Joukon Taideblogi

Nykynuoren Maamme-kirja

Räp-artisti isänmaan asialla

Paleface, Viides maamme-kirja, Like-kustannus 2017

”Mä oon varttunu pikkukaupungissa, mutta musta on kasvanut kaupunkilainen. Mut on marinoitu vaihtoehtokulttuureissa ja mä oon päässyt reissaamaan maailmaa. Mä olen tiedostanut paikkani muurahaiskeossa ja sen, että mä olen läpikotaisin kulttuuriensekoittumisen tulosta. Aivan niin kuin Suomikin.”

Paleface myöntää, että kirja, joka käsittelee paljolti tuttuja asioita, eikä hyökkäile päättömästi, on rakkaudentunnustus Suomelle. Mies on tv:stä tuttu. Häntä on karsinoitu radikaaleihin, jotka on sivuutettava esim. Suomen 100 – vuotisjuhlallisuuksia valmistelevasta toimikunnasta. Silti näkisin kirjan kannanottojen alta supisuomalaisen miehen näkökantoja, jotka eivät paljon eroa ns. ”kansan kannasta”.

Paleface puhuu Mannerheim-myytistä, punk-kulttuurista,  Suomen aseviennistä, suomalaisesta huumorintajusta, homoista, finnjäveleistä, Elviksestä, Rolling Stonesista, Suomen sisällisodasta, suurvaltapolitiikasta, Venäjästä, Natosta, uusnatseista, jne jne…

Lueskelin kirjaa mielenkiinnolla. Yleensä näyttää siltä, että Palaface haluaa kaataa suomalaisten ennakkoluuloja, olkoonpa kysymyksessä vaikka maahanmuuttopolitiikka tai musiikilliset virtaukset. Räp-musiikistakin hänellä on omintakeiset mielipiteet:

”Räppiä tulee tehdä omista lähtökohdista, mutta hiphop-kulttuurin juuret on silti tunnettava. … Vieraista kulttuureista lainaaminen ei sinällään ole väärin, vaan se on väärin ainoastaan silloin, kun se tehdään huonolla maulla, dollarinkuvat silmissä tai muuten perehtymättömästi, typerästi ja päälleliimatusti.”

Tämä kirja on nyky-nuoren Maamme-kirja. Paljon on muuttunut Topeliuksen ajoista ja koti-uskonto-isänmaa – kiihkoilusta. Nuoret ehkä tykkäävät Palefacen ajatuksista vieläkin enemmän kuin vanhat kulttuurijäärät.

Jouko Varonen

 

 

 

 

 

Vanhainkodin sattumuksia

Salainen päiväkirja vanhainkodista

Hendrik Groen: Viimeiset villitykset, Gummerus 2017

Hendrik Groen (83,5 v), ilmoittautuu kirjan kirjoittajaksi. Yhtä hyvin kirjan on voinut kirjoittaa joku vanhainkodin työntekijä. Se jää arvattavaksi. Salanimestä on kuitenkin kysymys. Kirjailija välittää huumorilla mutta tietyllä ironialla vanhainkodin sattumuksia. Papat jopa perustavat oman kerhon ” Vanha vaan ei vainaa”. Tarkoitus on saada vähän sisältöä vanhainkodin elämään.

Rollaattoreita ja senioriskoottereilla varustautuneet vanhukset ovat sitä mieltä, että jokunen tapahtuma arkisen puurtamisen ohella voisi antaa puhtia. Niitä kerho kokeilee järjestää.

Yleensä ottaen kirja on täynnä tummaa vanhuskomiikkaa. Vanhainkodin kakkupalat ovat niin kuivia, että yhden kakkupalan saamiseksi alas on juotava kolme kupillista kahvia. Päähenkilö keksiikin, että hän piilottaa puoliksi syödyn kakkupalan sukkaansa kesken kahvinjuonnin. Voihan sitä olla muitakin syitä kumartua pöydän alle vähäksi aikaa.

Mutta sitten tärähtää melkoinen shokki. Joku on heittänyt kakkupalan akvaarioon ja kaikki kalat ovat kuolleet sitä nautittuaan. Tutkimukset ovat tarkkoja ja epäiltyjen rinki laaja. Poliisin kutsumisesta paikalle puhutaan.

Muistan kuulleeni tapauksen, että jossakin papat laittoivat askartelusta pöllittyä Eri Keeperiä tuuletusikkunan pokien väliin ja sinä aamuna viiden aikaan koettiin yllätys. Hoiturit eivät saaneet tuuletusikkunaa auki ja ukot jatkoivat uniaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joku hoitaja oli maininnut, että nuo papat ovat hiljalleen happanevia kiusankappaleita.

Suomalaisen elokuvan aarteistosta näitä humoristisia vanhainkotikuvauksia löytyy aika runsaasti. Mieleen tulee esim. Opri – elokuva huru-ukkoineen.

Mutta asiaan. Kirjoittaja on oletettavasti nuorempi. Ainakin hänen ajatuksenjuoksunsa toimii hyvin. Mutta lukija tietysti muodostaa sankariksi tämän Hendrikin. Kirja on ihan viihteellinen lukukokemus, huolimatta siitä, että aina ei viihde näytä olevan pääasia, vaan ajatteleva lukija löytää ironian takaa ja rivien välistä myös inhimillistä hätää ja vanhuksen osan vaikeutta.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Mahtisonnista ukkometsoon

Rentoa eräkerrontaa

Ralf Henriksson: Sudentappoase, Karisto 2018

Harvoin saa lukeakseen noin rentoa eräkerrontaa, jossa jo miehen ikään ehtineet ukot linnustavat ja tutustuvat myös hirvien mehtuuseen kaatamalla mahtisonnin, joka on onnistunut livahtamaan useasta saartoringistä.

Ralf Henriksson on ikaalisista kotoisin, kirjailija ja ekonomi.  Hän on julkaissut useita eräkirjoja ja muita teoksia. Eränkäyntiä hän on harrastanut Suomen lisäksi myös ulkomailla.

Henrikssonin tekstissä viehättää paikoin murrepitoinenkin kerronta ja miesten sopuisa viihtyminen erämetsissä. Kun ukkometso tai hirvi on kaatunut, pistetään tupakiksi ja ennen jahtia joskus turvaudutaan tunnelmanluojana jääkärmaisteriin.

Aamulla olo on sitten vähän hakusessa mutta pian miehet jo ajelevat metsäautotietä pitkin saalismaille. Erityisesti pistin merkille luontevan dialogin jutuissa:

”– Menitkö sinä nokaton ampumaan tavia veteen! minä vinoilin suu virneessä. Olimme aiemminkin väitelleet siitä, oliko lintujen ampuminen veteen asiallista vai ei. Pitkos-Iikan mukaan aikuinen vesilintuhan viihtyy vedessä uiden ja sukellellen, joten ei siinä mitään ihmeellistä ole, jos ampuu veteen eikä lennosta. Lentokyvyttömiä poikasia ei meistä kumpikaan ampuisi veteen, mutta harvoin niitä sorsajahdissa edes näkee.”

Jos nyt jotain odotin enemmän, niin ehkä jännitteitä, mielikuvitusta, vaihtelua  ja henkilökemiaa, sekä tietysti napakampaa huumoria. Joskus myös tuntui, että kuolleen eläimen värien ja sumeiden silmien ihailussa oli jotakin irvokasta. Tietysti eräkirjaan sopii myös luonnonsuojelullinen teemasto, jos jutut antavat myöten.

Hyvä kirja. Rento eräelämä ja kunnon saaliit tietysti antavat vaikutelman, että vielä riittää riistaa Suomen erämetsissä. Jos toden sanon, niin odotin hirvijutussa, että se mahtisonni, jolla oli 16-piikkiset sarvet, olisi taas kerran jekuttanut asemiehiä. Mutta minkäpäs luontokappale mahtaa huippukiikarilla varustetulle kiväärille, vaikka olisi miten tarunhohtoinen.

Lisää fiktiivisiä novellitehoja, niin hyvä tulee.

 

Jouko Varonen

 

 

 

Pelkoa, surumieltä, iloa

Talvinen tarina ja jännitysjuttuja

Disney Frozen: Ainoa laatuaan, Sanoma Media Finland 2017

Disney, Pöö, 10 hassun hurjaa tarinaa, Sanoma Media Finland 2017

Lapsen tunnemaailma kehittyy vähitellen. Siinä voivat aikuiset olla apuna neuvoinen ja ohjeineen. Myös tunteita välittävät kirjat, voivat opettaa lasta käsittelemään tunteitaan. Ainoa laatuaan kirja kertoo tunteista muun tapahtumisen ohella. Kun Olaf lumiukko ystävineen matkustaa jääpalatsiin tapaamaan Olafin ystäviä, lumilapsia, on ensimmäinen tunne jälleennäkemisen jälkeen surumieli. Lumilapset eivät tulekaan halimaan Olafia, niin kuin tämä oli odottanut. Niillä on omia kiireitä ja todella nuo velikullat ovat touhukkaita. Olafin on opittava, että jokainen on ainoa laatuaan ja lumilapset eivät ehkä juuri pidä samoista leikeistä kuin hän. Niin se on ihmislastenkin kohdalla. Jokaisella on omat asiansa ja lapsen täytyy opetella sama taito kuin aikuisten. Hänen täytyy olla kiinnostunut myös muiden leikeistä, että saa näistä ystäviään. Kirja on kauniisti kuvitettu Frozen seikkailu ja edustaa Disneyn uusiutunutta ilmettä.

Toki esim. Pöö kirjassa seikkailevat vanhat tutut klassikot aina Prinsessa Ruususesta ja Peter Panista lähtien. Disney-tuotannolla on oiva tapa jatkaa klassikkotarinoita, keksien päähenkilöille uusia seikkailuja. Pöö-kirjassa seikkailee 10 tuttua Disney-hahmoa ystävineen ja tunnelma on väliin melkoisen pelottava. Mutta hyvän sadun perusolemukseen kuuluu onnellinen loppu. Niinpä kummitusseikkailut muuttuvat läheisyyden lämmöksi ja ystävyyden tunnelmiksi.

Pöö-kirja sopii ehkä luettavaksi silloin, kun lapset tarvitsevat vaihtelua ja jännitystä. Mukana on tunnelmia halloween-juhlista, joissa kummitukset ovat mukana oleellisena osana.

Pidän siitä, että Disney saduissa on kautta linjan teemana ystävyys ja lähimmäisen ymmärtäminen. Pahiksillakin on omat hyvät puolensa, jos heitä lähestyy rakkauden avulla.

Jouko Varonen

 

 

 

 

Kukkien ja mehiläisten kieltä

Runoja ja tietoa varhaiskasvatukseen

Katie Daynes: Miten kasvit kasvavat?, Lasten Keskus 2017

Jukka Itkonen: Aprillipäivä, kuvitus Camilla Pentti, Lasten Keskus 2017

Vanha kunnon kasvattaja aloitti sukupuolikasvatuksen kukista ja mehiläisistä. Se on kukkien ja mehiläisten kieltä, jonka lapsi ymmärtää. Tämä varhaiskasvatukseen ja koteihin soveltuva pieninten kirja kasveista toimii luukkuperiaatteella. Jokaisella aukeamalla on lukuisia avautuvia luukkuja, jotka jatkavat tarinaa eteenpäin. Yleensä lapsia kiinnostaa avata luukkuja. He odottavat luukun alta yllätystä, joka siellä usein onkin.

Luukun päällä on kysymys: ”Tarvitsevatko kasvit ruokaa?” Luukun avattuaan, löytää lapsi vastauksen: ”Kyllä, ne valmistavat oman ruokansa lehdissään auringonvalon avulla.” Luukun päällä lukee: ”Mitä maan alla kasvaa?” Luukun avattuaan löytää lapsi kuvan karvaisista juurista ja selostuksen, että juurillaan kasvi imee maasta vettä ja ravinteita kasville.”

Toki päästään kukkiin, kukan osiin, mehiläisiin jne… . Sitten on siementen ja hedelmien vuoro. Siementen leviäminen on luku sinänsä. Syksyllä ravinteen siirtyvät lehdistä kasviin odottamaan seuraavaa kevättä ja lehtiin jää värikirjo kun lehtivihreä varastoituu.

Lueskelin kirjaa mielenkiinnolla. Lapsille voi opettaa kasvikunnan ihmeitä näinkin havainnollisesti. Luukkukirjassa on se haittapuoli, että luukut saattavat irrota lasten käsissä.

Jukka Itkonen on kyky lastenkirjallisuuden saralla. Hänen tuotantovauhtinsakin on melkoinen. Joskus olen tietysti vähän miettinyt, että mihin ovat kadonneet lyyriset ja lauluiksikin soveltuvat lastenrunot, joita tekivät mm. Kaija Pakkanen, Marjatta Kurenniemi, Kirsi Kunnas, Laura Latvala ja kumppanit. Nyt näyttää siltä, että vanhan runon aika on ohi ja esim. Itkosen runoissa on räp-kulttuurin mukanaan tuomaa tyyliä. Vanhat jäärät, kuten minä, saavat odottaa riimejä. Nyt on uuden runon ja tajunnanvirran uusi aika.

” Heittiö

Monella on keittiö.

Minulla on heittiö,

jossa saattaa heitellä

vaikka kiviä.

Tämän heiton pituus

on kuusi riviä.”

( Jukka Itkonen)

Jouko Varonen

 

Elämää 1950 – luvulla

Pauli-pojan tarinoita

Jaakko J. Hassi: Erilainen suvi, Nordbooks – kustannus 2017

Erilainen suvi on selkeästi vuonna 1943 syntyneen Jaakko J. Hassin omaelämänkerrallinen tarinakokoelma. Siinä käydään läpi mm. äitienpäivälahjan teko. Luudat perinteisillä menetelmillä syntyvät isän ja pojan yhteistyönä. Kukkia tietysti on myös ojennettava. Lopuksi mennään sukulaisten haudoille.

Aarin kokoisen kerhopalstan perunat pitää pojan myös kaupata torilla, mutta entäpä kun viereinen myyjä pudottaa salaa omien perunoidensa hintaa ja pojan perunat jäävät myymättä. Toki perunoille ostaja löytyy ja perunoista saa mukavat taskurahat.

Ensimmäinen palkkatyö 12-vuotiaana on jännittävä kokemus. Repussa on äidin tekemät eväät: maitopullo ja voileivät. Kun on tilipussin aika ovat vanhemmat ja poika iloisia. Rahaa on pojalla enemmän kuin koskaan ennen. Äiti tarjoaa Paulille teetä ja pullaa ja on iloinen poikansa ilosta.

Kirjoittaja kuvaa uintiretket, onkimiset, heinänteon, hillan poiminnan, isän ja Paulin vierailun Hailuodossa sukulaisten luona, ison hauen saannin, syksyn tulon, perunannoston, jne…

Pauli-pojalle kesä on kasvun paikka. Kesän loputtua entistä huoletonta lapsuutta on vain vähän jäljellä. Hassi kertoo tasaisen varmasti 50-luvun elämästä ja joskus tulee jopa mieleen että kerrontaa olisi voinut vähän värittää mielikuvituksella. Itselleni, 50-luvun pojalle, on kertomuksissa paljon tuttua ja mielleyhtymiä tuovaa. Siksi kirjan lukeminen oli toisaalta kuin paluuta lapsuuden aikaan maalle.

Hassi on toiminut mm. aluetyöterveyslaitoksen johtajana ja yliopiston tehtävissä. Hänen työsarkaansa kuuluu myös kansainvälisen tiedelehden päätoimittajuus. Aiemmin hän ei ole kaunokirjallisia kirjoituksia julkaissut, mutta tiedejulkaisuja kylläkin.

Kirjaa pidän osaavana kertomuksena menneistä ajoista, jolloin lapsityövoimasta ei puhuttu, vaan jokainen teki sitä mihin kykeni eikä valittanut.

Jouko Varonen

 

 

 

Opas keskiajan vaatetukseen

Seurapiireistä arkivaatteisiin

Satu Hovi/Hannele Maahinen/Katri Niemi: Keskiajan puvut, Art House – kustannus, Helsinki 2017

Hamppu oli keskiajan arkikangasmateriaali. Kirja, joka on todella monipuolinen, kertoo aluksi hampun muokkaamisesta. Samalla esitellään myös nokkosen ja villan muokkaaminen. Villan muokkauksessa käytetyt välineet, kuten karstat ja villakammat ovat niin tuttua aineistoa, että löytyivät vielä 70 – luvulla kotitaloni aitan ullakolta.

Pian lukija saa perehtyä kankaan kutomiseen ja toden totta, kuvista päätellen välineistö, mm. kangaspuut olivat lähellä 70- luvulla tekemiäni kangaspuita, joilla äiti kutoi mattoja ja kankaita. Muistan hyvin loimen luomisen ja muut toimenpiteet, jotka liittyivät kutomiseen. Senkin muistan, kun isävanha oli jo petipotilas ja äiti halusi olla lähellä, hän viritti kangaspuut tupaan, isän vuoteen lähelle ja kutoi niin, että pauke vain kävi. Isä tuumi, että joskus tulee ihan talvisota mieleen kun Klaudia kutoo.

Kangasmateriaaleista esitellään mm. villa, sarka, verka, huopa, silkki, damasti, sametti, pellava, hamppu, nokkonen, turkis, nahka, karva ja puuvilla.

Vähitellen päästään kankaan kuviointiin, keskiajan muotiin Euroopassa, asusteisiin, kirjontaan, nyöreihin ja nauhoihin, naisten, miesten ja lasten vaatteisiin.

Kirjaa lukiessa huomasin, että keskiaikainen vaatetus ja kankaiden teossa käytetyt menetelmät ovat olleet pitkään samantapaisia vielä 1900 – luvulla ja esim. villan käsittely muistui mieleeni.

Kirja opettaa myös valmistamaan keskiaikaisia asusteita, jotka olivat maalaisilla aika yksinkertaisia, mutta tietysti juhla-asuissa löytyi nauhaa, nyöriä, röyhelöä ja kirjontaa.

Oma harrastuneisuuteni jäi komeiden kangaspuiden tekoon. Siinäkin oli puuhaa pitkäksi aikaa, kun tukit, jalakset ja lihdat, piti asentaa rautaosien kanssa kohdilleen. Vietin kirjan parissa nostalgisiakin hetkiä, koska kirjassa vilahteli esiin myös paljon tuttua viime vuosisadan puolivälin jälkeisiltä ajoilta.

Jouko Varonen

 

 

Solidaarisuutta suomalaiset!

Kuvia ja tekstejä Suomesta

Juha Metso/ Mika Rokka/ Ville Vanhala: Maamme taulu, kuvia, sanoja ja ihmisiä 100 – vuotiaasta Suomesta, Docendo kustannus 2017

Tutustuin Juha Metson kameratyöskentelyyn taannoisessa näyttelyssä Lappeenrannan taidemuseossa. Hänen tyylinsä on löytää vaikuttavia kuvakulmia, tilanteita ja ihmisiä, jotka hän kuvaa taidolla. Tässä kirjassa päästään tanssilavalta mielenoosoitukseen ja sukupuoliaktista uimarantaleikkeihin vain pari kuvasisältöä mainitakseni. Metso on kuvaajana samantyylinen kuin vaikkapa finlndiapalkittu runoilija Arto Melleri tai taiturimainen sanaseppo Pentti Saarikoski aikanaan. Hän osaa panna itsensä likoon taiteessaan. Hän ei kaihda elämän rumiakaan sisältöjä tai erotiikkaa. Toisaalta Mika Rokan luontokuvat ovat myös sisällökkäitä ja silmää hiveleviä. Itse luontokuvaajana arvostin Rokan kameratyöskentelyä ehkä enemmänkin kuin paikoin irvokkaan Metson. Rokan kuvissa on ammattilaisen tallentamaa herkkyyttä ja teknistä osaamista.

Kirjan tekstiosuus on ”siepattu” julkkisten tai tavallisten kansalaisten suusta. Ehkä olisin kaivannut enemmänkin ”mattimeikäläisen” näkökulmia. Li Andesson tuumii: ”Yhteiskunta, jossa varallisuus keskittyy yhä harvempien käsiin, ei ole pitkällä aikavälillä kestävä.” Pentti Linkola jurnuttaa: ” En osaa nimetä yhtään asiaa, minkä olisimme tehneet oikein. … Mitä enemmän elintaso nousee, sitä enemmän kuormitamme maata ja sitä nopeammin elämä kuten me sen ymmärrämme loppuu.” Heikki Hursti löytää myös vähävaraisuuden edut: ”Vähävaraiset voivat olla elämäänsä tyytyväisempiä kuin heitä nenäänsä pitkin katsovat rikkaat, jotka joutuvat huolehtimaan varoistaan, mutta toisaalta – vielä vuosikymmen sitten Helsingin ruokajonoissa oli 300 ihmistä, nyt heitä on 3000.”

Pidin kirjasta. Se on tehty helppolukuiseen muotoon ja kuvat todella kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Pistin kirjan siihen hyllyyn, jossa on muitakin 100 – vuotiaan Suomen kunniaksi tehtyjä kirjoja. Näyttää siltä, että eriarvoisuus vain lisääntyy sitä mukaa kuin Suomen tilanne taloudessa paranee. Joku pistää pahan sanan maahanmuuttajista, toinen ahdistuu työttömien jahtaamisesta, kolmas, kuten sotaveteraani Hannes Hynönen on vain yksinkertaisesti iloinen kotimaasta ja tyytyväinen elämäänsä.

Jouko Varonen

 

 

 

Sodasta jäi psyykkisiä traumoja

Perheet vaikeuksissa

Antti Malinen& Tuomo Tamminen: Jälleenrakentajien lapset, Sotiemme jälkeinen Suomi lapsen silmin, Gaudeamus kustannus 2017

Nuoret 80-luvulla syntyneet historioitsijat eivät omakohtaisesti tiedä millaista oli elämä maaseudulla sodan jälkeen. Isä tuli sodasta oli kipeästi psykiatrisen avun tarpeessa. Perheen elämä oli kidutusta niin vaimolle kuin lapsille. Normaaliin isänrakkauteen jota lapsi kaipasi, ei isältä liiennyt aikaa tai haluja. Ennemmin hänellä kulkivat mielessä mustat kuvat siitä, että mitähän vaimo puuhasi niinä aikoina, kun hän oli rintamalla. Tästä syntyi konflikteja harva se päivä ja jos lapsi meni auttamaan äitiä, hänet ajettiin hankeen pistoolia heilutellen. No, tämä ei ehkä ollut kuin joidenkin lasten osa, mutta kun kuulee ihmisten juttelevan lapsuudestaan esim. 50 – luvulla, johon kaartiin itsekin kuulun, voi vain murheellisena todeta, että meitä on monta.

Mutta mennäkseni kirjaan. Se on ansiokas selvitys sodanjälkeisestä lapsuudesta ja lukuisissa haastatteluissa pyrkii valottamaan lapsen osaa noina vaikeina aikoina. Parhaiten näistä asioista pystyvät kertomaan ne, jotka ovat olleet mukana ”souvissa” ja kokeneet traumat, jota nimitystä kirjan tekijät sanovat välttelevänsä.

Maaseudun miehet hoitivat peltotilkkujaan ja raivasivat uutta viljelymaata. Heidän piti tehdä työtä, koska se oli keino saada päässä villinä pyörivät sodan kauhut ja mustasukkaisuus pois mielestä. Psyyken hoitoa ei ollut tarjolla tai kriisiapua, vaikka sitä olisi tarvittu. Piti lastata puutavaraa sotakorvausjunaan ja hypätä talvisin parireen pukille ja savottahommiin, jotka tarjosivat elantoa talvisaikaan.

Kirjan tekijät kokevat lapsen arvostuksen olleen vähäistä. Ennemmin lapset olivat aikuisten jaloissa ja heillä ei ollut sitä arvoa, kuin ehkä lähempänä vuosisadan vaihdetta. Äiti oli usein kodin ja sitä myöten koko yhteiskunnan tukipilari. Lapsen oli tehtävä pyöreitä päiviä kodin töissä ja lapsityövoiman käytöstä ei ollut puhetta, tuskin käsitettä haluttiin edes tuntea. Jos perheen esikoinen pääsi parempaan koulutukseen, oli muiden osana etsiä leipänsä kantapään kautta.

Kirja on hyvä ja hyödyllinen. Tämäntyyppistä teosta on odotettu ja nyt se on minullakin käsissäni. Se tuo valon- pilkahdusta ja myötäelämistä siihen pimeyteen, jonka lapsuusmuistot ovat heittäneet kannettavaksi. Anteeksianto on ainut tie vapahdukseen tästä tummasta kurimuksesta.

Jouko Varonen

 

 

Kansanviisauksia

Kaeken varalta kun vanhala piiala tissit

Sanasta miestä sarvesta härkää, Hauskaa ja osuvaa kansanviisautta ympäri Suomea, Valitut Palat 2017

– Eihän meilän likka joula, sano isä kosijalle.

– Me naimaa talost joss on pitkä pino halkoja ja hyvin syätetty koira.

– Meill on piimä kun aisaa ja kaffi kun puukoonpäätä.

Tämä kirja on jaoteltu eri alueiden murteiden mukaan ja myöskin aihepiireittäin. Niinpä työnteosta on omat lausahduksensa, joissa naureksitaan laiskoille.  Yltiöpäisille työntekijöille sanotaan varoituksen sana.

Köyhyys ja rikkaus ovat myös tärkeitä sananparsien ja sutkautusten aiheita. Käsitellyiksi tulevat herrat ja narrit, isännät ja palkolliset, jne. . Niinpä on lohkaistu, että ”Raha on hyvvää, järki parempaa.”, tai ”Ahneus kassaa, kualema tassaa”.

Kirja on kunnianosoitus suomen kielen monimuotoisuudelle ja murteiden hämmästyttävälle ilmaisuvoimalle. Joka aihepiiriin löytyy napakoita huomioita niin Savosta kuin Karjalasta tai länsipuolelta ja Lapista. Niinpä jokapäiväinen leipä ei ole ollut Suomessa aina suinkaan itsestäänselvyys. Aiheesta uusmaalainen toteaa: ”Leipä saa loppuu vaan ei keinot.” Satakunnassa taas tokaistaan: ”Ei leikil leippä syäd.” Hämeessä tuumitaan: ”Kelpaa se talkkuna rikkaallekkin.” Karjalassa kujeillaan: ” Syyvä pittää vaikkei tervettä päivää näkis.” Etelä-Pohjanmaalla laukaistaan: Syöö niin jotta otta ajettuu.”

Vietin kirjan parissa monta hauskaa ja opettavaista hetkeä. Asia on nimittäin niin, että sananparsiin sisältyy kansan syvien rivien viisaus, koska ne kulkevat suusta suuhun ja ovat myös lapsille esillä jo pienestä piimäsuusta lähtien. Kirja on hyvä, arvokas ja merkittävä kulttuuriteko.

Jouko Varonen