Surullinen ja koskettava teos
Huippulääkärin muisteluksia viimeisiltä vuosiltaan
Oskari Saari/Aki Hintsa: Tänään olen elossa, Kuolevan miehen päiväkirja, WSOY 2021
Aki Hintsaan turvautuivat huippuvarikoilla niin kilpailijat kuin johtoporraskin. Hän valmensi henkisesti potilaitaan, F1 – varikkojen väkeä. Tarkoituksena oli porautua parantavasti huippu-urheilijoiden psyykeen, sekä fyysiseen suorituskykyyn.
Mutta kesken elämänsä kauneimman päivän, hän löysi itsensä tuijottamasta tyhjyyteen. Lääkäreiden diagnoosi oli rankka. Se laittoi huippulääkärinkin polvilleen, joskus jopa kriittiseksi Jumalan päämäriä kohtaan.
…” Sisällään hän käy kuitenkin jatkuvaa taistelua toivon ja epätoivon välillä. Raamatun lupausten ja konkretian välinen ristiriita painaa mieltä, ja Akin mieliala vaihtelee rajusti”…
…” Ihmisille kerron, että rukoukset kantavat ja Jumalalla on valta parantaa. Jotenkin vain tuntuu, että jumalattomat porskuttavat ja heillä on hyvä tuuri”…
Kirja on vaikuttava kokonaisuus ja vasta tutustuttuaan pitkään Hintsan päiväkirjoihin ja taustoihin alkoivat palaset loksahdella kohdalleen kirjan kirjoittajan mielessä.
Hän alkoi ymmärtää kokonaisuuksia ja Hintsan hienovireistä, joskin paikoin ahdistunutta analyysia ihmiselämästä.
Luin kirjaa mietiskellen, joskus kertaillen. Ajatukset kun lähtivät poukkoilemaan omassa, syöpäsairaan todellisuudessa. Pääsin kyllä joltiseenkin konseksukseen itseni kanssa ja jatkoin lukemista. Usein ihmisellä on pahoissa sairastumisissa apunaan joukko uhrautuvia lääkäreitä, hoitohenkilökuntaa ja läheisiä.
Oma kokemukseni sairaanhoidosta, jota minunkin kohdallani on ollut paljon, on se, että kokonaisvaltainen ja ymmärtävä suhtautuminen potilaaseen on kuitenkin aina johtoajatuksena nykyisessä sairaanhoidossa.
No vaikeuksien keskellä Hintsan ajattelu joskus harhautuu triviaaliksikin ja kaunaiseksi jopa Jumalalle. Mutta niissä tapauksissa kirjoittaja ymmärtää käyttää pieteettiä ja loiventaa tekstiä.
Kukapa meistä kykenisi arvailemaan lähtöään. On semmoinenkin sanonta, että ”parhaat lähtevät ensin”.
Pidän hiljaisen hetken.
Myöhemmin mietin ihmiselämän absurdiutta.
Mutta mitäpä se auttanee. Elämässä täytyy
tuottaa iloa. Se meistä jää jäljelle tuleville polville.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
