Suuri Ukulelekirja

Mikä ukulele?

Aurinko paistaa, kun ukulele soi

Arto Julkunen/ Markus Rantanen: Suuri ukulelekirja, Aviador Kustannus 2016

Euroopasta Havaijille viety pikkukitara valloitti lyhyessä ajassa Yhdysvaltoja, Aasiaa ja Eurooppaa Ukulelen nimellä. Kitaran muotoinen, mutta pienempi soitin on kuulunut myös suomalaisten taannoisten legendojen Matti Jurvan ja Onni Gideonin repertuaariin. Myös uudemmat muusikot ja laulajat ovat alkaneet kiinnostua tästä soittimesta.

Kirja esittelee melkoisen tarkasti ukulelen historiaa ja voittokulkua. Päällisin puolin katsottuna ukulele muistuttaa kitaraa pienoiskoossa. Kieliä on kuitenkin vain neljä ja sointi on aurinkoisen helisevää. Ukulelesta on kehitetty myös ukulele-banjo ja Onni Gideonin Suomeen tuoma havaijikitarakin mainitaan kirjassa.

Ukulele on aurinkoinen ja helppo alkeissoitin. Kirja on osittain opas ukulelen käyttöön ja sävelmiäkin on lähes satalukuinen määrä kirjan sivuilla. Ukulelen soitto vaatii kuitenkin harjoitusta ja sen hallitsemiseen ei ole oikotietä. Suomessa on ollut kautta aikojen ukulele-ryhmiä ja -orkestereita.

Lueskelin runsaasti kuvia ja pienoiselämänkertoja sisältävää kirjaa mielenkiinnolla. Todelliset huippuartistitkin ovat näköjään olleet kiinnostuneita tästä soittimesta. Suomen ensimmäinen ukulelen soitto-opas julkaistiin jo 1930 – luvulla.

Tartun mieluusti itsekin muiden soittimien ohella kitaraan ja olen kokeillut myös pienoiskitaraa. Kitaran soittoa sanotaan vaikeaksi oppia, mutta säestyskuviot ovat joltisenkin vaivattomasti hallittavissa. Niiden avulla pääsee laulelemaan vaikkapa peukalopyyhkäisy-komppia käyttäen. Luulisin, että tällainen kirja tuo maahamme tarvittavan tietomäärän tuosta soittimesta, joka on kuitenkin jäänyt tavallisen kitaran varjoon.

Jouko Varonen

Hyvyyttä on

Kaunis kirja välittämisestä

Jouko Ikolan proosarunoa

Jouko Ikola; Hyvyyttä on, Kirjapaja 2016

Ikola kirjoittaa arjen sankareista: omaishoitajista, pyhäkoulunopettajista, papeista, keittäjistä, perheenäideistä, isistä, yhteisvastuukerääjistä, isoäideistä, kerhovaareista,  kirkkomummoista, poliiseista, kanttoreista, rippikoululaisista, retriiteistä, anopeista, jne…

Kirja on kaunis, proosarunoa tai runollista proosaa. Tärkeintä on, että kirjoittaja on löytänyt teksteihinsä arjen sankareita, niitä, joilla on lämmin katse, parantava kosketus, aikaa läheisille, halua osallistua vaikka kaikkein kurjimpien todellisuuteen.

Kahvipannu porisee, pulla purjehtii pöytään. Pelargonioiden edessä hän huoma kymmenen vuotta sitten Pariisista lähettämänsä haalistuneen kortin. Vanhuksen kömpelöt kysymykset hyväilevät häntä oudosti ja lapsekkaasti. Itkettääkö häntä? Ei kai, ei nyt sentään.”…

Yksinäisiä ja apua tarvitsevia on paljon. Joku omistaa elämänsä vanhusten ja sairaiden auttamiseen. Jollekin ovat tärkeitä naapurimaassa kurjuudessa elävät lapset. Toinen huomaa, että elämän merkitys on siinä, miten me voimme tuottaa iloa, olla läsnä, auttaa vaikka muutamalla sanalla. Moni vanhus olisi valmis vaikka maksamaan muutamasta ystävällisestä sanasta. Tunnin tai puolikkaan rupattelu hoitajan kanssa kahvikupposen ääressä

olisi jo juhlaa. Mutta yhteiskunta on raaka. Hoitajia kehotetaan katsomaan kellosta vanhuksen tai sairaan kanssa kuluva aika. Sitten voitaisiin taas lomauttaa yksi työntekijä.

Ikolan kirja on puheenvuoro ihmisrakkauden puolesta. Ikola on tehnyt elämäntyönsä pappina ja valottaa monissa tarinoissa myös oman työnsä hyviä ja puhuttevia tilanteita. Lukiessa muistuvat mieleen munkki Savvan sanat, kun teimme lähtöä Valamosta.Mihin ihmisillä on kiire. Minä teen mansikkahilloa, rukoilen ja olen onnellinen.”

Jouko Varonen

Jäämusiikkia iglussa

Jääsoittimet helisevät Imatran Varpasaaressa

Jääiglun sisällä soi orkesteri

Toni Kainulainen lupaa esitellä meille jääiglua ja jäästä tehtyjä soittimia Imatran Varpasaaressa. Jäämusiikin tekijänä on SounDome-ryhmittymä joka haluaa tehdä Suomea tunnetuksi maailmalla yhdistämällä jääveiston ja musiikin.

Jääsoittimissa, jotka hehkuvat revotulten väreissä, löytyy jäinen versio marimbasta, didgeridoosta, udu-rummusta, kanteleesta ja kitarasta ym. Opas antaa meille musiikkinäytteitä kun istumme iglussa porontarjoilla päällystetyillä penkeillä.

Värit huoneessa vaihtelevat punaisesta siniseen ja keltaiseen. Jään helinä on rauhoittavaa.

Kuulemme myöhemmin musiikkinäytteen oikealta jääorkesterilta. Jäät on nostettu Varpasaaren rannasta ja soittimiin ei kohvajää sovellu, vaan sen pitää olla aitoa raudusjäätä. Suojasää on myös soittimille tuhoisa. Vankaksi rakennetussa jääiglussa on lämpötilaa säätelevät laitteet. Paras sointi saadaan jääsoittimista noin  -10  pakkasasteen tietämissä.

Meille esitellään myös kuvia iglun rakentamisesta. Helppoa ei iglun jäädyttäminen ole ollut, mutta rakenne on kestävä, eikä iglu pienistä lämpötilan vaihteluista piittaa.

Jäämestari Juuso Partanen tietää, että soittimet voivat sulaa, jos on lämpöasteita. Kun soittimet tehdään iglussa ja harjoitukset pidetään siellä, ei ole tätä vaaraa. Soittimia on tehty Norjassakin ja tietysti norjalaisten ammattitaitoa on vähän ”lainattu” myös näihin soittimiin.

Kesäisin Varpasaaressa toimii kalastuspuisto ja ravintola, joten jäätaide ei ole ainoa tulonlähde. Lähdemme puistosta ilahtuneina oppaan ystävällisyydestä mietimme jo kesäistä kala- ja ravintolamatkaa näihin maisemiin. Jouko Varonen

Fanit

Fanitus on elämäntapa

Fanitarinoita

Marjo Mattila: Fanit, Reuna-kustannus 2016

Ja jossakin vaiheessa sitä vaan huomasi samojen tyyppien käyvän keikoilla. Ne tuli juttelemaan ja tultiin tutuiksi. Se on enemmänkin ehkä sitä, että porukat tulee viettämään aikaa yhdessä ja bändi on ikään kuin se illan teema.”

Fanitus on yleensä nuorten ilmiö. Heille tekee henkisesti hyvää lähteä toiselle puolelle Suomea jonkin yhtyeen keikalle ja sitten vielä yrittämään juttusille artistien kanssa. Jokapäiväiseen elämään on hyvä saada tapahtumia jotka jäävät mieleen.

Vanhemalla iällä fanireissut unohtuvat ja elämä tasaantuu. Siitä huomaa, että fanitus kuuluu nuorten kulttuuriin ja on jonkinasteista hurmoksen tavoittelua.

Kirja kartoittaa fanitus-ilmiötä, sekä yleisön, että artistien kannalta. Artikkelit ovat haastattelutyylisiä ja sinänsä pintapuolisia. Kysymyksiin kuuluu tuiki tavallisia asioita, kuten: – Miksi sinua fanitetaan? Onko ollut häiriköiviä faneja? – Miltä tuntuu olla fanituksen kohteena? – Mikä oli teille se ihan eka kova juttu? Onko sinulla kokemuksia negatiivisesta fanituksesta? Onko teillä ollut keikkoja, joissa jengi ei ole lähtenyt mukaan? Jne…

Vaikuttaa siltä, että kirjan tekijä ei ole päässyt porautumaan kunnolla artistien ja fanien elämään. Mielessäni väikkyy muutamia kysymyksiä, joita olisin halunnut lisätä valikoimaan:

– Luuletko, että fanitus parantaa elämääsi? – Olisiko elämäsi tyhjempää ilman artisteja, vai perustatko koko elämäsi rokkarien näkemisen varaan? Onko fanitus koukuttavaa? Mitä merkitsee alkoholi fanitukselle?

Itselleni jäi kirjaa lukiessa outo olo. Onko sittenkin niin, että keikkapaikoilla pyörivät fanit ovat jollakin tapaa henkisesti heikoilla ja tarvitsevat elämälleen tukea tästä harrastuksesta, joka tietysti antaa myös ystäviä ja tekemistä.

Oma fanitukseni on lähinnä rauhallista ihailua. Olen käynyt kirkkokonserteissa kuuntelemassa Eino Gröniä ja Kari Tapiota sekä Loiria. Tunnelma on ollut usein harras. En pysty arvostamaan rokkibändien lieveilmiöitä, huonoja elämäntapoja ja alkoholin käyttöä, rankkaa kielenkäyttöä, jota raskas keikkaelämä ja laulut vaativat. Huonona koin kokemuksen Neumannin keikalta. Mies poistui kesken laulun takavasemmalle, kun voimat loppuivat. Minullekin tuli hiipuvan artistin masentavasta näkemisestä paha mieli ja läksin pois.

Kirjan tekijänä olisin paneutunut enemmän lieveilmiöihin, joista rokkarit tietävät kyllä, mutta tietysti sanovat, että saahan sitä kysyä, eri asia vastataanko. Pintaa syvemmälle ei tässä kirjassa päästy.

Jouko Varonen

Isoisän keittokirja

Kai Linnilän ruokavinkkejä

Liha maistui isoisälle

Kai Linnilä: Isoisän keittokirja, Maahenki Oy 2017

Kai Linnilä paneutuu isoisän aikaisiin ruokiin. Yleensähän maalla sika pantiin suolaan ja siitä napsittiin pitkin talvea lihoja ja läskiä pannulle. Joskus tehtiin nuoresta vasikasta aladoopia ja siihen tarvittiin tietysti liivatetta tekemään ”tytinästä” tytisevää. Mutta olipa kuitenkin sianpääsyltty, johon aladoopia ei tarvinnut käyttää kun sian pään rustoissa ja kudoksissa oli tarpeeksi sitkoaineita. Sianpäitä ei nykyisin ole kaupan, mutta tietysti maatiloilta niitä voi saada. Viipurin kauppahallista voi tuoda tietysti tuliaisina tytinä aineksiksi sianpäänkin.

Linnilä on ottanut kirjansa aiheeksi viime vuosisadan alkupuolen ruokatottumukset. Niinpä kirjassa on paljon esim. raskaita liharuokia, jotka nykyisenä vegaanibuumin aikana alkavat jäädä jo taka-alalle. Kasvisruokiankin esitellään, kuten tuttu raperperipiirakka, salaatti, sienikastike, nokkosmuhennos, jne…

Verilettuherkuttelu oli ennen vanhaan tapana itsenäisyyspäivän aikoihin, jolloin joulusika teurastettiin. Veren taltioimisessa oli omat rituaalinsa, joita lapsetkin saivat estelemättä katsoa. Mutta teurastuksen aikana oli tietysti lapsille tekemistä ”saparoveitsen” hakemisessa naapurista ja naurunalaiseksihan siinä jouduttiin kun naapuri lähetti meidät seuraavaan naapuriin jne, että saparoveitsi lopulta löytyisi. Sillä aikaa isä teki rahvaanomaisemmat puuhat ja sian ruho heilui jo puhtoisena odottamassa paloittelua.

Kotiviili oli tietysti hyvä ruoka, kun siihen lisättiin vielä talkkunajauhoja. Ternimaidosta tehtiin hella- ja uunijuustoa. Läskisoosi oli Pohjois-Karjalassa perusruokaa ja siihen kuuluivat lisäkkeinä oman maan perunat. Erityisesti sinipunaiset perunat olivat maukkaita tai siiklit. Lantuista oli ehdoton ykkönen mustialan lanttu, joka maistui lapsille vaikka veitsellä jältettynä” ja oli maultaan imelää. Lanttupaistikkaitakin napsittiin suurena herkkuna. Pekka Puska teki lopun pohjoiskarjalaisesta läskisoosiherkuttelusta, mutta lienee sillä ennen monta ruokaveroa kuitattu. Nykyinen kasviskulttuuri on tietysti muutos hyvään ja terveelliseen suuntaan.

Kirja toi paljon muistoja mieleen. Ennen elettiin maalaistalossa omavaraisesti. Sienet, eli haaparouskut ja karvarouskut olivat korvossa kellarissa. Aitasta löytyivät jauhot ja puolukat. Muistui kirjaa katsellessa mieleen lasten suosikkiruoka, puolukat ja ruisjauho sekoitettuna. Sika oli myös suolassa korvossa. Joskus ei ollut muuta asiaa kauppaan kuin kahvin ja suolan osto.

On kulttuuriteko, että näitä isoisän ajan ruokareseptejä on tallennettu.

Jouko Varonen

Suomen vuosisata

Menestystarina

Sadan vuoden aikamatka

Suomen vuosisata, toim. Reino Rasilainen ja Soili Jääskeläinen, Valitut Palat 2016

Itsenäisen Suomen taival on ollut kaikkea muuta kuin mielenkiinnoton. Tämä kirja etenee jääkäriliikkeestä ja itsenäistymisestä 1930 – luvun kriiseihin, talvi- ja jatkosodan koettelemuksiin ja jälleenrakennuksen vuosiin.

Kirja on laadittu ns. ”sillisalaatti” tyylillä. On pidempiä katsauksia, vuotuisia uutistapahtumia, ulkomaisia ykkösuutisia, mielenkiintoisia uutisia joka vuodelta, aukeaman mittaisia artikkeleja kansakunnan historiasta, syventävää tietoa yllättävistä ja tärkeistä tapahtumista.

Lueskelin kirjaa iltapäivän ajan ja tietysti mieleen tulivat oman elämänkaareni aikaiset tapahtumat päällimmäisinä. Urheilu-uutiset on raportoitu aina Paavo Nurmesta Marja-Liisa Hämäläiseen ja

Lasse Vireniin vain muutamia mainitakseni. Missiuutisiakin mahtuu ajanjaksoon, kun Armi Kuusela nappasi maailman kauneimman naisen arvon ja Ester Toivonen Euroopan kauneimman tittelin.

Tärkeällä sijalla ovat poliittiset asiat. Mukana on kuvadokumentteja Raatteen tieltä, presidenteistä, poliittisista tapahtumista, joista Ety-kokous oli aika kova juttu Kekkosen uralle, kun suurvaltojen edustajat viettivät aikaa Suomessa ja allekirjoittivat Ety-asiakirjan.

Tiettyjä pikku-uutisiakin on mukana kirjassa. Ruokolahti on päässyt mukaan kuvitellun leijonansa ansiosta, Muumimaailma on myös rekisteröity ja thaimaalaiset marjanpoimijat. Kirja vaatii vielä lukukertoja ja syventymistä, sillä esim. poliittiset kuviot ennen ja nykyisin ovat mielenkiintoisia.

Pidän tällaisista kirjoista, vaikka niiden esitystapa ja taitto on vähän levotonta. Kirja tarjoaa aikamatkan niihin puheenaiheisiin, joista vanhempani puhuivat ja jotka jäivät lapsen mieleen. Kun tullaan 50-luvulle, jolloin elin lapsuuttani, alkavat omat mielikuvat sekoittua teksteihin, otsikoihin ja kuvamateriaaliin. Suomen ”menestystarina” on tässä kirjassa saanut arvoisensa ilmiasun. Kirja sopisi hyvin lahjakirjaksikin, sillä lähihistoria sadan vuoden ajalta näyttäytyy siinä koko kirjossaan ja kaunistelematta.

Jouko Varonen

Talvisodan aika

Porvariselämää talvisodan aikana

Eeva Kilpi muistelee

Eeva Kilpi: Talvisodan aika, lapsuusmuistelma. WSOY

…Hän oli hakenut sanomalehden postilaatikosta, työntänyt samalla korkeissa lastenvaunuissa pientä veljeään, perheen kahdeksatta lasta, jota hänen piti ”likottaa”. Hän avaa lehden ison koivun alla ja näkee, kuinka etusivun yli on painettu korkein mustin kirjaimin: Suuri maailmansota on alkanut. – Minä aloin itkeä kauheasti, sanoo äiti. – Minä heittäydyin nurmikolle ja itkin ja rukoilin.”

Eeva Kilpi muistelee sota-aikaa ja lapsuuttaan suurperheen tyttönä. Isä on liikemies, joka tekee puukauppoja. Sodasta tultuaan, hän on heti kaupanteossa. Lähelle rajaa jääneet metsät ovat halvalla myynnissä.

Kilven tapa kuvata porvarillisen perheen elämää on samalla runollinen ja myötäelävä. Hän muistaa itsensä tyttönä, jolle äiti antoi uskonnollisen kasvatuksen ja joka luuli pystyvänsä estämään sodan rukoilemalla.

Kilven kerronnan sävy on surumielinen, mutta siinä on jotakin positiivista. Paneutuminen 11-vuotiaan tytön kokemuksiin kotirintamalla on joskus viiltävää. Pommitusten kokeminen ja lähteminen kotiseudulta evakkoon tuntuvat pienen tytön tajunnassa asioilta, jotka hän kestää omalla tavallaan, mutta pelkää ja ahdistuu niin kuin vain pieni tyttö voi, muuttamalla joskus mielikuvituksen avulla tilanteita valoisammiksi.

Kilven kirja on dokumentti ajalta, jolta ei enää ole paljon muistelijoita. Kotirintaman kurjuus pyritään tässä perheessä kestämään omilla keinoilla. Nuori tyttö ajattelee paljon, mutta hänet viedään mukana tapahtumiin, jotka jättävät arpia. Onneksi kirjailija on tallentanut muistonsa jälkipolville. Sodan raakuuksia ei kirjassa korosteta. Se on pikemminkin selviytymistarina, jossa monilapsinen perhe kestää paineet yhteisvoimin ilman isää, joka on rintamalla.

Kyllä tytöllä käyvät mielessä jopa itsetuhon ajatukset mahdollisessa tilanteessa, jossa perhe joutuisi vankileirille. Häneltä riittää myötätuntoa myös sodassa heitteille jääviä eläimiä kohtaan. Armottoman sodan kuvajaiset saavat Kilven avulla kaunistelemattoman kuvauksen. Erityisesti varakkaan perheen kotirintaman sodan kuvauksena kirja on ansiokas ja koskettava. Ehkä lukija olisi toivonut tähän muistelmatekstiin lisää jäntevyyttä.

Jouko Varonen

Tuntematon uhka

Dekkarineron uusin

Mystiset räjäytykset

Anne Holt: Tuntematon uhka, Gummerus kustannus

Poliisilla ei edelleenkään ollut tietoa siitä, kuka oli surmannut kaksikymmentäkolme ihmistä Gimle terrassella 8. huhtikuuta räjäyttämällä maltillisen ja aatteiltaan demokraattisen norjalaisen muslimijärjestön toimitilat kirjaimellisesti taivaan tuuliin. Vaikka kaikki viittasi siihen, että sama tekijä oli jättänyt Grunelokkassa räjähteitä täynnä olevan matkalaukun täpötäyteen ravintolaan reilut kaksi vuorokautta myöhemmin, siitäkään ei voitu olla ihan varmoja. …”

Kyseessä on Anne Holtin, norjalaisen dekkarigurun, uusi Hanne Wilhelmsen – dekkari, jossa puututaan terroritekojen, tässä tapauksessa ihmishenkiä vaatineiden räjäytysten problematiikkaan. Tutkijana on tuttu tutkija Hanne Wilhelmsen. Ja tietysti juttuun liittyy sivujuonteita, kun Hannen ystävä pelkää poikansa radikalisoituneen ja pyytää Hannelta apua asiassa.

Anne Holt ( s. 1958) on koulutukseltaan asianajaja. Hänellä on myös kokemusta Norjan oikeusministerin toimesta ja Norjan poliisin – , sekä toimittajan töistä. Dekkarien tekeminen vei kuitenkin voiton muista puuhista ja hänet tunnetaan pohjoismaiden kärkinimenä tällä saralla.

Holt kuvaa tapahtumia selkeästi ja lukijaa houkuttelevasti. Tällä kertaa ongelmat ovat kuitenkin niin syvässä, että helposti ei päästä ongelmien ytimeen. Lukijaltakin vaatii viitseliäisyyttä kahlata yli 400 – sivuinen dekkari läpi, etenkin, kun rikosten selvittelyssä ei edetä juuri ollenkaan. Mutta tietysti täytyy todeta niin kuin dekkarin mestari Agatha – täti totesi Hannu Tarmiolle, joka syytteli Christien dekkareita vähän pitkäveteisiksi: – Eikös loppu sitten olekin jännittävä?

Lueksin Holtin kirjaa päivän ja totesin, että joskus olisi Holtinkin syytä vähän tiivistää tekstiään. Moni on tietysti mielissään siitä, kun lukukokemus jatkuu ja jatkuu… Holtin Hanne Wilhelmsen- sarjan uutuuksia nimittäin odotetaan fanien piirissä kuin kuuta nousevaa.

Jouko Varonen

Lemaitre: Rosie

Piinaavaa jännitystä

Lukijaystävällistä

Pierre Lemaitre: Rosie, Minerva kustannus 2017

Pariisin keskustassa tapahtuu räjähdys. Kohta on tapahtumapaikalla kuhinaa. Media tekee työtään. On poliiseja ja ensiapuhenkilöstöä. Pommin tekijä istuu kahvilassa ja seurailee tapahtumia. Hänen tarkoituksensa on järjestää kokonainen ajastettu pommisarja, mikäli hänen vaatimuksiinsa ei suostuttaisi. Hän ilmoittautuukin tuotapikaa poliisille ja ilmoittaa myös ehdot. Hänen vangittu äitinsä ja hänet on vapautettava ja laskettava Australiaan mukanaan neljä miljoonaa lunnasrahoja. Matkalta hän ilmoittaisi, missämuut pommit sijaitsevat.

Pierre Lemaitre ( s. 1956) on palkittu vuoden parhaasta rikosromaanista useampaan kertaan ( Crime Writers´ Association). Kirjan henkilöksi nousee pojan äiti Rosie, joka on kietonut lapsensa oidipusmaiseen suhteeseen. Mustasukkaisena hän vartioi poikaansa ja surmaa ne, jotka uhkaavat viedä pojan hänen luotaan.

Lemaitren tyyli on analyyttista ja lukijaa motivoivaa. Itse vietin kirjan kanssa muutaman tunnin ja tietysti luin sen joka sanan. Hirmuisen vaikeita rikoskiemuroita ei kirjailija harrasta, mutta pommiuhat saavat jännityksen kyllä pysymään yllä.

Pitäisin kirjaa jopa pelkistyneenä ja lukijaystävällisenä. Lemaitren kerronnassaan on kuitenkin vetovoimaa, joka pitää kiinnostuksen yllä ja vaatii ottamaan selvää, miten tässä käy. Ylikomisario Camille Verhoeven on henkilönä kuvattu melkoisen ohuesti, ellei jopa stereotyyppisesti. Kirjoittaja ei juuri puutu poliisimiehen psyykeen tai yksityiselämään. Ehkä vinkkejä Verhoevenin henkilökuvaan on liiankin vähän.

Kun päästään loppuselvittelyihin, jotka nodattavat odotettua rakennetta, on tulossa vielä loppukäännös tapahtumissa ja tietysti bond-tyylinen loppurytinä. Osoittautuu nimittäin niin, että pommimies kyllä ymmärtää, mitkä ovat poliisimiesten aivoitukset ja tekee viimeisen ratkaisunsa nurkkaan ahdistettuna.

Jouko Varonen

Kuvataidereissu

Valokuvataidetta

Juha Metsosta Jarmo Mäntykankaaseen

Värivalokuvia 1900 – luvun alkupuolelta

Minäkään en kaikkea usko Jarmo Mäntykangas

Suunnistettiin Jarmo Mäntykankaan valokuvanäyttelyyn Lappeenrannan Pihattoon. Ovensuussa tervehtivät meitä sävykkää luontokuvat, jotka antoivat oivaltaa, että valokuvaaja on ehkä myynyt osittain sielunsa luontokuvaukselle.

Näyttelyssä tapasimme Mäntykankaan ystävän Jukka Kososen, joka kertoi originellista taiteilijasta ja omien konstruktioiden rakentelijasta Mäntykankaasta. Näitä konstruktioita ovat esim. purjealus ja tykki.

Huomasin heti näyttelyyn tultuani, että pidän Mäntykankaan kuvataiteesta. Oma luontokuvaajan taustani vaikutti tietysti sympatioihin. Mäntykankaan töissä huomioin raikkaat värit ja taitavan sommittelun. Luontokuvat, kuten kahden pikkulinnun kohtaaminen ilmassa, eivät synny helposti.

Näyttelystä jäi hyvä mieli ja arveltiin suunnistaa vielä Lappeenrannan taidemuseoon katsomaan Juha Metson, muutamaa sarjaa korkeammalle sijoittuvan valokuvaajan retrospektiiviseen näyttelyyn.

Tunteella ja liikkeellä – Emotion in motion. Valokuvaaja Juha Metson retrospektiivi. Lappeenrannan taidemuseo.

Metson näyttelyn avaavat upeat otokset muusikoista ja artisteista. Jotenkin mieleen hiipi ajatus, että Metso on etsinyt dramaattisia kuvakulmia ja leppoisuus on kaukana näistä töistä. Sama linja jatkuu töissä, jotka sijoittuvat ulkomaisiin miljöihin. Kun pieni poika pitää pistoolia kädessään tai sotilas suutelee pientä lasta, on kuvassa vahva lataus, vain jotakin mainitakseni.

Myös Valamon munkin aurinkolaseista heijastuva ortodoksinen kirkko, on mahtava oivallus.

Jotenkin tunteeni jäivät käymistilaan, joka tietysti lienee ollut myös valokuvaajan tarkoitus. Romanttiset ja hempeät otokset kuuluvat sitten muihin näyttelyihin. Töissä on myös eroottisia ulottuvuuksia, ja näyttelyn sävykirjoon tutustumiseen vaaditaan vielä uusia käyntejä. Erityisesti en tykännyt kotkalaisen taideyhteisön piiriin kuuluvista kuvista.

Väri on valoa, Näyttely Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa

Pietarilainen tiedemis Sergei Prokudin-Gorski ( 1863-1944) kuvasi väreissä jo ennen Lumiéren veljesten keksintöä, väriä tallentavaa lasilevyä. Prokudin lähti kuvausmatkalle Viipurista Saimaalle, Savonlinnaan ja Punkaharjulle. Osa näyttelyn kuvista on näitä otoksia.

Toki kuvat ovat haalistuneet, ajan hammas on niitä syönyt. Mutta näyttely tarjoaa elämyksen, jollaista vain harvoin voi kokea. Näyttelyssä esitellään myös Venäjän keisarikunnan suomalais-ugrilaisia alueita, kuten Tveriä, Permiä, Aunuksen – ja Vienan Karjalaa. Näyttelykierroksemme lopuksi saimme siis kokea tuulahduksen viime vuosisadan alun tunnelmia, ihmisiä, luontoa ja värejä.

Jouko Varonen

Kuvat: Balalaikansoittaja ( Jarmo Mäntykangas)

Saimaan kanava ( Sergei Prokudin-Gorski)

Lemmy ( Juha Metso)