Laaksosen Helin kiält
Mie diggaan Heliä ihan tosissans
Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. , runoi,
WSOY Kustannus , 2019
Sehän on silleen, että Heli on aito luonnonlapsi ja semmoista ei voi olla rakastamatta. Runot helisevät kuin kissankellot keskikesällä tai jääkristallit pihapensaassa talven kylmillä.
Pistänpä vähän tätä aitoutta esille:
Läksin kiukuspäite mettä. Kolistelin ämpäril mäntyihi, huusin jo ovelt: tän ne pirun pualukat ja äkki! Ja tiätty: juur sillo ei yhtäkä ei mittä ei missä, paitsi tual! Rinne punasenas! Haa, mettä, mä tunnen sunt, otan mitä tahron, ovelamp olen.
…
Antteks mettä, Mikä minu meni? Toin sul kotopihast leimukukkassi ja puun alt omeni. Lepylepy, mää juttelin, makasin kanervikos, taputtelin sammalt. Käre alt kurkkas jotta, ketäs siält tule? Kanttarellei vastasyntynei.”
—–
Mie itkin. Kriitikonkin on lupa joskus itkasta. Ja niinhän ne sanovat viisaat, että se se vasta on mies, joka uskaltaa vollottaa.
Niitä on monta paikkaa, joissa ikääntynyt kriitikko-kirjailija on joutunut turvautumaan nästuukiin. Tämä oli yksi makeimmista. Joskus pelastavat aurinkolasit, esim. kirkon penkissä, kun kirkkoherra koskettelee sisimmän syvimpiä herkkyyspisteitä, ja niin eespäin…
Mutta asiaan. Tämä runokirja on Heliä parhaimmillaan. Toivon että moni jäyhä suomalainen ottaisi siitä opikseen. Sopisi esim. pääsykokeeseen lastentarhan opettajaksi. Pikkuiset ne osaavat olla tosi luovia, rehellisiä ja aitoja. ( sanoo eläkeläisrehtori joka rakasti lapsia, luontoa ja luovuutta).
Kiitos kirjasta. Se oli enemmän kuin kirja. Se oli paremminkin johdatus elämäntapaan, semmoiseen raikkaaseen ja läpinäkyvään.
Pussaisin Helin puhki, jos Hän kuuluisi tuttaviini. Pelkästä onnesta ja ilosta. Mutta saan kai napata runoilijan tuonne rinnan vasemmalle puolelle, sille josta Yläkerran Ukko, kokoaa esirukouksiani joka ilta pulleaan asiakirjasalkkuunsa, kohdalle kriitikkorentun kaikkein rakkaimmat.
Upea Teos.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
