Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, mielensäpahoittaja, WSOY Kustannus

Mielensäpahoittaja pahassa pulassa

Kyllä sieltä seitenkymppinen löytää itsensä

Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja, mielensäpahoittaja, WSOY 2021

Sitä pitäis alkaa peruskorjausta rintamamiestaloon miettii mielensäpahoittaja ja kohta on remppaporukka koolla. Ja mikä porukka. Hyi helevetti. Kyllä olisi tarvittu kunnon nokkamies, ettei olisi suru tullut puseroon.

…”Laskeuduin poliisien auttamana autosta. Miniäni ja kaksi lapsenlastani katselivat hämmästyneinä oviaukossa.

– Moi pappa, sanoi lapsenlapsi.

– Sä haiset ihan tupakalta, tervehti miniä.

– Ja ihan hirveeltä, joltakin dödöltä!”…

No nyt on Kyrö tehnyt tosi raffin kirjan mielensäpahoittajasta. Tunnelma on vähän samantyylinen kuin Havukka Ahon ajattelijan modernissa filmiversiossa. Kevyt huumorilla lirkuttelu on jätetty vähemmälle ja mielensäpahoittajan taivaan peittävät usein tummat pilviharsot ja psyykenkrempat.

Ihan oikein. Kyllä kansa tietää, että tällä karvahattuisella ukonrehjakkeella täytyy olla myös oma sisäinen sielunelämänsä. Eikä aina mieli mettä keitä.

Kyrö on pistänyt semmoisen eepoksen, että oksat pois suutarin joulukuusesta. Suomessa vanhukset voivat usein melkoisen huonosti. On yksinäisyyttä ja angstia. Sairaus ja kuolema kolkuttelevat torpan ovenpieliin, kuin kosanaan nämä nykyiset halloweenporukat, joilla on viikattet ja luurankoasut. Joillakin pää kadoksissa ja pääkallo kainalossa. Mutta kymppi tai kaksikymppinen, hyvässä lykyssä ”viitonen” niille vanhuksilta kelpaa.

Oivaltavasti kirjoittelee Kyrö tässä paikoin tummansävyisessä romaanissa. Itse olisin jo ehdottelemassa paikkaa Finlandia-porukoissa, kun teos nostaa kirjailijan taiteellistakin tasoa humisten.

Ja hyvinhän se laskeutui loppuidylliin tämäkin taloprojekti, vaikka sekoilua riitti, sekä elämäntuskaa.

Kiitosta Kyrö.

Kirja oli mielestäni täyttä rautaa. Ei mitään heikkohermoisten ja elämän murjomien, tai suklaasyöppöjen sinkkujen huumoriterapiaa.

… ”Saarikivi katseli matkalla taloa ja tonttia, hän kosketteli seinän uutta maalipintaa ja tutki rännien kaatokulmia.

– Ei se päässyt happanemaan, hän myönsi.”…

Jouko Varonen

SARV:n jäsen