Bukowskin henkistä perikuntaa
Vitut minä lähimarketista
Mooses Mentula: Toiset meistä, WSOY 2020
No no, peruskoulun rexi ja kirjoittelee bukowskeista ja bourboneista. Oho sentään ja voi halavattu. On sitä tullut pohjoisessakin rehtoroitua ja minut napattiin kyläteisön haaviin jos vaikka kävin viinakaupasta ( 40 kilometrin päässä kyliltä) pullollisen ehtaa kossua. Valotkin olivat kuulemma palaneet ihan iltayhteentoista asti koulun johtajalla.
No, mutta asiaan. Vannoutuneena Bukowskin sympariseeraajana kyllä olin heti siepattu mukaan Mentulan proosaan. Monenmoista proosakokeiluakin oli mukana, malliin vanhat kovat klassiset proosanikkarit. No pitäähän sitä aihelmia ja tyylilajeja vähän varioida, ei siinä mitään, mutta että kunniallisessa romaanissa.
” Tino käveli kohti Kelan konttoria. Aurinko paistoi, ja päätä särki. Hän joi yleensä vain itselleen määräämänsä rohkaisu- ja rauhoittumiskaljat, mutta vanhempien kohtaamisen jälkeen oli uponnut kaapin perällä ollut isän joskus silloin, kun kulissit olivat vielä pystyssä, tuoma vodkapullo. … Kännykkä oli pudonnut rintataskusta oksennukseen. Tino poimi ratamonlehden ja pyyhki sillä puhelintaan. ”…
Pohjoisen poikana aloittanut Mooses on nyt kulturelli koulun rehtori, joten se niistä bukowskeista. Jotakin aitoa ja kivaa löysin Mentulan kirjasta. Jospa Mentula vaikka pääsee renttukirjailijoiden jaloon ja ymmärrettyyn, sekä paljon luettuun seuraan. Mutta toisaalta, mitä sitä nyt opettaja tämmöisiä kirjoittelemaan ja vieläpä omaelämänkerrallisella leimalla varustettuna. Laittaa vain kissimirrin kaulaan vanhempainiltaan ja on niin rehtoria niin rehtoria. No, jokaisessa meissä on oma piilobukowskinsa. Ei niitä koulumaailman teennäisyyksiä pitkään kestä. Lapset ovat kyllä usein luovia ja kivoja. Lisäksi kirjan päähenkilöllä on ollut tosi vaikeita kausia elämässään. Joskus on pitänyt ottaa rohkaisuryyppy, että uskalsi mennä lähikauppaan.
Tämmöisiä syrjäytyneiden kohtaloita on Suomessa tuhkatiheään. Kirjan päähenkilöllä on sentään suuria päämääriä ja taiteellisia visioita. Jospa se elämän kankkunen aikanaan hellittää.
Itselläni alkoi selkiytyä seitenkymppisenä, soittelin kitaraa ystäville ja laulelin rempseästi ” elo ihmisen huolineen ja murheineen, se on vain väliaikaista”. Huoltikan ukkorinki otti piireihinsä rekahumaan santsikahvin ääressä ja sitä rataa. Kirjailijat ne ottavat elämän liian vakavasti, joskus jopa tekevät henkilökohtaisen ratkaisunsa, jos kriitikot sorsivat. Itsekin kirjoitin 24 kirjaa ja jännitin hesan julkkareilla kuin rautakanki selkään tuikattuna. Onneksi elämä kouli minusta mukiinmenevän ja kiltin näyttelijän vaimon avustuksella.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
