Tuberkuloosi vei Edelfeltin lahjakkaan pojan
Tummasävyinen romaani
Anna Kortelainen: Tulirinta, romaani Erik Edelfeltistä, Tammi Kustannus 2020
…” Erikistä tuntui, että taival ei edisty ollenkaan vaan taivaanrannasta nousee koko ajan uusia viiniköynnöksiä. Luc tönäisi häntä kylkeen ja sanoi, että hän oli liikaa aikaa sisätiloissa. Ainoaa vaihtelua opiskelijan elämässä olivat viime viikkoina olleet lauantai-illat huokeissa krouveissa Lucin kanssa.”…
…” Vakuutan sinulle, että jos minusta joskus tulee ministeri ( puhtaasti sosialistiseen ministeriöön, muuhun en ikinä suostuisi), niin toden totta suuntaisin kanuunat kohti yhtä lailla porvareita kuin anarkisteja, jos he uhkaisivat perustuslain sanomaa.”…
Nuorena sitä oli kaikenmoisia ihanteita. Niinpä näkyy Edelfeltin pojalla Erikilläkin olleen. Hän vaikuttaa kirjassa todella tulisieluiselta aatteensa mieheltä. Aluksi poika eli äitinsä hoivissa, kun taidemaalari-isä nautiskeli uuden vaimon Ellan de la Chapellen kanssa Ranskassa ja maalasi upeita taideteoksiaan. No yleensä suuren taitelijan lapsilla ja vaimolla on se kurimus, että isä ei välitä heistä tipan tippaa, vaan elää taiteelleen. Jälkeenpäin ajatellen voi ajatella, että tämä syndrooma oli tietynlaista onneakin jälkipolville. Kas kun on varsin tavallista, että pere, vaimo ja lapset vievät suuren osan lahjakkuuksien elämästä, jos he eivät ota pesäeroa ja elä kutsumukselleen.
Ranskassa Erik eleli vapaammin, kun ei ollut ns. rintaruokinnassa äidin luona. Isänkaipuu oli melkoinen, mutta isä oli päättänyt elellä omalla levelillään ja siihen eivät kuuluneet semmoiset haitat kuin vaimo ja lapset. Albertillahan oli useita lapsia, mutta Erik oli ainut avioliitossa saaduksi rankattu. Ei ole semmoinenkaan kovin erikoista, että lapset yrittävät tavalla tai toisella kostaa lahjakkaalle isälleen läheisyyttä vaille jäämisen ja keskinkertaisuutensa. Kateutta siinä lienee paljon mukana.
Tärkeä teemahan tässä kirjassa on. Kirja kertoo osaltaan siitä, miltä tuntuu suuren taiteilijan lapsesta. Kun sitä tekaisee lapsen maailmaan ja perustaa perheen, on kaksi vaihtoehtoa, luopua unelmistaan ja elää kilttinä ja typistettynä koti-isänä tai sitten pitää koko maailmaa sylissään lapsien ja vaimon sijasta. Tämmöisen tempun teki Albert – isä poikaansa Erikiä ja vaimoaan kohtaan, mutta eipä se näyttänyt kovin onnelliselta Albertin liitto Ellan de la Chapellenkaan kanssa. Vaimoilla kun on tapana roikkua riippakivenä nerojensa jalassa.
Paras olisi nerojen vain elellä keskinkertaisuusina perheensä parissa ja vaihtaa neroutensa joutavuuksiin. Näitä erimerkkejä synkistä pojista, vaimoista tai lehtolapsista on paljon. Joskus he menevät niin pitkälle, että julkaisevat kirjan isänsä julmuuksista saadakseen puntit tasan sen halavatun neron kanssa.
Keskinkertaisuuksia riittää, mutta neroja on harvassa. Erikinkin nuori elämä meni isän ikävää möllöttäessä ja rannattomia viinitila-aavoja katsellessa tai räkälöiksi luokitelluissa pubeissa. Sitten tuli se vihonviimeinen tuberkkeli ja vei synkän nuorukaisen parikymppisenä. Taisi isä viimein tajuta että ei olisi pitänyt piirustella niitä joutavia maalauksiaan vaan elää elämäänsä perheelleen.
Niin se vain on.
Jouko Varonen
SARV:n jäsen
