Lepään joogamatollani ja rukoilen, toim. Olli Seppälä, Kirjapaja Kustannus 2020

Joogamatto vai ilon jakaminen

Olli Seppälä meditoinnin aaltopituuksilla

Olli Seppälä: Lepään joogamatollani ja rukoilen, Kirjapaja 2020

Mie aina metsäpoluilla kulkiessani juttelen ötököille, linnuille ja vaikka kiittelen ylöspäin, kun kuulen vähän mielenkiintoisemman linnunäänen, puron solinan tai tapaan rusakot höristelemässä korviaan aamutunnelmissa.

Kiitoksen aiheita olisi monia. Lenkillä tapaa aina tuttuja tai uusia ihmisiä. Heidän kanssaan vaihdan sanan-pari tai intoudun syvällisempään psykoanalyysiin.

Ukkoringissä heitän hetulaa sydämen halusta ja huomaan että meitä tallaajia on monenmoisia. Iloa levitän ympärilleni. Minusta se on eräs ihmisen tehtävä. Siinä kehittää itselleen semmoisen ystäväpiirin joka menee ohi monesta muusta harrasteesta tai joogamatolla pötköttelystä.

Kuuntelen ja joskus intoudun myös kertomaan omistani aina sinne asti, kun juttukaveri alkaa vilkuilla polun suuntaan ja tähyilee kelloaan. Yleensä pitää ennen muuta kuunnella. Jokaisella on sisällään aarreaitta, kun malttaa ottaa vastaan. Kohta löytyy ilo ja sydän, yhdessä käkätys, joka friskaa korona-aikana.

No voihan sitä kokeilla meditointia muullakin tavoin, jopa joogamatolla omassa työhuoneessa. Olen vain löytänyt erilaisen tavan, elän arkeani ihmisten kanssa, teen löytöjä jopa kauppareissuilla. Kaupungissani on yliopistossa nuorisoa yli 30 maasta. Vaihdan heitä tavatessani kielen sujuvasti englanniksi.

Venäläisten kanssa puhun vajavaisilla taidoillani, mutta tärkeää on saada henkilö hymyilemään. Se onnistuu kun vaikka osoittaa sormellaan toista ja pistää käden sydämelleen. Kukaties nostaa käden ylös kämmenpuoli taivaisiin päin. Elekieli on tärkeää.

Mitä sitä jurottamaan naama pitkänä. Pitää löytää ihmisiä, hymyillä heidän kanssaan, jakaa iloa ja ymmärtämystä.

No, tämä kirja opettaa rukoilemaan. Rukoilemiseen on miljoonia tapoja. Omani, sosiaalinen tapa, ilon välittäminen, ei ole niitä huonoimpia. Joskus kun on vaikeaa, tulee huokaistuksi kyberavaruuteen hätäänsä. Nautin, kun olin kirkossa puolta tuntia ennen palvelusta mietiskemässä kivassa, rauhittavasssa miljöössä ja kirkkoherra tuumi, kuinka ollakaan, saarnassa että erityisesti hän tykkää takapenkin vaatimattomista, jotka tulevat reilusti ennen palveluksen alkamista. Liekö saanut kirkkokahveilla pyyhkeitä niiltä etupenkkiläisiltä jotka vilkuilivat ympärilleen.

Mutta kirjasta piti puhua. Olli, vanha tuttuni kirjailija-ajoiltani, Kirjapajan julkkareilta, varmaan ymmärtää, jos sanon että en ihan kaikkea kirjasta lukenut. Hyvä on hiljentyä ja etsiä mielenrauhaa. Itse koen puhuvani, normaalisti rukoillessa, kylmän kyberavaruuden kanssa. Joku on sanonut, että rukous on sitä, kun huokaisee kiitokset vaikka kuullessaan harmaapäätikan alkuvoimaisen äänen ja tietää, että kohta saa siitä kuvan 750 – millisellä putkellaan.

Onnellinen ja iloinen elämä ihmisten ja luonnon kanssa on rukousta. Pitää muistaa, että antaa enemmän kuin ottaa. Niin se vain on.

Kiitos Yläkerran Ukko kun annoit tämän kirjan käteeni, vaikka olet sinä minut jo opettanut rukoilemaan kantapään kautta monin eri tavoin.

Voi herrajumala, en paremmin sano

Jouko Varonen

SARV:n jäsen