Joukon Taideblogi

Tarina avoerosta

Aika kipeää analyysia

Hanna Velling: Kirjosieppo, Bazar-kustannus 2018

Sitä latuahan se menee. Ensin rakastutaan, mieluummin kapakassa. Sitten tehdään lapsi rakkauden huumassa. Naiselle riittää mies jolla on jo toinenkin lapsi, kuulemma petollisen naisen kanssa tehty. Sitten mies kyllästyy tähän uuteenkin, jolla on tunteita ja rakkautta, mutta joka ei riitä, ei vaikka parilla on jo yhteinen lapsi. Vanha suola alkaa janottaa miestä. Mies pitää huolen siitä, että naista saa höynäyttää niin paljon paperiasioissa, että elatusmaksua on turha odottaa.

Nainen on surun murtama. Ystävät yrittävät auttaa. Kohta löytyy jo yhden illan tuttuja. Työpaikalla pidetään neuvotteluja henkilökunnan vähentämisestä. Nainen jää työttömäksi. Naisen äiti on vielä verevä nainen ja yrittää autella tytärtään viisauksilla, jotka ovat aika lyhytnäköisiä.

Moni avoliitosta tai avioliitosta lasten kanssa eroon ajautunut nainen voi lukea kirjaa vaikka saadakseen vertaistukea. Heitä on paljon. Vielä kurjempiakin kohtaloita on riittävästi.

Hanna Velling ( s. 1969) elää kirjoittamalla. Hän työskentelee copywriterina , vapaana toimittajana ja tarinankertojana oman yrityksensä kautta. Tämä esikoisromaani vaikuttaa lukuromaanityyppiseltä teokselta, jossa juonenkulut ovat selkeitä ja miesten rakkauden pinnallisuus ja uuden, fyysisen rakkauden haeskelu voittaa proosallisen parisuhteen harmauden. Nainen on se joka hoitaa lapset ja tulee vielä eronkin jälkeen riistetyksi, kasvaa vähitellen tilanteeseensa ja pärjäilee suomalaisella sisulla, mitä nyt turvautuu kapakkailtoihin, viinaksiin, tupakkaan ja irtosuhteisiin, jotka eivät ole tietysti suotavia tällaisessa tilanteessa.

Suosittelen kirjaa nykyajan nuorille lukijoille. Teoksesta he voisivat saada esimakua siitä, mitä petollinen rakkaus tosiasiassa on. Kun mies saa päähänsä lähteä, entinen nainen ei ole yleensä tiskirättiä arvokkaampi. Kirja ei anna erityisen ylevää kuvaa suomalaisista nuorista miehistä.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kauhunovellin ystäville

Viisi myyttistä tarinaa

Matkamuisto, kauhunovelleja, Lector-kustannus 2018

Merimieskapakassa mies odottaa hekuman hetkiä yleisen naisen kanssa. Jossakin vaiheessa hän saa lahjaksi nuken, joka on tosi hirvittävän näköinen. Nukke osoittautuu tietynlaiseksi woodoo-nukeksi, jolla on dominoiva ote koko miehen loppuelämään.

Matkalla Australiaan, kokee sokea nainen, apurahojakin saanut kirjailija, jotakin ihmeellistä, jolla on vaikutuksia myös hänen lapsuudessa saamaansa sokeuteen. Vauvan saama lisähappi kun oli pilannut silmät. Mutta kaikki on mahdollista novellifiktiossa.

Isältä saatu kissapatsas osoittautuu demonipatsaaksi. Pian alkaa tapahtua kuolemantapauksia ja kohta eräs toimisto, jonka pöydällä päähenkilö pitää patsasta, räjähtää taivaan tuuliin. Vain kissapatsas ja päähenkilö pelastuvat.

Matkamuisto-kirjan novellit piti lukea tarkkaan. Joskus verbalistiikka kaipaisi jänniteitä ja pelkistämistä. Yleensä kertomuksiin liittyy joku myyttinen esine tai taikajuttu, kuten luomi, joka alkaa kasvaa, mustua ja karvoittua, vaikka lääkärit eivät löydä verikokeesta mitään huolestuttavaa. Jokun myyttinen henkilö haluaa pysyä novellin ihmisen iholla ikuisesti. Novellien kielenkäyttöön liittyy myös maneereita ja tautologiaa, kuten Henry Aholla piipun sauhuttelu joka välissä.

Juha Mäntylä on kohonnut pienkustantamon kirjailijasta jo kivijalkatalojen kastiin. Se näkyy myös hänen jutussaan, Se vitun kissapatsas. Jutun nimenkin arkisen rivo kielenkäyttö hallitsee myös monia muita novelleja, jopa toistoisuuteen asti.

Kirja kiinnostaa varmasti kauhun ystäviä, jotka tarvitsevat vakavammin otettavan kirjallisuuden lisäksi myös viihteellisempää antia. Itse olen toiminut kirjailijakouluttajana ja näitä juttuja pitäisin ihan mukavina työnäytteinä tämäntyylisestä proosasta. Mihin kirjoittajat vielä yltävätkään, kunhan hiovat vähän ilmaisuaan.

Jouko Varonen

 

 

 

Upea teos kasvien mytologiasta ja lääkekäytöstä

Torajyvästä Suopursuun

Lidia Antin: Kasvien mytologiaa, toimittanut Marjaana Moisio, Aurinko-kustannus

Tämä teos käsittelee kasvien lääkekäyttöä ja mytologiaa ennen ajanlaskumme alkua ja sen jälkeen. Mielestäni kirja on todellinen aarreaitta, vaikka luonnonlääkitseminen ei ole vielä nykyäänkään saavuttanut sille kuuluvaa arvoa. Pikemminkin sitä pidetään tietynlaisina poppakonsteina varsinaiseen lääketieteeseen verrattuna. Itsellänikin on sairauksia ollut sen verran, että tiedän uudemman lääketieteen arvon.

Lapsena keräsimme voikukan juuria lääkekäyttöön. Niistä jopa maksettiin taskurahoja. Ennen käytettiin lääkekasveina myös kasveja, jotka nykyisin luokitellaan tappaviksi. Niinpä näsiästäkin, jolla syystä pelotellaan lapsia, on tehty rohtoja moneen vaivaan.

Kirjassa tulee vastaan tuttujakin kasveja, kuten suopursu. Suopursu nimittäin on ollut ennen tärkeä taikakasvi jonka avulla shamaanit vaipuivat transsiin. Suopursua käytettiin hengittämällä poltetun kasvin savua, tai pureskelemalla sen juurta, tai hieromalla kasvia polviin. Samaan tarkoitukseen lienevät Lapin shamaanit käyttäneet kärpässientä, joka on myös myrkyllinen.

Tuttu piharatamo on liittynyt kristilliseen symboliikkaan pelastusta ja elämäntietä – ”Kristuksen polkua” – etsivien vertauskuvaksi. Tuttua on myös piharatamon käyttäminen haava- tai laastarilehdeksi.

Kirjassa on tietoa erilaisista kasveista melkoinen määrä. Kasvien historia kerrotaan aina juuriaan myöten. Nykylukijalle tuttuja kasveja on vähemmän. Jos on jäänyt koukkuun kasvitieteeseen tai jopa opiskelee alaa, voi kirja olla korvaamaton lukukokemus.

Itseäni kiinnostavat kasvit luontokuvaajana ja toden totta, viivähdin kirjan parissa kokonaisen sunnuntaipäivän. Teoksessa on kattava luettelo latinankielellä ja suomeksi, joten eipä hätää jos haluaa etsiä vaikka ”tärppejä” sen sivuilta.

Jouko Varonen

Antti nahkasillaan

Tuiskun haastattelukirja

Antti Tuisku/Antti Aro/Anton Vanha-Majamaa: Antti Tapani, WSOY 2018

”– Oletko myöhemmin miettinyt sitä aborttia? – Meidän tiet erkanivat pian sen jälkeen, ja tietenkin mie jäin miettimään sitä kuviota. Oliko se sittenkin ollut mun lapsi?”

” Pohjoisen juuret on sellaiset, ettei sitä pitemmän päälle viihdy keskellä kaupunkia. Mun on päästävä mettään joka päivä.”

Antti Tuisku, pohjoisen poika, lähti Siwan kassalta etsimään onneaan etelästä. Ja onni tuli Idols-kilpailun myötä. Hän ei toki voittanut kisaa, vaan tuli kolmanneksi. Voiton vei Hanna Pakarinen. Mutta Antissa oli semmoista ruutia ja impulsiivisuutta että levy-yhtiö piankin nappasi Antin hellään huomaansa ja menestys alkoi nousta kohisten.

Tuiskusta löytyi myös sanoittaja-säveltäjä ja sehän tietysti oli nannaa. Nuoriso oli villinä jo Idols-kisojen aikaan ja meno jatkui keikoilla. Joskus tuli turpiin kunnolla, kun yleisö alkoi heitellä pulloilla ja muulla tavaralla niin, että verenmakuinen keikka jouduttiin keskeyttämään. Antti oli kuitenkin sitkis kaveri ja ui vastavirtaankin kuin pohjoisen lohikalat.

Laskusuhdannetta kesti jonkin aikaa ja laulaja oli joskus jopa asunnoton. Ystävät toki tarjosivat auttavan kätensä julkkikselle. Sitten yleisön uho alkoi uudestaan ja rahaa tulvi ikkunoista ja ovista. Antti ei ollut tarkka taloudestaan ja niinbä bileiltoihin meni myös paljon rahaa.

Yksi seikka on muodostunut Tuiskun tavaramerkiksi. Hän ei puhu julkisuudessa ystävyys- tai rakkaussuhteistaan. Juorulehdissä liikkuu toki huhuja, se on selvä, mutta Tuisku pitää tässäkin haastattelumuotoisessa kirjassa pintansa, tuumii: – Sitä mie en kommentoi julkisesti.

Haastattelutekniikka jättää sijaa Tuiskun omalle, siloittelemattomalle äänelle, joka pulppuilee hersyvästi pohjoisen murteella. Siitä arvosana 10+. Joskus tietysti kyselijä vatkaa liikaa samoja aihepiirejä, yrittää saada jotakin skandaalia kirjan mausteeksi. Mutta vähäiseksi jäävät sattumat.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Suomen vuosisata

Sortovuosista elintaso-Suomeen

Ilkka Enkengenberg: Vuosisata Suomi vuosi vuodelta, readme.fi – kustannus 2018 ( 4. uudistettu painos)

Kirja on todellinen lukupaketti, josta jokainen voi etsiä vaikka oman syntymävuotensa tapahtumia kuvin ja tekstein esitettynä.

Viihdyin tietysti sen parissa kotvasen ja silmieni ohi vilisti kavalkadi tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet historian kulkuun. On maininta ja kuva Eugen Schaumanista, joka ampui Bobrikovin, Suomen kyykyttäjän. Löytyy autenttisia kuvia sodistamme. Eila Hiltusen suurteos kunnioittaa säveltäjämestarimme Sibeliuksen elämäntyötä. Kuvissa löytyy myös kruunu, jota olisi soviteltu Suomen tulevan kuninkaan päähän. Esitellään jääkiekkotekojamme.

Kirjassa on kiva taitto ja esitystapa on lukijaystävällinen, koska kuva-anti on suuri.Yksi vuosi saa alaa yhden aukeaman verran, joten kirjasta voi etsiä syntymävuotensa tapahtumat.

Kirjan toimittaja tuumii, että kirjan painopiste on itsenäisen Suomen historiassa. Itsenäisyyttä edeltäviä tapahtumia esitellään lyhyin, ilmiöitä kuvaavin kappalein. Kun kirjan ottaa käteensä esim. suuriin ikäluokkiin kuuluva lukija, löytää siitä paljon tuttua ja muistoja herättävää materiaalia.

Muistui mieleen jopa se, miten isä painoi töitä täyttäessään sotakorvausvaunuja asemalla. Isä tuumi, että jos yksikin puu, oli vaikka viisi senttiä erillään muista, palasi vaunu Venäjältä takaisin uudelleen lastattavaksi.

Niin se lienee, että meillä toisen polven sotainvalideille ei ollut lapsena kokonaiskäsitystä siitä, mitä isät olivat joutuneet kärsimään sotatanterilla. Niinpä henkinen kantti oli monella isällä heikko koko eliniän ja vaimo lapsineen joutui hoitamaan kriisiavun. Mutta elämä oli sentään elämisen arvoista, jos isä tuli kuitenkin kotiin rintamalta ja päästiin yhdessä nostamaan Suomea uuteen kukoistukseen, länsimaiseksi sivistysvaltioksi.

Kirja kuuluisi jokaisen suomalaisen kirjahyllyyn ja parhaalle paikalle. Liian paljon on kirjoitettu soopaa, kuten Paska-Suomi tyylisiä kirjoja. Koti, Uskonto ja Isänmaa olisi vieläkin oltava ohjenuoranamme niin hyvissä kuin vaikeissa vaiheissa, vaikka kristinuskosta ei kohta saisi mainita halaistua sanaa esim. koululapsille.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

 

 

Isokallio irvailee jälleen

Galluppeja paremmat vaihtoehdot

Kalle Isokallio: Tiedonhuuhtoja Virtanen, Tammi 2018

Matti Virtanen sai isältään joskus ohjeita. Isä sanoi, että savannillakin pätee sääntö, että oma pää on pidettävä matalalla. Se pätee sekä saalistajaan että saaliiseen. Yleensä ei kannata ihmislapsenkaan olla suuna ja päänä, ei hyvä eikä huono, vaan siltä väliltä. Niinpä voi päästä helpommalla. Matille se onnistui aina lukiovaiheeseen asti. Hänen piti vähän pinnistää. Ja, kas kumma, Matti osoittautui hyväksi mm. matematiikassa, todelliseksi valopääksi.

Tietokoneen hankitakin onnistui isän rahoilla. Mutta kun Matti ystävineen keksi, että joskus galluptietoja voi ohjailla ja siivilöidä oikeaan suuntaan tietokoneen avulla, niin kas kummaa ja hyvänen aika. Kohta oltiin mukana politiikassa, josta isä oli varoittanut. Ministerit ja muut silmäätekevät kun kiinnostuivat suuresti uudesta innovaatiosta, jolla voitaisiin ohjailla kansan kiinnostusta vaikkapa seuraavissa vaaleissa.

Kohta Matti sai jo melkoista palkkaa ja kiinnostus vain lisääntyi. Oma työhuonekin oli ja sensemmoiset mukavuudet. Kolmen kaveruksen ystävyys ei rakoillut, vaan työtä tehtiin rehdissä poliitikkojenkusetus-hengessä.

Kalle Isokalliota ( s. 1948) on sijoiteltu uudeksi arto paasilinnaksi, maan johtavaksi veijarikirjailijaksi. Hänen elämäntapansakin on semmoista, että moottoripyöräreissuillaan hän kerää jutunjuurta kuppiloissa seuraavaa käsikirjoitusta varten. Korkeasta virasta nostamaansa eläkettä mies vähän kaunistelee muhkeilla kirjojensa rojalteilla.

Että mitä? Isokallion uusin on selkeämpää ja luettavampaa tekstiä kuin monessa aikaisemmassa. Niinhän se poltitiikka toimii, että oma nenä on tärkein ja oma etu riippuu puolueen edusta. Jos haistetaan jotain uutta, jolla oma etu ja puolueen etu saadaan nousuun, niin sehän tietysti kiinnostaa suuresti.

Ihan koukutuin tähän Isokallion uutuuteen, joka on mainio kirja. Kirjailija puhuu suunsa puhtaaksi riveillä ja rivien välissä. Semmoisesta kansa tykkää. Taitaapa olla, että artopaasilinnojen ja veikkohuovisten jätettyä homman, kansakunnan humoristivaltikka on siirtymässä Isokalliolle, ei ehkä edellisten veroiselle sananiekalle.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

 

 

Runollisesti vaikeista kohtaloista

Onnellisen lapsuuden loppu

Gael Faye: Pienen pieni maa, Like-kustannus 2018

Faye kirjoittaa lapsuudestaan Ruandassa, eliittikodissa, jossa on kaikkea, kodinhoitajasta lähtien. Mutta kun hutujen ja tutsien sodat alkavat kaikki muuttuu helvetiksi. Läheisiä kuolee, isä puukotetaan hengiltä, äiti muuttuu vähitellen surusta muumioksi.

Joskus jopa kasvojen muoto riittää pahoinpitelyn aiheeksi, vaikka kertojan vanhemmilla onkin Ranskan passit. Nenä jo kertoo syntyperästä ja rajalla tulee vaikeuksia.

Fayen teksti on kuitenkin positiivista ja runollista vaikka kertoo kurjuudesta, jota esim. nyky-Suomessa on vaikea käsittää. Kun maahamme pyrkii pakolaisia, annetaan helposti maastapoistumiskäsky, vaikka he kertoisivat, että kotimaassa odottaa kuolema ja sota.

Lueksin kirjaa läpi yön. Teksti oli todella koukuttavaa, verrattavissa jopa klassikkokirjailijoihin. Fayella on tapana keventää vaikeitakin aiheita huumorilla ja kerronnalla, jossa lapsi ei todellisuutta täysin ymmärrä. Poika elää kaiken keskellä toivorikkaana tulevaisuuteen nähden.

Gael Faye (s.1982) on ranskalais-burundilainen kirjailija ja muusikko. Tämä esikoiskirja Pienen pieni maa on saanut useita palkintoja ja oikeudetkin on myyty 29 maahan.

Jos kirja olisi pelkkää vaikeuksien märehtimistä, niin se voisi pitkästyttää aihepiirillään. Nyt on kuitenkin mukana kirjailijan henkilökohtainen elämänasenne. Se heijastuu tekstiin keventävästi. Lapsi ei näe kokonaisuuden mahdottomuutta ja raakuutta, vaan on täynnä tulevaisuudenuskoa.

” – Hutut tietenkin! Ketkäpä muut. He olivat valmistautuneet huolellisesti. Tekijät odottivat isää monta tuntia portillamme vihanneskori mukanaan. He tekeytyivät bugaramalaisiksi vihanneskauppiaiksi. He puukottivat isän ja poistuivat rauhallisesti, vitsaillen. Olin paikalla, näin kaiken.”

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kirsti ja Iivo

Hyvin kerrottu lukuromaanisarja jatkuu

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo, Otava-kustannus 2018

Enni Mustonen on taitava viidekirjallisuuden tekijä. Tämä Syrjästäkatsojan tarinoita on ehtinyt jo kuudenteen osaan. Niinpä pitäisi olla selvillä aikaisempien osien tapahtumista, että voisi täydellisesti nauttia kokonaisuudesta. Mutta eipä hätää, Kirstin (pukuompelija) ja Iivon ( kuvanveistäjä) tarina kyllä toimii erillisenäkin romaanina, vaikka viimeksi tutustuin sarjan kahteen alkuosaan. Siinä tietysti tulivat tutuksi taiteilijamiljööt ja muutkin historiat ja fiktiot, aluksi piikatytön ja lapsenpiian näkövinkkelistä nähtynä.

Taiteilijan vaimo – uutuudessa Kirsti palaa Ranskasta juurilleen suomeen ja tietysti mukanaan kihlattu Iivo, joka kipuilee saavuttamatonta menestystään. Mutta molemmat ovat vasta aikuiselämän alkutaipeleella ja Kirsti perustaa Ranskan opeilla ompelimon, jossa tehdään ranskalaistyylisiä asusteita ihan tavallisille ihmisille opiskelijoista postineiteihin tai herrasväkeen asti.

Ranskassa oli vietetty Iiivon kanssa kuumia hetkiä samassa majatalossa kuin monet muutkin suomalaiset taiteilijanplantut aina nuoresta Mika Waltarista ja Olavi Paavolaiseen asti. Mutta kun avioliiton arki koittaa tehdään tietysti perheenlisää. Viena-tytär on rakkauden hedelmä nimeltään.

Sivujuonteina seuraillaan Ludmila Huotarisen, Petroskoista paenneen opettajan lesken, taitavan ompelijan vaiheita. Joskus on jopa Ludmilan ystävyys Kirstin kanssa katkolla, mutta ymmärtämys voittaa vaikeuksien tullen.

Iisakki Haapaluoma, joka auttelee Kirstin isää ja äitiä talon töissä, on vakavasti sairas vanhus, mutta todella taitavalla kirjailijanäänellä kuvattu. Mustosen tyyli on lempeä ja ymmärtävä. Hänen kuvauksensa koukuttivat taas minutkin, vaikka en ollut kaikkia sarjan kirjoja lukenut. Kirja päättyy Suomen sisällissodan vaiheiden alkutahteihin. Jatkoa on siis luvassa.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Politiikkaa, rakkautta, hevosia

Viehkoa Mannerheim-fiktiota

Raija Oranen: Marsalkan ruusu, Otava-kustannus 2018

Tartuinpa kirjaan, jossa päähenkilön ajatuksenjuoksut, rakkaudet hevosiin ja naisiin, sotamuistumat, jne. käsitellään tosi hyvän lukuromaanin tyyliin. Eihän Mannerheim enää pysty näissä muistumissa rakastajan rooliin, mutta muistelee toki menneitä naisiaan lämmöllä.

Marsalkan ruusu – teos löytää varmasti lukijansa. Kun vertailin sitä esim. Laila Hirvisaaren tekstiin, häviää Oranen tapahtumien vaikuttavuudessa, erotiikan hehkussa ja väkivallankin kuvaajana.Orasen tyyli on ryhdikästä, kuten Mannerheimkin oli ja ajatukset ovat samaa linjaa. Kaiken on oltava tip top, vaikka nyt on voiton vienyt oma vatsa, joka kipuilee jopa suuremmin kuin taistelujen muistot.

Mukanaan marsalkalla on euroopan laidalla, syrjäisen seudun kylpylässä henkivartija ja lääkäri, jotka tietysti seurailevat häntä, toisella ase povitaskussa. Muistoihin vajonneen Marsalkan ajatuksenjuoksu on detaljirikasta ja Oranen kehittelee osin lähdeaineistoon perustuvassa kirjassa miljööt ja henkilökuvat tarkasti ja todentuntuisesti. Ehkä joku rajuista rakkauskohtauksista kiinnostunut tarttuisi mieluummin Hirvisaaren kirjoihin. Oranen on ehkä punonut taitavamman ja todenmukaisemman fiktion kuin Laila, jolla teksti oli mielestäni enemmän epäuskottavaa.

Politiikan asiantuntijana ja lähteiden etsijänä kunnostautui tätä kirjaa laadittaessa kirjailijan puoliso. Oranen osaa kuitenkin limittää lähdeaineiston taitavasti kuvitteen kanssa. Kirja oli mielestäni oivallinen viihderomaani ja ansaitsee plussat myös henkilökuvan uskottavuudesta. Joskus jopa ajattelin, että Mannerheim itse on tekstin takana ja niin kai kirjailijakin oli asian ymmärtänyt. Hieman lisää efektiivisyyttä ja tapahtumien ja ihmiskohtaloiden jännitteitä olisin toivonut lisää. Nyt tunnelma oli kuin vanhan miehen vuoteen ääressä istujalla. Varmaan Oranen osaa myös koskettavamman lähestymistavan, mutta nyt hän on valinnut tämän kylpylämiljöön ja vanhojen muistelun. Eihän nyt Marskista voi kuvitellakaan mitä vain.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Hannu Mäkelän suru

Kun rakas ihminen muuttaa pois

Hannu Mäkelä: Valo, Kertomus rakkaudesta, Kirjapaja 2018

Hannu Mäkelän ja Svetlanan rakkaus alkoi silloin, kun katseet vaihtuivat haastattelutilanteessa. Sveta oli lehden toimittaja ja Hannu suomalainen, 200 kirjaa julkaissut kirjailija-runoilija.

Kohtapa alettiin kirjoitella viestejä ja sehän sopi Mäkelälle, joka tykkäsi enemmän kirjallisesta ystävyydestä kuin puhumisesta toisen kanssa silmätysten.

Svetalla ja Hannulla oli jo puoliso, mutta se oli vain hidaste, ei este. Lämmin sielunkumppanuus oli tärkeämpää kuin mitäänsanomaton avioliitto. Vaihdettiin viestejä, soiteltiin. Aluksi puitteet olivat virallisia. Hannu stilisoi Svetan tekstejä ja vaihdettiin myös kulturelleja- sekä henkilökohtaisia mielipiteitä.

Aviopuolisot jäivät soittelemaan lehdellä, kun suhteet lämpenivät Hannun ja Svetlanan välillä. Mentiin avioon. Yhteistä aikaa kesti noin kahdeksan vuotta. Hannu luuli siirtyvänsä ensin tuonilmaisiin, olihan hän melkoisen paljon vanhempi kuin puolisonsa. Svetalla oli kaksi tyttöä, joista Hannu lupasi pitää huolen, kun vaimon kuolinviesti tuli yllättäen anopilta. Tuli musta aukko, mutta vähitellen myös rakkaat muistot. Tuntui siltä, että puoliso kannusti häntä yhä jatkamaan luovan taiteen tiellä. Siitä Hannu sai uutta voimaa jatkaa itselleen tärkeällä uralla.

Kirja on kaunis. Siitä puuttuu tietysti humoristisuus, jota monipuolinen Mäkelä viljeli venäläistä kansanluonnettakin kuvailevassa kirjassaan Krimiturkkinen nainen. Minusta tuli näiden kahden teoksen avulla Mäkelä-fani, vaikka olen aiemmin pitänyt häntä kirjallisena tehtailijana.

Mäkelällä on tarvittavaa verbaalia taitoa toteuttaa erilaisia kirjallisuuden lajeja. Uusi runokirja on kuulemma tulossa markkinoille ja matka Krimille, Svetan ja Hannun ihannelomapaikalle, sekä Lappiin, on suunnitelmissa. Kustantajakin on vaihtunut suuresta keskisuureen, mutta väliäkö hällä.

Jouko Varonen