä peräti viisitoista vuotta. Kun tiimissä mietitään teosten teemoja ja rakenteita, he eivät edes halua nimetä taidettaan kummankaan nimelle. Taiteen teko on heille yhteinen asia. Molempien mittava CV osoittaa, että ahkeruus on johtanut kymmeniin näyttelyihin aina Tukholmasta Helsinkiin ja Lappeenrannasta Bonniin.

Menin katsomaan näyttelyä mieli avoimena. Massiiviset kierrepylväät saivat minut yllättyneeksi. Mikä työmäärä, mitkä materiaalit! Pylväät ulottuvat lattiasta kattoon ja niiden pintamateriaalina on käytetty tuohta, karamellipapereita ja aaltopahvia.

Kun tulin näyttelyn toiseen huoneeseen, siristelin silmiäni. Pieniä miniatyyrisia teräsveistoksia, jotka osoittautuivat työn kuviksi, kuten alkuperäisessä ideassaan työaiheisten kadunnimikylttien koristeena. Tutkin veistoksia läheltä ja kameran makrolinssin läpi. Kysysymyksessä on myös yksityinen fiktio, kun mielikuvitukselliset metallilankakiehkurat koristavat työntekijöiden puuhailua työvälineineen.

Myös videoinstallaatiossa toistuu sama teema, tosin kolmannessa näyttelyhuoneessa on mm. luontoon yhdistettyjä ihmishahmoja installaatioina. Luonto, työ ja kaupunkinäkymät tuntuvat kiinnostavan taiteilijoita pylväiden ohella.

Pidin näyttelyä kiinnostavana näyttönä työparilta. Etenkin duunariaiheisten töiden kohdalla pysähdyin toviksi. Parin taide todella pysäyttävää, vaikka ei olekaan erityisen efektiivistä tai vaikuttavaa, jopa väsyttävän toistoista. Parille on myös tullut tunnustusta apurahojen muodossa ja taiteen kysynnän vuoksi. Näistähän taiteilija elää, vaikka sielu sanoisi muuta.

Juho Rissasen seinämaalausluonnokset Hackmanin taloon Viipurissa ovat jääneet jäljelle, vaikka lopulliset maalaukset ovat tuhoutuneet. Myös muita Juho Rissasen teoksia on nähtävänä. Teokset ovat arvokkaita. Kovia kokeneen, työläistaustaisen Rissasen taide liittyy hyvin myös näyttelyä suurelta osin kattavaan työ-teemaan.

Jouko Varonen

Juho Rissasen taidetta

Työaiheinen videoinstallaatio

Pylväitä. Etualalla tuohipylväs,

takana karamellipaperipylväs.

Yksityiskohta karamellipaperipylväästä.

 

Työaiheista pienoistaidetta teräksestä.

 

 

 

Unto Eskelinen: Tavvoo savvoo, Docendo-kustannus 2018

Luojal luomia ne on mölökkeröttii

Upea kirja savon murteesta

Unto Eskelinen: Tavvoo savvoo, Docendo-kustannus 2018

– Petterj on semmonev vilikas poejankilimu.

– Vaekka lähettiin niiv varrae, siitä näheh huttuhongolle jouvuttii.

– Nua vaevaset sormet ouvvat yksiä joperoeta ennen kuv vertyyvät.

– Asijahan suattaa olla justiisa näen tahikka olla tok olemattakii.

Savon kieli on ilmaisurikasta. Tässä kirjassa annetaan usein aakkosellisen sanakirjan lisäksi hykerryttävä lauseyhteys pienillä esimerkeillä. Toki mukana on suomi-savo ja savo-suomi osastot, jotka lisäävät kirjan käyttömahdollisuuksia. Pohjois-Karjalassa lapsuuteni eläneenä löysin kotiseutuni murteessa paljon yhtymäkohtia savon murteeseen. Siksi huomasin, että selvitin nämä kirjan tekijän savonkieliset miinat usein helposti.

Esimerkiksi semmoinen sana kuin älämiskö oli heti hallussa. Niinpä vanha isäntä saattoi sanoa myös Pohjois-Karjalassa peräkammarinpojalleen, että sie olet semmonen älämiskö, että et ymmärrä naisten perräänkää mittää. Lauseyhteys kertoo tälläkin kertaa mistä on kysymys, vaikka sanan vivahteet jäävät vielä selvittämättä.

Jäännöslopuke, eli aspiraatio tuli minulle tutuksi jo suomen kielen approbatur opinnoissa. Kun kirjakielessä varsinkin Länsi-Suomessa käytetään puheessa sanontaa hakkaa päälle, savolainen sanoo hakkaap piälle. Aspiraation muotoja on monenlaisia. Sanan loppuinen j on myös savon murteessa yleinen. Niinpä voidaan sanoa, että joku heräs keskej unijaa. Mahdollisuuksia variaatioihin on monta.

Kirjahan on aarreaitta, varsinkin minulle, jonka vaimo on elänyt lapsuutensa Iisalmessa, oekeitten ihmisjten opissa. Niinhän ne sanovat jo kliseisesti, että kun savolainen puhuu, niin vastuu on kokonaan kuulijalla.

Unto Eskelinen tuumii tämän ties monennen päivitetyn painoksen esipuheessa, että kaikkein savolaisimpia sanoja ei edes tietokone käsittänyt, joten piti olla tosi huolellinen käsikirjoitusta tehdessä ja oikovedosta lukiessa. Onhan se niinkin, että savolaisen saaminen vastuuseen sanoistaan ja tekemisistään on kuin yrittäisi sitä kuuluisaa käärmettä sovitella haulikon piippuun.

Jouko Varonen

 

 

 

Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit, Sanoma Media Finland

Don Rosa on nero

Mahtavia ankkasarjiksia

Wald Disney, Don Rosan parhaat, Mestarin omat suosikit, Sanoma Media Finland, 2018

Don Rosa ei ryhdy edes kustantajien tilaisuuksissa mainostamaan tuotoksiaan. Tuumii, että sarjisfanit kyllä löytävät ne, jos ne ovat sen arvoisia. Ja hyvää jälkeä on syntynyt. Tämäkin Don Rosa – kooste on jo 26. Rosan ankkasarjojen kokoelma, joka on Suomessa julkaistu. Yleensä niistä on otettu kymmenkunta painosta.

No sepä siitä. Tässä kirjassa seikkailevat tutut hahmot, kuten Aku veljenpoikineen, Roope, Karhu-kopla, Milla Magia, jne…

Tarinassa Nokanneulan tapaus Aku on kunnostautunut pilvenpiirtäjän ikkunoiden pesijänä ja on siinä hommassa varsinainen taituri – on kunnes alkaa näyttää veljenpojille taitojaan jossakin pilvien tuntumissa. Värikäs kuvakieli todistaa, että näistäkin aineksista saa tehtyä melkoisen huvinäytelmän.

Jutussa Nokkadamuksen kirous, on Roope – Ankka kiinnostunut vanhasta kultakorusta, joka tarujen mukaan tuottaa sekä onnea, että epäonnea. Kun jostakin luolastosta löydetään Nokkadamuksen patsas, jonka rinnalla kimaltelee tuo koru, nappaa Roope sen oitis kaulaansa. Mutta eivätpä Roope ja Aku-parka arvaa, mitä korun sieppaaminen tuo mukanaan. Taas mestarillinen suoritus Rosalta.

Paino-ongelmia hulluttelussa on Milla Magia ostanut Luccan noitakonferenssista uuden taikasauvan. Sitähän pitää kokeilla Roopeen ja Akuun. Millalla on myös taka-ajatus, että hän samalla vohkii Roopen kallisarvoisen ensilantin. Loppuidylli on tietysti ankkojen puolella ilkeän Millan jäädessä murehtimaan katkennutta sauvaa. Rosan kuvakieli on tässäkin jutussa riemastuttavaa.

Kirjan taitto, sekä kuplatekstien määrä on lukijaystävällistä lajia. Rosakin on pelkistänyt kuvissaan juttuja mukavasti. Niissä on sopiva jännite yhdistettynä mestarilliseen kuvakieleen. Nautin joka hetkestä Rosan sarjiksien parissa.

Jouko Varonen

 

 

 

Kylmäkorpi, Paha silmä, Reuna-kustannus

Kylmäkorpi-sarjan uutuus

Rinneoja osaa asiansa

Jasu Rinneoja: Kylmäkorpi, Paha silmä, Reuna-kustannus 2018

Mystinen Paha silmä – koru kietoutuu kolmen naisen murhaan. Lopulta murhaaja käyttää sitä myös harhautuksena. Kolmelta nuorelta naiselta viilletään kurkku auki pienin väliajoin. Poliisit löytävät johtolangan, joka karsii melkoisesti mahdollisten murhaajien joukkoa. Murhat on tehnyt vasenkätinen henkilö.

Myös se, että murhaajalla on ollut mukanaan koira, voi olla tärke vinkki. Ehkä hän pystyi hämäämään uhrinsa koiran avulla ja tekemään tekosensa äkkiarvaamatta.

Kirjassa paneudutaan myös poliisien yksityiselämään. Yksi odottaa esikoistaan. Toisen vaimo on taas repsahtanut juomaan. Muitakin asioita valotetaan työryhmän jäsenistä ja heidän kotioloistaan. Tämä lisää mielestäni dekkarin arvoa.

Turkkilainen pizzeria, jota on häväisty paljon häiriköitten toimesta herättää tietysti poliisien mielenkiintoa. Poliisintyöhön johdattelu on mielestäni oivallista. Kas kun poliisimiesten ( ja naisten) pitää olla skarppina ja heittää vaikka huulta murhapaikalla, ettei paniikki pääse yllättämään tärkeässä tehtävässä. Näin se on monessa muussakin ammatissa. Voi tietysti vaikuttaa kornilta, mutta luulen että tällaista keinoa mm. lääkäritkin käyttävät.

Juonen kuljettelu on kirjassa tietysti hitaanlaista, mutta heti tulee mieleen mitä Agatha – täti sanoi Hannu Tarmiolle, kun tämä valitti mestarin kirjojen olevan vähän pitkäveteisiä: – Mutta eikös loppu olekin räväkkä? Siinä se on sanottu. Dekkarintekijän on pystyttävä pitämään lukijan mielenkiinto vireillä jatkuvan johtolankojen metsästyksen ajan. Rinneoja onnistuu mielestäni siinä aika kivasti. Sivujuonteita siis tarvitaan.

Kirjailijalla vilahtaa mukaan huumoriakin ja henkilöiden yksityiselämän analyysia, joka on todentuntuista. Yllätysloppu kuuluu asiaan ja tietysti joku olisi odottanut henkilön kuuluvan niiden joukkoon, jotka on jo esitelty. Kirja on ammattimiehen työtä, ei mikään perustelematon raapaisu. Mamu- vähemmistöjen kurimustakin siinä sivutaan todentuntuisesti.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kiitoskirjeitä, Laura Salama, Reuna-kustannus

Arjen kultaa

Kiittelen ihmisiäni

Laura Salama: Kiitoskirjeitä, Reuna-kustannus, 2018

Laura Salama näyttää kirjoituksistaan päätellen olevan toimittaja ja kirjoittaja. Hänen tehtävänään on mm. istua seminaareissa, kuunnella näyttelyn esittelijää, joka ei ole kunnolla perehtynyt aiheeseensa, tehdä muistiinpanoja ja juttuja.

Niinhän se on, että arki-ihmisissä on meillä monta tärkeää henkilöä, jotka valaisevat matkaa, ainakin kappaleen verran, joskus pidempäänkin, kuten aviomies ja perhe, isä, äiti, mummi ja pappa.

Vuodet tietysti kultaavat muistot, mutta näyttää siltä, että Salama on kokenut ihmisten taholta pelkkää hyvää. Joskus tietysti särmäisempi esitystapa toisi jäntevyyttä ja säröä tekstiin. Siinä se taito punnittaisiin, kun kirjoittaisi kiitoskirjeen todella ilkeälle ihmiselle.

Koiralleenkin voi kiitosta jakaa, tottakai: Muutettuasi yhdeksänvuotiaana omakotitalosta kerrostaloon opit vielä uusille koiratavoille; olemaan haukkumatta jokaista rapusta kuuluvaa kolausta ja aamulehden tipahtamista postiluukusta.”

Teksti on sujuvaa ja lukijaystävällistä lyhyine ajoineen. Silti jäin kaipaamaan jotain muutakin kuin hymistelyä. Ei jokaisen elämä kuitenkaan tarjoa pelkkää kiitoksen aihetta. Mutta, kuten kirjan nimi sanoo, se on kiitoskirja, ja muuta ei sovi toivoa. Positiivinen lähestymistapa on vielä tärkeää nykyaikana, kun televisiokin pukkaa katsottavaksi, jopa uutisissa, pelkkää murhetta.

Joskus kirjailija pistää terveiset Isä Jumalalle: Sinäkin, Isä Jumala, olit pellolla, hiljaa hyräiltynä virtenä, Niilon päiväunen vartijana. … Mielestäni kyse oli turvahyrinästä ja sadusta, joksi kuvittelen uskon sinuun olevan, Isä Jumala, silloinkin kun se on pienen ihmisen ikiomaa, ilman suuria saleja ja suuria kirkkoherroja. Toisinaan muuten sekoitan sinut joulupukkiin, jonka satua ja hyvää hyrinää odotan joulun alla yhä.”

Kivan kirjan on Laura Salama tehnyt. Se antaa positiivista pilkettä arjen puuhiin ja on verbaalistikin aito, joskin liian sovinnainen, kliseinen ja ohut.

Jouko Varonen