Merja Asikainen, Milana, Elämäni Laila Kinnusen tyttärenä, Like-kustannus

Vaikuttava tilitys

Upea kirja vaikeasta aiheesta

Merja Asikainen: Milana, elämäni Laila Kinnusen tyttärenä, Like-kustannus 2018

Eipä siinä ole kirjan toimittajalle jäänyt paljon tekemistä, kun laulaja Milana Misic purkautuu lapsuudestaan ja nuoruudestaan, sekä levyartistin vuosistaan. Kaukana ei ole ajatus, että teos on Milanalle tarpeellinen terapiakirja.

Milanalla oli pitkään trauma, että hänet koettiin laulajana lähinnä Laila Kinnusen tyttärenä. Mutta tuli sitten sekin aika, että hän oli kypsä laulamaan Lailan lauluja levyllisen verran. Siitäpä ura pompahti uuteen nousuun. Tuli euroviisuehdokkuksia, teatterin tekoa, laivashowta, ym ym… Uusia levyjäkin pukkasi. Ja mikä parasta Milana sai myös toteuttaa itseään. Niin suuri oli Lailan laulujen mahti.

Pidin kirjasta ja vieläkin enemmän, suorastaan koukutuin kirjan rehelliseen tilitykseen. Itsekin olin lapsuudessa vaikeuksien tuttu, joten joskus jopa samaistuin Milanan vaiheisiin. Ei minusta laulajaa tullut mutta tein 24 nuortenkirjaa kivijalkakustantamoille koulunjohtajan työn lisäksi.

Sanovat, että vaikea lapsuus tekee ihmisistä jonkin alan taiteilijoita. Lienee väitteessä totta ainakin toinen puoli.

Milanan tyyli on oksentaa ulos kaikki kuona, jota hän on elämäntaipaleellaan kokenut. Kirjan anti on kuitenkin selkeä ja hyvässä mielessä analyyttinen. Kyllähän näitä Laila-juttuja on kerrottu paljonkin ja Eero Avén, jota Milana syyttelee Lailan pelastamisyrityksestä, ei saa häneltä montakaan pistettä julkisuustempullaan.

Kirja on mainio. Huolimatta vaikeasta aihepiiristään, siinä yritetään löytää myös positiivisia puolia tytön vaikeista vaiheista. Lieneepä kirja ihan poikkeuksellinen esiintulo.

Kun Milana suostui ottamaan ohjelmistoon Lailan laulut, itseoikeutettuna niitä levyttämään, alkoi kansan oikutteleva mielenkiinto kääntyä positiivisiksi tunteiksi. Sanoisin tähän kuten entinen poliitikkoguru ”Kyllä kansa tietää”. Itse olen samaa mieltä, enkä usko että tätä kirjaakaan pistetään pahaksi. Elämänkertakirjojen tapana kun on yleensä siloitella, stilisoida ja siistiä henkilöiden elämäntaival tunnistamattomaksi.

Jouko Varonen