Majavaelämää, Maahenki 2018

Heikki Kokkosen upea suurtyö

Valtakunnan ykköstasoa

Heikki Kokkonen: Majavaelämää, Maahenki-kustannus 2018

Olen seuraillut ilomantsilaisen luontokuvaajan Kokkosen uraa useiden ilmestyneiden julkaisujen avulla. Heikki muutti Värtsilästä Ilomantsiin voidakseen kuvata koskematonta luontoa. Saman tempun teki luontokuvaajiemme ykkösnimi Hannu Hautala muuttaessaan etelämmästä Kuusamoon, koskemattoman luonnon pariin.

Kokkosen kirjassa on annettava heti plussat huikeasta teknisestä osaamisesta kameratyöskentelyssä. Lisäksi hän on luonnontuntijana maamme parhaimmistoa. Rakkaalle majavalammelleen hän on on palaillut 15 vuoden ajan ja niinpä arkistoon on kertynyt majavakuvien parhaimmistoa aina perhe – elämästä humoristisempiin- ja taideotoksiin.

Nostan hattua Ilomantsin miehen urotyölle, jonka laadukas kustantaja on saanut myös upeasti värierotteluineen, rauhallisine taittoineen ja muine hienouksineen kansien väliin. Heikin lempeästi hymyileväkin teksti antaa ymmärtää, että hän tuntee majaviensa elämäntavat, persoonallisuudet jos vaivat ja vaikeat ajatkin. Lisäksi kirjassa esitellään upein kuvin myös muita alueen eläimiä. Mukaan mahtuvat joutsenet, metsähanhet, peukaloinen, kurki, harmaasieppo, rantasipi, palokärjet, liito-orava, puukiipijät, pyyt, karhu, metsäjänis, kuukkeli, töyhtötiainen, hömötiainen, koskikara, punarinta, västäräkki, metsäviklo, jne…

Erityisen hyvä ja teknisesti taitava on Kokkonen maisemakuvissa ja myös luonnon detaljikuvissa.

Mitä siis? Olisin valmis ehdottamaan Kokkosen kirjaa Vuoden luontokirjaksi. Paljon huonommin eväin on saatu luontokirjalle tämä arvostettu tunnustus. Kokkosen elämäntyölle kirja on ehdottomasti merkkipaalu ja toivon, että itseään säästämätön ja taitava kuvaaja jaksaa tehdä luontokirjoja vielä pitkään.

Jos hivenen kritisoisin kirjan majavakuvien toistoisuutta, se voi olla vain subjektiivinen näkemykseni. Kirjan kokonaisanti korvaa tämän moninkertaisesti.

Jouko Varonen

 

 

 

 

( SARV:n jäsen)

( Suomen luonnonkuvaajien jäsen)

 

Saanko luvan? Pareittain parketilla, Valitut Palat

Letkeää tanssimusaa

Yölinnusta Souvareihin

Saanko luvan? Pareittain parketilla. Valitut Palat 2018

Muistuivat mieleen entiselle parkettien partaveitselle ne ajat, kun tanssittajina olivat jamppatuomiset, vilhovartiaiset, reijokalliot jne… Se oli sitä wanhan ajan meininkiä kun lavalta lähdettiin polkupyörällä tyttö tangon päällä ja päädyttiin kotiovelle, tuskin saatiin lupaa edes arkaan suukkoon.

CD-boxi sisältää tuttuja ja vähän uudempia iskelmämusiikin helmiä. Souvarit laulaa sinisestä huivista, solistiyhtye Suomi virittelee humppaa mahtavasta peräsimestä ja pulleista purjeista, Korsuorkesteri räväyttää Säkkijärven polkan, jne…

Olen koukussa vieläkin tanssimusiikkiin vaikka parhaat nuoruuden ajat ovat takanapäin. Korvikkeeksi sopii kuunnella tällaista kokoelmaa, jossa on jokaiselle jotakin. Mamman kanssa pyörähtelen aina välillä pirtin lattialla, ja löytyihän näiltä levyiltä nuoruutemme ehdoton ykköskappalekin.

Tanssilavojen kulta-aika oli 1950 – luvulta 1970 – luvulle asti. Tanssilavoja löytyi lähes jokaisesta kylästä ja perinteinen tanssimusiikki soi päivittäin. Moni löysi tanssilavalta kumppanin eliniäkseen. Maalaismiehet eivät aina osannet sanoa rakkauden sanoja niin kuin ne kuuluisi sanoa, mutta avuksi tulivat komeaääniset solistit jotka tiesivät rakkauden kielen. Ilta päättyi useimmiten suudelmiin, ellei peräti tytön aittaan.

Kyseessä olevan kokoelman puitteissa voi koostaa vaikka oman tanssi-illan ystäväpiirin tai oman rakkaan seurassa. Pelkästään nostalgista tanssimusaa kuunnellen voi viettää illan pelkästään tunteista juopuen.

Pidin koosteesta. Kuuntelin sitä usein iltahetkinä vaimon kanssa ja auton stereoista. En ole erityisesti nykyisen rap-musiikin ystävä vaikka se tuntuu valtaavan alaa nuorten keskuudessa. Itse en ehdi saada selvää edes niiden sanoista, sen olen huomannut, että niissä tavoitellaan nuorten tunneilmastoa ja massahysteriaa usein kömpelöin riimein ja ahdistavin tunnelmin, liikehtimällä levottomasti.

Jouko Varonen

 

 

Professori, Cristovao Tessa, Aviador – kustannus

Professorin juhlapuhe

Mielenkiintoinen elämänkerta

Cristovao Tezza: Professori, suom. Tarja Härkönen, Aviador-kustannus 2018

Proffa alkaa valmistella juhlapuhetta. Hänet kuulemma palkitaan merkittävällä huomionosoituksella, vai oliko tieto vain unta. Puheen valmistelu, jota kestää lähes kolmesataasivuisen, tiivisti ladotun kirjan verran, on tietysti se tavallinen tarina, jos niin voi sanoa. Profalla nimittäin oli traumaattinen lapsuus ja proosallinen avioliitto lapsineen. Sitten on vielä salaperäinen ranskatar, jota proffa muistelee lämmöllä ja intohimolla.

Muistuivat mieleen omat opiskeluajat. Proffat ovat aina olleet samanlaisia. He kellistivät nuoria opiskelijatyttöjä ja ajautuivat vaikeuksiin. Tezzaa mainitaan brasialaisen nykykirjallisuuden kärkinimeksi.

Lieneekö kyseessa kirjailija Tezzan ( s. 1952) omaelämänkerrallinen juhlapuhe. Kas kun kirjailija itse on toiminut kirjailijan työnsä ohessa myös kirjallisuuden proffana ja tietysti niissä piireissä analysoidaan kirjallisuuden lisäksi myös monia muita asioita. Tezza lienee ollut melkoinen guru yliopistoympyröissä.

Kirjan teksti on toisaalta vähän nukuttavaa proffakieltä, jota ei jaksanut lukea kuin pienen palan kerrallaan. Pitkiä väsyttäviä lauseita, puuduttavia jaksottomia sivuja. En tietysti voi väittää mitään kyseenalaista kirjailijan tyylistä tai verbalistiikasta, itselleni se vain ei sopinut. Symbolikieli on niin yksityistä ja analyysi vain harvoille avautuvaa, että se peittää joskus alleen jäntevyyden juonenkulusta. Toki mukana häivähtää erotiikkaa ja muitakin mausteita varovasti käytettynä:

Heliseu pudisti päätään, ikään kuin hän tuolla lapsen eleellä olisi saanut ravistelluksi muistonsa ja paetuksi haluaan, puistatuksen nostaessa hänen alastoman ihonsa kananlihalle, mutta aivan kuin Theréze olisi palannut hänen luokseen, koskettanut häntä ja istunut hänen syliinsä…ja hän istui siinä liikkumatta silmät suljettuina, voi Luoja, voi muistojen hurmaa.”

Jouko Varonen

 

 

Stallun pata, Goranus/Reuna – kustannus

Saamelaismytologiaa

Kirja lapinhulluille

Ante Aikio: Stallun pata, Goranus/Reuna 2018

Jopas nyt jotakin ja voi hyvänen aika. Tätä kirjaa lukiessa heräsi minussa entinen lapinkävijä, vaikka tänä kesänä päätinkin jättää lappireissut väliin ja nauttia Lappeenrannan kotimiljöistä, uimisesta Saimaassa ja istuskelusta varjoisissa puistoissa, kun ulkolämpömittari näytti jo yli kolmenkymmenen.

Stallun pata kirja sisältää todella verbalistiikaltaan ja juonenkuluiltaan melkoisen maagisia juttuja. Ihan tuli sanankäytön taitaja Ailu Valkeapää mieleen ja piti kuunnella hänen joihkaamistaan tabletilta näitä novelleja lukiessa.

Novellit eivät välttämättä pääty onnellisesti mutta usein loppuun sisältyy jotakin yllättävää, niinkuin perinteisen novellin rakenteeseen kuuluu. Olin havaitsevinani myös perinteisen novellin ystävää kiinnnostavia juonenkäänteitä. Jutut sinänsä ovat vähän toistoisia. Henkiolennot kun puuttuvat saamelaisten ihmisten elämään tavalla tai toisella.

Minuun kirjan kielenkäyttö kuitenkin teki vaikutuksen vaikka nyt ei puhutakaan meän kieltä, jolla Rosa Liksom tuli omissa jutuissaan tunnetuksi. Jotakin ahdistavaa on näiden juttujen tunneilmastossa. Ehkä se on sitä, mitä Timo K. Mukka nimitti lumen peloksi ja Lapin kuvataiteilija Kalervo Palsa välitti rujoissa tauluissaan.

Kirja sisältää aitoa Lapin mytologiaa. Jostakin syystä se imaisi minun koukkuun josta ei edes halunnut päästä pois. Järkevän analysoinnin paikka tuli myöhemmin. Huomasin että novellit eivät ole erityisen jänteviä ja henkimaailma on usein samantyylinen joka jutussa. Tulipa mieleeni, eräs kokemukseni, kun lappilaisen leirinnän isäntä joihkasi kirkkaan pullon kanssa aamuun asti kodassa, kun ruotsalaisten turistien vaurioitunut asuntovaunu tukki sinä iltana, parhaaseen rahastusaikaan tien leirintään. Se joiku lähti jostakin syvältä, ja siihen osallistuivat varmaan staalot ja perkeleet.

Jouko Varonen

 

Ruth, Reuna kustannus

Rakkaustarina

Onko kaikilla päätösvaltaa itsestään?

Pia Tervo: Ruth, Reuna-kustannus 2018

Sirkuksessessa, joskus yli sata vuotta sitten, oli kaksi vetonaulaa: karvainen nainen ja kolmikätinen mies. He tunsivat olonsa hyväksikäytetyiksi, koska sirkustirehtööri, viinaan menevä ja elosteleva mies, nappasi täysiltä katsomoilta rahat omaan taskuunsa ja heidän palkkansa oli lähinnä ruoka ja vaatimaton teltta-asunto. Lisäksi täytyi paiskia esitysten välillä likaisia töitä.

Mutta karvainen Ruth ja kolmikätinen Joseph ovat kiintyneet toisiinsa ja haaveilevat yhteisestä elämästä sitten joskus, kun pääsevät sirkukseta omilleen. Kapulaa rattaisiin lyö elosteleva sirkuksen omistaja joka hukuttaa yksinäisyyttään viskipulloon. Sitten tirehtööri keksii, että jokaisen sirkuksen naisen, myös Ruthin, on vietettävä vuorollaan yönsä hänen kanssaan.

Muitakin uudistuksia tulee. Pomo nimittäin erottaa kiintyneet vetonaulat toisistaan perustamalla kaksi sirkusta, jotka toimivat vuosikaudet omilla suunnillaan. Tietysti Ruth joutuu eroon rakkaastaan, mutta ei unohda tätä hetkeksikään.

Kirja on taitavasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu. Erityisesti minua viehätti sirkusmaailman kuvaus detaljeineen. Ihmiskuvaus on myös osuvaa, varsinkin Ruthin, Josephin ja tirehtöörin kohdalla. Uskottavan kuvauksen lisäksi tarjotaan kirjassa siirappinen rakkausjuoni.

Pidin lukemastani. Kirja kertoo niistä vuosista, kun Skotlannissa sai vielä käyttää erikoisia ja syntymävikaisia ihmisiä sirkusnäytöksiin vain heidän ulkonäkönsä vuoksi. Kirja sopisi muutamia kohtauksia lukuunottamatta  nuorille aikuisille, jopa nuorille. Sen sanoma on tietysti rakkauden voima ja ihmisarvon tunnustaminen sisimmän, eikä ulkonäön perusteella. Teemana voisi olla myös luokkayhteiskunnan suosima eriarvoisuus jopa nyky-yhteiskunnassa.

Jouko Varonen

 

 

 

Pandemian jälkeen, Reuna kustannus

Kun ihmiskuntaa kohtasi tuho

Mielenkiintoisia ja ankeita visioita

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen, Reuna kustannus 2018

Tohtorismies Hietikko maalailee tuhon jälkeisiä kuvia maapallolla. Ilmastokatastrofi ja tappavat taudit ovat nielaisseet suuren osan maapallon väestöstä. Siis samantapainen olotila, jota ystävämme Pentti Linkola pitää ainoana pelastumisen mahdollisuutena planeetallemme.

Hietikkoa on luonnehdittu suomenkielen uudistajaksi ja omintakaiseksi kirjailijaksi. Hänen kielessään onkin jotain maagista, josta kirjan lukija voi aistia joitakin tummia visioita tulevaisuuteen.

Kun ilmastonmuutosta on seuraillut ja kuullut uutisia eri puolilta maapalloa, ei voi olla ymmärtämättä Hietikon proosan oikeutusta. Kaikki on yksinkertaista, jäljelle jääneiden ihmisten elämä muistuttaa joltakin osin entisiä valtarakenteita, mutta homma on pahanlaisesti vinoutunutta. Ihmisparat elävät muutamissa linnakkeissaan, joita viime vuosisadan muurarit ovat tehneet huolella. Vielä on jäljellä jäänteitä sotilashierarkiasta ja ihmisten välisistä organisaatioista.

Pidin kirjaa vähän vaikeasti lähestyttävänä ja yksityisenä.  Tapani on tällaisissa teoksissa etsiä tunneilmastoja ja symbolikieltä, joka antaa oivaltaa kirjailijan näkemyksiä tai analyysia ja paradokseja. Tietysti tunnelma tulevaisuuden katastrofin jälkeisinä aikoina on kuin olisimme palanneet kivikauteen, yksinkertaiseen ruuanlaittoon, kädestä suuhun – kulttuuriin. Ei ole supermarketteja, stadioneja tai koulurakennuksia.

Kirja jätti todella ankean unitunnelman mieleen pitkäksi aikaa. Toivoskelin vain, että kirjailijan linkolalaiset visiot eivät ihan hetipuoliin toteutuisi. Voihan olla, että kirjassa kuvataan niitä asetelmia, joista uusi elämä voi vähitellen versoa. Ainakaan maapalloa ei ole räjäytetty taivaan tuuliin ydinsodalla, vaan ihmiskunta on kokenut osittaisen tuhon, jossa yksi jäljellejääneistä, kirjan päähenkilö seikkailee.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Lapsilta kielletty, Arktinen Banaani

Nettisekoilut ja nuoret tytöt

Tärkeä kirja

Marja Toivio: Lapsilta kielletty, Arktinen Banaani 2018

– Kappas vaan mitkä rinnat! Täytyy antaa täydet pinnat!

– Mikä kuppikoko sulla on hei?

– Nyt taitaa riittää, Essi kirjoitti. – Lopeta! Hän huusi Nannalle.

– Hei et sä vois pyllistää tänne päin lopuksi? Riisu farkut ja alkkarit ensin.

– No en tod! Goodbye.”

Rouva kansanedustajan ja miehensä avioliitossa on pari muuttujaa. Mies kun haluaa sekoilla alaikäisten tyttöjen kanssa netillä. Tytärkin liikkuu oudossa seurassa nettituttujen kanssa.

Kirja on tärkeä siinä suhteessa, että joku voi siihen vaikka samaistua ja saada apua nykynuorten vaivaan, nettituttavuuksien solmimiseen pelkkien nettiviestien perusteella. Sitten petytään, tullaan petetyiksi, kukaties lähdetään epämääräisille treffeille ja sitä rataa.

Nettituttavuudet ovat nuorten keskuudessa yleisiä ja vähät välitetään, jos viestejä vaihtaa joku sairas tyyppi. Toki nykyisin on keksitty nettipoliisit ja kaikki, mutta nuorilla on omat keinonsa salata pimeät puuhansa vanhemmiltakin saati sitten nettiviranomaisilta.

Yleisiä sääntöjä voisi tämäntyylisissä kirjoissa vähän kerrata. Nuorten pitäisi nimittäin muistaa, että omaa nimeä tai osoitetietoja ei pidä antaa tuntemattomille. Nettitreffeille ei pitäisi lähteä, jos on alaikäinen. Joskus aikuisetkin haksahtavat lemmenkaipuussaan jopa antamaan pankkitietonsa ja salasanansa sopivan lipeväkielisille henkilöille. Saattaapa tuttavuus johtaa hyväuskoisen antamaan myös raha-apua jollekin viekkaalle viestittelijälle. Jos vielä lähettää kuviaan  (myös intiimejä) nettitutuille, voi joutua tukalaan tilanteeseen.

Kirjassa on tietysti myös romanttisen lukuromaanin piirteitä, kun on tytöistä kysymys. Romaani on kirjoitettu helppolukuiseen muotoon ja niinpä nuoret voivat siihen tutustua, opiksi ja ojennukseksi. Usein myös perhesuhteet, kuten tämän kirjan vanhempien tulehtuneet välit, voivat ajaa lapsen netin pariin hakemaan lohtua.

Jouko Varonen

 

 

Susi, Like kustannus

Kauhua riittämiin

Spjut lataa susi-jutun

Stefan Spjut: Susi, Like-kustannus 2018

Sput kertoo aluksi varsin ymmärrettävästi susisitutkijoista, jotka ampuvat nukutusnuolen valtavaan, lähes satakiloiseen körilääseen. Mutta eivätpä arvaa tutkijat, että susi kuuluu heimoon, jolla on valta ottaa herruus ihmisestä myös henkisesti.

Kirja etenee varsin selkeänä luku luvulta kohti loppuratkaisuita. Tarinassa yksi ja toinen joutuu suden valtaan ja tietysti tehdään juttuja jotka eivät enää ole laillisuuksien rajoissa. Mieleeni tuli vaikka Stephen Kingin tapa käsitellä yliluonnollisia asioita ja punoa niistä kunnon trilleri.

Spjut ( s. 1973) on ruotsalainen kirjailija, kirjallisuuskriitikko ja toimittaja. Aiempi teos Staalo  (Like 2013 ) liittyi myös pohjoisen mystiikkaan. Tämän kirjan paikannimet olivat minulle osin tuttuja Norjan ja Ruotsin reissuiltani. Siksi voin paikallistaa tapahtumapaikkoja jopa tiettyjen kuppiloiden perusteella.

Spjut on kirjoittanut kirjan, johon vielä olisi kaivannut lisää jäntevyyttä. Nyt tuntuu, että välillä kerronta ei oikein saa siipiä alleen, vaan etsii sopivia virtauksia päästäkseen plaaniin. Erotiikkaakin mahtuu kirjaan ja tietysti oikein susimaista, koska susi on päässyt henkilöiden sisälle myös pään kautta.

Mikäpä siinä. Kirja on sopivan viihteellinen lukupaketti trillereiden ystäville. Aivan monien klassikkoesikuviensa tasolle se ei ylety, mutta on kyllä vaikuttava lukukokemus. Kielellisesti Spjut ei ole erityisen etevä. Paremminkin kerronta on selkeästi ja lukijaystävällisesti etenevää, vailla huumorin kaltaisia kukkasia.

Kirjan tekstissä vilahtelevat peikot, menninkäiset, ja tietysti noiduttujen susien lahko, puhumattakaan pohjoisen ihmisistä, joissa löytyy aineistoa joka lähtöön. Joskus jopa arvelin, että sopiva loppu kirjalle olisi ollut unesta herääminen, unesta jonka aiheutti Lapin shaaminen tuttu kikka, kärpässienten syönti.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Tauno ja Nelli evakkomatkalla, Hurmaavat hiukset, Avain-kustannus, Sanoma Media Finland

Evakkomatka karjalaislapsen silmin

Palmikoita ja Hulmuavia hiuksia

Seija Helander/Anne Stolt: Tauno ja Nelli evakkomatkalla, Avain-kustannus 2018

Disney Prinsessat: Hurmaavat hiukset, 24 kauneinta kampausta, Sanoma Media Finland 2018

Tauno ja Nelli aavistelevat, että enää ei palata kotikonnuille Karjalaan. Sen tietää myös Alma Akilina Ohrei, pieni karjalaistyttö, joka saa luettavakseen Mannerheimin päiväkäskyn. Karjalan metsiin, kukkien keskelle,  jäävät myös Alma Akilinan ystävät Keiju-Mielikki ja peikkopoika Päntti.

Kertomus on haikeaakin haikeampi, mutta lapsenomainen tarina siitä, mitä oli koota tärkeimmät tavarat ja lähteä Karjalasta Helsingin suuntaan. Entisiä metsiä ja kukkaketoja ei enää nähtäisi.

Kirjan toteutus on todella kaunis ja lapsen mielikuvitusystävistäkin kertova kokonaisuus. Mielikuvitusystävillä kun on tapana hoitaa surutyö, kun muuten sitä ei sota-aikaan lapsille eikä aikuisille tarjottu.

Ehdottomasti tärkeä kirja, jonka lapsenomainen kuvitus myötäilee päättyvän sodan tunnelmia ja karjalaislapsen pelkoja. Ymmärtävätköhän ne siellä perillä miuta? Saanko mie ystäviä?

Hurmaavat hiukset littyvät edelliseen kirjaan vain karjalaistyylisten palmikoitten verran. Toki kirjassa on muitakin kampauksia, mutta palmikot ovat pääosassa. Kirjan kuvitus on laatutyötä. Kampauksien tekeminen selostetaan kuvasarjoilla ja valmiin luomuksen kantajasta on sitten suurempikin potrettikuva. Ei tässä kirjassa Karjalasta puhuta vaan Disneyn prinsessoista ja heidän hiustyylistään, mutta stailit sopivat kaikille lapsille.

Kaunis kirja, joka on varmasti lasten mieleen. Ulkoasusta ja taitosta anna täydet plussat ja vielä erikoismaininnan. Ehkäpä kodeissa innostutaan tekemään näitä juhlakampauksia vaikka perhejuhliin tai tapaamisiin. Ne kohottavat tyttösten mielialaa ja omanarvontuntoa. ”Prinsessoja tässä ollaan.”

Jouko Varonen

 

 

 

 

Elämäntaitoa yksisarvisilta, Kirjapaja-kustannus

Kivoja vinkkejä yksisarvisilta

Luovuuden leijat lentävät korkealle

Eunice Horne: Elämäntaitoa yksisarvisilta, suom. Vilhelmiina Koho, Kirjapaja-kustannus 2018

Tästä kirjasta jokainen löytää oman yksisarvisensa. Ei liene ketään niin jöröä, ettei hän joskus haluaisi vapautua hulluttelemaan ja näkemään elämän yksisarvisen satusilmin.

Pienet lapset ovat usein täynnä yksisarvisvoimaa ja haluavat olla omaperäisiä, kunnes tulevat puuduttavat kouluvuodet ja yrittävät tehdä lapsista samanlaisia, totisia torvensoittajia. Mutta aina voi piirrellä historiankirjan liepeeseen yksisarvisia, tai tekstata koulun vessan seinään pieniä yksisarvisrunoja.

Kun lapsi varttuu yksisarvisen opeissa kaikesta huolimatta ja  pojat ( myöskin tytöt ) joutuvat armeijan harmaisiin, on tultu paikkaan, jossa yksisarvisuus on kiellettyä. Silloin on turvauduttava mielikuvitukseen ja sisäisiin yksisarvisfantasioihin, kunnes armeijavuosi on lusittu.

Aikuisena voi työpaikalla toteuttaa yksisarvisuutta, kertomalla kivoja vitsejä kahvihuoneessa, auttamalla kavereita, jotka ovat masennuksen syövereissä, jos ei muuta niin halimalla tai sitten asettumalla työpaikan byrokraattista ilmapiiriä vastaan, tietysti yksisarvisen lempeällä hymyilevällä vastarinnalla.

Mutta asiaan. Tämä kirja on ihan kiva ja hyvä toteutukseltaan. Se on helppolukuinen, joskus toistoinenkin, mutta hyviä ja tärkeitä asioita pitääkin toistaa, että ne jättävät muistijäljen. Itselleni jäi kirjasta kevyt ja lämmin olo. Ehkä sittenkin olen lastenkirjailijana ollut onnellisempi kuin konsanaan proosallisissa ammatissani johtajaopettajana ja varaehtorina, joiden on pidettävä kuria ja pystyttävä käymään oppikirjat kannesta kanteen läpi, vaikka talvella kutsuvat kuurametsät lasten kanssa, keväällä heräävä luonto, linnut, sammakot ja ötökät.

Yksisarvisuuteen on monia muotoja. Niinpä suosittelisinkin seuraavaan valtakunnalliseen opetussuunnitelmaan kuivien koulutuspäivien sijaan kaikille rehtoreille ja koulutoimenjohtajille tätä kirjaa, joka on yliveto elämäntaito-opas myös lapsille koulukirjaksi.

Jouko Varonen