Mistä se outo tyttö tänne tupsahti
Positiivista kummitusviihdettä
Tiina Hautala&Marjo Nygård: Kanttorilan kumma vieras, Haamu Kustannus 2021
No jopas nyt jotakin ja voi hyvänen aika. Kesäkahvilaksi muutettuun kanttorilaan tupsahtaa pikkuinen tyttö valkoisissaan. Ihan on eläväinen pikkuneiti. Juttelee niitä näitä, mutta ilmassa häivähtää outu tuntu, epätavallinen etten sanoisi.
No tämä kyseinen kanttorila on todella olemassa. Juuret johtavat aina 1700-luvulle. Onpa vankka rakennus kestänyt aikaa. Joskus se oli kirjasto, joskus kulkutautisairaala, kanttorien kotina ja kesäasuntona.
Tarinasta puheenollen, on kuultu että wanha kanttori asuu vieläkin yläkerrassa ja järjestää kolinoita ja kylmiä tuulenviuhahduksia asukkaille, niinkuin kummituksilla on tapana.
Mutta tämä tyttö se vaikuttaa ihan normaalilta, ei miltään haamumaiselta häivähdykseltä. Neuvoo emännälle senkin, että missä limulaatikkoa säilytetään.
Kivojahan tämmöiset kesäkahvilat ovatten. Lapin reissullani käväisin kesäkahvila-koulumuseossa, jossa lapsuuden muistumat häivähtivät eloon. Kahdenistuttavat pulpetit, varrellinen ja suuri helmitaulu, aapiskukkokirjoja, kuvatauluja, jotka nykyisin maksavat antiikkimessuilla satosen. Oli suuri liitutaulukin, johon lapset saivat taiteilla vaikka kukkia tai menninkäisiä.
Tämä kanttorila on semmoinen kiva miljöö. Lampaitakin siellä on lapsille rapsutettavaksi. Mutta ne tarinat. Vanhat ihmiset tulevat hyvin tietävän tuntuisiksi, kun kolistelijoista ja muista kummitushäivähdyksistä puhutaan. Heillä kun on tietoa kummitushistorioista.
Että mitä. Kirja on kiva ja hauska kummitusjuttu, joka päättyy vielä ihan mallikkaasti, mutta jää kuitenkin kutkuttava tuntu, että jospa sittenkin siinä oli jotakin…
Tykkäsin kirjan tyylistä ja kuvallisestakin annista. Tekstikin osoittautuu ihan pieteetillä ja huumorilla tehdyksi. Näin sitä pitää lapsille kummitusviihdettä tehdä, ei millään hirvityksillä ja painajaisia lietsovilla virityksillä.
Kertakaikkiaan ja voi suutarin pieksut lohivaapussa.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
