Leijona se venytteli

Lastenrunon aarteita

Larin Kyöstistä Jukka Itkoseen

Leijona se venytteli, 100 vuotta suomalaista lastenrunoutta, toim. Tuula Korolainen ja Riitta Tulusto, kuvittanut Maija Hurme, Lasten Keskus 2017

Lapset leikeissä, leikkituvassa, saunassa, lemmikin kanssa, nukkeja hoitamassa, tietokoneen kimpussa, koulutiellä, jne…

Runoissa näyttää olevan sekä vanhoja klassikoita, että uusimpien runoilijoiden tuotoksia. Riimistä heti huomaa, että onko se riimityksen vuoksi keksitty, vai sisältääkö se asiaa. Jotkut runoilijat, kuten Kirsi Kunnas, ovat luonnollisen riimin taitajia. Samaa on sanottava vaikka Kaija Pakkasesta ja Aale Tynnistä. Uuden polven runoilijoilla lipsuu joskus lapanen. Jukka Itkonen harhautuu kertomaan räkärunoja, mikä ei tietysti sovi lastenrunoon. Marja-Leena Mikkolan Hirvi-runosta tykkäsin:

On syksy-yö. On taivas tummana.

Taas hirvi puhuu revontulista,

sen ääni on kuin hopeoitu kieli.

Kaviot seisahtaneet polunmutkaan,

vaan talvitielle hirvellä on mieli…

Ei tänään vielä lunta satanutkaan… .”

Lueskelin kokoelmaa iltapuhteina ja totesin, että taitajia löytyy uudemmissakin runoilijoissa. Onnistuneen riimin tunnusmerkit ovat sellaiset, että se ei ole tehdyn makuinen vaan luonnollinen ja tarinaa eteenpäin vievä. Joskus uudet runoilijat luulevat, että mikä hyvänsä sana vie runoa eteenpäin, kunhan siinä on kaivattu riimi. Mutta niin ei ole. Runossa pitää olla jäntevyyttä ja sanomaa. Usein vanhat runot puhuvat isänmaasta ja suomalaisuudesta. Uudet runon taitajat intouvat joskus myös ns. verbaaliin leikittelyyn. Se on tietysti laji sinänsä, mutta enemmän pidän kunnollisista vuosisadan alun runoista. Ehkä se on ikäkysymys.

Jouko Varonen