Transsumurha ja muuta ajankohtaista
Tuttua ja turvallista Leena Lehtolaista
Leena Lehtolainen: Jälkikaiku, Maria Kallio – sarja, Tammi Kustannus 2020
No jopas nyt jotakin. Mitä se kissa kantaa pihalta emännälleen Marialle. Ilmiselvä ihmisen hörökorva irtileikattuna. Niinpä niin, Lehtolainen näyttää tietävän dekkarintekijän tärkeimmän säännön, että heti alkuun pukataan se särmä, joka aloittaa jänteen kaaren koko kirjaan.
No sitten ladataan jatkoa. Maahanmuuttajatyttö murhataan ja johan Maria Kalliolle alkaa löytyä tosipuuhia. Onneksi Marialla on vaikeimmissa vaiheissa apunaan vuorenvarma perhe, joka ei lipeä hänen viereltään, vaikka vastaan tulisi ukkopiru. Ja työtoveritkin ovat tosi joviaaleja.
Olisikohan Lehtolainen lähtenyt vähän lepsuilemaan. Ei sentään. Jännitettä ja hirvityksiä toki löytyy. Täytyy verrata Lehtolaista itseensä Agatha-tätiin joka oli joskus vuonna kuokka ja sirppi, vierailulla Hannu Tarmion luona Helsingissä:
Hannu Agathalle:
– Tuumin tuossa, että juonenkulku kirjoissanne on joskus vähän pitkäveteinen.
Johon Agatha-täti topakasti:
– Mutta eivätkös kirjojeni loput olekin melkoisen jännittäviä.
No, jos toden sanon, niin ihan mieluusti lueskelin kirjaa, jossa entiset hyvät tyypit jatkavat elämäänsä ja tekevät lukijalle turvallisuudentunnun. Lehtolainen liikkuu nyt nyky-yhteiskunnan kipupisteissä ja murhattukin on maahanmuuttaja ja transsu, kaiken muun kiinnostavan lisäksi.
Lehtolaisen kieli on selkeää ja lukijan kannalta tosi maukasta. Eikä siinä mitään, että kirjailija välillä vähän ”levähtää” ns. romaaneissaan romaanin sisällä, niikuin ennen kirjoittajakouluttajana asian ilmaisin. Sehän on ilmaisun rikkautta ja lisää lukijan viihtyvyyttä tutussa seurassa.
Helevata, että ihmiskorvan kissa toi.
On se tuo Leena kekseliäs.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
