Vanhukset ovat voimavara
Hoivakotien kriisistä robotiikan lupauksiin
Timo Airaksinen: Hyvinvointivaltion hylkäämät, Ikääntyneiden hoidon etiikka, Bazar Kustannus 2020
Niinhän se on yleensä, että omat lapset hylkäävät vähitellen papan ja mummun, varsinkin silloin, kun heistä ei enää ole kestittäjiksi. Kahdestaan jäävät vanhukset lähettelemään kortteja, joihin tuskin vastataan.
Jos lapset asuvat lähempänä, on tavattu semmoistakin, kun lapsilla on niin kiire, että muutama sekunti tapaamista oven raossa riittää.
Tutussa perheessä jahdataan hirviä. Kysäisin ikääntyneiltä vanhemmilta, että onkos hirvipaistia riittänyt. Nämä tuumivat, että kiire on tytöllä. Toi pilaantunutta hirvenlihaa, kun heiltä suli pakastin.
Vanhusten arvo on joskus minimissä. Lapset eivät muista niitä aikoja, kun isä ja äiti valvoivat heidän takiaan öitä. Paremminkin katselevat, jos visahtavat kotona, sinne vitriinin ja korurasian puoleen, että olisko jotain romukullaksi vietävää.
No näistä liian tummista anekdooteistani menen sitten tähän oivalliseen kirjaan, joka kertoo vanhusten hoidon etiikasta. Hoivakoditkin saivat surullista julkisuutta. Kun olin yliopistoaikoina kesähoiturina, tuumi osastonhoitaja b-mielisairaalassa aamuraportin jälkeen: ” Kuka lähtee tupakalle liinavaatehuoneeseen minun kanssa?”
Läksin minäkin seisoskelemaan, mutta tupakka ei oikein maistunut. Mieskollegoilla oli tapana kantaa vanhat ukot aammeeseen kylpyyn ja laskea jääkylmää vettä niskaan.
No papat olivat tottuneet semmoiseen veteen jo sota-aikoina, eivät valitelleet. Ei sitä rintamalla ollut lämmintä suihkua.
Tunnettu asiantuntija Airaksinen lähestyy näitä vanhusten arvostuskysymyksiä tietysti pieteetillä niinkuin pitääkin.
Juttua tulee osin norsunluutornistakin. Puhutaan pitkästä iästä päämääränä ja kustannuksena, vanhusten kunnioittamisesta, onnellisesta vanhuudesta, robotiikan mahdollisuuksista vanhustenhoidossa, eutanasiasta, jne…
Eiköhän sentään pidetä homma hanskassa, ja uhrata vähän aikaa vanhusten hoitoon ja vaikka pieneen hymyyn kun käydään vuoteen vierellä. Itse olen tavannut yleensä kivoja ja hymyileviä hoitureita ja lääkäreitä, joilla riittää tietotaitoa ja ymmärrystä. Sehän se friskaa pappojakin, kun nätti hoiturityttö käy vaikka taputtamassa ryppyiselle poskelle.
Airaksinen on asiantuntija ja pohtii sekä positiiviset että negatiiviset mahdollisuudet vanhustenhoidossa. Hienovireisesti pitää yleensä vanhusten asioista puhua. Sen kirjan tekijä ymmärtää.
”…Vanhan koti on se missä hän nyt asuu. Se ei enää ole sama koti, jossa hän aikuisena asui, mutta kotona on hyvä olla. Siellä hoivataan säälin, myötätunnon, ymmärryksen ja lopultakin armon nimissä ja hengessä. Ja suurin armo on vapahtaa vanha lakien ja säädösten kahleista, niistä jotka riistävät häneltä yksilöllisyyden, vapauden ja lopulta ihmisarvon. Tämä työ on aloitettava nyt.”
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
