Sokeisto, Tapani Tolonen

Aika hyvä esikoiseksi

Sokeisto on proosaa ja rakkautta

Tapani Tolonen: Sokeisto, Otava 2018

Jätin Sokeiston lukemisen pari kertaa kesken, koska mielestäni Tolonen kuvaa liian paljon latomoa, työmiljöötä, jopa yksityiskohtaisen tarkkastikin. Pitihän kirja sitten myöhemmin lukea loppuun, että selviäisi mitä Eeetulle, Topille, Karinille ja Kaisulle käy, kestääkö Eetun ja Karinin rakkaus vaikeudet 1905 luvun murrosvaiheessa. Ajalle kun oli ominaista myös maanalainen toiminta ja kansalaisten jyrkkä kahtiajako.

Karin on vähän yläluokkainen koulujakäymättömälle Eetulle, mutta Eetun onnistuu vokotella Karin läheisempään suhteeseen. Kun Eetu alkaa kiinnostua kyseenalaisista vastarintatoimista niin tietysti se asettaa rakkaudenkin koetukselle.

Lueskelin kirjaa osittain kiinnostuneena sen näkökulman vuoksi. Liian paljon on kirjoitettu kansalaissodan ajasta kauheita tarinoita. Nyt ollaan kuitenkin aikaisemmassa ajassa, jolloin luokkajako ottaa vasta vauhtia päätyäkseen kaikkien tuntemiin verisiin vaiheisiin.

Kalle Päätalolle sanottiin aikanaan, että lopeta Kalle rakentaminen ja ala kirjoittaa romaania. Niinpä Tolonenkin turvautuu vanhaan hyvään kikkaan, että saisi romaanille lihaa luitten päälle. Hän selostaa juurta jaksaen painotyötä, kun päähenkilö Eetu toimii Työmies-lehden latojana. Siinä onkin melkoinen ero nykyiseen digitekniikkaan verrattuna.

Tapani Tolonen ( s. 1978) on tohtorismies ja lukion opettaja, joten hänellä lienee kirjasivistystä riittävästi. Tämä teos ei kuitenkaan oikein lähde plaaniin, ainakin itse koin niin. Toisaalta Otavan kirjoituskilpailussa menestynyt teos osoittaa, että Tolosessa on aineksia vaikkapa trilogiamieheksi. Hänen kerrontansa ei nimittäin ole kovin tiivistunnelmaista, paremminkin väljähköä proosaa, jolla täytetään välillä sivuja. Jäädäänpä odottamaan kirjailijalta jatkoa ihan mielenkiinnolla.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Mielekästä elämää, Kirjapaja-kustannus

Tärkeitä elämänohjeita

Emeritusarkkipiispa neuvoo

John Vikström: Mielekästä elämää, Ajatuksia hyvinvoinnista ja elämän tarkoituksesta, Kirjapaja-kustannus 2018

– Raamatusta löytyy kantavia elementtejä maailman- ja elämänkatsomuksen muodostamiselle.

– Piispanristissä on ohje: Pidä yhteydet ylöspäin ja sivuillepäin kunnossa.

– Elä elämääsi yhdessä toisten kanssa ja toisten hyväksi.

– Löydä oma paikkasi osana menneisyyden ja tulevien sukupolvien pitkää ketjua.

– Jokaisella on tarve kuulua joukkoon, kokea yhteyttä.

John Vikström oli arkkipiispana isällinen hahmo. Hänestä ei voinut olla pitämättä. Niinpä hänen lyhyet saarnansakin, vaikka ovat joskus vähän viivähteleviä, sisältävät timantteja, kun kirjan lukee huolella. Toinen mahdollisuus olisi ohjata lukijaa arkielämästä käsin, kuten saman kustantajan pakinoitsija Heimo Lampi aikanaan teki. Tykästyin Lammekin juttuihin, joissa hän neuvoi mm. keittämään ja tarjoilemaan kahvia elämänkumppanille, viettämään rakkaudentäytteistä arkea.

Vikströmin, kirkonmiehen teksteissä on uskonnollista eetosta ja joskus myös toistoista tyyliä, jossa vilahtelee vähemmän lukijaystävällistä kirkollista fraseologiaa. Eipä tuo haitanne lukijaa, joka on tottunut kirkonpenkissä siihen, että vanhanan ajan kirkkoherrat, jotka antoivat saarnastuolista mm. ohjeita maanviljelijöille, ovat lähihistoriaa. Nykyisin pitää puhua hienommin ja yliopistossa opituin sanakääntein, joita kansa vähän vierastaa.

Kirkkoamme on moitittu siitä, että se ei tule lähelle ihmisiä. Itse olen huomannut joskus samaa. Jo kirkonmiehen kehonkieli esim. ehtoollista jakaessa, antaa vaikutelman, että ”tämä homma” on hoidettava kiireesti loppuun ja siinä ei ole aikaa edes katsekontaktiin ehtoollisvieraan kanssa.

Vikström, niinkuin sanoin, oli arkkipiispankautenaan turvallinen isähahmo. Samaa viisautta hän jakaa kirjoissaankin.

Jouko Varonen

Kadotettujen kahvila, Arktinen Banaani

Näkemys juutalaisvainoista

Max Mannerin uusin

Max Manner: Kadotettujen kahvila, Arktinen Banaani 2018

Juutalaistyttö pelastuu hiuksenhienosti väärän henkilöllisuustodistuksen turvin. Perheestään hänellä ei ole tietoa. Ahdistus ja pelko seuraavat varjona hänen kannoillaan. Ehkä jollakin natsilla on luoti juuri häntä varten.

Tyttö tarttuu viimeiseen oljenkorteen, nuori ja kaunis kun on. Hänestä tulee bordellin halutuin tyttö. Ja bordellissa vierailevat tietysti natsiupseerit, jopa korkea-arvoiset. Tyttö näkee mahdollisuutensa. Jos hänen kehonsa on häväisty, on järki vielä tallella.

Max Mannerilta on ilmestynyt toistakymmentä romaania. Hänen dekkareissaan seikkailee Anna Mäki. Manner on tehnyt myös interaktiivisia kokeiluja teksteillään. Kirjoittana hän vaikuttaa hivenen yksiniitiseltä. Ei ole huumoria, edes ironista. Ei löydy tästä vaikeastakaan aiheesta, juutalaisvainoista paljon valoa. Toki olen schindlerinlistani katsonut ja sekin oli niin ahdistava, että teki mieli joskus pistää silmät kiinni. Siksipä nytkin tuli mieleen, että Mannerin aihevalinta on vähän ”vanhojen asioiden” penkomista. Eiköhän holokaustia ja annefrankia ole käännelty ja väännelty ajan oloon liikaakin.

Mannerilla on kyky kuvailla ihmisiä, detaljeita, maisemia, tunteita ja tapahtumia niin todentuntuisesti, että kyseessä on todella asiansa osaava, pitkän linjan kirjailija. Tässä teoksessa ei voi puhua viihteestä, ehkä kuitenkin viivähtelevästä helppolukuisuudesta. Kirja jätti minuun kuitenkin tunteen siitä, että rakkaus, joutuipa se millaisiin vaikeuksiin tahansa, on lopulta vahva ja esteet voittava asia.

On tietysti hyvä lukea kotimaista proosaa, joka on kirjoitettu hyvin tai vähintään keskinkertaisesti. Joskus Manner viivähtelee toistoisesti samoissa ahdistavissa juonenkuluissa. Rakkauden pilkahdukset ovat suolana ja muina mausteina, joten hyvä näin.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kuningatar Arja, Ammattina artisti, Docendo

Arjan tarinat

Fanikirja ja elämänkerta

Arja Koriseva/Hellevi Pouta: Kuningatar Arja, Ammattina artisti, Docendo-kustannus

Arja oli luonnonlapsi jo pienenä. Valloittava hymy ja sydämellisyys niin faneja kuin ystäviä kohtaan ovat olleet hänen valttejaan. Niihin ihastuivat myös ne, jotka päättävät levyjen julkaisusta tai vaikkapa tangokuningattaren tittelistä. Tärkein oli tietysti Arjan laulutaito, johon hän sai apua jopa ammattikouluttajilta. Jos laulu ei resonoi kantapäistä asti, on jotakin vialla. Saman ahaa-elämyksen koki aikanaan myös Olavi Virta, jonka laulu oli nuorempana vähän yksitoikkoista ininää.

Kirja vaikuttaa Arjan taipaleen luotaamiselta. Lapsuuden ja nuoruuden kuviot, amerikoihin lähtöä myöten tulevat tietysti esille, kuten nuorena alkanut esiintyvän laulajan ura. Kun Arja joutui nuorena kauppa-autoa ja kauppaa pitävien vanhempiensa apulaiseksi, niin siitäpä kertyi semmoista taitoa, jota tarvittiin myös kruununsa saaneena laulajana, näyttelijänä ja opettajana. Ihmisiä pitää kuunnella, heidän kanssaan nauraa yhdessä, itkeä surut ja naureksia ilot.

Kirjan tekstit hyppelehtivät samalla tapaa nuoruuden ja aikuisuuden välillä kuin arjan puhe olisi kysymyksessä. Tietysti lukija voisi toivoa kronologisesti etenevää kerrontaa, mutta mitäpä tuosta. Kun laulajan tuntee, niin tietää että kirjan toisella tekijälläkin on varmaan ollut vaikeuksia kaiken järjestelemisessä kohdilleen. On anekdootteja, fanikuvia, muistumia perhealbumista, keikkakavereista, suomi-iskelmän guruista, jne…

Lueskelin kirjaa iltapuhteen ja heti aamulla piti jatkaa. Kirjasta huokuu sama iloisuus ja elämänvoima kuin laulajatähdestä itsestäänkin. Sehän on tietysti elämänkertakirjan tarkoitus, saada kansien väliin henkilön elämäntarinan lisäksi lähes koko hänen sielunsa.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Sammalhuone, Maahenki-kustannus

Ollaan ystäviä luonnon kanssa

Supikoirakin on luontokappale

Kai Fagerström/Ville Suhonen: Sammalhuone, Maahenki-kustannus

Ville Suhonen on tullut tutuksi alkuperäisen luonnon ystävänä. Hänen tuotantoonsa on kuulunut mm. elokuvakäsikirjoituksia ja kirjoja.

Kai Fagerström on valokuvaajana myös luonnon ystävä, joka ei kaihda, kuten tässäkin kirjassa puhumista kuvillaan vaikkapa suomalaisten metsämiesten arkkivihollisen, supikoiran puolesta.

Tässä kirjassa Suhonen antaa itsensä lisäksi myös Aleksis Kiven ja Zachris Topeliuksen puhua fiktiivisesti luonnon puolesta. Fiktion oikeuttaa heidän elämänasenteensa ja kirjallinen tuotantonsa.

Mikäpä siinä. Kyllä Suhonen ja Fagerström ovat tarttuneet tärkeään aiheeseen. Sen olen voinut itsekin surullisena todeta, kun mainiot suppilovahveropaikat sammalikossa, metsän kätköissä olikin tärvelty hakkaamalla puusto pois. Kerrassaan surkea näky. Samoin kävi mustikoille, kantarelleille ja tietysti myös eläimille. Huomasin kuitenkin ajoissa hankkia myös makro-objektiivit ja loittorenkaat, joiden avulla voi tallentaa kuvia siitä luonnosta, joka itsepäisesti pukkaa esiin myös raivioilla.

Kirja on todella kaunis. Suurelta osin luontokuvat seurailevat supikoirien elämää, vaikka Suhosen tekstit olisivat antaneet aihetta monipuoliseempaankin kuvalliseen antiin.

Harvoin saa luettavakseen ja katseltavakseen näin hyvää kannanottoa alkuperäisen luonnon ja eläinten puolesta. Siihen eivät monet luonnonkuvaajatkaan luontoidylleillään pysty. Toisaalta seisomaan nousu mielenilmauksena täydessä lentokoneessa, kun rikollista viedään poliisivoimin  pois maasta, kuulunee samaan supikoira-kategoriaan.

Täytyy palata aivan Yrjö Kokon ja viimeisten laulujoutsenten aikoihin. Kotkakantamme ja saimaannorppien lisääntyminen ovat myös esimerkkejä asenteiden muuttumisesta. Siis tällaisia kirjoja tarvitaan.

Olisin karsinut hivenen kirjan kuva-antia, joka tallentaa hengästykseen asti supikoiraperheen elämää. Jostakin kumpusivat esiin supikoiran aiheuttamat tuhot. Supikoirat kun tappavat sorsiakin lähes samoja määriä kuin luomakunnan kruunujen haulikot.

Jouko Varonen

( SARV:n jäsen)

 

 

 

 

Erään tapon tarina, Like-kustannus 2018

Perhehelvetti

Isä tarvitsisi hoitoa

Katariina Vuori: Erään tapon tarina, Like-kustannus 2018

Tällaiset ”tosi rikokset” jotka kerrotaan jopa valokuvien kera, saavat lukijan joskus ihan lukkoon. Muistan lapsuudestani vaikeita tilanteita, kun sodasta palannut isäni oli vähällä joutua virkavallan käsiin, mutta klaarasi tilanteen lisäämällä väkivallan pelkoa.

Lopullinen ”niitti” jäi kuitenkin tekemättä ja lapset saivat kannettavakseen henkisten traumojen taakan, toisen polven sotainvalidin tilanteen.

Naapurit eivät siihen aikaan puuttuneet asioihin. Kumu ei maalaistaloista kuulunut naapuriin, tai asioista ei uskallettu puhua. Sodasta palanneet olisivat tarvinneet kriisiapua, kun nykyisin sitä annetaan jopa sen vuoksi, jos karannut kissa jää auton alle.

Tässä kirjassa on tietysti toinen asetelma. Yhteiskunnan pohjasakkaan kuuluva, psyykkisesti sairas vankilakundi piinaa perhettään ja tilanne on monesti hiuskarvan varassa. Äiti ja lapsi opettelevat pakoreitin ja toimenpiteet sellaisten tilanteiden varalle, kun isä menettää hallintansa. Ryyppääminen kuuluu isän kuvioihin, kuinkas muuten.

Katariina Vuoren kerronta on selkeää ja kuvottavan todentuntuista. Itse ahdistuin siitä, vaikka lapsuuskodin ajoista on jo 50 vuotta. Toisaalta Vuoren ”ulostulo” on myös henkilökohtaista kriisiapua ja loppuun lisätyt värivalokuvat vain tehostavat kirjan terapeuttista luonnetta.

Päällimmäiseksi jäi itselleni ajatus, että loppujen lopuksi oma yhteiskuntamme ”poikii” näitä heittiöitä valtiovallan lepsujen otteiden vuoksi, ja eristämällä ongelmatapaukset paremmasta kansanosasta, viemällä jopa elämisen mahdollisuudet monilta työttömiltä ja yksinäisiltä.

Luettuani kirjan voin vain todeta, että yleensä tällaiset vaikeatkin kohtalot lakaistaan maton alle ja niistä ei hiiskuta, pidetään perhesalaisuuksina. Jos joku avautuu liian selkeästi, häntä paheksutaan varsinkin Pohjanmaalla, joka on kuuluisaa seutua siitä, että ”meidän asiat eivät kuulu muille, eivätkä muiden asiat meille”.

Jouko Varonen

 

 

 

Urheilu, Kamppailulajit, Voimistelu ja voimailu, Lector Kustannus Oy

Voimanostosta rantapainiin

Nuoren urheilijan toivelukemistoja

Tuula Nuikka/Aivo Blum: Urheilu, kamppailulajit, Lector Kustannus Oy

Tuula Nuikka/Jaana Palanterä/Aivo Blum: Urheilu, voimistelu ja voimailu, Lector Kustannus Oy

Tutustuin tapani mukaan ensin kirjojen kuvalliseen antiin, joka on todella mahtava. Urheilussa kun on aikojen myötä päästy ohi niistä ajoista, kun mustikkasopat rinnuksilla maaliin tulevia hiihtäjiä juhlittiin kansallissankareina. Toki esim. voimailulajeissa on myös surullisia tarinoita dopingin seurauksista. Mieleen tulee vaikka suomalainen painonnostaja, olympiavoittaja Kaarlo Kangasnismi ja moni muu. Kaipa dopingista hyödytään eniten juuri voimailulajeissa.

Kirjan osastot urheilulajeista ovat tietoiskumaisia. Ensin on Yleistä-osasto, sitten annetaan neuvoja harjoittelusta, myös kilpailuista ja niiden toteutuksesta on oma osastonsa. Kirja puuttuu myös harjoitusmääriin huipulla, sääntöihin ja lajin asemaan Suomessa.

Kirjassa on myös pieniä knoppeja vaikka tietokilpailujen pitäjille. Niinpä suomalainen palomies Joonas Mäkipelto punnersi itsensä Guinnessin ennätysten kirjaan kahdella maailmanennätyksellä. Vuonna 2017 hän veti 600 leukaa vastaotteella 30 minuutin aikana ja vuonna 2016 hänen onnistui tehdä 24 tunnin aikana vastaotteella 5 050 leuanvetoa.

Näiden kirjojen parissa viihtyy vaikka olisikin vain penkkiurheilija. Yleensä lajeista on mukana suomalainen näkökulma ja sehän meitä urheilufaneja kiinnostaa.

Niinpä rytminen voimistelu tuli lajina Suomeen Neuvostoliitosta. Vuonna 1971 järjestettiin ensimmäiset suomenmestaruuskilpailut.

Onnittelen kirjojen tekijöitä hyvästä ja asiantuntevasta toteutuksesta, tietenkään unohtamatta kuvaajien taitavaa kameratyöskentelyä. Vaikka kuvia ja ”osastoja” on sivuilla paljon, lukija ei koe taittoa häiritseväksi tilkkutäkiksi.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

 

 

Arabian Heljä, Art House – Kustannus 2018

Koko kansan Heljä

Upea elämänkertakirja

Marjo Tiirikka: Arabian Heljä, Art House – kustannus 2018

Taiteilijoiden elämänkertakirjat ovat aina kiinnostaneet minua. Niinpä tämäkin Heljä-Liukko Sundströmistä kertovat teos kolahti johonkin tärkeään paikkaan sisälläni.

Heljä oli taiteellinen lapsi ja kotona opettaja-äiti kannusti häntä toteuttamaan itseään, antautumaan joskus lapsellisillekin mielikuville ja toteuttamaan niitä.

No Heljälle nappasi matematiikan opettaja neloset koulutodistukseen, mikä merkitsi siihen aikaan melkoista kolausta, luokalleen jääntiä. Mutta eipä tyttö tuosta paljon välittänyt, jatkoi taiteellista kutsumustaan ja pääsi ilman ylioppilaspapereita taideteolliseen Helsinkiin. Onnikin oli mukana, sillä tulevan taiteilijan piti hakea kuvataiteen puolelle, mutta hän erehtyi hakuajassa. Taideteolliseen tuli kutsu ja siellä Heljä oli monen legendaarisen opettajan hyvässä hoivassa.

Heljän tie jotenkin muistuttaa Anu Pentikin ”tuhkimotarinaa”. Anukin aloitti vaatimattomasti, mutta päätyi suomalaisten rakastamaksi taiteilijaksi. Heljä teki monenmoisia ”löytöjä” ja esiintyi jopa rakastettuna lastenkirjailijana kuvakirjoineen.

Varsinainen kansansuosikki oli valkoinen jänis, joka seikkaili taiteilijan töissä kotvan aikaa ja taitavat alkuaikojen jänistyöt olla jo arvokasta antiikkia.

Repsahdin taas lukemaan kirjaa iltamyöhään, kun Heljän elämänkerta muistumineen ja anekdootteineen nappasi minuun syvältä. Itse tein käsikirjoituksen kuvakirjaan ”Sininen jänis” ja tunsin yhteenkuuluvuutta kuuluisaan taiteilijaan. Toki tieni johti sitten nuortenkirjailijaksi.

Heljä kävi myös rapakon takana ”haistelemassa tuulia” ja koki matkan ainutkertaisena elämyksenä. Kun eläkepäivät lähestyivät taiteilija jatkoi töitään ja tuumi, että taiteilijan pesti on elinikäinen.

Kiitos kirjasta. Se kosketti minua lähestymistavoillaan ja tietysti myös ainutkertaisena elämäntarinana

Jouko Varonen

 

Hiljaisen hymyn mies, Veikko Huovisen elämä

Mainio elämänkerta Huovisesta

Sotkamon sanataiteilija

Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies, Into-kustannus 2018

Eero Marttiselta, Veikko Huovisen ystävältä, olen viimeksi lukenut luotauksia Kalle Päätalon elämään. Toki hän on kirjoittanut myös kirjat Ilmari Kiannosta ja Mikko Niskasesta, vain nämä kolme mainitakseni.

Parhaimmillaan Marttinen on Huovisen lapsuutta ja nuoruutta käsittelevissä osastoissa, joissa Veikon hersyvän humoristinen verbalistiikka ja kainuulainen kielenkäyttö sekoittuvat jopa niin, että ei tiedä mikä on Marttisen kieltä, mikä taas Huovisen omaa tekstiä aina lapsuuden kouluaineista lähtien.

Kirja laajenee myös kulttuurikeskusteluksi jossa mm. Veikon sodanvastaisuus saa sanallisen muodon. Tietysti puututaan kirjailijan räväkkään nousuun kansakunnan kaapin päälle, kun metsäalan opiskelija kirjoitti Helsingissä, opiskeluvuosinaan, teoksen Konsta Pykkäsestä, maaseudun miehestä.  Konstan ajatukset kulkivat omia ratojaan. Hän ajatteli joskus varsin älykkäästikin, ainakin etelän maistereiden mielestä. Toki Konstasta on tehty elokuvaversioita, joissa painotetaan hänen rooliaan psyykensä puolesta sairaana, ahdistuneena ja syrjittynä.

Pidin kirjan yleisilmeestä, vaikka voisin yhtyä Huovisen mielipiteeseen, että etelän kriitikoiden harjoittama karsinointi jonninjoutaviin ismeihin on turhaa löpinää. Sitä on kirjassa reilut puolet ja Marttisen ääni häviää olemattomiin. Huovinen oli kansanmies ja Sotkamosta muodostui hänen paratiisinsa, jossa hän sai elää ja hengittää vapaasti.

Kysyin nuorelta kirjastonhoitajatytöltä, että tunnetko semmoista kirjailijaa kuin Veikko Huovinen. Ei sanonut tuntevansa ja näytti närkästyneeltä, kun sitä vanhat ukot kaikkea kyselevät. Siitäpä tuli mieleeni, että Huovinen on vanhanhenevan ikäpolven guru, jonka taistelut niin kirjailijana kuin perhe-elämässä eivät liikuta 2000 – luvun nörttikansaa. Oletettavasti Huovisella ( 1927 – 2009) olisi herkullista sanottavaa myös nyky-Suomesta, mutta aika aikaansa kutakin. Nykynuoret juoksentelevat kaupungin kaduilla etsimässä kännykkäolioita, diggaavat epäselvästi puhuvia rap-artisteja, eivät suomalaisiin klassikkoihin puutu, ja niin on tietysti hyvä.

Ikäväkseni totean, että kunnon älyllisiä suomalaisia humoristeja, jotka koskettaisivat lukijaa, ei ole löytynyt vuosiin kustantajien listoilta. Homma on menossa tuonne tappamiseen, räiskimiseen, erotiikkaan, ryyppäämiseen ja helppoon nyyrikkiromantiikkaan päin.

Jouko Varonen

 

 

 

Arvausleikki, Kisakuumetta, Sanoma Media Finland

Luukkukirja ja ponien kisat

Kivoja kirjoja pienimmille

Disney: Arvausleikki, Sanoma Media Finland 2018

My little Pony, Kisakuumetta, Sanoma Media Finland 2018

Arvausleikki on vanha kunnon luukkukirja, jossa etsitään kadonnutta henkilöä. Mukana ovat mm. Lumikki ja Seitsemän kääpiötä, Peter Pan, Heli-keiju, Leijonakuningas jne.

Pienimmille sopii tällainen ”kertakäyttökirja” hyvin, sillä usein he haluavat pureskella kirjansa paksuja sivuja. Luukkujen huono puoli on tietysti se, että ne eivät lopulta sulkeudu kokonaan ja yllätys vähän väljähtyy.

Kisakuumetta vie taas lukijan ponien maailmaan. Equesteriassa on luvassa suuret kisat, joihin ponijoukkueet valmistautuvat huolella. Kuten suureen tapahtumaan, jossa joukkueet kilpailevat toisiaan vastaan kuuluu, on mukana myös draamaa. Ystävyys ja reiluus kuitenkin voittaa niin kuin odottaa sopii.

Disneyn uustuotannossa on monia hyviä oivalluksia, niin kuin nämä ponit, joilla on omat erityistaitonsa. Jotkut osaavat lentää ja toisilla on muita ominaisuuksia. Lopulta Equesteriassa selviää kuka on paras, ja siinäkään ei esityksen loisteliaisuus ratkaise vaan yhteishenki ja vanha hyvä viisaus: ”Kaveria ei jätetä!”

Spike pääsee sytyttämään kisasoihtua, koska hän osaa syöstä tulta. Hän tarvitsee kuitenkin taikuriponin apua. Onneksi yleisö ei huomaa, ja juhlii Spikeä sankarina. Kun totuus kerrotaan Spikelle, on seurauksena alakulo. Mutta loppuhuipennuksena on vielä ilotulitus ja Spike on saanut ystävien tuella ladattua henkiset voimavaransa. Hän sytyttää tulellaan kaikki raketit yhtä aikaa ja yleisö hurraa sankarilleen.

Kirjoissa riittää ajateltavaa, joskin tämä luukkukirja perustuu vähän hoksottimien käyttöön ja Disney- henkilöhahmojen  ja -tarinoiden tuntemukseen.

Jouko Varonen