Tässäkö tämä nyt oli?
Taitava sanankäyttäjä tilittää
Eija Riitta Korhola: Kuolemaa nopeampi, lähikuvia elämästä, Tammi Kustannus 2019
” Tarinani ovat osin kairauksia menneisyyteen sairasvuoteelta, osin nykyhetkeä ja syövänhoidon kliinistä arkea. Osin ne selittävät mikä teki minusta minut, osin ne ovat vain sitä triviaalia havainnointia elämästä, johon otan iloisesti oman käden oikeuden: kirjani on tarinoita politiikasta, filosofiasta, kirjallisuudesta, rakkaudesta ja uskosta.”
Korhola on toiminut mm. europarlamentaarikkona, ja väitellyt tohtoriksi ympäristöpoliitiikasta, joten odotin tietysti jotain muuta kuin iloista ja kieleltään rikasta ulosantia. Korhola yllätti positiivisesti. Kirjahan sai kriitikon suun joskus virneeseen, vaikka kysymys oli mm. syöpäkurimuksesta ja diagnoosin jälkeisen alkushokin muuttumisesta elämäntavaksi vaikean sairauden uhan kanssa.
Onneksi kirjasta löytyy myös loppuidyllikin, joka on aina ei ole itsestäänselvää, mutta tärkeää, vaikka lukijan samaistumisen kannalta.
Jotkut vaipuvat psykoosiin, jotkut turvautuvat läheisiin tai itseensä Yläkerran Ukkoon. Hyvät ystävät siivilöityvät siinä samalla, kun tieto sairaudesta tulee ja pitäisi tottua uudenlaiseen identiteettiin. Niinhän se on, niinkuin Vladimir Vyssotski sanoo. Hänen laulujaan usein esitän ystävilleni kitaran kanssa: – Siitä tunnet sä ystävän, kun on vierelläs vielä hän, turhat tuttavat luotas ois, hävinneet pian pois…
Tapahtuman käsittely ystävien kanssa, usein kyyneleet silmissä, vei useamman vuoden. Onneksi oli ystäviä, niitä jotka eivät tee keskustelusta kilpailua ( mutta minullapa on tämmöinen juttu), ovat lähellä, kuuntelevat tarpeentullen hiljaa.
Että mitä. Tosi hyvä ja elämänuskoa valava kirja. Kirjailijalla on jonkinmoinen panos annettavanaan myös kaunokirjallisesti rankattavana kykynä.
Positiivinen mieli on jo puoli voittoa. Myös henkilökohtaiset uskonasiat analysoidaan ja tietysti erilleen joutuminen läheisestä elämäntoverista. Tykkäsin Korholan teksteistä, elämänilosta vaikeuksienkin keskellä. Luin sitä myös henkilökohtaisena vertaistukena. Sama syöpäkurimus kun on nakellut sielunelämääni laidasta laitaan, päätyäkseen jo yli vuosikymmenen pituiseen pattitilanteeseen sairauden kanssa.
Kiitos kirjasta Eija-Riitta!
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
